keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ville Tanttu: Tiikerisydän

Ville Tanttu: Tiikerisydän
WSOY 2012
190 s.









Täällä yksi aikuislukija kiittää ja niiaa, Tiikerisydän oli yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan, huomioiden sekä lasten- että aikuistenkirjat.

Yhdeksänvuotiaalla Amoksella on luku- ja kirjoitusvaikeuksia, siksi hän tutkii mieluummin avaruutta kuin käy koulua. Kolmannen luokan ensimmäisenä koulupäivänä Amos joutuu uutena luokkaan, jonka muut oppilaat ovat tuttuja keskenään. Amos ei tunne muita kuin ystävänsä Benjaminin. Heti ensimmäisellä tunnilla luetaan ääneen. Amos takeltelee ja hänelle nauretaan. Hän säntää pois luokasta ja päättää lopettaa koulunkäynnin.

Juoksen pusikon läpi. Kasvoja raapivat oksat ja hengästyminen tuntuvat hyvältä, vapaudelta. Löydän pienen polun ja pinkaisen sitä alamäkeen. Tämä metsä tuoksuu ja sykkii elämää, se ei tiedä koulusta mitään. Ajatella, eläimien ei tarvitse ikinä opetella lukemaan. Kuitenkin ne selviävät elämästään hyvin. Jopa paremmin kuin monet ihmiset, jotka vain tuhoavat luontoa, vaikka osaavatkin lukea. 

Sujuvasti lukeva ja laskeva pikkusisko Aino käy eskarissa ja Benjamin koulussa, mutta Amoksen päivät täyttyvät luontoa tutkiessa ja avaruusmatkailua kuvitellessa. Kotona vanhemmat kysäisevät läksyistä ja uskovat Amoksen sanoessa, että niitä ei tullut tai että ne on jo tehty. Äiti järjestelee kovalla tohinalla tupaantuliaisia ja isällä on kiire töissä, niin kiire että odotettu kattoretkikin peruuntuu. Pinnaamisesta tietää vain Benjamin, joka on luvannut olla kertomatta siitä.

Yksinäisinä hetkinä Amos näkee hirviön, pelkohirviön. Se väittää hänen olevan isälleen yhdentekevä, se haluaa hävittää hänet mustaan aukkoon, se rikkoo tavaroita ja pilkkaa Amosta minkä ehtii. Leluorava, murteella puhuva Joel, yrittää saada Amoksen ymmärtämään että hirviö on hänen mielikuvituksensa ja pelkojensa aiheuttama näky, ei todellinen hirviö. Amos ei voi uskoa sitä, ei koska hirviö tuijottaa oranssina hehkuvilla silmillään ja sotkee, se sotkee Amoksen huoneen aina uudelleen ja aina uudelleen äiti hermostuu Amokseen. Yhä uudelleen hän kokee olevansa muiden tiellä, väärinymmärretty, sorrettu. Hän on pikkuriikkinen piste suunnattoman suuressa mustassa avaruudessa, jossa häntä eivät voi suojella muut kuin Joel ja Ganesh-tulitikkurasia.

Valkoinen katkoviiva kulkee pitkin syvää tummansinistä avaruutta, ohi kaukaisten tähtien ja galaksien. Viiva päättyy rakettiini, jonka olen piirtänyt tarkasti; se on punavalkea, nopea ja koviakin kokenut ajopeli, jolla olen käynyt jo monet seikkailut äärettömyyden reunoja koetellen. Alukseni on tutkimusretkellä, jonka määränpäänä on musta aukko. Piirtäessäni teen suullani mustan aukon ääntä, semmoista loputtomaan tyhjyyteen ja pimeyteen vievää imua.

Joku yhtyy takanani tähän ääneen. Jähmetyn. Kuin hyvin raskasta hengitystä kuuluu selkäni takaa. Se ei voi olla Joel, ääni on paljon matalampaa. Käännyn salamana ympäri kitisevällä piirustustuolillani. Parimetrinen varjomainen tumma olento hengittää korisevasti lipaston edessä. Tuo olento yrittää tarttua Ganesh-rasiaan, mutta sen koura huljahtaa läpi tästä aineellisesta maailmasta. Peräännyn kohti ovea, kompastun lelulaatikkoon ja rojahdan selälleni lattialle. Haamumainen olento havahtuu ja kääntyy kohti minua. Sen tumman hupun varjoista erottuvat pistävät silmät, jotka tuijottavat syvälle sisääni. 

- Siinä se ny nääs on. Sun pelkos. Ihan ilmielävänä, Joel kuiskaa kirjahyllyltä karvat pystyssä.

Mielestäni Tiikerisydän on valtavan hieno kuvaus...niin mistä? Yksinäisyydestä? Erilaisuudesta? Siitä miltä tuntuu kun nuorempi pikkusisko osaa asioita paremmin? Siitä miltä tuntuu kun vanhemmilla on kiire? Siitä miltä tuntuu kun tuntee olevansa arvoton? Tiikerisydän on upea kertomus kaikesta, kaikesta siitä, mitä yhdeksänvuotiaan pojan maailmassa on. Se antaa sekä lapsille että aikuisille rehellisen kuvan lapsena olemisesta ja siitä, miten lapset ja aikuiset arvostavat eri asioita ja kokevat asiat joskus niin kovin eri tavoin. Mutta mikä tärkeintä, lopussa aikuiset näkevät sen, millä ihan oikeasti on väliä.  

torstai 25. heinäkuuta 2013

Holly Smale: Geek Girl

Holly Smale: Geek Girl
HarperCollins Children's Books 2013
378 s.









Tässä yksi kirja, joka on syksyn uutuuskirjojen lukulistalla. En malttanut odottaa suomennosta vaan tartuin alkuperäisteokseen heti kun se saapui kirjastoomme ja se saatiin lainauskuntoon. Geek Girl on täysiveristä tyttöhömppää, melko ennalta-arvattava mutta silti viihdyttävä.

15-vuotias Harriet Manners on kieroon katsottu outo lintu. Hänellä on yksi ystävä ja yksi stalkkeri, muut koulukaverit lähinnä vihaavat häntä. Hän on kiinnostunut asioista, joista teinit eivät yleensä välitä: monista tieteenaloista, knoppitiedosta sekä tarkoista suunnitelmista ja listojen tekemisestä. Hän on kömpelö aiheuttaen tahattomasti monenlaisia vahinkoja. Yhden ison vahingon seurauksena tapahtuu kummia: hänestä tulee malli, suuren kansainvälisen brändin keulakuva. Hänestä, Harrietista joka ei voisi olla vähempää kiinnostunut muodista. Kohtalon oikusta hänen ainoan ystävänsä Natin monivuotinen haave on tulla malliksi, ja kun muotimaailma tahtookin Harrietin on se molemmille tytöille kova paikka. Harrietille se on kuitenkin keino kokeilla, muuttuuko hän sitä kautta sopivaksi, hyväksytyksi.

Maybe it's just a matter of thinking positively. Believing that we can all change, if we try hard enough. Which is when it hits me. Because just as I'm reaching a point where the world is starting to make sense and happy thoughts are making me feel all sort of glowy on the inside, a yellow banana sweet comes flying through the air.

And whacks me straight on the head.

Harriet saa monen monta paniikkikohtausta tutustuessaan huippumuotiin ja sen lieveilmiöihin. Ironinen tai ehkä pikemminkin sarkastinen suhtautuminen sekä itseen että koko muuhun maailmaan auttaa häntä selviämään hankalista tilanteista.

I look up and see that Nick is grinning at me. "Yes," I tell him curtly. He has no business laughing at breathing problems. They can be very dangerous. "I am going to stay here and I am going to hyperventilate on the kerb for the rest of the day," I confirm. "I've made an executive decision and that is how I shall entertain myself until nightfall."

Harrietilla on samanlaisia ongelmia kuin kenellä tahansa teinillä, ero on vain siinä että hän joutuu ratkomaan niitä samalla kun yrittää sopeutua elämään julkkiksena. Mallinura vaikuttaa ihmissuhteisiin niin kotona kuin koulussa, ja Harrietilla on kova työ tasapainoilla eri tahojen välillä. Kuten nuortenkirjoissa usein niin tässäkin on opetus jota en tietenkään aio paljastaa, lukekaa itse joko alkuperäisteos tai Tammen elokuussa julkaisema suomennos.

Geek Girl on mitä mainioin tyttökirja yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille, miksei myös aikuisille. Kyllä meillä kolmekymppisilläkin on välillä finni otsassa huonoimpana mahdollisena päivänä!
 

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kadonnutta tarinanpätkää etsimässä

Neljä päivää. Niin kauan olen yrittänyt tavoittaa sitä mielestäni hyvää kohtausta, joka pulpahti mieleeni viime viikon torstaina, nukkumaan mennessä, pian sen jälkeen kun olin laittanut kirjan sivuun ja sammuttanut valon. Makasin vatsallani, kädet tyynyn alla ja pää vasemmalle kääntyneenä. Näin mielessäni kuvan kahdesta henkilöstä laiturilla. Toinen, mies seisoi laiturin päässä vasen kylki katsojaa kohti. Toinen, nainen, istui laiturin puolivälissä nojaten käsiinsä ja uittaen jalkojaan vedessä.


Siitä kohtaus alkoi, mutta muodostui sellaiseksi että vettä ja laituria ei ollut lainkaan. Mietin, että tässäpä on sivun verran lisää siihen mitä kirjoitan. (En tiedä vielä, mitä kirjoitan; se on teksti, tarina, juttu, raapustus, mikälie. Nimeän sen sitten, kun se on valmis.) Olin väsynyt enkä millään jaksanut nousta  ylös. Ajattelin, että muistan kohtauksen aamulla ja kirjoitan sen sitten Nalle Puh -muistikirjaani, olen aina ennenkin muistanut. Tällä kertaa en muistanut, en millään. Seurauksena oli



ja harmitus. En muista mitään siitä, minkä unisena ajattelin olevan hyvä lisä. Tuon torstain jälkeen olen saanut kirjoitettua lisää, mutta silti koko ajan on kaihertava tunne. Jotain puuttuu, jotain minkä haluaisin olevan mukana. Toivon, että se joskus palaa mieleeni, joskus kun sitä vähiten odotan. Tapanani on kuljettaa muistikirjaa ja kynää mukana aina kun lähden kotoa muualle kuin töihin ja pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi tunniksi. Aivoni tuntuvat toimivan luovasti etenkin bussi- ja junamatkoilla tai jos tiedossa on odottamista. Silloin on syytä olla varautunut, sillä usein tuloksena on jotain tällaista:


Kukin kirjoittaa tyylillään, minä kirjoitan lähes kaiken ensin muistikirjaan niin että muokkaan tekstiä samalla. Joskus tulee paljonkin suttua, yliviivausta, nuolia, hakasulkuja yms., toisinaan se on kerralla valmis. Muistikirjasta siirrän tekstin koneelle editoiden sitä lisää siinä samalla. Kun tuotos on siirretty koneelle, se on niin valmis kuin sillä hetkellä voi olla. Kun luen tekstipätkiä myöhemmin, ne tuntuvat usein edelleen valmiilta. Aika harvoin teen muutoksia ja ne mitä teen ovat pieniä, yksittäisiä sananvaihtoja ja lauseen parin lisäyksiä. Olen päättänyt etten panikoi muutosten vähäisyyden kanssa. Jotkut hiovat enemmän, toiset vähemmän. En ota stressiä siitä, jos joku tunnettu ja menestynyt kirjailija sanoo kirjoittavansa tekstinsä kymmeniä kertoja uudelleen. Tärkeintä on se, että olen löytänyt oman tyylini ja tapani kirjoittaa.

 



 



tiistai 16. heinäkuuta 2013

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy
Otava 2013
223 s.









Sarjasta on ilmestynyt jo neljäs osa jatkaen Rosvoloiden jännittäviä mutta samalla riemukkaita seikkailuja. Vainiston perheen osuus kasvaa; Viljan lisäksi myös muut perheen jäsenet ovat aiempaa enemmän mukana. Edellisessä osassa Vilja sai selville Vainistojen olevan rosvoja suoraan alenevassa polvessa, mikä on vaikuttanut perheeseen monin tavoin. Isälle sukujuuret ovat järkytys, äiti osoittaa pärjäävänsä loistavasti myös rosvoperheen emäntänä ja isosisko Vanamo muuttuu melkein ihmismäiseksi.

- Jouni rakas, äiti sanoi. - Pidäkin! Pidä hurjaa paitaa, oikein öykkäripaitaa! Pidä sitä paitaa heti huomenna!

Seuraavana aamuna, keskiviikkona, minä ja Vanamo heräsimme aivan ilman kelloa. Halusimme nähdä ennen kouluunlähtöämme, kuinka aina aamuvarhaiseen bussiin kiitävä Jouni Vainisto pitäisi elämänsä ensimmäistä kertaa hurjaa paitaa. Mitähän siinä olisi? Niittejä? Ketjuja? Pääkalloja? Uskaltaisiko isä pitää paitaa, jossa olisi viiltoreikiä?

Siinä missä sarjan kaksi ensimmäistä osaa Me Rosvolat sekä Me Rosvolat ja konnakaraoke ovat selkeästi yksittäisiä rajattuja kokonaisuuksia, kaksi jälkimmäistä osaa ovat yhteydessä toisiinsa ja loppuvat kesken. Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku - kirjassa etsitään rosvoesi-isä Helmeri Qvistin kirjoittamaa Opasta, ja etsintä sekä Oppaan osien kokoaminen jatkuu Vaakunaväijyssä. Nyt tarvitaan rosvoklaanien sukuvaakunoista tavuja, joista muodostuu arkun avaamiseen tarvittava sana. Arkussa on osa Opasta. Tavuja metsästetään kahdella eri taholla erilaisilla kokoonpanoilla. Niitä saadaankin, mutta vielä ei ole ratkaisun aika. Vaakunaväijy päättyy jättäen lukijan odottamaan jatkoa.

Tuttuun Rosvola-Vilja -tapaan meno on vauhdikasta ja täynnä yllätyksiä. Hankaluuksista selvitään yhteisvoimin, mutta ennen kaikkea Viljan nokkeluudella. Hän kyllä säikähtää ilkeitä rosvokollegoita ja tiukkoja tilanteita mutta ei panikoi vaan pitää pään kylmänä ja keksiikin aina ratkaisun. Toki, kuten hyvässä tarinassa aina, onni on suotuisa silloin kun sitä tarvitaan.

Menimme bussilla Heinolaan niin kuin tavalliset ihmiset. Hele pyöritteli Vanamosti silmiään joka välissä, silloin kun ostin meille lippuja (matkaliput! patarosvolla!), kun ostin kioskista meille sämpylät ja mehua evääksi ja kun valitsimme puolitäydestä bussista paikkoja, joissa voisimme istua ja jutella toisten kuuntelematta.

- Tämä on katastrofi, Hele sanoi ja kuulosti isältään. - Meiltä menee maine, jos jollekin selviää, että hoidamme rosvovaltiaan asioita näin, matkustaen bussilla. Haloo, me ollaan maantierosvoja! Äläkä virnuile! Otat oikein riemun irti tästä joukkoliikenteestä. Mieti nyt sitä sanaa: joukkoliikenne. Ei me mitään joukkoja olla, mehän ollaan erityisiä. Ei täällä bussissa voi tehdä suunnitelmia. Keskustella viime vaiheen metkuja. Miettiä hyviä ja huonoja puolia. Me joudutaan istumaan hiljaa ja katsomaan maisemia kuin mitkäkin veronmaksajat!   

Huumori saa aikuisen hymyilemään leveästi ja lapset varmaankin nauravat ääneen. Henkilöhahmojen eleet ja puheet ovat usein liioittelevia ja naurettavia, mikä osaltaan keventää jännitystä. Vaikka mukana on ilkeitä hahmoja ja tiukkoja tilanteita niin pelottavia asioita ei ole. Siksi kirja sopii pienillekin lapsille tai vaikka koko perheen yhteiseksi lukemistoksi.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Michael Bond: Karhu nimeltä Paddington

Michael Bond: Karhu nimeltä Paddington
Englanninkielinen alkuperäisteos A Bear Called Paddington
Kuvittanut Peggy Fortnum
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2003
115 s.





Muistan Paddingtonin olleen yksi lapsuusajan suosikeistani ja niinpä tartuin kirjaan hyvinkin 25 vuoden tauon jälkeen. Karhu nimeltä Paddington koostuu kahdeksasta tarinasta, joissa kaikissa Paddingtonille sattuu jos jonkinlaisia kommelluksia. Osa johtuu tietämättömyydestä, osa hajamielisyydestä, osa ajattelemattomuudesta.

Paddington saa nimensä Paddingtonin rautatieaseman mukaan, sen josta hyväsydäminen Brownin perhe hänet löytää. Hän on tullut salamatkustajana Perun perukoilta ja on aivan yksin vailla kotia, vain pieni matkalaukku mukanaan. Brownit ihastuvat karhuun heti ja antavat tälle nimen, kodin, vaatteita, ruokaa, ystävyyttä ja elämyksiä. Paddingtonilla on taipumus joutua erinäisiin selkkauksiin, joista hän kuitenkin selviää ilman suurempia vahinkoja ja myös ilman rangaistusta. Hyväntahtoinen, tietämättömyydessään hiukan hölmöltä vaikuttava karhu saa useimpien sympatiat puolelleen.

Herra Gruber vei Paddingtonin takahuoneeseen, missä oli hänen työpöytänsä, ja otti laatikosta pahvirasiallisen vanhoja kolikoita. Ne olivat likaisia ja mitättömän näköisiä. - Kas tässä, hän sanoi. - Nämä ovat kultarahoja. Päällepäin nämä eivät näytä arvokkailta, mutta arvokkaita ne ovat. Ne ovat nimensä mukaisesti kultaa ja jokainen maksaa viisikymmentä puntaa. Kolmisenkymmentä grammaa maksaa sata puntaa. Jos joskus löydät tällaisen, tuo kaikin mokomin minulle. 

Eräänä päivänä Paddington punnitsi itsensä huolellisesti ja kiiruhti herra Gruberin luo mukanaan muistivihkon sivu jossa oli salaperäisiä laskelmia. Paddington oli syönyt sunnuntaina tukevan aterian ja todennut painavansa hieman yli seitsemän kiloa. Niinpä... Hän katsoi taas paperilappuaan lähestyessään herra Gruberin kauppaa... Niinpä hänen rahallinen arvonsa oli ainakin kaksikymmentäkuusituhatta puntaa!

Herra Gruber kuunteli tarkoin Paddingtonin selostusta, sulki sitten silmänsä ja mietti. Hän oli hyväsydäminen mies eikä halunnut tuottaa Paddingtonille pettymystä.

Kirjaa oli ihana lukea. Siinä on paljon iloa ja hivenen hankaluuksia, mutta kaikki on sivelty lempeydellä. Vaikka välillä tapahtuu vauhdilla, jää päällimmäiseksi rauhallinen olo. Vauhdikkuus on tilapäistä, koska seikkailuja tärkeämpää Paddingtonille on nukkuminen ja marmeladivoileipien syöminen. Sinisessä duffelitakissa, eväät taskussa ja hattu päässä Paddington tutustuu uuteen elinympäristöönsä, niin metroon, tavarataloon kuin teatteriinkin. Kaikkialla hän herättää ensin kummastusta, sitten kohelluksillaan ärtymystä ja lopuksi ihastusta.

Luin kirjan koko ajan hymyillen. Aikuisena on hyvä palata kirjoihin, jotka olivat lapsuudessa tärkeitä. En muistanut yhtään, mitä Paddingtonin seikkailuissa tapahtui, muistin vain tykkäämisen tunteen. Sen tunteen saavutin uudelleen.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Syksyä odotellessa...

Kesä on vehreimmillään mutta katseeni on jo suunnattu kirjasyksyyn. Tein excel-taulukon syksyllä ilmestyvistä kirjoista, jotka haluan lukea. Listassa ovat ne suuret ja keskisuuret kustantamot, joiden katalogi postitettiin työpaikalleni. Lisäksi mukana on pienempiä kustantamoita, joilla oli katalogi nettisivuillaan.

Taulukkoon tuli hurjat 72 kirjaa, joista suurin osa ilmestyy elo-syyskuussa. Onneksi olen elokuussa kolme viikkoa lomalla, silloin ehdin (toivottavasti) lukea paljon. Listalla on sekä tuttuja hyväksi muistettuja tekijöitä että uudempia tai kokonaan uusia tuttavuuksia. Kokoan tähän joitakin odotuksiani perusteluineen, aakkosjärjestyksessä jotta ei tule epäilyksiä paremmuus- tai muusta arvotusjärjestyksestä.



Tietokirjoja:

Jones, Gareth (toim.): Keskivartalo kuntoon. Docendo, lokakuu. Juoksin kesäkuussa maratonin ja huomasin vatsalihasten kipeytyvän n. 30 km:n kohdalla, lisäksi etenkin alavatsan timmiydessä on paljonkin toivomisen varaa. Tästä kirjasta odotan saavani hyödyllistä tietoa sekä lihaskuntoharjoittelusta että syömisestä.

Konttinen, Riitta: Onnellista asua maalla. Tuusulanjärven taiteilijayhteisö. Siltala, syyskuu. Olen käynyt Ainolassa ja Halosenniemellä ja muutenkin kiinnostunut 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneista kulttuuripersoonista. Taiteilijayhteisön jäsenistä yksin ja yhdessä on kirjoitettu paljon mutta eiköhän siitä vielä uutta löydy.

Smith, Daniel: Pääsy kielletty. 100 maailman salaisinta kohdetta. Tammi, syyskuu. Mielenkiintoista nähdä, miten kirja esittelee CIA:n päämajan, Englannin kuningattaren makuuhuoneen, Koreoiden välisen rajavyöhykkeen ynnä muut paikat.

Vestola, Ulla & Leppä, Martti: Tikkuja ristiin. Kaunista kotiin luonnonmateriaaleista. Minerva, elokuu. En tiedä saanko ikinä tehtyä mitään mutta aina haaveilen sisustavani täydellisen, itseni näköisen kodin. Nykyinen asunto on siihen liian pieni ja ahdas mutta kenties seuraava, jota ei vielä ole enkä tiedä milloin sen mahdan löytää... Vinkkejä kerään jo nyt.


Lasten- ja nuortenkirjoista odotan muun muassa seuraavia:

Gibbs, Abigail: Illallinen vampyyrin kanssa. Otava, heinäkuu. Nuorille aikuisille suunnattua yliluonnollista romantiikkaa on jo vaikka kuinka paljon mutta uusia tekijöitä mahtuu mukaan. Vielä en ole kyllästynyt lajityyppiin, vaikka välillä täytyykin pitää siitä pieni tauko :)

Gier, Kristin: Safiirinsini. Gummerus, elokuu. Pidin paljon Gierin esikoisesta Rubiininpuna, joten on kiva päästä lukemaan jatkoa.

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas. Karisto, kesäkuu. Sama juttu, tykkäsin Kerjäläisprinsessasta niin pakko lukea jatko-osa :) 

Hulkko, Johanna: Geoetsivät ja vaeltava aave. Karisto, syyskuu. Tässäkin on jatko-osa, ykkösosan lopussa oleva toisen osan avausluku antaa luvan odottaa hyvää lukukokemusta.

Lawrwnce, theo: Salatun voiman kaupunki. Karisto, elokuu. Aikuisten hömppä ei uppoa mutta nuorten aikuisten vastaava sitäkin paremmin, etenkin jos mukana on ripaus mystiikkaa tai yliluonnollisia elementtejä.

Saarikoski, Saska: Meidän isä on hammaspeikko. Otava, elokuu. Siis jos kirjalla on tällainen nimi niin pakkohan se on lukea! :D

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi. Tammi, elokuu. En liene ainoa, joka odottaa Lumikki-trilogian kakkososaa.


Aikuistenosastolta aion lukea muun muassa nämä:

Ala-Harja, Riikka: Reikä. Like, elokuu. Olen lukenut Ala-Harjalta vain Maihinnousun, se oli hyvä. Toisaalta olen tykännyt myös viime vuosina ilmestyneistä kotimaisista novellikokoelmista., joten tämä on toivottavasti hyvää jatkoa molempia linjoja ajatellen.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä. Atena, elokuu. Äkäiset vanhat miehet (toki vain fiktiiviset...) kiinnostavat ainakin tätä kolmekymppistä naislukijaa.

Fay, Kim: Kadonneiden muistojen kartta. Bazar, syyskuu. Olen kiinnostunut kirjoista, jotka sijoittuvat vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen päähän ja joissa yhdistyvät faktatieto, fiktio ja mysteerit. Osa niistä on tuottanut pettymyksen ollen jopa tylsiä. Fayn kirjan esittelyteksti on kiinnostava ja kansi on kaunis, joten se ansaitsee ehdottomasti paikkansa lukulistalla.

Gröschner, Annett: Vappuaatto. WSOY, syyskuu. Tässä on itselleni tuntematon kirjailija, mutta esittelyteksti ja kansikuva houkuttelevat tutustumaan kirjaan jossa seurataan useita henkilöitä yhden päivän aikana.

Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava, elokuu. Kaksi sanaa kertoo hengenheimolaisilleni kaiken tarvittavan siitä, miksi tämä on listalla: Joel Haahtela.

Halldén, Kåre: Samppanjaruhtinas. Tammi, lokakuu. Suurena Ranska-fanina haluan lukea paitsi tietokirjoja myös ranskalaisten kirjoittamia tai Ranskaan sijoittuvia romaaneja. Samppanjaruhtinas on yhdistelmä dekkaria ja viinimatkailua - kuulostaa lupaavalta!

Hiltunen, Pekka: Iso. WSOY, syyskuu. Olin vähän pettynyt, ettei Hiltuselta tullutkaan Liasta ja Studiosta kertovaa kirjaa vaan jotain ihan muuta. Mutta koska pidin Studio-kirjoista, aion lukea tämänkin ja testata, toimiiko se minulle.

Lehtinen, Lasse: Hiihtävä hautaustoimisto. Paasilinna, syyskuu. Tässä on kanssa sellainen nimi kirjalla että huhheijaa. Kaksi kaverusta keksii liikeidean: elämyshautajaiset. Kuulostaa hauskalta. Mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon tämä muistuttaa Magne Hovdenin Saamelandiaa ja Viisuviikinkejä.

Rosman, Ann: Porto Francon vartija. Bazar, elokuu. Kolmas kirja Karin Adlerista ja epätavallisista murhamysteereistä Ruotsin rannikolla.

Suhonen, Pete: Valkea joulu. WSOY, lokakuu. Hitlerin kylkiluu osui ja upposi, tämä saattaa ja toivottavasti vaikuttaa samalla tavoin.

Wahlström, Erik: Kaunein on se jota rakastan. Schildts & Söderströms, elokuu. Ihastuin heti kirjan nimeen, ja kansikin on tyylikäs ja persoonallinen. Luvassa on tiedettä, tekniikkaa, kulttuurihistoriaa sekä kirous. 

Loppukevennys työpaikaltani, jossa avasimme yleisötiloiksi vielä yhden putkan; tänne sijoitettiin lasten sarjakuvat. Putkassa on edelleen toimimaton wc-pönttö, toimimaton vesipiste sekä seinään pultattu pöytä. Etenkin alakoululaisten suosikki on "vessanpyttyputka", joka viralliselta nimeltään on "sarjishäkki". :D