torstai 24. lokakuuta 2013

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2013
270 s.








Jos et halua kuulla ylistyslaulua Joel Haahtelalle, voit lopettaa lukemisen tähän. 

Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä. Kirjoitan sinulle ja on myöhä. En saa unta ja nykyään valvon pitkään, joskus kajastaa jo aamu kun nukahdan.

Näin alkaa Tähtikirkas, lumivalkea ja minut se vei samantien mukanaan. Olen tykännyt kaikista Haahtelan aiemmista teoksista, ja siksi tätäkin kohtaan oli suuret odotukset. Itse asiassa kirja odotti pöydällä toista kuukautta, koska etsin sopivaa lukuhetkeä, sellaista että ei ole kiire ja voin lukea rauhassa, nauttien, keskeytyksettä. 

Tarina sijoittuu moneen aikatasoon, joista yhtä lukuunottamatta pääosassa on Leo. Vuonna 1889 hän on saapunut Pariisiin, jonne hänet on karkotettu. Hän on rakastanut tyttöä ja saattanut tämän raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Tyttö, Klaara, on synnyttänyt pojan jota Leo ei koskaan näe. Pariisissa hän kirjoittaa päiväkirjaa, kirjoittaa liki päivittäin tunteitaan ja kokemuksiaan. Kirjoitukset hän osoittaa Klaaralle. 

Seuraavaksi Leo tavataan vuosina 1913-1914 Berliinissä, jossa hän yhä kirjoittaa Klaaralle. Väliin jääneisiin vuosiin hän viittaa päiväkirjamerkinnöissään lyhyesti. Kirjoittamisessa on välillä taukoja mutta ei kovin pitkiä. Vähitellen Leon maailmaan on tullut muutakin kuin Klaara ja Otto, oma mutta tuntematon poika.

Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.
  
Berliinistä Leon tie vie laivalla Siamiin ja Kambodžaan, vuoteen 1923. Jälleen välivuosiin viitataan ohimennen, ja jälleen elämään on tullut uusia ihmisiä ja tehtäviä. Klaara on yhä mielessä, mutta Leo kirjoittaa yhä harvemmin. Ja jälleen tapahtumien väliin tulee kuilu: seuraavaksi tapaamme Leon vuonna 1936 Bernburgissa. Siellä tapahtuu jotain. Päiväkirjamerkinnät harvenevat, muuttuvat päivämäärättömiksi, muuttuvat päämäärättömiksi, muuttuvat käsittämättömiksi. Klaara on poissa, ja Leo samoin.

Kirjoitan, jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla, Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen, joka on muuttunut jo toiseksi.

Lyhyt viimeinen osa sijoittuu vuoden 2012 Helsinkiin. Siinä Leon pojanpojan pojanpoika on saanut haltuunsa Leon päiväkirjat ja yrittää luoda kuvan isoisänsä isoisästä. 
 
Minulle Tähtikirkas, lumivalkea oli täydellinen lukukokemus. Haahtelan kieli on aina kaunista ja ajatuksia herättävää. Kieli myös elää; eri aikakausiin sijoittuvissa osissa se on erilaista. 1800-luvun loppupuolen tapahtumien sanasto on erilaista kuin 1930-luvun, mutta kuitenkin niin yhtenäistä että kokonaisuuden tuntu säilyy. 

Jälleen kerran tarina kulkee paitsi paperilla myös osien välissä, kirjoitettujen lauseiden ulkopuolella. Kuten niin monesti ennekin, tarinan kannalta erittäin merkityksellistä on se, mikä jätetään sanomatta. Siinä Haahtela on aina ollut mestari, ja on sitä yhä edelleen. 

Tähtikirkas, lumivalkea on riipaisevan kaunis kuvaus rakkaudesta, unelmien särkymisestä, kaipauksesta, surusta, yksinäisyydestä, selviytymisestä, uusista mahdollisuuksista. Se jättää jälkeensä haikean ja surumielisen olon, jossa kuitenkin on mukana levollisuutta sekä ripaus iloa ja toivoa. 


2 kommenttia:



  1. Huomenna kirjamessuille kuulemaan Haahtelaa ja hakemaan signeerausta, jee!

    VastaaPoista