Eri aikakausiin sijoittuvat, toisiinsa limittyvät tapahtumat ovat kiehtovia. Helen Moster kertoo Hylky-teoksessaan (Avain 2011) tarinan, joka liikkuu sujuvasti vuorotellen vuodessa 1792 ja vuosituhannen vaihteessa. Nykyhetken tarkempi ajoitus olisi ollut paikallaan, ilmoitus tapahtumien sijoittumisesta yli 200 vuotta myöhemmäksi ei riitä, etenkään kun aikaa ei pysty tunnistamaan rivien välistä. Muutenkin nykyajan kuvaus jää historiallista etäisemmäksi.
Tapahtumien keskiössä on keisarinna Katariina Suuren tekemä tilaus. Hän on tilannut Saksasta posliiniastiaston sekä maalauksia, jotka hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen komennetaan hakemaan ja kuljettamaan perille. Matkalle mukaan lähtee Arnesenin vanhin poika Arne, joka on kiinnostunut taiteesta merenkulun sijaan. Tämä aiheuttaa kitkaa isän ja pojan välille. Matkalla Hollannista Saksaan ja edelleen kohti Venäjää he tutustuvat toisiinsa paremmin ja oppivat ymmärtämään toisiaan hiukan. Kaikki jää kuitenkin kesken meren näyttäessä voimansa.
Nykyhetkessä pääosassa on työtön tutkija Anton, joka äitinsä tulkkina toimiessaan kuulee Katariina Suuren taidehankinnoista ja niihin liittyvistä merimatkoista. Hän näkee aiheeseen liittyviä maalauksia, ja asia jää kytemään hänen mieleensä. Äitinsä rahallisen avustuksen turvin hän pääsee sukelluskurssille, jonka jälkeen ensimmäisillä yksinsukelluksillaan hän sattuu löytämään hylyn. Hylystä hän ottaa mukaansa yhden posliinikupin. Hän pääsee, jälleen äitinsä rahoittamana, Meisseniin arkistoon penkkomaan tietoa hylystä ja sen lastista.
Tarina on kiehtova ja hyvin kirjoitettu, mutta jokin siinä kaihertaa. Vanhempaan aikaan sijoittuvat tapahtumat tuntuvat elävämmiltä kuin nykyhetki. Anton jää etäiseksi. Sukellusretki, jolla hän löytää hylyn, on epäuskottava. Hän menee luodolle, sukeltaa noin toista kertaa elämässään, sukeltaa parinkymmenen metrin syvyyteen ja kas, siinä on hylky. Löytö osoittautuu yhdeksi historian merkittävimmistä. Anton, joka aluksi on köyhä ja työtön ja myöhemmin elää äidin rahoilla, onnistuu liian helposti jotta tarina olisi uskottava. Antonin ja äidin väliset ristiriidat tulevat hyvin esiin, mutta niiden selvittäminen jää kesken. Kirjan lopussa lukija ei tiedä, millaiset välit Antonilla ja äidillä on.
Olisin kaivannut kirjan loppuun koostetta, jossa olisi kerrottu henkilöhahmoista lisää. Katariina Suuri on elänyt oikeasti, mutta entä muut? Oliko hänellä oikeasti Platon Zubov -niminen nuori rakastaja? Onko Willem Arnesen elänyt oikeasti, tai onko hänen esikuvanaan käytetty todellista historiallista merikapteenia? Liikaa jää auki, jotta tarina olisi todella koukuttava. Viihdyttävä ja hyvä se on näinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti