sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014
644 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale








Huh huh.

Vetkutin aika pitkään Kultarinnan aloittamista, olin kuullut monelta taholta että se on hyvä mutta vaatii aikaa. Lukeminen kestikin kauan, luin kirjaa pienissä pätkissä, yhteensä ainakin parin kuukauden ajan. Oikeastaan siihen on kaksikin syytä. Tarinan tapahtumat vaativat sulattelua, toisaalta en halunnut päästä loppuun vaan halusin jatkaa lukemista aina vaan.

Kirja on sivumäärältään runsas ja tarina on painava. Se kattaa vuodet 1919-1937. Siinä seurataan Erikiä, poikaa joka kasvaa aikuiseksi, kasvaa isäksi, seurataan Erikin tytärtä Mallaa, joka kasvaa aikuiseksi sekä isän lähellä että kaukana tästä. Heitä yhdistää metsä, ei tietty metsä vaan mikä tahansa suomalainen metsä, paikka jossa saa hengähtää, saa olla vapaa, saa elää hetkessä. Metsien vaarat eivät ole vaaroja Erikille ja Mallalle, ne ovat heille tuttuja, oikeastaan ystäviä. Metsä on heille suoja, koti. 

Muita henkilöitä on, mutta he jäävät Erikin, Mallan ja metsän ulkopuolelle, Joelia lukuun ottamatta. Joel on osa metsää, metsän henki, hän sulautuu sinne. Muille metsä on joko yhdentekevä tai, kuten Erikin isälle - keino ansaita rahaa. He pitävät Erikiä ja Mallaa omituisina, he eivät voi käsittää mikä näitä vetää metsään, tiettömille taipaleille, soille, karhujen reviireille, hankien eristämiksi. Erik ja Malla kuitenkin kulkevat omia polkujaan, yhdessä ja erillään. Metsä antaa heille - ja Joelille - jotain, mitä he eivät ihmisiltä saa.

Hän ei kuitenkaan nouse vaan katsoo minua, kuoppaposkien päällä varjot, silmissä vedenkalvo. Lasken käteni hänen olkapäälleen. Se on lämmin ja sileä ja jännittyy, kun hän vetää minut lähemmäs. Iho tuoksuu neulasilta, kaarnalta, pihkalta ja hieltä. Yöpaitani odottaa pestynä ja laskostettuna penkillä. En vielä pakkaa sitä mukaan, varmuuden vuoksi, on oltava syy palata.

Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky talitiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaan vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä.

Pidin kirjasta valtavasti, se on yksi parhaista ikinä. Luontokuvausta on todella paljon, tietenkin, koska metsä on niin hallitsevassa osassa. Minun makuuni sitä ei ollut yhtään liikaa, päinvastoin, nautin siitä suunnattomasti. Osittain kiehtovuus saattaa johtua siitä, että oma luonnontuntemukseni on tyyliä "tiedän kumpi on varis ja kumpi harakka", on siis kiinnostavaa lukea mitä kaikkea ihan tavallisessa metsässä on. 

Kirja on mielestäni merkittävä myös siksi, että se on esikoisteokseksi hyvin valmis. En keksi mitään, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Tarina on ehjä, kokonainen, jättäen kuitenkin joitain asioita lukijan tulkittavaksi. Vaikka tarina on hurjan pitkä, "painavaa asiaa", se ei ole liian raskas lukea. Suosittelen kuitenkin varaamaan riittävästi lukuaikaa, kirjaston kirjan viikon laina-aika on varmasti liian lyhyt, jotta kirjaan pystyy paneutumaan sana kerrallaan ja siitä saa kaiken irti.

 


6 kommenttia:

  1. Olen aivan samaa mieltä siitä, että kirjan olisi vain toivonut jatkuvan. Itse luin tämän joululomalla ja rakastuin. Todellakin valmis ja kaunis teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkein tekisi mieli aloittaa heti uudestaan...

      Poista
  2. Kultarinta on aivan uskomattoman kaunis ja vahva teos. Metsä on kuvattu niin upeasti, että kirjaa lukiessani kaipasin puiden siimekseen lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama fiilis, ei niin väliä kulkisiko pururadalla vai pitkospuilla, kunhan olisi puita ympärillä. Tykkäsin myös kirjan talvesta, varsinkin siitä kun Erik menee kuukausiksi keskelle ei mitään, ilman yhteyttä ulkomaailmaan.

      Poista
  3. Kirjoitit kauniisti kirjasta. Pidin kirjasta kovasti. En voi sanoa olevani luontokuvausten fanittaja. Liian harvoin on syytä siihen. Luin Kultarinnasta reilun alun uudelleen, että tajusin tarinan ja etenkin Kultarinnan itsenä ; )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on edelleenkin sellainen olo että tekisi mieli lukea tämä uudelleen :) Ehkä täytyy se tehdä ja katsoa, mitä tapahtuu toisella lukukerralla.

      Poista