sunnuntai 29. joulukuuta 2013

John Grisham: Joulua pakoon



John Grisham: Joulua pakoon
Englanninkielinen alkuperäisteos Skipping Christmas (2001)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
WSOY 2002
180 s.






Joulukuuta on vielä vähän jäljellä, ja joulukirjoista postaamiseni jatkuu. Välipäivien lukemiseksi valikoitui Joulua pakoon, joka osoittautui kirjalliseksi välipalaksi, teokseksi josta ei ole paljoa kerrottavaa ja joka ei jää kummittelemaan mieleen.

Tapahtumat sijoittuvat amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa naapurusto noudattaa tiukasti omia pyhiä jouluperinteitään. Kaikilla on talon katolla samanlainen lumiukko, jouluvalojen määrässä kilpaillaan eikä kustannuksia lasketa.

Tänä vuonna Luther ja Nora Krank päättävät jättää joulunvieton väliin. Heidän tyttärensä on lähtenyt avustustyöhön Peruun, eivätkä he - etenkään Luther - halua samanlaista hössötystä kuin aina. Tänä vuonna he lähtevät Karibian-risteilylle. Naapurit ovat tietysti asiasta kauhuissaan. Krankeja pidetään omituisina, jopa pettureina. Heitä kohdellaan tylysti ja yritetään painostaa koristelemaan talonsa ja pihansa, siitä huolimatta että he eivät ole jouluna kotona.


Kaikki muuttuu, kun Blair-tytär ilmoittaa tulevansa sulhasensa kanssa jouluksi kotiin. Lutherin ja Noran on muutamassa tunnissa koristeltava talo, hankittava kuusi ja ruuat sekä kutsuttava vieraita joulujuhliin. Kiire aiheuttaa tietysti jos jonkinlaista sähläystä.


Lutherin innoittamana Yank piti tarkkaa lukua joulun tappioista. Kaksi kertaa viikossa hän syöksyi kertomaan tilanteen. Mitä hän mahtaisi tehdä tiedoillaan? Luultavasti ei mitään, ja hän tiesi sen itsekin. "Sinä olet minun sankarini", hän sanoi taas js lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kaikki ovat kateellisia, Luther ajatteli itsekseen. Nyt jouluun on enää viikko ja hulluus kiihtyy päivä päivältä. Kaikki ovat helkutin kateellisia. Stanley ja kumppanit eivät halunneet myöntää sitä, mutta ainakin Yank oli Lutherista ylpeä.

Oli liian myöhäistä lähteä enää solariumiin. Luther meni ikkunaan katselemaan nautinnollisesti kuinka kylmä sade lankesi kaupungin ylle. Harmaa taivas, lehdettömät puut, muutama lehti kieppui tuulessa, liikenne mateli kaduilla kauempana. Kerrassaan ihastuttavaa, hän ajatteli omahyväisesti, taputti litteää vatsaansa ja meni alakertaan juomaan dieettijuomaa matkatoimiston Biffin kanssa.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa jos ei sen suurempia ansioitakaan. Tarina on ihan kiva, varsin ennalta-arvattava mutta kohtalaisen viihdyttävä. Sitä lukiessa on helppo miettiä omaa joulunaikaansa, perinteitään, rahankäyttöään, arvojaan ja niin edelleen.


lauantai 21. joulukuuta 2013

Pete Suhonen: Valkoinen joulu


Valkoinen joulu

Pete Suhonen: Valkoinen joulu
WSOY 2013
279 s.
Postilaatikkoon pyytämättä tupsahtanut arvostelukappale







Olen aiemmin kirjoittanut postauksen Pete Suhosen esikoisteoksesta Hitlerin kylkiluu, josta pidin kovasti. Valkoinen joulu päätyi lukulistalle perinteiseen tapaan; selasin keväällä töissä paperikatalogia ja poimin syksyn kirjat, joissa on kiinnostava kansi tai esittelyteksti.(Tässä oli molemmat.)

Kirjassa seurataan useaa henkilöä. On Janne, työttömäksi jäävä lehdenjakaja joka haaveilee kahvilassa työskentelevästä Siljasta. Silja huomaa lehdenjakajan, käyhän tämä joka aamu kahvilassa ostamassa samat tuotteet, mutta hän haaveilee Sebastianista. Sebastian puolestaan huomaa Siljan mutta ei piittaa tästä muuten kuin hyvärunkoisena naisena, tärkeämpää ovat raha ja huumeet, ja etenkin huumevelat. Sebastian odottaa miljonääri-isoisänsä kuolemaa. Isoisä, Konrad, puolestaan haluaa kiusallaankin elää kauan, ainakin niin kauan että ehtii siittää uuden perillisen, ettei vaan pojanpoika pääse hänen omaisuutensa kimppuun. Mukana on myös Hän, nimettömäksi jäävä hahmo, joka Ison Tyypin käskystä tarkkailee kaikkia edellä mainittuja. Hän on tulkittavissa Göraniksi, Konradin kuolleeksi pojaksi, Sebastianin kuolleeksi isäksi.

Lähtökohdat romaaniin ovat herkulliset, mutta minua se ei vienyt täysin mukanaan. Odotin kirjalta paljon, ehkä liikaa, ja päällimmäiseksi mietteeksi jäi hirveän kliseinen ja mitäänsanomaton "ihan kiva". Jotenkin henkilöt jäivät irrallisiksi. Kaikkia seurattiin vuoronperään lyhyissä luvuissa, mutta koin heidät silti etäisiksi. Kaikki linkittyivät johonkin, mutta vastavuoroisuutta ei ollut vaan henkilöhahmoista tuli kuin jono, jossa ihmiset ovat lähekkäin mutta silti kovin kaukana. En erityisemmin pitänyt heistä yhdestäkään.

WSOY:n nettisivulla kirjan esittely alkaa: "Hehkuviininlämpöinen jouluromaani, jossa Firman haalarit vaihtuvat tontun työasuksi." Minä en löytänyt kirjasta lainkaan lämpöä, vaan pelkkiä negatiivisia tunteita ja asioita. Yksinäisyyttä, pelkoa, turhautumista, kärsimättömyyttä, epäonnistumista, pettymystä. Vaikeuksistaan huolimatta ihmiset jaksavat yrittää, saada asioihin muutosta. Ikävä kyllä kaikki jää pyristelyn tasolle eikä kenellekään ole luvassa onnea.

En saa, mitään en anna. Minun ei pidä miettiä kattausta, lahjaa lapsille saati vaimolle tai anopille, kortteja kirjoitettavaksi. Niin, kortteja. Suomessa lähetetään yhä neljäkymmentämiljoonaa joulukorttia. Kahdeksan per asukas. Minulle ei ole elämäni aikana tullut ainuttakaan.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin, kuinka joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos.

Joulukuu on kuukausista pahin, mutta Tapaninpäivän jälkeen kaikki on jo helpompaa ja loppiaisena, kun roskahuoneiden vierustat kasvavat kuusenrankoja, minä juhlin. Ravintola Kannaksessa burgeri, iso olut ja kohti kevättä, kesää ja syksyäkin. Niin se menee. hyvin se menee. Kunhan muistan, että en ole ainoa, joka on yksin. 

Parasta kirjassa on sen kieli. Suhonen osaa piilottaa ikäviin tapahtumiin ironiaa, mikä saa lukijan mietteliääksi. Vaikka asiat esitetään niin, että niille voi nauraa, on niissä mukana syvällisempi puoli. Pinnalta pettävän kepeä on pohjalta synkeä ja raskas. Valkoinen joulu muistuttaa kulutushysterian ja lahjakilpailun keskellä, että paljon on myös heitä joille lahjojen tai ruokalajien määrällä ei ole mitään merkitystä. Kukin lukija pohtikoon tahollaan, mitä joulu hänelle merkitsee, miten asiat ovat ja ennen kaikkea miten niiden pitäisi olla, jotta itsen ja muiden kanssa olisi hyvä elää.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Lassi Nummi: Joulukonsertto: runoja ja puhetta joulun aikaan

Lassi Nummi: Joulukonsertto: runoja ja puhetta joulun aikaan
Etu- ja takakannen kuvat Elina Luukasen grafiikkaa
Otava 1987
173 s.








Minä olen joulu

Minä olen hälinä ja iloinen vilske
sinulle, häliseväinen ystäväni.
Minä avaan ja suljen ovia, sytytän ja sammutan valoja,
juoksen edestakaisn,
käyn kauppaa (moralistien murheeksi), ostan ja myyn,
annan ja saan. 
Leivon piparkakkuja, siivoan, postitan, käärin paketteja.
Minä olen sinun hyvä osasi,
ilon kupliva viini
sinulle, joka juokset hämärästä
kohden valaistua ovea.

Näin alkaa Lassi Nummen Joulukonsertto, upea ja koskettava teos, jossa kirjoittaja pohtii joulun lisäksi monia muistakin asioita. Hän muun muassa kertoo työskentelystään uuden Raamatunkäännöksen parissa; pohtii sanoja ja niiden sopivuutta asiayhteyteen. Hän muistelee lapsuuttaan ja sieltä saakka mukana kulkeineita virsiä, hän kirjoittaa marraskuun merkityksestä joululle, hän tuo luonnon ja sen ihmeet lähelle lukijaa.

Teksti rakentuu vuoropuheluksi runojen ja lyhyiden esseemäisten pohdintojen välille. Pidempää pätkää seuraa runo tai useampi. Asetelma tuntuu harkitulta ja se toimii hyvin. Nummi haastaa lukijan miettimään omia arvojaan ja muistojaan. Runot keventävät tekstimassaa olematta kuitenkaan kevyitä välipaloja, päinvastoin, nekin antavat lukijalle ajateltavaa.

Joulu on joskus

Joulu on joskus helmikuussa,
joskus syyspimeässä syyskuussa, kun niiksi tulee
ja järvet jäässä
sisällisesti, meissä.
Minä pystytän aina silloin tällöin joulupuun
kun sattuu ja juhlamieli yllättää
- sisällisesti, varkain - 
ja sieppaan sen taas pois kenenkään huomaamatta
vaikka kesken juhlan
kun senkertainen juhlamieli on palanut loppuun.
Sillä tavalla se ei kulu,
ei kuivu eikä varise.
Joulu on, kun joku nostaa katseensa, ojentaa kätensä.
Kun rakastettu tulee kadun yli eikä vielä,
ei vielä huomaa.
Kun lapsi liikahtaa maailman kohdussa ja sanoo:
- Minä tuon rauhan ihmisten keskelle,
minä tulen.

Olin iloisesti yllättynyt Joulukonsertosta, sitä oli antoisaa lukea. Nummi on taitava sanankäyttäjä; kirjassa tuntuu olevan paljon paljon enemmän kuin mitä sana- ja sivumäärä antavat ymmärtää. Jotkut runot ovat lyhyitä, mutta niihinkin Nummi on saanut sisällytettyä paljon, koko maailman.

On pakko laittaa loppuun kuva sisäkannesta, se on erittäin kaunis ja virittää oivallisesti kirjan tunnelmaan. Kuvattuna on virsi In Dulci Jubilo vuoden 1701 virsikirjasta.




torstai 5. joulukuuta 2013

J. R. R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta


Kirjeitä joulupukilta

J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta
Kuvitus: J. R. R. Tolkien
Englanninkielinen alkuperäisteos Letters from Father Christmas
Toimittanut: Baillie Tolkien (1976)
Suomentanut: Kersti Juva
Runot suomentanut: Alice Martin 
WSOY 2004
111 s.



Tolkienilla on ollut mahtava idea: kirjoittaa lapsilleen kirjeitä Joulupukkina. Joka joulu vuodesta 1920 vuoteen 1943. Useimmiten kirjeitä on tullut yksi, joinakin vuosina useampi, osa jo ennen joulua. Joulupukki kertoo lapsille lyhyesti, parin tai korkeintaan muutaman sivun verran, mitä vuoden mittaan on tapahtunut. Hän kommentoi lasten lähettämiä kirjeitä, selittää miksi tuo vähemmän lahjoja kuin mitä lapset olivat toivoneet ja usein piirtää kuvia joistakin tapahtumista.

Joulupukin ohella etenkin Napakontio osallistuu kirjeisiin, lähinnä kommentoimalla Joulupukin hänestä kirjoittamia asioita. Joskus hän liittää kirjeen perään oman tervehdyksensä lapsille. Myös Joulupukin sihteeri Ilbereth on kirjurina muutamassa kirjeessä.

1934
!! Postitontulle: Toimita perille heti äläkä pysähdy matkalla!!

Heti     Tärkeä     Pika!

Rakas Christopher,

kiitos! Olen hereillä - ja olen ollut jo pitkään. Mutta Joulupukin posti ei varsinaisesti aukea ennen mikkelinpäivää. En lähetä postitonttuja säännöllisesti matkaan tänä vuonna ennen kuin lokakuun 15:nnen päivän tienoilla. Täällä riittää tekemistä. Sähkeesi - siksi olen lähettänyt pikaviestin - ja kirjeesi ja Priscillan kirje löytyivät aivan sattumalta, niitä ei löytänyt postitonttu vaan Kellokalle (en tiedä mistä lie saanut nimensä, hän ei näet soita kelloja, hän on meidän savupiipuntarkastajamme ja aloittaa työt heti kun ensimmäiset tulet sytytetään takkoihin).

Rakkaita terveisiä sinulle ja Priscillalle. (Napakontio, mikäli muistat kuka se on, on yhä sikiunessa, ja varsin hoikka paastottuaan pitkään. Kohta se siitä tokenee. Minä kutitan sen kylkiä ja herätän sen pian ja sitten se syö monen kuukauden aamiaiset yhdellä kertaa.)

Lämpimästi, rakkain terveisin,
Joulupukki 

Kirjeet ovat varsin riemastuttavaa luettavaa. Joulupukki kertoo elävästi tapahtumista joita totisesti riittää! On taisteluita lahjoja varastelevia hiisiä vastaan, kylpyammeeseen nukahtanut Napakontio, paukkukarkkivaraston räjähdys ynnä muuta. Runsas kuvitus on kaunista ja elävöittää tekstiä. Pidin myös siitä, että mukana oli kuvia kirjeistä englanninkielisinä versioina. Kirjeitä Joulupukilta on mukava kevyt välipala joululukemistossa.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Charles Dickens: Saiturin joulu: joululaulu

Charles Dickens: Saiturin joulu: joululaulu
Englanninkielinen alkuperäisteos A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas (1843)
Suomentanut: Tero Valkonen
Kuvittanut: Minna Alanko
Kansi: Taivo Org
Basam Books 2012
111 s.




Saiturin joulu: joululaulu on suomennettu monesti ennenkin, usealla nimellä. Vuonna 1898 W. Churbergin suomennos sai nimen Joulun-aatto, Werner Anttilan käännös vuodelta 1932 on nimeltään Jouluaatto: aavetarina jouluksi, Kari Jalosen suomennos vuodelta 1972 tuntee nimen Jouluilta, ja edellinen, Marja Helanen-Ahtolan vuoden 1984 käännös on Joululaulu: aavetarina joulusta. Tähän on jatkoksi saatu Tero Valkosen tulkinta täydennettynä Minna Alangon kuvituksella.

Häpeäkseni tunnustan lukeneeni kirjan nyt ensimmäistä kertaa. Yksi syy oli ihastuttava, houkutteleva kansikuva ja toinen se, että päätin postata joulukuussa sellaisista kirjoista joiden nimessä esiintyy sana joulu jossain muodossa.

Saiturin joulu: joululaulu on kertomus Ebenezer Scroogesta, happaman katkerasta, yksinäisestä miehestä. Hänen mielestään joulu on humpuukia kuten kaikki muukin, mikä ei tuota rahaa. Hän ei anna rahaa köyhille, ei osallistu perheaterialle sisarenpoikansa kanssa eikä haluaisi maksaa apulaiselleen palkkaa joulupäivästä, päivästä jolloin apulainen ei tee työtä.

Tällä kertaa jouluaatosta tulee kummallinen. Tultuaan töistä kotiin Scrooge kohtaa edesmenneen työtoverinsa haamun. Tämä on tullut kertomaan, että Scrooge on kohtaava kolme henkimaailman olentoa. Niin tapahtuukin. Jokainen hengistä näyttää Scroogelle hänen elämäänsä liittyviä asioita, niin mennyttä kuin tulevaakin. Jos itaruus ja itsekkyys vielä jatkuu, Scroogen kohtalo on sinetöity.

Leikki oli nimeltään "Kyllä ja ei", ja siinä Scroogen sisarenpojan tuli ajatella jotakin ja muiden arvata, mistä oli kyse. Hän vastasi kysymyksiin vain "kyllä" tai "ei". Hänelle esitetyt kysymykset paljastivat, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä, varsin epämiellyttävää eläintä, julmaa eläintä, eläintä joka toisinaan murisi ja mylvi ja toisinaan taas puhui, eläintä joka asui Lontoossa, käveli kaduilla, ei suostunut leikin kohteeksi, ei ollut kenenkään hihnassa, ei asunut eläintarhassa, ei tullut koskaan tapetuksi torilla, ei ollut hevonen, aasi, lehmä, härkä, tiikeri, koira, sika, kissa tai karhu. Sisarenpoika purskahti joka kysymyksen kohdalla nauruun, ja hän oli niin hilpeällä tuulella, että joutui nousemaan sohvalta ja polkemaan jalkaa. Lopulta pullukka sisko joutui samanlaiseen tilaan ja huudahti: "Minä tiedän! Minä tiedän, Fred! Minä tiedän, mikä se on!"
"No mikä?" Fred huudahti,
"Enosi Scro-o-o-o-oge!"

Henkien näyttämistä asioista Scrooge saa todellakin ajattelemisen aihetta, ja niinkuin joulutarinaan sopii, hänen luonteensa muuttuu täysin.

Ihastuin Saiturin joulu: joululauluun, luin sen kertaistumalla alusta loppuun. Tarina on samaan aikaan karu ja hellyyttävä, kylmä ja lämmin, vihainen mutta toiveikas. Ja mikä tärkeintä, loppu on jos ei onnellinen niin kuitenkin toivoa herättävä. Opetuksena otettakoon se, että aina on niitä joilla menee heikommin eikä heidän auttamisensa ole itseltä pois.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ian Rankin: Turvaa vailla



Ian Rankin: Turvaa vailla
Englanninkielinen alkuperäisteos Fleshmarket Close (2004)
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas
Blue Moon 2013
467 s.






Välillä olin kyllästynyt Rankinin kirjoihin, syytä en muista, ehkä ne muistuttivat liikaa toisiaan (tai sitten eivät). Nyt kun katsoin sisälehdeltä suomennoksia, niin lukematta on varmuudella yksi, nimittäin Pimeän sylissä (suomennettu 2009). Ehkä lukematta on kaksi, Lankeemuksia (suomennettu 2010) ja Henkiin herätettävät (suomennettu 2011). Luettuna on siis Rebus-sarjan yhdeksän ensimmäistä ja kaksi viimeisintä osaa. Nyt tuntuu siltä, että nuo puuttuvat on luettava pikaisesti, koska olen jälleen kerran koukuttunut sarjaan.

Turvaa vailla kertoo monesta näennäisen erillisestä tapahtumasta. On kadonnut teinityttö, jonka raiskattu isosisko on tehnyt itsemurhan. On kellarista löytynyt luurankopari, naisen ja lapsen. On murhattu laiton maahanmuuttaja. John Rebus ja Siobhan Clarke työskentelevät samassa paikassa mutta kumpikin tutkii eri tapausta. Vähitellen palaset alkavat sopia yhteen ja paljastuu, että taustalla on eräänlainen hämähäkinverkko, verkko johon on jäänyt kiinni paljon ihmisiä ja tapahtumia. Vaaditaan paljon jalkatyötä, arvailua ja päättelyä ennen kuin lankoja ohjaileva hämähäkki paljastuu.

Pidin kirjasta kovasti. Viime aikoina olen lukenut paljon pohjoismaisia ja amerikkalaisia dekkareita, joihin nähden Rankinin tyyli on erilainen, ihastuttavan omalaatuinen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin nykyaikaan, ja jos menneisyyteen viitataan niin aikajana ulottuu vain muutamien vuosien taakse. Poliisintyö tapahtuu enemmän elävien ihmisten kanssa kuin ruumiinavaussaleissa ja teknisten vempaimien kanssa. Murhien taustalla on muutakin kuin syyllisen lapsuusaikainen kaltoinkohtelu ja mielenterveysongelma.

Yksi parhaimmista puolista kirjassa on poliisien ja rikollisten eräänlainen kissa ja hiiri -leikki. Poliisit naljailevat epäillyille ja epäillyt naljailevat poliiseille, välillä tunnelma on kireä ja välillä suorastaan veljellinen (tai sisarellinen). Poliisit jutustelevat rennosti ja väittävät saavansa rikolliset nalkkiin hetkenä minä hyvänsä, vaikka todisteiden sijasta heillä olisi vain arvauksia. Epäillyt vakuuttavat syyllisyyttään ja muistuttavat ettei todisteita ole, mutta silti tulee sellainen olo kuin he tietäisivät jäävänsä kiinni koska tahansa. Poliiseilla tuntuu olevan tekemisissään ajoittain suoranainen hällä väliä -meininki, mutta tulosta tulee silti. Tosin vaaditaan joitakin onnekkaita sattumia mutta niitä tarvitaan jokaisessa dekkarissa.

Pian tämä kuljettaja veisi ruumiin ruumishuoneelle, missä suoritettaisiin kuolinsyyn tutkinta. Mutta he tiesivät jo olevansa tekemisissä henkirikoksen kanssa. Useita pistohaavoja, yksi kurkussa. Verijäljet osoittivat että uhrin kimppuun oli käyty noin kolmen metrin päässä käytävää eteenpäin. Mies todennäköisesti oli yrittänyt päästä pakoon ja ryöminyt kohti valoa, ja päällekävijä oli tuikannut lisää pistoja, kun hän oli horjahdellut ja kaatunut. 

"Taskussa ei muuta kuin jokunen kolikko", yksi rikosetsivistä sanoi. "Toivottavasti joku tietää kuka mies on..."

Rebus ei tiennyt kuka mies oli, mutta hän tiesi mikä tämä oli: selvitettävä tapaus, tilastonumero. Ja vielä sitä enemmän, mies oli jutun aihe, ja kaupungin journalistiti vainusivat sen jo nyt, olivat joka suhteessa kuin riistan perässä oleva joukkio. Knoxland ei ollut suosittu asuinalue. Se veti puoleensa vain epätoivoisia ja niitä, joilla ei ollut asian suhteen vaihtoehtoa. Takavuosina se oli ollut paikka, johon sysättiin ne vuokralaiset joille kunnan oli vaikea löytää asuntoa muualta: huumeriippuvaiset ja mieleltään järkkyneet. Nykyisin maahanmuuttajia singottiin sen kosteimpiin ja vähiten tervetulleeksi toivottaviin nurkkiin. Turvapaikanhakijat, pakolaiset. Ihmiset joita kukaan ei halunnut ajatella tai joiden kanssa olla kanssakäymisissä. Katsoessaan ympärilleen Rebus tajusi, että niistä ressukoista täytyi tuntua kuin olisivat hiiriä labyrintissa. Laboratoriossa hiirenä olossa oli se ero, että siellä saalistajia oli vain harvassa, kun taas täällä, todellisessa maailmassa, niitä oli joka puolella.

Ilokseni luin kansiliepeestä, että sarja jatkuu yhä. Alkuperäisteos on kuitenkin yhdeksän vuoden takaa. Turvaa vailla on neljästoista suomennos, ja Rankin on tähän mennessä kirjoittanut 18 osaa. Sarjan luvataan täydentyvän yhä, joten Rankinin kirjojen ystäviä hemmotellaan vielä monta vuotta. 

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Kirjabloggarin syrjähyppy

Otsikko on ehkä vähän provosoiva, en varsinaisesti ole tehnyt tai tekemässä syrjähyppyä, vaikka nyt postaankin kaulahuivin neulomisesta. Siinä vaan kävi niin. Kuuntelin äänikirjaa (Kai Ekholmin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava), ja kun en jaksanut surffailla netissä siinä samalla niin päädyin penkomaan lankakassia. Siellä on monta kerää, jotka ostin älyttömän halvalla paikallisen lankakaupan loppuunmyynnistä.
Salaman kanssa
Ilman salamaa













Lanka on Katian Topi, väri 9065. Tuollainen kiva musta-harmaa sävy, joka ei kylläkään välity todenmukaisena kummastakaan kuvasta. Ensin ajattelin tehdä sellaisen yksinkertaisen kissapipon, mutta tietysti tuli silmukoita liian vähän niin nyt on tehtävä kaulahuivi. Kahden illan ja yhden lankakerän tulos on tässä:

Harmi, että lankaa oli vain tuo yksi kerä, hyvään vauhtiin kun pääsi niin olisi halunnut tehdä samantien valmiiksi. En tiedä, myydäänkö tätä lankaa halpamarketissa, täytyy käydä viimeistään viikonloppuna katsomassa. Jos ei myydä niin sitten on vaan odotettavaa seuraavaa Tampereen-reissua ja lankakauppaa.

torstai 14. marraskuuta 2013

Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus



Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Future of Us (2011)
Suomentanut Laura Honkasalo
Kansi Anna Wolf
Otava 2012
317 s.






Sinä ja minä sitten joskus on erilainen, viihdyttävä nuortenkirja. Alkuperäinen englanninkielinen nimi on todella tylsä, siispä heti iso kiitos suomentajalle omaperäisestä, osuvasta käännöksestä.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996, jolloin langattomat puhelimet ja hitaasti raksuttavat tietokoneet ovat uusinta uutta. Ystävykset Emma ja Josh ovat kasvamassa erilleen, suurelta osin siksi että Josh on ihastunut Emmaan kun taas Emma pitää Joshia vain Joshina, ei minään muuna. Emma saa Joshilta cd-romin, jonka mukana tietokoneeseen tulee Facebook vuonna 2011.

Emma jää kiinni tulevaisuudenkuvaansa. Hän huomaa, että tekemällä asioita vuodessa 1996 hänen statuksensa ja tilapäivityksensä vuodessa 2011 muuttuvat. Niille on kuitenkin yhteistä se, että teini-Emma ei koe aikuis-Emman olevan onnellinen. Hän pyrkii toimimaan niin, että asiat olisivat oikeasti viidentoista vuoden päästä toisin. Kikkailemalla omalla tulevaisuudellaan hän muokkaa samalla Joshin ja kaikkien muidenkin tulevaisuuden virtuaalielämää. Jäädessään yhä tiukemmin koukkuun Facebookin ja tulevaisuudennäkymiinsä hän on vaarassa menettää nykyhetken ystävät ja mahdollisuudet.

Hetken kuluttua pyyhin silmät ja etsin listasta J-kirjaimen. Olen taas Joshin ystävä. Hän seisoo rypyläisen vuorijonon edessä sininen reppu selässä. Hänen tukkansa on takussa ja hän katsoo kameraan leveästi hymyillen. Vien kursorin Joshin kuvan kohdalle, mutta päätän olla klikkaamatta. En halua enää ylitulkita. Jos Josh on onnellinen, haluan olla onnellinen hänen takiaan.

Ennen kuin suljen Facebookin, tarkastan yhden asian. Klikkaan valokuviini. Alareunassa on albumi nimeltä Lukiomuistoja kuten ennenkin. Se latautuu hitaasti, mutta muutaman minuutin kuluttua näen kuvan itsestäni sinä päivänä kun sain ajokortin. Siellä on sama kuva Joshista ja Tysonista miekkailemassa skeittilaudoillaan. Kuva bikinipöksyisestä pepustani ja teksti Vanhat hyvät ajat. Ja viimeisenä kuva Kellanista, Tysonista, Joshista ja minusta GoodTimezin pallomeressä. Laatu ei ole erinomainen ja erotan kohdat, joista revin kuvan ja himmeät teipin jäljet.

Tietysti mukana on nuortenkirjoille ominaisia teemoja kuten ihastumisia, Sen Oikean miettimistä, koulunkäyntiä ja jatko-opintojen miettimistä sekä kinaa vanhempien kanssa. Nämä taustoittavat Emman ja Joshin tarinaa, kertomusta siitä, miten monivuotinen ystävyys on vaarassa rikkoutua molempien pikkuhiljaa aikuistuessa ja Emman pyrkiessä vaikuttamaan tulevaisuuteen. Aikuis-Emmaan keskittyessään teini-Emma ei ymmärrä hermostuttavansa Joshin. Hän muokkaa myös tämän virtuaalimuotoista tulevaisuutta, asiaa joka on Joshille vieras, outo ja pikkuisen pelottava. Emma joutuu karvaasti oppimaan, että tärkein on sittenkin nykyhetki ja siinä tapahtuvat asiat.

Virtuaalinen aikamatkailu, ja vieläpä varsin lyhyen ajanjakson sisällä, on hauska idea. Kolmekymppinen lukija saattaa muistaa oman ensikosketuksensa tietokoneisiin ja viettää tovin muistellen milli kerrallaan avautuvia kuvia ja kauheaa raksuttavaa ääntä. Itse olen tietotekniikan peruskäyttäjä, eli en tiedä mitään koneita ja ohjelmia pyörittävistä seikoista. Siksi on helppo eläytyä Emman ja Joshin hämmästykseen ja epäuskoon Facebookin lävähtäessä heidän silmilleen.

Idean lisäksi myös toteutus toimii. Emma lukee tulevaisuuden tilapäivityksiä, jotka ovat usein yksittäisiä tai vain muutaman kommentin pituisia. Ne eivät siis vie suhteettoman paljon tilaa vaan ovat toiminnan pontimena. Lyhyydestään huolimatta ne aiheuttavat paljon sekä tunteita että toimintaa. Tapahtuma-aikana on vain kuusi päivää mutta voi mitä kaikkea siinä ajassa ehtiikään sattua!

Mielestäni Sinä ja minä sitten joskus soveltuu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Aikuisille se toimii ehkä eniten nostalgiapalana, mutta varsin herttaisena sellaisena.


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava 2013
343 s.









Olipahan hyvä kirja, järkyttävän, järisyttävän hyvä. Tarviiko siitä enempää kertoakaan? No, ehkä muutama sana.

On Roosa, syömishäiriöinen kirjallisuudenopiskelija, joka on muuttanut Helsinkiin rakkauden perässä. Rakkauden, joka muuttaa sekä muotoaan että kohdetta.

On Tapio, polvivammainen ex-ammattilaiskoripalloilija, joka etsii elämäänsä uutta sisältöä korvaamaan urheilua.

On Aki, mielisairaalassa työskentelevä voimailija, joka haluaa olla maailman paras.

On Ville Siikala, masentunut kirjailija, joka tekee itsemurhan. Ville Siikala, joka vaikuttaa kaikkien päähenkilöiden elämään sekä eläessään että vielä enemmän kuolemansa jälkeen. Joku on nähnyt hänet vain sekuntien ajan, toinen tuntenut aikuisiällä, kolmas ollut lapsuudenystävä. Kun Ville Siikala on poissa, kolmen päähenkilön tiet risteävät yllättävillä tavoilla.

Hänen ylikierroksilla käyvät aivonsa tuottavat sarjan välähdyksiä. Poika täyttämässä juomapulloa taloyhtiön punttisalilla. Poika möllöttämässä syntymäpäivillään keittiön pöydässä. Poika sängyllä ihailemassa Ivan Freydunin julistetta. Ja kun hän katsoo maassa hourailevaa hujoppia, hän näkee pojan, Matiaksen.

Pauke yltyy korvissa. Aki tietää seisovansa pimeällä kadulla keskellä Töölöä, mutta edessään hän näkee vanhan kotinsa. Värikkäät tapetit seinillä, äiti essu päällä keittiössä tiskaamassa lautasia. Hän kyyhöttää pöydän alla, ja vaikka hän sulkee silmänsä ja peittää korvansa, hän kuulee paukkeen ja läiskeen ja äidin tuskan. Äitiä pitää auttaa. Äiti pitää pelastaa. Ja Aki tuntee kasvavansa pöydän alla, vihreät lihakset paisuvat, ne hukuttavat pienen pojan sisälleen, turvaan, kadoksiin.

Jokaisella henkilöhahmolla on unelma, jonka kukin heistä pyrkii saavuttamaan kuka milläkin keinoin. Unelmat ovat kuitenkin armottomia; ne eivät halua tulla saavutetuiksi ilman kipua ja vaikeuksia.

Mielestäni Unelmansieppaaja on kertakaikkisen loistava teos. Eri luvut antavat puheenvuoron eri henkilöille, yhtä paljon jokaiselle. Hahmot ovat uskottavia, eläviä, ja niiden mukaan on helppo päästä heti alusta alkaen. Toisista hahmoista tykkää ja niille toivoo hyvää, toisia inhoaa ja niille toivoo epäonnea. Niin käykin, ainakin minulle, että suosikkini saavat elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen ja inhokit saavat nenilleen.

Pidän siitä, miten Pekkola kutoo ja kuljettaa juonta. Vaikka kolme keskushenkilöä ovat erilaisia taustoiltaan ja elämäntavoiltaan, heidän teidensä kohtaamistavat tuntuvat täysin luonnollisilta. Koko kirja tuntuu hyvin vaivattomalta ja luontevalta ja sitä on nautinnollista lukea.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit
Kansi: Jussi Kaakinen & Sami Piskonen
Otava 2013
317 s.








Hämeen-Anttilan edellinen teos Tapetinvärinen sai ainakin kriitikoilta tavallista nuivemman vastaanoton. Itse en lukijana päässyt siihen sisälle ollenkaan ja jätin kesken. Ajattelin yrittää myöhemmin uudelleen, koska olen tykännyt kaikista aikaisemmista. Kun näin, että Hämeen-Anttilalta on tullut taas uusi kirja, ajattelin kokeilla.

Marionetit kertoo neljästä ystävyksestä, jotka tapaavat vuosien jälkeen uudelleen. Emma ja Julia ovat sisarukset, kuin yö ja päivä. Emma on jäänyt kotitaloon ja rakentanut sinne studion, jossa rakentaa marionetteja ja tekee lyhytelokuvia. Julia on uutiskuvaaja, joka on reissannut ympäri maailmaa. Sisarusten välillä on lukuisia kipupisteitä, etenkin kun molemmat kokevat vanhempien suosineen toista. Julia on myös jättänyt tyttärensä Josefinen Emman ja tämän miehen Jannen hoteisiin. Janne on ollut nuorena rakastunut Juliaan, samoin kuin ystävyksistä neljäs, Miki. Emma puolestaan on ollut ihastunut Mikiin ja kun ei ole saanut tätä, päätynyt yksiin Jannen kanssa. Melkoinen suhdesoppa siis.

Nelikon tiet risteävät eri tavoin, osin yllättävästikin. Vanhoja kaunoja selvitetään mutta samalla luodaan uusia yhteisiä kuvioita. Kipupisteitä käydään läpi ja samalla opitaan näkemään sekä oma itse että muut hiukan eri tavalla. Todetaan menneet virheet ja pyritään korjaamaan se, mikä on korjattavissa. Tällä tiellä jokainen henkilö, niin pääosanelikko kuin sivummalla olevat lapset sekä Emman ja Julian äiti, oppii itsestään ja muista. Jokainen myös muuttuu, kuka enemmän, kuka vähemmän. Tulee lisää itsetuntoa, rohkeutta, uskallusta, hyväksyntää ynnä muuta.

Anniina on tarkkaillut Emman ääntä ja ilmeitä. Pitäisikö tästä huolestua? Teini-iässä Emma oli ihastunut Mikaeliin. Sen näki sen katseista ja käytöksestä. Hän ei tiennyt yhtään, kuinka vakavaa ihastus oli. Ei Emma avannut sydäntään. Ei silloin, eikä nyt. Ei hänelle, ei Helmerille, ei Julialle eikä varsinkaan Mikaelille. Eikä Emmalta voinut kysyä. Emma oli kuin lukittu laatikko. Avainta ei saanut käteen kuin joskus harvoin. Ilman sitä laatikko ei auennut muuten kuin murtamalla kansi, ja hänellä oli vahva epäily, että jos väkivalloin menisi sisään, tajuaisi, että on rikkonut juuri sen mitä etsii. Hän on muistavinaan, että toiset etääntyivät Emmasta, joka oli niitä kaksi vuotta nuorempi. Niillä oli loppumassa koulu ja aukeamassa elämä ja Emmalla oli kaikki vielä kesken. Miten salattu, kukkaan puhkeamaton tunne on vaikuttanut Emmaan? Kuusitoistavuotiaana rakkaus on valtava tunne. Mutta ei Emman sydän murtunut, ei ei, jos hän mitään ihmisistä tietää. Kun toiset lähtivät pois, Emma jatkoi omaa elämäänsä tyynen näköisenä. Luki, tanssi, soitti, kirjoitti, teki nukkejaan. 

Avioliitossaankin Emma on se joka on vahva ja ja varma ja tietää.

Emma on vahva. Tosiaan. Emma on vahva.

Pidän Hämeen-Anttilan kaikissa  kirjoissa siitä, että vaikeita ihmissuhteita setvitään niin etteivät ne tukahduta lukijaa. Asioita ei märehditä eikä kaikki muu elämä jää syrjään siksi aikaa. Lisäksi asiat ja henkilöhahmot kehittyvät koko ajan.Tämä toteutuu myös Marioneteissa.

Pidän myös siitä, että henkilöhahmot ovat taiteellisia tai muuten epätavallisissa ammateissa. Marioneteissa Emma tekee nukketeatteria, Janne käsikirjoittaa tv-sarjaa ja jonglööraa, Miki on miimikko ja Julia uutiskuvaaja. Emman ja Jannen lapset harrastavat tanssia ja sirkusta ja sen lisäksi auttavat Emmaa nukketeatterissa. Ammatit ja harrastukset luovat mielikuvan, että näissä ihmisissä on jotain erilaista. Ei välttämättä erikoista mutta jotain sellaista, mihin suurin osa lukijoista törmää vain erikoistilanteissa ja -tilaisuuksissa, irti tavallisesta arkielämästä.

Olen iloinen siitä, että luin Marionetit. Matkan varrella koin monia (miellyttäviä) yllätyksiä, kun tarina kääntyikin odottamattomaan suuntaan. Se olisi voinut edetä ja päättyä toisinkin, monellakin eri tapaa, mutta hyvä että se menee ja päättyy niin kuin nyt tekee. Lukemisesta jäi hyvä mieli ja arvaan, että palaan tähän kirjaan vielä toistekin. 






tiistai 29. lokakuuta 2013

Kirjamessufiilistelyä


Ensimmäistä kertaa ikinä kirjamessuilla sain oman nimikortin :) Ylpeänä sitä kannoin lauantain ja sunnuntain. Suunnitelmia oli että mitä kaikkea haluaisin nähdä mutta eihän siitä mitään tullut. Ei sinnepäinkään! Heti alussa tuli työasiat mieleen ja koko viikonlopun sinkoilin paikasta toiseen, jotta saisin mahdollisimman paljon valokuvia joista sitten tein tänään kansion kirjaston Facebook-sivulle. Piipahdin myös musiikki- ja ruokamessujen puolella etsimässä kuvattavaa.









Kirjailijoita kuuntelin muutaman minuutin kerrallaan, ja taas matka jatkui. Osan löysin ohjelman perusteella, osaan törmäsin sattumalta esimerkiksi kirjakauppojen tai kustantamoiden haastattelupisteissä. Lisäksi osallistuin kahteen bloggaajille tarkoitettuun kirjailijatapaamiseen, Atenan järjestämänä pääsin kuuntelemaan Pasi Ilmari Jääskeläistä ja Liken + Innon yhteistapahtumassa tapasin Hugh Howeyn ja Laura Gustafssonin.
Mauri Kunnas

Hugh Howey ja Liken Nora Varjama

Eoin Colfer














Kaari Utrio




Anja Snellman
Kjell Westö





Yllätyin siitä, että todella monia esiintyjiä kuunteli suuri joukko ihmisiä, niin suuri, että kuvaaminen oli vaikeaa kun kohteeseen oli niin pitkä matka. Parhaat kirjailijakuvat taisivatkin tulla signeerauspisteiltä.

Ihmisten lisäksi kuvasin kaikkea muuta, mikä omaan silmääni näytti hienolta. Sitä oli paljon, tässä vain jokunen esimerkki:
Bazarin kirjapino. harmi, että Katherine Pancol perui messuosallistumisensa.


Teoksen messuosasto


Herra Hakkarainen

Pakko lopuksi tunnustaa, että postauksen ulkoasu jännittää... Alkupuolen kuvia sain jotenkin aseteltua mutta lopun kuvat eivät suostuneet liikkumaan vierekkäin. Todennäköisesti kuvitus on iloisesti sikinsokin mutta niin olen minäkin vielä pari päivää messujen jälkeen :) Kivaa oli, ensi vuonna uudelleen. Ja onhan tässä välissä kirjamessuja ainakin Seinäjoella ja Tampereella.

torstai 24. lokakuuta 2013

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2013
270 s.








Jos et halua kuulla ylistyslaulua Joel Haahtelalle, voit lopettaa lukemisen tähän. 

Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä. Kirjoitan sinulle ja on myöhä. En saa unta ja nykyään valvon pitkään, joskus kajastaa jo aamu kun nukahdan.

Näin alkaa Tähtikirkas, lumivalkea ja minut se vei samantien mukanaan. Olen tykännyt kaikista Haahtelan aiemmista teoksista, ja siksi tätäkin kohtaan oli suuret odotukset. Itse asiassa kirja odotti pöydällä toista kuukautta, koska etsin sopivaa lukuhetkeä, sellaista että ei ole kiire ja voin lukea rauhassa, nauttien, keskeytyksettä. 

Tarina sijoittuu moneen aikatasoon, joista yhtä lukuunottamatta pääosassa on Leo. Vuonna 1889 hän on saapunut Pariisiin, jonne hänet on karkotettu. Hän on rakastanut tyttöä ja saattanut tämän raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Tyttö, Klaara, on synnyttänyt pojan jota Leo ei koskaan näe. Pariisissa hän kirjoittaa päiväkirjaa, kirjoittaa liki päivittäin tunteitaan ja kokemuksiaan. Kirjoitukset hän osoittaa Klaaralle. 

Seuraavaksi Leo tavataan vuosina 1913-1914 Berliinissä, jossa hän yhä kirjoittaa Klaaralle. Väliin jääneisiin vuosiin hän viittaa päiväkirjamerkinnöissään lyhyesti. Kirjoittamisessa on välillä taukoja mutta ei kovin pitkiä. Vähitellen Leon maailmaan on tullut muutakin kuin Klaara ja Otto, oma mutta tuntematon poika.

Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.
  
Berliinistä Leon tie vie laivalla Siamiin ja Kambodžaan, vuoteen 1923. Jälleen välivuosiin viitataan ohimennen, ja jälleen elämään on tullut uusia ihmisiä ja tehtäviä. Klaara on yhä mielessä, mutta Leo kirjoittaa yhä harvemmin. Ja jälleen tapahtumien väliin tulee kuilu: seuraavaksi tapaamme Leon vuonna 1936 Bernburgissa. Siellä tapahtuu jotain. Päiväkirjamerkinnät harvenevat, muuttuvat päivämäärättömiksi, muuttuvat päämäärättömiksi, muuttuvat käsittämättömiksi. Klaara on poissa, ja Leo samoin.

Kirjoitan, jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla, Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen, joka on muuttunut jo toiseksi.

Lyhyt viimeinen osa sijoittuu vuoden 2012 Helsinkiin. Siinä Leon pojanpojan pojanpoika on saanut haltuunsa Leon päiväkirjat ja yrittää luoda kuvan isoisänsä isoisästä. 
 
Minulle Tähtikirkas, lumivalkea oli täydellinen lukukokemus. Haahtelan kieli on aina kaunista ja ajatuksia herättävää. Kieli myös elää; eri aikakausiin sijoittuvissa osissa se on erilaista. 1800-luvun loppupuolen tapahtumien sanasto on erilaista kuin 1930-luvun, mutta kuitenkin niin yhtenäistä että kokonaisuuden tuntu säilyy. 

Jälleen kerran tarina kulkee paitsi paperilla myös osien välissä, kirjoitettujen lauseiden ulkopuolella. Kuten niin monesti ennekin, tarinan kannalta erittäin merkityksellistä on se, mikä jätetään sanomatta. Siinä Haahtela on aina ollut mestari, ja on sitä yhä edelleen. 

Tähtikirkas, lumivalkea on riipaisevan kaunis kuvaus rakkaudesta, unelmien särkymisestä, kaipauksesta, surusta, yksinäisyydestä, selviytymisestä, uusista mahdollisuuksista. Se jättää jälkeensä haikean ja surumielisen olon, jossa kuitenkin on mukana levollisuutta sekä ripaus iloa ja toivoa. 


maanantai 21. lokakuuta 2013

Tulossa viikonloppuna: Helsingin kirjamessut

Äkkiä on vuosi mennyt, ja taas on Helsingin kirjamessujen aika. Ne ovat torstaista sunnuntaihin, itse pääsen osallistumaan vain lauantaina ja sunnuntaina. Osallistujalista on ällistyttävän laaja, samoin tapahtumakartta. Varmasti jokainen löytää itselleen kiinnostavaa, ja veikkaanpa että monille käy kuten minulle: pitää kirjoittaa paperille aikataulu, mistä näkee koska omat "nämä haluan nähdä" -henkilöt esiintyvät. Näyttää siltä, että päällekkäisyyttä on, joten osa jää näkemättä loppuun ja joistakin missaan alun. Se on jokavuotinen ongelma, jolle ei voi mitään niin kauan kuin kirjat ja kirjailijat kiinnostavat.





Huomasin, että minulla on kirjastosta lainassa muutamien esiintyjien uutuuskirjoja. Ainakin nuo viisi osuivat käteen suuremmin etsimättä. Mutta voi: yksi on luettu, toinen kesken ja kolme vielä aloittamatta. Ja messuihin on vajaa viikko, niin en taida ennättää lukea kaikkia. Etenkin kun menen huomenna silmäleikkaukseen, minkä seurauksena lukeminen estyy kokonaan ainakin yhdeltä päivältä.

En aio kuitenkaan panikoida. Kirjailijoita on kiinnostavaa kuunnella riippumatta siitä onko lukenut heidän teoksiaan vai ei. Tässä on hahmotelmaa omista messupäivistäni.

Lauantai 26.10

11-11.30 Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman ja Rax Rinnekangas esittävät dramatisoidun performanssin elokuvasta Luciferin viimeinen elämä 
11-11.30 Markus Nummi: Karkkipäivä Takauma-lavalla 
11.30-12 Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit Aleksis Kivi - lavalla
12.30-13 Liza Marklund haastateltavana Mika Waltari - lavalla
14-14.30 Eino Leino - lavalla kustannuspäälliköitä ja kirjailijoita kertomassa, miten kirjailjaksi pääsee ja mitä tapahtuu käsikirjoituksen hyväksymisen jälkeen
15-15.30 Ilkka Auer & Antti J. Jokinen: Kalmattaren kirous Louhi-lavalla
16-16.30 Joel Haahtela: Tähtikirjas, lumivalkea Aleksis Kivi - lavalla
16.30-17 Annett Gröschner: Vappuaatto Katri Vala - lavalla
17-17.30 Kari Korhonen kertoo 20-vuotisesta urastaan Aku Ankan piirtäjänä Aleksis Kivi - lavalla

Eli kohtalaisen tiukalla aikataululla mennään paikasta toiseen :) Ruokatauon paikka lienee klo 13-14, muuten ei ehdi ellei jätä jotain väliin tai jonsei ohjelma muutu lennossa. Lauantaille on myös suunnitelmissa klo 15 bloggaajatapaaminen Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa.

Sunnuntai 27.10

10.30-11 Kirjailijantyöstä Takauma-lavalla keskustelemassa Virpi Hämeen-Anttila, Heidi Köngäs ja Tuula-Liina Varis
11-11.30 Hannu Mäkelä kertoo 40-vuotisesta kirjailijanurastaan Aleksis Kivi - lavalla
11.30-12 J. S. Meresmaa: Mifongin aika Louhi-lavalla
11.30-12 Roope Lipasti: Perunkirjoitus Katri Vala - lavalla
12-12.30 Elina Rouhiainen: Uhanalainen Louhi-lavalla
13.30-14 Karo Hämäläinen: Ilta on julma Katri Vala - lavalla
13.30-14 kustantajien edustajat keskustelevat aiheesta "Millainen on hyvä romaani?" Aleksis Kivi - lavalla
14.30-15 Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani Mika Waltari - lavalla
14.30-15 Baba Lybeck: Iloa, liikettä, voimaa Katri Vala - lavalla
15.30-16 Kjell Westö Aleksis Kivi - lavalla Helsingin Sanomien Tähtihetkessä
16.30-17 Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla Mika Waltari - lavalla

Ai ai, pahasti menee sunnuntainakin päällekkäin! Ruokatauolle on sielläkin tunnin tauko, tosin pienellä ohjelmalehtisen selailulla saisi senkin raon tukittua helposti :) Lisäksi sunnuntaina on luvassa ohjelmaa bloggarikollegoiden kanssa, kun Like- ja Into-kustantamot järjestävät tapaamisen klo 10.30-11.30.

Kiireinen viikonloppu on siis tulossa, mutta se on tässä yhteydessä hyvä juttu. Katsotaan sitten messujen jälkeen, pitikö tähän hahmottelemani suunnitelma ollenkaan paikkaansa vai tuliko (iloisia) yllätyksiä.

torstai 17. lokakuuta 2013

Taru Schroderus & Jan Verho: Protaus

Taru Schroderus & Jan Verho: Protaus
Kansi: Katariina Tirkkonen-Wane
Gummerus 2013
141 s.
Pyydetty arvostelukappale







Aktiiviliikkujana olen kiinnostunut paitsi itse liikunnasta myös siihen liittyvästä kirjallisuudesta. Uudet liikunta-, liikuntaravitsemus-, hyvinvointi- ynnä muut vastaavat kirjat kiinnostavat aina, ja melkein kaikki uutuudet lainaankin kirjastosta pian niiden ilmestymisen jälkeen. 

Protaus-kirjan 141 sivua ovat täyttä asiaa, pääosin hyvää mutta pari heikkoa juttua. Toinen miinuspuolista on pieni, nimittäin muutama kirjoitusvirhe. Niitä on kuitenkin sen verran vähän ja harvakseltaan etteivät ne häiritse lukemista kuin ohimenevästi. Toinen onkin isompi asia: mietin onko kirjasta jäänyt tärkeitä kuvia pois. Sivulla 18 lukee näin: "Proteiinien primäärirakenteen (kuva 1) määrää sen aminohappojärjestys. Primäärirakenne vaikuttaa proteiinin sekundäärirakenteeseen (kuva 2), joka muodostuu muun muassa kierteistä ja laskoksista." Sivulla 19 on kokosivun kuva, joka on Valion valokuva. Sen sijaan tekstin yhteydessä ei tässä eikä muuallakaan ole kuvia, eikä koko kirjassa ole sellaisia kuvia joissa olisi kuvateksti kuva 1, kuva 2 ja niin edelleen. Ehkä proteiinin rakenne ei kiinnosta kaikkia mutta läpileikkaus- tai muunlainen kuva olisi ollut mielenkiintoinen.

Hyviä puolia kirjassa on paljon. Edellä sitaatissa oli muun muassa primääri- ja sekundäärirakenne; tällaisista tavalliselle kuntoilijalle vieraista asioista kerrotaan selkeästi ja ennen kaikkea lyhyesti. Tieteellistä termistöä on mutta vain vähän niin ettei lukijalle tule sellainen olo, että pitäisi olla opiskellut lääketiedettä, kemiaa, ravitsemustiedettä tai muuta vastaavaa pysyäkseen kärryillä.

Toinen hyvä puoli on se, että kirjassa huomioidaan erilaiset kuntoilijat. Monia seikkoja, esimerkiksi proteiinintarpeen päivittäistä määrää ja yleensäkin ruokavaliota, käsitellään sekä kestävyysliikkujan että voimaharjoitteluun keskittyvän kannalta. Itse harrastan kestävyyslajeja ja siksi pidän erittäin hyvänä ja hyödyllisenä kirjan antia. On aina tarpeen saada muistutus, että pitkäkestoisia lenkkejä ei jaksa tehdä jos ei huolehdi myös hiilihydraattien saamisesta. Lisäravinteita esitellään mutta toisin kuin monessa muussa kirjassa, niiden hyödyt osoitetaan vähäisiksi ja haitat tuodaan esiin. Samoin kumotaan monia myyttejä ruokavaliosta ja treenauksesta.

Protausta on miellyttävää lukea, koska se on sekä helppolukuinen että visuaalisesti kaunis. Kannen on suunnitellut Katariina Tirkkonen-Wane ja kuvat ovat Shutterstockin. Pidän kannen värityksestä, selkeydestä ja siitä, että jo kansi kertoo mistä kaikesta kirjassa on kyse. Tekstin yhteydessä olevat kuvat ovat Petri Kuhnon, Valion, Maito ja terveyden sekä Asicsen. Kuvat ovat kaikki houkuttelevia ja motivoivia. Suurin osa kuvista on aterioita ja yksittäisiä ruoka-aineita ja tuntuu että kuvitukseen on panostettu. Samoin tekstin yhteydessä olevat taulukot ovat selkeitä eivätkä lainkaan raskastekoisia.

Plussaa tulee myös siitä, että mukana on esimerkkejä treeniohjelmista ja ateriavaihtoehdoista. Mikä parasta, ateriat ovat tavallista kotiruokaa joiden valmistamiseen tarvittavat aineet saa lähikaupasta.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Alelöytöjä

Piipahdimme ystäväni kanssa Tampereella, muun muassa Koskikeskuksen Suomalaisessa kirjakaupassa. Tarkoitus ei ollut ostaa mitään mutta kuinkas kävi. Kirjoja on kotonani niin paljon, etteivät ne mahdu kahteen kirjahyllyyn vaan olen joutunut pinoamaan niitä päällekkäin, silti ostin kaksi lisää: Antti Hyryn Uunin ja Herta Müllerin Hengityskeinun, molemmat 2,95 €.


Löydöt saivat minut pohtimaan kirjojen hintojen nopeaa laskua. Uuni on ilmestynyt vuonna 2009 ja alkuperäinen hinta oli 35,60 €. Hengityskeinu on ilmestynyt vuonna 2010, alkuperäinen hinta on ollut 40,60 €. Siis vain muutamassa vuodessa hinta on romahtanut täysin. Jos olisin kirjailija, saattaisin pitää loukkaavana sitä, että kuukaisia kestänyt kova työ on menettänyt arvonsa näin nopeasti. Etenkin kun  kaunokirjallisuudessa sisältö ei vanhene, toisin kuin tietokirjallisuudessa.

Liekö syynä nykyajan kiire ja se, että kovin monia asioita mitataan ja punnitaan neljännes- tai puolivuosittain. Useilla kirjailijoilla julkaisutahti on kirja per vuosi. Onko se sitä, että jos et ole tuottelias niin sinut unohdetaan? Laila Hirvisaari ja muutamat muut ovat sen verran nimekkäitä, että heitä ei unohdeta vaikka kirjojen välillä olisi viisi vuotta. Sen sijaan kirjailija, joka on kirjoittanut vasta kirjan tai kaksi, joutunee julkaisemaan tiheään vakiinnuttaakseen asemansa kirjailjakentällä.

En ole kirjailija, mutta opiskelen Viita-akatemian kirjoittajakoulussa ja kirjoitan tarinoita. Kuvan vasemmassa reunassa on uusi muistikirjani, hinta 3,95 €. Periaate on, että jokainen tarina ansaitsee oman muistikirjan, eri juttuja ei sekoiteta keskenään missään olosuhteissa. Siksi harrastan kierreselkäisiä vihkoja, että jos joskus mukana on yhden tarinan muistikirja ja tulee inspiraatio ja pätkä tekstiä toiseen tarinaan, voin kivuttomasti repiä sivun irti kopioituani sen oikeaan muistikirjaan. Eiffel-torni on klisee, mutta Pariisi-aihe on aina Pariisi-aihe :) Kumma juttu, mutta kauniskantiseen on mukavampaa kirjoittaa kuin sellaiseen missä on tylsä yksivärinen kansi, tummanpunainen, musta tai mikä ikinä väri onkaan.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Turku 5.10.2013: Kirjasto ja Kirjamessut

Heti alkuun huomautus: postausta tehdessä kuvat olivat hienosti järjestyksessä mutta virallisessa versiossa tila näyttää olevan kapeampi joten osa kuvista on jokseenkin vinksallaan tai ainakin vähän miten sattuu. Toisaalta, ehkä se tekee jutusta hauskemman näkäisen, ei siis välitetä siitä :)

Kirjastossa työskentelevänä on aina kiinnostavaa vierailla muissa kirjastoissa. Turussa järjestettiin bloggareille kierros, johon valitettavasti pystyin osallistumaan vain osittain, kiitos sen että olen julkisten kulkuneuvojen varassa. Vanhimmat kokoelman jäivät näkemättä, mutta Kummituskierrokselle pääsin mukaan.

Pääkirjaston kellarissa kuulemma kummittelee. Tällä kertaa kummitusrouva ei näyttäytynyt, mutta jännittävää oli silti. Varastotila oli pimeä ja sokkeloinen, ja siellä täällä oli näennäisen tarkoituksettomia pikku kopperoita. Aavemaista kolinaa ja kitinää kuului katonrajasta, jossa liukuhihna kuljetti palautettuja kirjoja. Enpä haluaisi olla siellä yksin, kun noin viidentoista hengen porukassakin paikka oli ei nyt sentään karmiva mutta vähän hyytävä.

Kellarista jalkauduimme auringonvaloon ja hajauduimme messuilemaan. Messukeskuksessa onnistuin kadottamaan bloggarikollegani, joten kiertelin halleja sekä kirja- että ruokapuolella. Esityksiä en juurikaan katsellut, enemmän keskityin ottamaan valokuvia kirjaston facebook-sivua varten.

Tämä oli toinen kertani Turussa, ja kuten edellisellä kerralla, tälläkin kerralla suosikkipisteeni oli koululaisten kotoisa haastattelupaikka. Siellä nuoret haastattelivat nimekkäitä kirjailijoita, ytimekkäästi vartissa tai puolessa tunnissa. On kertakaikkisen mahtavaa, että kirjailijat ovat mukana tällaisessa, ei pelkästään sellaisissa haastatteluissa joissa on otsikoitu teema ja haastattelijana ammattilainen, esimerkiksi kustannustoimittaja tai toinen kirjailija. 


Peter Franzén
Outi Pakkanen


Kari Hotakainen

Nuorisokirjailjoiden pisteessä oli kirjabingoa sekä haastatteluja. Siinä piipahtelin pitkin päivää ja tässä bongauksia sieltä:
Kirsti Kuronen

Harri István Mäki ja Marja-Leena Tiainen
Netta Walldén, Markku Karpio ja Johanna Hulkko









Yhden päälavan oloisen paikan ohitin muutamaan kertaan. Päälava siksi, että sen edessä oli paikkoja kymmenille katsojille ja kaikki paikat olivat hyvin usein varattuja. Siellä näkyi myös ainakin Nelosen tv-kamera. Napsin ohimennessäni tällaiset:

Helena Petäistö
Alivaltiosihteeri

Signeerauksia oli useammassakin paikassa, aika monta suosikkiani missasin mutta kamera tallensi nämä:

Tuomas Kyrö

Sami Toivonen ja Aino Havukainen



Ohikulkiessani törmäsin tilanteeseen, josta en tiedä oliko se suunniteltu vai spontaani: Kari Hotakainen ja Tuomas Kyrö istuivat keskustelemassa pienen pyöreän pöydän ääressä.



Aulassa seikkailin moneen kertaan, alla olevan Vares-auton ohitin useaan kertaan mutta mainoksen vähän erilaisesta kirjoituskilpailusta huomasin sattumalta kun olin jo kierrokset kiertänyt ja väsyneenä miettimässä messubussin aikataulua.




Olin jo lähdössä pois, mutta kävin vielä kurkistamassa yhteen halliin, josta kuului musiikkia ja jossa näkyi paljon ihmisiä katsomossa. Ja kenet siellä bongasinkaan, sehän oli messujen ohjelmapäällikkö :)

Jenni Haukio

Messukäynnistä jäi hyvä mieli, kuten yleensä aina, paikkakunnasta riippumatta. Näin monia esiintyjiä ja sain hyviä kuvia. Tapasin myös bloggarikollegoita ja erillsiessä bloggaajatapahtumassa sain uutta tietoa harrastukseeni liittyen. Ainoa hankaluus, sekin toki positiivinen asia, oli se että esiintyjiä oli niin paljon etten mitenkään ehtinyt nähdä kaikkia jotka olisin halunnut. No, ehkä osan heistä näen loppukuusta Helsingin Kirjamessuilla. 

perjantai 4. lokakuuta 2013

Britta Teckentrup: Muistojen puu


Tuotekuva

Britta Teckentrup (teksti ja kuvat): Muistojen puu
Englanninkielinen alkuperäisteos The Memory Tree
Suomentanut Tuula Korolainen
Lasten Keskus 2013
25 s.








Kuolema on vaikea aihe, etenkin lapsille kerrottavaksi. Kuolema-aiheisia kuvakirjoja ei ole paljoa, ja niistä vähistä suurin osa kertoo isovanhemman tai lemmikkieläimen kuolemasta. Britta Teckentrupin kuvakirja on erinomainen ja erittäin tärkeä teos etenkin siksi, että siinä ei puututa ikään vaan kuolemaa käsitellään siltä kannalta, että ystävä on poissa. Alussa mainitaan, että Kettu on elänyt pitkän elämän mutta nyt se on väsynyt ja vaipuu ikiuneen, muuten kirja keskittyy ystävän poissaoloon ja hänen muistelemiseensa. Kirja on onnistunut myös siksi, että se sopii ihan kaikille. Siinä ei ole uskonnollista eikä kulttuurista symboliikkaa, ei myöskään rituaaleja.

Eläinten puhellessa pieni punaruskea taimi nousi lumesta, juuri siitä kohdasta, jossa Kettu lepäsi. 

Aluksi taimi oli niin pieni ja hento, että sitä tuskin huomasi, mutta tarina tarinalta se kasvoi suuremmaksi, vahvemmaksi ja kauniimmaksi.

Eläimet muistelivat Kettua koko yön, ja aamulla pikku taimi oli kasvanut nuoreksi puuksi.

Eläimet näkivät puun ja ymmärsivät, että kettu oli edelleen osa niiden elämää.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja eläimet muistivat yhä uusia tarinoita Ketusta.

Surusta raskaat sydämet kevenivät.

Mitä enemmän ne muistivat, sitä suuremmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu.

Raskaasta aiheesta huolimatta koin valtaisaa iloa kirjaa lukiessani. Olen joutunut työssäni tarjoamaan ei-oota tai tämä-ei-ole-ihan-sitä-mitä-tarkoitat -lauseita, kun on etsitty kirjaa, jonka avulla voidaan käsitellä vanhemman kuolemaa alle kouluikäisen lapsen kanssa. Muistojen puu on helppolukuinen ja helppotajuinen kirja, jossa kohtaavat menetys, suru ja kaipaus mutta myös turvallisuus, toivo ja ilo. Totisesti toivon, että kaikki perheet sekä lasten kanssa toimivat löytävät tämän kirjan.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun



Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Kansi: Liisa Holm
Gummerus 2001
396 s.







Sinun lapsesi eivät ole sinun oli minulle vaikea, melkein ylitsepääsemätön lukukokemus. Olin jonkinlaisessa kierteessä; en päässyt kärryille niin luin vain vähän matkaa, sitten pidin päivän tai kaksi taukoa, sitten kun aloin taas lukea olivat henkilöt ja tapahtumat taas vieraita, en päässyt kärryille joten luin vain vähän matkaa ja pidin taukoa. Tunnustan, todennäköisesti olisin jättänyt kirjan kesken ellen olisi lukenut sitä Klassikko-haasteeseen.

Päähenkilö Nelli elää taistolaisperheessä, jossa etenkin äiti on idealisti. Isä on vähän hillitympi. Nellin lapsuuteen kuuluu pioneeritoiminta, lisäksi hän on usein mukana kun aikuiset kokoontuvat ryyppäämään ja keskustelemaan maailman parantamisesta. Nelli on äitinsä tytär, hän haluaa tuoda esiin ihmisoikeusloukkauksia ja muita epätasa-arvoisuuksia.

Tarina liikkuu monessa eri aikatasossa Nellin lapsuudesta nykyhetkeen, opiskelijaelämään. Lapsuudenkoti on sekä rakastava että riitaisa, suurelta osin  äidin ehdottomuuden takia. Kun isä lähtee pois, muuttaa Kanadaan, maailma muuttuu. Äiti tapaa Juhanin ja kasvaa ulos idealismistaan. Nelli kokee olevansa petetty, hän yksin on enää puolustamassa aatteita. Hän ei sopeudu oikein mihinkään porukkaan, on liian jotain ja liian vähän jotain muuta. Ja kun isä tulee tapaamaan häntä vuosien päästä, on Nelli entistä yksinäisempi.

Kiti ei antanut katsoa uutisia, sillä niiden jälkeen näin painajaisia. Kyselin häneltä saastuisiko maailma harmaaksi ja tulisiko kolmas maailmansota, ja Kiti sanoi, että piti ajatella ainakin miljoona sinistä kissaa ja kaikkea muuta kivaa, mitä maailmassa oli. Piti ajatella iloisia asioita samalla kun öljy kulki merivirtojen mukana eteenpäin ja tarttui lintujen siipisulkiin.

Kevään tullen Kiti ei enää tullut minua bussille vastaan, sillä hänellä oli kiire romaanikäännöksen kanssa. Matkustin yksin bussilla keskustaan koulun jälkeen ja vaelsin ympäriinsä, vaikka minulla oli avain Kitin luo. Menin kirjastoon etsimään kirjoja, joissa oli kuollut isä, ja istuin takki päällä lastenosastolla lukemassa. Vaeltelin aurinkoisia katuja kirjakassia raahaten, istuin puistikon penkillä lukemassa ja katselin myssyn reunan alta Johanneksen kirkon torneja, mutta en koskaan mennyt kauemmas rantaan, sinne missä olimme kävelleet isän kanssa. Olisin vain muistanut isän käden omassani ja sen, miten isä makasi syksyisessä puistossa ja minä peitin hänet lehdillä.

Sitaatti on yksi kirjan parhaista kohdista ja osoittaa sen, kuinka elävästi Honkasalo kirjoittaa. Nellin tunteet kurottuvat koskettamaan lukijaa, koko kirjan ajan on helppo elää Nellin pelkojen, toiveiden, muistojen mukana. En oikein löydä sanoja kuvaamaan sitä ilmiötä, sitä miten Honkasalo saa tuotua esiin Nellin maailman jos nyt ei ihan romahtamista mutta kuitenkin sen, miten yksin Nelli lopulta jää ajatusmaailmansa ja ideologiansa kanssa.

Nelli osoittautui hyvin koskettavaksi henkilöhahmoksi, mutta muut jäivät minulle etäisiksi. En tiedä johtuiko se siitä, että luin kirjaa pienissä pätkissä useamman viikon ajan. Tärkeimmät sivuhenkilöt tulivat jonkin verran tutuksi, mutta aina välillä mukaan putkahti Katia, Aaroa, Tommia ynnä muita, joista en yhtään muistanut missä yhteyksissä he olivat esiintyneet vai tulivatko vasta nyt mukaan. Lisäksi tajusin kovin hitaasti, millä aikatasolla milloinkin liikuttiin ja kuinka kauan.. En esimerkiksi osaa sanoa, kuinka monta vuotta Nellin lapsuusajan kuvaukset kattavat.

Kirjan vieraus saattaa johtua siitä, että en tunne 1970-lukua juuri lainkaan. Se on vuosikymmen, jolloin vanhempani ovat tavanneet, menneet naimisiin ja saaneet ensimmäisen lapsensa. He ovat kotoisin pieniltä paikkakunnilta - pikemminkin maalta kuin kaupungista - eivätkä ole lähtöisin niin sanotuista kulttuurikodeista. Taistolaisuus-termin olen kuullut, mutta en tunne sitä oikeastaan lainkaan, voin sanoa että vain sen verran mitä Sinun lapsesi eivät ole sinun aiheesta kertoo. Sinänsä harmi, uskon että kirja on ansainnut paikkansa sadan kotimaisen klassikon listalla, se vain ei ole kirja minua varten.