sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Boheemipokkarit 2017
148 s.
Kirjailijalta saatu arvostelukappale








Tapasin Marjo Pajusen kirjamessuilla Helsingissä, jutustelimme hetkisen ja sain mukaan uutuuskirjan Todellista matematiikkaa. (Huom! En ottanut kirjaa kohteliaisuudesta :D Luin takakansitekstin ja selailin vähän, totesin että vaikuttaa kiinnostavalta. Oikeassa olin.)

Paikka oli oikea, mutta aika väärä. Sattumalta olin valinnut kohteeni oikein, sillä Atlantin aalloissa höyryävä ja kukkiva saari oli ihme. Alkuun huomasin olevani muutaman viikon myöhässä, seuraavaksi puhuttiin, että minun olisi pitänyt tulla jo kaksi vuotta aiemmin. Minua eivät puheet kiinnostaneet, sillä ensimmäisen oman ulkomaanmatkani piti olla irtiotto aikatauluista. Aikomukseni oli kierrellä minulle tuntemattomia saaria, tietämättä tarkalleen mikä päivä kulloinkin horisontissa sarasti. Matkasin uuteen maailmaan, ja kaukana kotoa elin hetken kuin olisin ollut joku toinen. Mutta todellisuus tulee vastaan jokaisessa maailman kolkassa. Kun tapahtumien kulku saavuttaa saturaatiopisteensä, kaikki pysähtyy, ja se mikä ei ole tarkoitettu, palautuu ensiselleen. Tai kuten tässä tapauksessa, räjähtää käsiin. 

Näin alkaa tarina, jossa kuljemme nimettömäksi jäävän päähenkilön matkassa. Kansanedustajan avustajana työskennellyt nainen on päätynyt pienelle Santa Marian saarelle, Azoreille. Hän päättää alkaa matkabloggariksi, kirjoittaa yksin matkustavan näkökulmasta. Suunnitelma kuitenkin muuttuu pian. Kun paikalliset kuulevat hänen olevan Suomesta, heidän olemuksensa muuttuu. Yhä useammin kuuluu lause pari suomalaisesta Kristianista, ja tapahtumista kaksi vuotta sitten. Nainen kiinnostuu: kuka oli Kristian, miksi hän oli Santa Marialla ja mitä tapahtui kaksi vuotta aiemmin?

Saari on pieni, mutta Kristian pysyy mysteerinä. Jokainen tietää jotain, mutta kukaan ei halua olla se, joka kertoo. Tarina keriytyy auki pieni pala kerrallaan. Kristian oli valovoimainen persoona, joka onnistui siinä mihin ryhtyi. Hänen muassaan pikkuinen saari sai oman viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa, hetken se oli SE saari. Mutta jos eteneminen on liian vauhdikasta, edessä on äkkipysäytys.

Kirjan mukana on helppo paeta loka-marraskuun pimeyttä ja kylmeneviä päiviä. Santa Maria vaikuttaa kodikkaalta, lämpimältä, ystävälliseltä. Pienet kylät ihmisineen ovat suorastaan idyllisiä. Vastakohtana on luonto; pauhaava meri ja jylhät vuoret. Suuri ja pieni kohtaavat, yhdistyvät:

Aamuinen paahde ei yltänyt Atlantin reunalle asti. Suolaiset pisarat lensivät ilmassa. Ei ihme, että puutarhat näyttivät vehreiltä ja hyvinvoivilta. Kun mereltä nousi puhuri, siniset törmänkukat ja mehikasvit vuoroin painautuivat maahan, vuoroin yrittivät lähteä lentoon. Sitruspuiden oksat keinuivat tuulen mukana kuin olisivat nauttineet kyydistä. Rantaa suojaavat kivijärkäleet taltuttivat suurimmat tyrskyt tehden poukamasta uintikelpoisen."

Lukiessa heräsi matkakuume, halu päästä johonkin lämpimään, silti paikkaan joka ei pursua turisteja. Vaikka kirjan nainen ei ollut ainoa turisti Santa Marian saarella (Porto de Vilan kylässä), tuntui kuin hän olisi ollut yksin.

Poissaoleva Kristian on kiinnostava hahmo. Kaksi vuotta aiemmin hän teki suuren vaikutuksen saareen ja saarelaisiin, mutta silti oikeastaan kukaan ei tuntenut häntä kunnolla, eikä kukaan tiedä mitä hänelle on tapahtunut. Hän on mysteeri, jopa hiukan myyttinen hahmo, joka kuitenkin on ollut olemassa ja vieläpä äskettäin.

Olisin kaivannut kirjaan lisää sivuja, hiukan enemmän taustoitusta päähenkilöstä, siitä miksi hän on ottanut irtioton ja lähtenyt matkaan. Ja ehkä myös vähän enemmän siitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun nainen palasi kotiin. Nyt Santa Marialla vietetty aika on lyhyt tuokio naisen elämässä, tosin erityisen merkittävä sellainen.

Tarina on tunnelmaltaan vangitseva. Vaikka paikka ja aika on nimetty, niihin ei tartuta vähän väliä, ja sen ansiosta tarina on ajaton. Saaren sijainti on syrjäinen, elämä kiireetöntä ja kellonajasta piittaamatonta. Sekin osaltaan luo mystistä tunnelmaa, oloa että ollaan kaukana kaikesta, ollaan kuin toisessa ajassa. Unohtuu että päähenkilöllä on ammatti ja kiireinen työ, unohtuu että maailmassa on muutakin kuin tämä ihastuttava saari.

Pajunen kirjoittaa kaunista, eläväistä kieltä. Näin paikkoja hyvin selkeinä mielessäni, melkein haistoin tuoksut.

Todellista matematiikkaa on luettu myös blogissa Unelmien aika.


lauantai 11. marraskuuta 2017

Anita Sihvola: Ovi

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä 2016
309 s.









Anita Sihvolan psykologinen trilleri Ovi on salakavala. Se alkaa petollisen rauhallisesti, mutta pian lukija huomaa joutuneensa mukaan äärimmäisen tavallisen oloisen naisen äärimmäisen vaaralliseen seuraan.

Nykyhetkessä Señora B istuu patiollaan Espanjan Cádizissa. Hän on matkustanut Euroopan halki löytääkseen rauhallisen paikan ja päästäkseen eroon menneisyydestään. Täällä hän nyt on, mutta ei löydä rauhaa. Menneisyys haluaa tulla muistetuksi, niinpä hän kertoo siitä meille.

Alussa oli pieni Marke-tyttö, jonka koti ja elämä oli varsin rauhatonta. Välinpitämätön äiti vaihtuvine miesystävineen ja sittemmin koulukoti olivat kaukana turvallisuudesta. Marke ei kuitenkaan koskaan antanut periksi. Hän lähti opiskelemaan, sai töitä ja osti asunnon. Kaikki hyvin siis. Vai onko? Ihmissuhteet ovat Marken -  sittemmin liikunnanopettaja Margit Backmanin - heikko kohta. Toisiin luottaminen on vaikeaa, kuitenkin kaikki pettävät luottamuksen ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen ystävä Ellen muuttuu etäiseksi ja puhuu vain miehestään, naapurin Josef päästää tyttärensä naapurusten piiriin mukaan... Margitin pään sisällä kasvaa pahimmanlaatuinen kaaos, joka purkautuessaan aiheuttaa tuhoa. 

Mutkan takana oli jonkinlainen levennyksen tapainen, siellä marjastajat pitivät autojaan, nyt siellä oli vain yksi, Niinan Lada. Ajoin vähän matkaa levennyksen ohitse, halkopinon takaa avautui kärrytien pätkä, käännyin sinne ja sammutin moottorin. Tuolla jossakin se napskoppelo tallusti talitinttien perässä, mokoma uivelo, ei se voinut olla Josefin tytär, Johanna oli naruttanut miestä. Ei siinä ollut Josefin näköä, enempi se muistutti Johannaa ja ties ketä Lapin lentojätkää, minun pitäisi paljastaa petos Josefille ja paljastaisinkin, mutta vaikeaa se oli.

Korppi lensi ylitseni, aivan kuin sen toinen siipi olisi piirtänyt verinaarmun taivaalle. Oliko se jokin merkki? Olinko tullut koko matkan mustan pimun perässä, haistelemaan ja maistelemaan sen menoa, varmistamaan, että se leiskahtaisi iäksi suonsilmäkkeeseen, sitäkö se korppi tietäväisenä nauraa korahteli lekuttaessaan pääsi ylitse?

Ei, minä sanoin ääneen, ikään kuin Josef olisi ollut siinä vieressäni, Minähän vain tulin katsomaan, että onko se päässyt perille, että eihän se vain kompastu mihinkään eikä taita niskojaan, sitä paitsi minun piti kysyä siltä jotakin mutta mitä, en juuri nyt halunnut muistaa. Jotenkin se kysymys liittyi valokuvaan, mutta en ajatellut sitä nyt, ajattelisin myöhemmin, vaikka huomenna.

Päähenkilö Marke / Margit / Señora B on kertakaikkisen nerokkaasti rakennettu hahmo. Niin tavallinen ja huomaamaton, mutta niin tavattoman vaarallinen. Mietin, että montakohan mielenterveys- ja persoonallisuushäiriötä rouvalta löytyy. On sairaalloisen mustasukkainen, päättäväisyydessään toisinaan maanisen tehokas, seuraavassa hetkessä paniikissa, pää täynnä pahansuopia ajatuksia, lieneepä narsismin piirteitäkin... Minua kylmää ajatella, että tämä hahmo voisi olla totta. Kuinka monen hymyilevän naaman taustalla piilee väkivaltaisia ajatuksia? Margit ei koe olevansa paha tai tekevänsä väärin, hän vain ratkaisee itseään uhkaavia ongelmia. Kaikkein pelottavinta hahmossa on se, kuinka kevyesti ja ohimennen hän paljastaa tekemisiään. Esimerkiksi näin: "Rannalla ihmiset kulkevat laumoissa, minä pohjanperän kummitus yksinäni, mutta muotilaukku se on minullakin. Minua naurattaa, kun ajattelen, että olen kantanut laukussa jopa ruumissäkkiä, niin tilava se on, mainoslauseet tiesivät tällä kertaa."

Alussa lukijan on helppo säälitellä pientä Markea, jonka elämänpolku lähtee vinoon jo viisivuotiaana. Ja oi miten kurjaa on koulukodissa! Mutta entäpä siinä vaiheessa, kun hän alkaa paljastaa tekemiään pahoja asioita? On hurja tunne, kun samaan aikaan tykkää ja pelkää. Sisäinen kylmyys kasvaa sitä mukaa kun tarina etenee. Uusia sivuhenkilöitä tulee mukaan, mutta kaikki - Josefia lukuunottamatta - ovat Margitille / Senõra B:lle päänsisäisen ilkeilyn kohteita. Pinnalta hän on ystävällinen, joskin hiukan eristäytyvä. Mutta jestas hänen ajatuksiaan!

Pidän siitä, että koko ajan tarinassa on mukana kaksi esinettä, kenkälaatikko ja pieni lipasto. Orvoksi jäänyt Marke on kerännyt kenkälaatikkoon lehdistä leikkaamiaan kuvia, kuvien henkilöistä hän on luonut itselleen uuden henkilöhistorian. Lipaston hän on saanut Ellenin tädiltä, ja uskollisesti se kulkee hänen mukanaan aina Espanjaan asti. Esineisiin voi luottaa, ihmisiin ei. 

Varsinainen trilleri tämä ei ole, mutta tunnelma tihenee ja tiivistyy niin, että lukemista on pakko jatkaa. On vaan pakko saada tietää, mitä tämä nainen on tehnyt. 

Myös Kirsi on lukenut Oven.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Aarno Karimo: Kumpujen yöstä


Aarno Karimo: Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun
WSOY 1953 / Alunperin ilmestynyt v. 1929
332 s.








Kirjojen Suomi - projektissa sain vuoden 1929 ja Aarno Karimon tietokirjan Kumpujen yöstä. Aluksi olin vähän kauhuissani; voi ei, tietokirja, ja vieläpä moniosainen! En itseasiassa ole varma, olisiko tässä hyväksytty pelkkä ykkösosan lukeminen, mutta koska se oli niin mahtavaa tekstiä niin luin loputkin. Sen verran annoin periksi, että luin työpaikaltani löytyneen sarjan, joka on "tekijän suostumuksella kolmiosaiseksi lyhennetty laitos vuosina 1929-1932 ilmestyneestä neliosaisesta teoksesta. 

Ykkösosa Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun herätti innostukseni jo heti alussa. Ensinnäkin, Karimo on tehnyt kuvituksen paljolti itse; kuvat ovat hänen maalauksiaan. Lisänä on muutamia valokuvia museoesineistä. Mikä hauskinta, maalauskuvat on liimattu kirjaan!

Kuvien lisäksi teksti täräyttää jo alkusivuilla. Karimo myöntää, että on vaikeaa saada tietoa maamme varhaisvaiheista. Myöhempääkin aikaa kuvatessa luvut ovat lyhyitä ja rakenne sellainen, että alussa on lyhyt faktajohdanto ja sen jälkeen muutama sivu tarinaa. Onko se sitten faktiota, todelliseen historiaan perustuvaa fiktiota? Karimo luo henkilöitä, joiden elämää seuraa. Toisia tavataan vain yhden kerran, jotkut esiintyvät parissakin luvussa.

Teos ei mitenkään pyri olemaan kansamme historia eikä tieteellinen esitys, vaikka se, mikäli mahdollista, rakentuukin monessa suhteessa tiedemiestemme tutkimusten tuloksille. Mahdollisuuksien mukaan aikajärjestyksessä toisiaan seuraavina tuokiokuvina ja asioihin syventyessä ilmaantuneina näkyinä koetetaan tässä teoksessa havainnollistaa entisten aikojen elämänilmiöitä, tekoja ja kohtaloiden käänteitä.

(...)

Mikäli jostakin asiasta tai tapahtumasta on ollut käytettävissä ylen vaillinaisia tietoja tai ne puuttuvat melkein kokonaan, on mielikuvitus saanut korvata puutteen pyrkimällä kuitenkin mahdollisimman lähelle oletettavaa todennäköisyyttä. 

(...)

Eröiden arvovaltaiseten tiedemiesten kehoituksesta laadin kuvien ohella ja niitä varten aineistton perehtyessäni myöskin tekstin, joka sai novellin tapaisen muodon.

Että ota siitä sitten selvää, kuinka paljon on totta ja kuinka paljon keksittyä! Minulle kyllä jäi olo, että Karimolla on vankka asiantuntemus ja että kuvitteellisissa tapahtumissa on vahva todellisuuspohja. 

Tämä reilu 300-sivuinen ykkösosa on varsin nopealukuinen. Teksti on kiinnostavaa ja etenee sujuvasti, lisäksi koko sivun kuvia on todella paljon. Monin paikoin Karimo kirjoittaa mahtipontisesti kalevalaishenisellä poljennolla, mikä on hauska mutta myös toimiva ratkaisu.

Uhria tuotiin Ukolle. Äijönvaaran pyhässä puistikossa, kaikkivallan vainiolla, seisoivat valkoisissa juhlatamineissaan vakaiset miehet. 
Juhlava oli jumalan tupa. Lakena kaartui laaja taivas. lattiana levisi kallion kamara, seininä oli honkien humina, räppänänä pilven lovi.
Julhänä seisoi uhrikuusi, luojan puuksi lyylitelty. Kirkkaana pursui lähteensilmä, savusivat uhritulet, ja paikallaan oli suuri paasi, veren loviinsa kokooja.

Pidän myös siitä, että joitakin käskyjä ja kirjeitä on otettu mukaan kokonaisuudessaan. Tässä alku yhdestä, jossa taataan Karjalan naisille rauha häirinnästä. Tämän voisi saattaa voimaan uudelleen, koskien kaikkia naisia!


Sama tyyli jatkuu sarjan muissa osissa, erotuksena se että novellimaiset tarinat pitenevät muissa osissa. Toisessa tutustutaan aikaan Agricolasta ison vihan loppuun ja kolmannessa Uudenkaupungin rauhasta itsenäisyyteen. En yhtään ihmettele, että Karimon teossarja on saanut klassikkoaseman. Enkä hämmästele sitäkään, että tätä on käytetty opetuksessa pitkään. Hauska sattuma, kun puhuin töissä kirjoittavani tästä, työkaverini sanoi että hänelläpä on koko sarja omassa hyllyssään :)

torstai 2. marraskuuta 2017

Jørn Lier Horst: Blindgång


Jørn Lier Horst: Blidgång
Norjankielinen alkuperäisteos Blindgang (2015)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2017
439 s.







Finlandssvenska läsutmaningen alkaa olla paria kirjaa vaille valmis. Lokakuun teemana oli dekkari, miehen kirjoittama jos on naislukija, ja päinvastoin. Kotikirjastosta löysin tähän Jørn Lier Horstin Blindgångin, kirjan jota ei vielä ole suomennettu. Ymmärsin, että tämä on Luolamiehestä ei seuraava vaan sitä seuraava osa. Itse asiassa olisin halunnut lukea tuon "väliosan" mutta sitä ei löytynyt Pirkanmaalta.

Koska olen tykännyt Horstin suomennetuista kirjoista, odotin tältä paljon. Ikäväkseni jouduin pettymään. Miksi, voi miksi Horst on langennut tuohon umpikliseiseen kuvioon, jossa yksinäinen rikostutkija löytää uusia todisteita jo ratkaistuna pidettyyn juttuun, ja taistelee tuulimyllyjä - eli pomoaan ja toista poliisipiiriä - vastaan saadakseen jutun uudelleen tutkintaan? Miksi Horst ei kehitellyt simppeliä mutta nerokasta juonikuviota, niin kuin Luolamiehessä? Nyt tapahtumat ovat paikoitellen pitkäpiimäisiä, kun Wisting yrittää saada muita ymmärtämään että uusi rikos liittyy vanhempaan tapaukseen. 

"I vanliga fall skickar vi bara en rapport, men det här var så pass speciellt att jag ville ringa", sa han.
Wisting tog ett fastare grepp om mobiltelefon.
"Låt höra", sa han. 
"Vi har provskjutit vapnet på vanliga sätt", fortsatte polistjänstemannen från Kripos. "Projektilen gav träff i spårregistret."
"Vad menar du?" frågade Wisting och rynkade ögonbrynen. 
Polisen i andra änden suckade, som om han var trött på att behöva förklara något som var så uppenbart.
"Alla skjutvapen har unika spår på insidan av magasinet och avsätter ett lika unikt märke på kulorna som avfyras", sa han tålamodigt. "Man kan likna det vid fingeravtryck."
"Jag känner till allt det där", avbröt Wisting. "Men vilket vapen pratar du om?"
Förklaringen gick upp för homon just som han hade ställt frågan. 
"En Nagant, 7,5 millimeter", svarade utredaren från Kripos. "Inlämnad anonymt. Har du skickat in fler vapen?"
"Nej då, jag hade bara tankarna på annat håll", ursäktade Wisting.
"I vilket fall som helst", fortsatte vapenexperten, "så provskjuter vi alla vapen vare si vi fått in dem på det ena eller det andra sättet. Det hör eill våra rutiner."
"Vad var det ni fick träff på?" frågade Wisting.
"Ett mordfall."

Wisting itse on pysynyt ennallaan, hän on yhtä leppoisa hahmo kuin ennen. Linen rooli on tässä pienempi ja tapahtumia seurataan aiempia osia vähemmän hänen näkökulmastaan. Toki hänellä on edelleen uskomaton "tuuri", jonka ansiosta tulee sotketuksi tapaukseen vaikka onkin jättänyt lehtityön. Kuten Luolamiehessä, kaksikko ei juurikaan juttele tapauksesta joten kumpikin tietää vain osan, kun taas lukija on hyvinkin kärryillä kokonaisuudesta. 

Sivuhenkilöistä kiinnostavammaksi nousee Frank Mandt, mies jonka nimi putkahtelee esiin siellä täällä mutta josta kukaan ei oikein saa otetta. Kenen puolella hän on ja mitä peliä pelaa? Muita henkilöhahmoja vilahtelee varsin paljon, välillä oli vähän vaikea muistaa että kukas tämä tai tuo olikaan. Lineä olisin kaivannut mukaan enemmän. 

Vaikka tämä kirja olikin huti, en hylkää Horstia. Luotan siihen, että seuraava lukemani sarja osa on taas sitä hyvää. persoonallista ja jännitteistä tekstiä. 

Marraskuun lukuhaastekirja on vielä valitsematta. Täytyy mennä kurkistamaan kansien väliin, sillä aiheena on "en bok där författaren har hatt på porträttfotot". Hauska! 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut: fanitusta ja yleistä riemua


Hihii! Kas kummaa minkä valitsin aloituskuvaksi :D 

Tämänvuotiset Helsingin kirjamessut kestivät osaltani reilut kaksi päivää, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Suunnitelma oli tarkka ja lähes minuutilleen aikataulutettu, ja yllättävän hyvin sitä seurasin. Muutoksia tuli oikeastaan vain viiniradan sekä messulehden virheiden takia.

Perjantaina saavuin Messukeskukseen vähän ennen viittä. Juna oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mikä ei haitannut suunnitelmia. Siskoni oli jo paikalla, enkä ollut ehtinyt vielä takkia riisua kun jo tuli viesti että tule viiniosastolle tapaamaan yhteisiä tuttujamme. Lupauduin, kunhan ensin tekisin pienen kierroksen. Kello oli sen verran paljon, että ihmismäärä oli siedettävä. Joka puolella mahtui kulkemaan, niin kirja- kuin ruokapuolella. En nähnyt mitään perjantaisuunnitelmastani, mutta ylimääräisenä bongasin Kansallisbaletin tanssijan Antti Keinäsen haastattelun. Oopperabaletin messumobilen ohjelmaa ei ole messulehdessä, olin sen nähnyt Facebookista mutta ehtinyt tietysti unohtaa.

Tykkäsin Keinäsen toteamuksesta, että tanssija on pensseli jolla taiteilija eli koreografi toteuttaa näkemäänsä kuvaa. Niin, helposti sitä ihastelee tanssijoiden taitoa ja unohtaa sen, miksi he tekevät tietyssä esityksessä tiettyjä asioita. 

Lauantaiaamuna oli jo perinteeksi muodostuneen bloggariaamiaisen aika. WSOY, Tammi ja Johnny Kniga olivat koonneet kuuden kirjailijan maittavan kattauksen. Mukana olivat Heikki Valkama, Marianna Kurtto, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, Tuomas Kyrö ja A. W. Yrjänä. Miettikää, A. W. Yrjänä! Kipitin herran kiinni kun hän oli lähdössä salista, hihkaisin että "älä karkaa, tuu mun kanssa kuvaan!" Se siitä hillitystä arvokkuudesta, kun yli 20-vuotinen fanitus pääsee valloilleen :D Tunnustettakoon, että olin koko päivän fiiliksissä, ja jaksoin hehkuttaa asiaa jokaiselle tutulle :D 

Päivä jatkui suunnitelman mukaan. Vuorossa oli kaksi esitystä samalla lavalla, molemmat Kansallisteatteria. Kirjasta näyttämölle - otsikolla kuultiin Kangastus 38 - sekä Vanhat mestarit - kirjojen taipumisesta näytelmäksi. Ehdottoman kiinnostavaa kuultavaa! Kjell Westö sai kehuja, että hän on kiltti elävä kirjailija, ja Thomas Bernhardin teos puolestaan esitetään HAMissa. Vaihtuvat näyttelyt saavat aikaan sen, että näytelmän lavastus ja tunnelma muuttuvat. 

Joel Willansin näin, vaikka hankalaa oli. Yleisöä oli valtavasti. Kaikki istumapaikat olivat täynnä ja lisäksi monta riviä ihmisiä seisomassa. Puikkelehdin puolelta toiselle saadakseni näköyhteyden Willansiin ja ottaakseni kuvan. Esityksessä sinänsä ei ollut uutta, koska olen lukenut kirjan 101 Very Finnish Problems. Annoin sen saksalaiselle tuttavalleni, ja kävimme mielenkiintoista keskustelua muun muassa käsitteistä sisu ja pikkujoulut. 

Tähän perään oli pakko mennä ruokapuolelle ja hoitaa lounas maistiaisilla sekä metrilakulla. Hyvin perinteinen lauantairuokailu, alkaa olla joka vuosi sama kuvio :D Seuraava ohjelmanumero oli suunnitelmasta poikkeava. Unohdin kokonaan Menneisyyden miehet - keskustelun, sillä pysähdyin katsomaan Ella Kannista ja Ofer Amiria (etukäteissuunnitelmassa Kanninen oli klo 17 Kirjakahvilassa). Olen nähnyt Kannisen Italia-ohjelmia ja lukenut jokusen kirjan. Pidän siitä, miten kirjoissa esitetään Italiasta niitä puolia, jotka matkaoppaissa jäävät pimentoon. Arki ja arjen pienet ilot nousevat esiin kuvituksen tukemana.

Klo 14 oli Dan Brownin vuoro. Menin paikalle sen verran viime tingassa, että vapaana oli enää muutama hajapaikka takarivissä. 1200 kuulijaa meitä taisi olla, hurja määrä! Aluksi nähtiin pari videota, sitten Brown luennoi puolisen tuntia, ja lopuksi jäi aikaa kysymyksille. Oli mielenkiintoista kuulla Brownin lapsuudesta, ajasta ennen kirjojen menestystä, miksi hän sanoi ensin ei elokuvalle, miksi ei ole tullut tv-sarjaa ynnä muuta. 


Matka jatkui, en enää muista minne... Olkoon tässä välissä kuva Jussi Adler-Olsenista, hänet bongasin Rosebudin lavalla johonkin aikaan.

Adler-Olsen oli loistava esiintyjä! Hän puhui seisaaltaan ja otti runsaasti kontaktia yleisöön. Yleisössä sattui olemaan Pirjo, ja niinpä Adler-Olsen kertoi hyvin tarkkaan uutuuskirjansa Pirjo-hahmosta. Kuultiin myös että sarja on 10-osainen. Suomennoksissa ollaan vähän jäljessä, Vartija on seitsemäs ja kirjoitettu jo muutama vuosi sitten. Kahdeksan osa Selfies on jo ilmestynyt ruotsiksi käännettynä, suomennos tulee ensi vuonna. 

Alkuillasta pysähdyin ensimmäiseen taiteilija-romaani esitykseen (toinen oli suunnitelman mukaan sunnuntaina). Kati Tervo, Joel Haahtela ja Venla Hiidensalo keskustelivat kirjoistaan. Haahtelan kirjassa taiteilija on täysin fiktiivinen hahmo, Tervo ja Hiidensalo kirjoittivat oikeasti eläneistä. Hauska sattuma, että kirjoissa puhutaan Ellenistä ja Albertista ilman sukunimiä. 

Ilta päättyi Teos-kustantamon bloggaridrinksuihin. Esiintyjiä oli pitkä rivi, muistankohan kaikki... Jarkko Volanen, Maria Peura, Mikko Rimminen, Marjo Niemi, Heikki Reivilä, Juhani Känkänen ja Juha Hurme. Aikaa tunti, eli viitisen minuuttia per kirjailija ja loppuun kysymyksiä. Hauska yllätys oli se, että Juhani Känkänen soitti kitaraa ja lauloi!


Väsyneenä mutta onnellisena ratikkaan ja siskon luo yöksi. Sunnuntaiaamuna en lähtenyt ihan niin aikaisin kuin olin suunnitellut, johtuen ohjelman muutoksesta. Marisha Rasi-Koskinen ei esiintynytkään klo 11 vaan klo 12. Kiitos siskolleni, joka huomasi muutoksen Rasi-Koskisen Facebook-sivulta! Ennen puoltapäivää kiertelin messuilla, ehdin tutkia nekin nurkat jotka perjantaina ja lauantaina jäivät vähemmälle huomiolle. 



Onhan tuo Huuko? Mietin myös Mikko Murinaa, mutta koska lähistöllä oli paljon David Mellingin kirjoja niin päättelin että se on Huuko. Sunnuntaina oli vähemmän väkeä liikkeellä ainakin aamulla, harmi sinänsä koska ohjelma oli kiinnostavaa. Rasi-Koskista oli kuuntelemassa kohtalainen määrä väkeä, sen sijaan dekkaristit Samuel Davidkin ja Lone Theils saivat puhua harvalukuisemmalle joukolle.

Rasi-Koskinen kuvassa vasemmalla. Vanhan kännykkäni huono kamera ei suostu ottamaan onnistuneita kuvia valonheittimien kohteena olevista. 


Koska Rasi-Koskisen esiintyminen tapahtui oletettua myöhemmin, missasin Samuel Björkin klo 12. Huomasin, että hän esiintyi myöhemmin sekä Otavan että Suomalaisen kirjakaupan lavalla. harmi vaan, että haastattelut olivat superlyhyitä. Klo 13 Björk oli Otavalla, mutta samaan aikaan oli Tellervo Koiviston ja Anne Mattssonin haastattelu. Aloitin Koivistolla ja Mattssonilla, mutta kun noin puolivälissä lähdi kohti Otavan pistettä olikin Björkin haastattelu loppusanoja vaille valmis. 



Samoin kävi klo 13.30. Aloitin ruotsinkielisellä Eva Franzin esiintymisellä. Vain 10 minuuttia myöhemmin suuntasin Suomalaisen lavalle, joka oli tyhjä. Mietin, että ihanko totta Björkin haastattelu oli tässä kohtaa ohi alle vartissa. Miten voi olla, kun kaikki muut kestivät sen 25 minuuttia?

Eva Franz vasemmalla. Koska Björkiä ei enää näkynyt, palasin kuuntelemaan tämän esityksen loppuun. Sitten olikin lounasaika, eli treffit siskon kanssa ja suunta ruokamaistiaisille. Tämänkin päivän lounas kuittaantui sillä :) Koska Katja Kaukosen esitys ei ollutkaan sunnuntaina klo 14.30 vaan oli jo torstaina, tässä kohtaa oli tunnin tauko. Lounaan lisäksi kävimme Storytelin kahvilassa juomassa kupposet. Vähän lisävirtaa messujen loppusuoralle!

Ennätimme pistäytyä vielä Ooppera-Baletin pisteellä glittermeikkauksessa. Noin viidessä minuutissa saimme silmäkulmaan hileitä, vapaavalintaista väriä. Hauskaa! Ja arvatkaa olinko yltä päältä glitterissä, kun toisinaan silmäkulmaa kutitti tai otsatukka oli menossa silmille, ja unohdin että siellä on hileitä vastassa...



Kolmesta neljään katsoimme Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta kisaavia. 10 ehdokasta, joten haastatteluaikaa taas vain viisi minuuttia per kirjailija. Kuva on huono, mutta tässä he ovat, vasemmalta oikealle:


Ari Räty, Heikki Kännö, Tuuli Salminen, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Silja Kejonen, Annastiina Storm, Pauli Tapio, Olavi Koistinen ja Marjo Katriina Saarinen. Hauskaa, miten erilaisia kirjoja palkinnosta kisaa. Olen lukenut vasta 2, joten suosikkia ei ole. Toiset kaksi lainasin tänään kirjastosta kun sattuivat olemaan paikalla.

Tämän jälkeen kuuntelin lisää taiteilijaromaaneja, tällä kertaa Kati Tervo ja Venla Hiidensalo keskustelivat Mila Teräksen kanssa.

Messuviikonloppuni päättyi fanitukseen, sillä viimeisenä ohjelmalistallani oli Maija Vilkkumaa (yhdessä Olavi Uusivirran kanssa). Harmi, että tähän(kin) esitykseen oli vain puoli tuntia aikaa! Vilkkumaa ja Uusivirta olivat viikonlopun monisanaisimmat vastaajat, eipä siinä haastattelija saanut paljoa suunvuoroa :) Alku oli kiintoisaa; Uusivirta hoksasi että Instagramissa on live-toiminto joten hän järjesti esityksen striimauksen :)

Kaikkinensa messuviikonloppu oli hyvin onnistunut. Hämmästyttävän ison osan näin siitä, mitä olin etukäteen suunnitellut. Messulehdessä oli ilmeisesti jonkin verran virheitä, omalle kohdalleni osui onneksi vain kaksi. Harmi myös, että lehdessä oli vain Akateemisen kirjakaupan ohjelma, ei Otavan, Rosebudin, Ellibsin, Suomalaisen kirjakaupan... Päiväkohtaisen ohjelman näki messuilla, mutta siinä vaiheessa tahtoi unohtua että kuka esiintyykään viiden tunnin päästä. 

Hauskaa oli tavata tuttuja ja uusiakin bloggareita. Esiintymässä näin vain Hyllytonttu-Tiinan, jonka bujoilupiste oli sunnuntaina varsin kansoitettu. Ajanhallinta kiinnostaa, ja tekisipä ehkä itsellenikin hyvää pysähtyä ja suunnitella töitä, treenejä, teatterireissuja, blogipostauksia ynnä muuta vähän pidemmälle eteenpäin. 

Viikonlopun raskain asia oli kotimatka. Täpötäydessä pimeässä bussissa kaksi ja puoli tuntia, yök! Ja kun tultiin Tampereella ja vaihdoin kaupungin bussiin, maa oli jäinen ja liukas. Ehjänä kuitenkin kotiin! 

Kirjaostoksia en tähän kuvaa, koska hankin pari joululahjaa. Omaan hyllyyn ostin 4: Raija Orasen Acktén, jonka olen lukenut ja josta olen postannut, mutta joka oli niin hyvä että halusin sen omaan hyllyyn. Ostin Katja Kaukosen Vihkivedet ja Aki Salmelan Vanitaksen. Molemmat olen lukenut nekin :) Mietin onkohan minulla ne jo, koska tiesin että jotain Kaukosta ja Salmelaa löytyy. Mutta ei onneksi näitä. Lisäksi ostin Aulis Sallisen elämäkerran. 

Nyt 11 kuukautta lepoa ja sitten taas Turkuun ja Helsinkiin! :) 
















tiistai 24. lokakuuta 2017

Tulossa: Helsingin kirjamessut

Kaksi yötä kirjamessuihin, itselläni kolme koska pääsen paikalle vasta perjantai-iltana. Voi voi kun työnteko haittaa harrastusta... Toisaalta, olen tehnyt ohjelmasuunnitelman niin aika täynnä on nuo yksi ilta ja kaksi päivää :D Tältä näyttää listaus siitä, mitä haluan nähdä:

Pe 27.10.

  • 18-18.30 Marko Annala / Aleksis Kivi TAI Arne Dahl /Mika Waltari
  • 18.30-19 Kansallisbaletin Kalevalanmaa / Minna Canth
  • 19-19.30 Tuomas Vimma / Mika Waltari

La 28.10.

  • 9- n. 10.30 bloggariaamiainen
  • 11-11.30 Kirjasta näyttämölle - Kangastus 38 Kansallisteatterissa / Minna Canth
  • 11.30-12 Kirjasta näyttämölle - Kansallisteatterin Vanhat mestarit / Minna Canth
  • 12-12.30 Joel Willans / Katri Vala
  • 12.30 Jussi Adler-Olsen / Akateeminen kirjakauppa
  • 13 Kjell Westö / Suomalainen kirjakauppa
  • 13.30-14 Dekkarilauantai: Menneisyyden miehiä. Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto, Jukka I. Mattila ja Lauri Mäkinen / Mika Waltari 
  • 14-15 Dan Brown / Sali 101
  • 16 Rosa Liksom / Suomalainen kirjakauppa
  • 17-17.30 Ella Kanninen / Kirjakahvila
  • 17.30 Joel Haahtela / Otavan lava


Su 29.10.

  • 11-11.30 Marisha Rasi-Koskinen / Kullervo
  • 12-12.30 Samuel Björk / Mika Waltari
  • 12.30-13 Samuel Davidkin / Mika Waltari
  • 13-13.30 Tellervo Koivisto / Aleksis Kivi
  • 13.30-14 Cosy crime i svenskfinland ( Eva Frantz) / Edith Södergran
  • 14.30-15 Katja Kaukonen / Mika Waltari
  • 15-16 HS esikoiset lavalla / Aleksis Kivi
  • 16-16.30 Taiteilijaromaanit (Venla Hiidensalo, Kati Tervo ja Mila Teräs) / Takauma
  • 16.30-17 Hanna-Reetta Schreck / Minna Canth TAI Miten lauluni ovat syntyneet (Maija Vilkkumaa ja Olavi Uusivirta) / Suomalainen kirjakauppa

On kai tuossa jokunen tauko käydä syömässä ja tutustua viinimessuihin... :D Pelkään taas pahinta; hieno suunnitelma on valmis mutta toteutus mennee metsään pahemman kerran. Todennäköisesti bongaan osan kirjailjoista kirjakauppojen ja kustantamoiden lavoilta ja jään ohikulkumatkalla kuuntelemaan. Sitten skippaan suunnitellut vain törmätäkseni kiinnostavaan esitykseen johon en ole osannut varautua. 

Pysykää siis kuulolla, ensi viikolla nähdään miten kävi!

tiistai 17. lokakuuta 2017

Teatterissa: Kuolema Venetsiassa Kansallisteatterissa

Kuolema Venetsiassa menee normaalisti Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta Jukka Puotilan juhlanäytöksen kunniaksi se valtasi Suuren näyttämön. Ja täytti sen loisteliaasti. 

Alku on hurjan tehokas. Jukka-Pekka Palon monologi kirjailija Thomas Mannina on kiihkeä ja intensiivinen. Pian alkaa kuulua Puotilan - Gustaf von Aschenbachin - ääni, ja vähitellen hän astelee näkyviin. Yleisö antaa taiteilijajuhlaa viettävälle Puotilalle heti suosionosoitukset. Tyylikäs kumarrus, ja eteenpäin. Esitys pysyy intensiivisenä, vangitsevana. Tunnelma kiihtyy, lämmeten edetessään kuin auringon paahtama päivä. Puotilan Aschenbach kokee rakkauden tuskaa, ahdistusta, epätoivoa. Hän haluaa samaan aikaan sekä pysyä Venetsiassa että paeta sieltä. Palon Mann pohtii tarinaa eteenpäin, kuvaa mitä Aschenbach tekee ja tuntee. Kirjailija ja hahmo käyvät tiivistä vuoropuhelua. Jaksoin taas hämmästellä sitä, miten kummassa näyttelijät pystyvät muistamaan pitkiä ja vaativia puheosuuksia. Tässä etenkin, kun lähes koko puolitoistatuntisen on jompikumpi äänessä. 

Tarja Simonen lavastus on yksinkertainen mutta tehokas. Aina ei tarvita näyttävää visuaalisuutta ja pyörivää näyttämöä. Pylväät, tuolit ja vesiallas riittävät. Herrojen karisma täyttää lopun tilan. Katosta äänettömästi valuva hiekka vahvistaa tunnelmaa, korostaa sitä että aikaa on rajallisesti. Katsojan on pidettävä toinen silmä hiekassa; keko näyttämöllä kasvaa hitaasti mutta varmasti. Mitä tapahtuu, kun viimeinenkin murena on valunut? Entä mitä tekee vesi, vesi joka ei suinkaan ole pelkästään puhdistavaa?

Iso osa esitystä on myös Artturi Aallon sellonsoitto. Välillä musiikki soi puheen taustalla, välillä sitä pysähdytään kuuntelemaan. Mielestäni on mahtavaa, että myös Aalto on näyttämöllä eikä soitto tule kulisseista tai nauhalta. Soitto virtaa, hiekka virtaa, esitys virtaa. Katsomossa on hyvä olla. 

Tässä on kaikki kohdallaan, ihan kaikki toimii. Pakko vielä mainita toiseen kertaan intiimiys, tunne siitä että vaikka ollaan isossa tilassa niin ollaan lähellä, näyttelijät ja katsojat. Tähän yksi tekijä on varmasi se, että sekä Puotila että Palo ovat moneen kertaan lavan reunalla, katse kohti yleisöä, varsin pitkiä aikoja kerrallaan. Tulee olo että ollaan mukana Lidossa, ollaan aamiaisella, toivotaan pojan näyttäytyvän, pelätään kulkutautia. 

Koska kyseessä oli Puotilan juhlanäytös, esityksen lopuksi oli juhlallisuuksia. Aplodien jälkeen lavalle astelivat Katariina Kaitue ja Jani Karvinen, jotka kertasivat Puotilan uraa. Sen jälkeen saatiin sankari lavalle onniteltavaksi - kylpytakki päällä ja tennarit jalassa. Virallisten onnittelujen jälkeen Puotila lausahti muutaman sanan. Hänen puheessaan kiteytyi se, miksi hän on niin suosittu. Ilman yleisöä ei ole näyttelijöitä eikä ilman näyttelijöitä ole yleisöä. Teatteriesitys syntyy vuorovaikutuksesta. Unohtamatta sitä, mitä taustalla tapahtuu, mitä muut kuin näyttelijät tekevät esityksen eteen. 

Pakko loppuun tunnustaa, että sekoitin Venetsiat... Luulin olevani menossa katsomaan Venetsian kauppiasta, hyvin äkkiä kyllä havaitsin että niin tosiaan, tässä on Aschenbach ja Mann eikä Shylock  ja Antonio:D Onneksi sekaannus oli sellainen ettei siitä ollut mitään haittaa, molemmat tekstit on luettu ja oivallisiksi todettu :) 

Kuvat Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Kuolema Venetsiassa
Rooleissa Jukka Puotila ja Jukka-Pekka Palo, muusikko Artturi Aalto
Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran
Lavastus ja puvut Tarja Simone
Valo- ja videosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Kristian Ekholm

Lämmin kiitos Kansallisteatterille kutsusta!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ebbe Sadolin: På vandring i Venedig

Ebbe Sadolin: På vandring i Venedig
Tanskankielinen alkuperäisteos Vandringer i Venedig (1956)
Ruotsiksi kääntänyt Axel Ljungberg
Schildts 1957
174 s.







Finlandssvenska läsutmaningen on edennyt seuraavaan osaan. Syyskuun kirjasta ehdin postata vasta nyt, se on kyllä luettu jo jokin aika sitten. Kuukauden teemana oli "en bok från ett antikvariat". Nyt vasta huomasin, että tämähän onkin Tampereen yliopiston kirjaston poistomyynnistä, eikä antikvariaatista. Menköön silti. Muistan kun ostin kirjan, olin samaan aikaan ihastunut ja hämmästynyt. Piirroskuvitus oli yllätys, samoin se että sivut olivat reunasta kiinni toisistaan. Sydän verta vuotaen leikkelin niitä veitsellä auki, koska halusin saada sivut näkyviin ja tekstin luettavaksi. Tällä uudella lukukierroksella olen edelleen yhtä ihastunut.

Ebbe Sadolin on kirjoittanut useita matkaoppaita, På vandring i Venedig on sarjan viides. Muissa tuohon mennessä ilmstyneissä on vaelleltu Lontoossa, Tukholmassa, Pariisissa sekä Firenzestä Roomaan. Oletan Sadolinin kuvittaneen kirjansa itse, ainakaan nimiölehdeltä ei löytynyt kuin hänen ja ruotsintajan nimet. Kuvitus onkin ehkä kirjan kiinnostavin osuus. Kuvat ovat taidokkaita ja niistä saa hyvän käsityksen Venetsiasta. Mukana on sekä yleisnäkymiä että yksityiskohtia, esittelyssä on sekä palatseja ja toreja että ruokalautasen tyypillistä sisältöä, liukkaita rappusia ja paikallisia asukkaita. 

Kirkko, joka ei ole juurikaan suurempi kuin amerikkalainen autotalli
Kirjassa on esitelty Venetsian tärkeimmät nähtävyydet ja kerrottu joidenkin historiasta hyvinkin tarkkaan. Samalla kuitenkin rohkaistaan matkailijaa heittäytymään ja muistutetaan, että vaikka karttaa lukisi kuinka tarkkaan, niin todennäköisesti jossain vaiheessa eksyy ja löytääkin itsensä joltain idylliseltä pikkutorilta. Venetsia on ainutlaatuinen labyrintti. 

Ty Venedig är nog en bland de städer i världen, som det är vanligast att hitta i. Gatorna är smala, och samtidigt är husen så höga, att man ibland får en förnimmelse av att gå i en lång, mörk korridor. Och när till råga på  det korridoren vrider sig än till vänster och man inte har någon fri utsikt, är det tämligen hopplöst att orientera sig. 
Man andas lättnad ut, när man kommer till en av stadens 400 broar, för här är det väl ändå litet utsikt. Pyttsan, det är ofta bara en ny korridor, även om det är vatten i den här gången. 
Men likväl ljusnar det förr ellen senare, för så småningom kommer man ju till en av de små öppna platserna med en kyrka eller ett par trottoarkafé, där den vilsegångne kan samla krafter och studera sin stadskarta igen.
Men har man en karta över stan är det väl bara att läsa gatornas nam och följa dem, eller hur?
Ånej, så lått går det inte, för många av gatorna är så små och smala att det inte finns plats för namnet på kartan. T.o.m. på de någorlunda omfångsrika kartorna måste man nöja sig med att markera de viktigaste stödjepunkterna.

Tämä on varsin hauska matkakirja. Sadolinilla on persoonallinen ja humoristinen tyyli kertoa asioista. Vai miltä kuulostaa: "Engelsmannen förklarar stolt att han har klarat Colleoni på 16 minuter från kajen vid Dogepalatset, gått i fel bara tre gånger och stoppats två gånger av oväntade kanaler. Och han tror att han med fortsatt skall klara den på 13 eller 14 minuter." :) Sadolin kuvailee kaupunkia hyvin elävästi, kertoo väreistä ja tuoksuista. Monet yksittäiset tapahtumat ja tuokiokuvat ovat kuin kaunokirjasta. Kaupungin, taiteen ja arkkitehtuurin historia kietoutuu osaksi paikallisten arkielämää ja turistien kokemuksia.

En ole koskaan käynyt Venetsiassa, joten en osaa sanoa kuinka hyvin kirjan sisältö on edelleen paikkansapitävä. Toisaalta, eivät nähtävyydet välttämättä muutu miksikään 60 vuodessa. Samat taulut ovat samoissa museoissa, gondolit ja moottoriveneet kulkevat edelleen, kirkot seisovat paikoillaan. Kiinostuksen tämä kyllä herättää; kovasti tekee mieleni päästä Venetsiaan haahuilemaan, eksyilemään, löytämään pieniä helmiä matkaoppaiden ulkopuolelta. 

Lokakuu on jo pitkällä, ja haasteen seuraava kirja luettavana. Koska olen nainen, lukemistona on "en deckare skriven av en man". Siitä lisää kuun vaihteessa.




maanantai 9. lokakuuta 2017

Baletissa: Kesäyön unelma Kansallisbaletissa

Lauantai oli vauhtipäivä. Aamulla lähdin Turkuun kirjamessuille, sieltä Helsinkiin katsomaan Kesäyön unelmaa ja siitä vielä kotiin Tampereelle. Kun kerran lähdetään liikkeelle, hoidetaan monta kohdetta kerralla :) Päivästä tuli raskas mutta kiva. 

Shakespearen Kesäyön unelma lienee yksi niistä tarinoista, joista todella monella on jonkinlainen mielikuva. Olen lukenut näytelmän ja nähnyt yhden elokuvaversion, mutta tämä oli ensimmäinen näyttämökokemus. Heti ensimmäisenä pitää kehua lavastus: Sandra Woodallin minimalistinen lavastus tekee sen, että katsojan huomio kiinnittyy vain tanssijoihin ja siten on helpompi havainnoida kuka on kuka. Hahmoja on paljon, ja vaikka monet asuista ovatkin keskenään samankaltaisia on Woodall tehnyt kaikkiin jonkun jutun minkä avulla hahmot erottaa toisistaan. 

Titania ja Oberon - Tiina Myllymäki ja Sergei Popov 

Helena ja Demetrios - Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen
Juoni on olennaisesti kuvattu tässä Baletin nettisivujen lausahduksessa: "Miten käy, kun Helena rakastuu Demetriokseen, joka on rakastunut Hermiaan, joka on rakastunut Lysanderiin, joka rakastuukin vahingossa Helenaan samalla kun Titania vahingossa rakastuu aasiin vaikka on yhdessä Oberonin kanssa?" Ihanaa klassista komediaa! Onhan se tietysti hirveän traagista kun rakastaa väärää tyyppiä mutta tässä tapauksessa sille ei voi olla nauramatta. Demetrios (Tuukka Piitulainen) ja Lysander (Florian Modan) joutuvat lähes painimaan, kun molemmat haluavat Hermian (Elena Ilyina). Hermia rakastaa Lysanderia, mutta on isänsä toimesta määrätty Demetriosin puolisoksi. Ja Demetrios-parka on hätää kärsimässä, kun joka nurkan takana on vaanimassa umpirakastunut Helena (Linda Haakana). 

Hermia ja Lysander karkaavat metsään ja päätyvät keijujen valtakuntaan. Sekä keijujen kuningas Oberon (Sergei Popov) että haltia (Puck) touhuavat taikayrttinesteen kanssa ja kas, taian valtaan joutuu yksi jos toinenkin hahmo, minkä seurauksena rakkauden ja jahdin kohteet vaihtuvat ja kommellusten sekamelska on valmis. Yleisö tuntui nauttivan, katsomossa sekä naurettiin ääneen että annettiin runsaasti väliaplodeita.

Puck  ja keijukuoro - Samuli Poutanen sekä balettioppilaitoksen oppilaita
Asiat saadaan vinksalleen ja myös korjattua toisen puoliajan puoliväliin mennessä. Sitten saadaan suuret hääjuhlat. Prinsessa Ruususen häämarssi on komeaa katsottavaa, ja jos ei tietäisi että toista puoliskoa on mennyt vasta vähän aikaa, olisi helppo kuvitella sen olevan loppukohtaus. Ei suinkaan, vaan vielä nähdään lisää juhlaa, kunnes koittaa seuraava massiivinen kohtaus. Jukka Merjasen viulusoolo säestää juhlia, ja sen päätyttyä katsomo räjähtää. Mutta kas, eihän esitys ollutkaan lopussa! Vielä jatketaan vähän aikaa. Onkohan tämä kujeilua katsojien kanssa, jos on niin toimii!


Olen tainnut aiemmikin kehua Kansallisbaletin tanssijoiden kykyä tuoda esitykseen näytelmällisyyttä. ja teen sen taas. Edelleen ihastuttaa, kuinka ilmeikästä heidän työskentelynsä on. Tunnetilat näkyvät paitsi liikkeessä myös kasvoilla. 

Kokonaisuus on hieno. Lavastus ja myös valaistus on kauttaaltaan vähäeleinen, ollaan sitten ihmisten tai keijujen maailmassa. Esitys on pituudeltaan sopiva, jotta myös pienemmät katsojat jaksavat seurata. Tätä ei ole venytetty tarpeettoman pitkäksi; jokaisella tanssinumerolla on merkityksensä kokonaisuuden kannalta, eikä kertaakaan tule olo että jotain on tehty vain siksi että annetaan pääroolien esittäjille lisää aikaa esitellä taitojaan. 

Jos on vauhtia ja komiikkaa Kansallisbaletin esityksessä, oli sitä myös matkallani. Päivällä olin Turun Kirjamessuilla, josta ehdin linja-autoasemalle minuuttia ennen bussin lähtöä ja viime sekunneilla autoon sisään. Bussi olikin sellainen, joka pysähtyi Helsingissä vain  Meilahdessa ja Kampissa, eli kun olin varautunut jäämään Kisahallilla pois puoli kuuden aikaan niin olinkin viittä yli Kampissa. Messujen väsyttämillä jaloilla kipitin minkä korkonilkkureilla kävellen pääsin ja olin katsomossa viittä vaille :D Kotimatkalla myöhästyin tietenkin bussista, onneksi ei ollut illan viimeinen vaan seuraava lähti puoli tuntia myöhemmin. Tampereella osuikin kaupungin bussi sopivasti kohdalle niin pääsin kotiovelle puoliltaöin. Mutta en rakastunut matkalla keneenkään, enkä eksynyt metsään tai muuallekaan, en kohdannut haltioita joten loppu hyvin tässäkin tapauksessa :D

Kuvat: Kansallisbaletti / Sakari Viika
Kesäyön unelma 21.10.2017 saakka
Koreografia Jorma Elo
Musiikki Felix Mendelssohn Bartholdy
Musiikin johto Philippe Béran
Lavastus ja puvut Sandra Woodall
Valaistus Linus Fellbom

Kokoonpano 7.10: 
Laulu Tatjana Romanova-Vorontsova ja Päivi Karjalainen, viulusoolo Jukka Merjanen
Titania Tiina Myllymäki
Oberon Sergei Popov
Puck Samuli Poutanen
Hippolyta Rebecca King
Theseus Nicholas Ziegler
Hermia Elena Ilyina
Helena Linda Haakana
Lysander Florian Modan
Demetrius Tuukka Piitulainen
Egeus Aapo Siikala
Käsityöläiset Wilfried Jacobs, Linas Kavaliauskas, Atte Kilpinen, Jouka Valkama, Teemu Tainio ja Evaldas Bielinis

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Turun kirjamessut 2017

Tänä vuonna osallistuin Turun kirjamessuille ensimmäistä kertaa bloggaajana, kerran olen käynyt siellä aiemmin. Muutaman vuoden tauon jälkeen fiilis oli sama kuin ensimmäisellä kerralla: koululaiset tekevät hauskoja ja rentoja haastatteluita, halli on tarpeeksi pieni niin että siellä on helppo kulkea ja muistaa eri paikkojen ja esiintymislavojen sijainti, ihmisiä on juuri sopiva määrä eli tungos ei ole ahdistava, ihmiset hymyilevät paljon... 

Lauantainen saapumiseni messuhalliin ei sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Julkiset yhteydet Tampereelta Turkuun kulkivat vähän hankalasti. Jos olisin halunnut päästä paikalle kymmeneksi, olisi pitänyt lähteä ennen kuutta joko junalla tai bussilla. 8.15 lähteneellä Onnibussilla olin Turussa n. 10.15. Linja-autoasemalla en nähnyt minkäänlaisia opastekylttejä Messukeskukseen. Katsoin kartasta että jaha, olen tässä ja Messukeskus tuolla. Entä miten sinne pääsee? Tuosta rautatieaseman ohi Ratapihankatua ja käännös oikealle Pansiontielle. Yksinkertaista, eikö? Paitsi että ei. Kartan mittakaava oli todella pahasti pielessä. Sen mukaan matka linja-autoasemalta rautatieasemalle on ihan lyhyt (todellisuudessa kymmenisen minuuttia kävellen) ja rautatieasemalta Messukeskukseen jonkin verran pidempi (paitsi että kävellen meni yli tunti). Sateessa tallustellessa manasin, että olisi taas kannattanut katsoa messujen nettisivua edellispäivänä, siellä ehkä olisi ollut ohje bussikuljetuksesta tai maininta siitä, paljonko matkaa asemalta on. Pansiontie ei suinkaan ollut suora jatke Ratapihankadulta vaan välissä oli ainakin Tukholmankatu ja taisi olla joku muukin. Epäilin jo, että olen mennyt ohi. Ajoradalla näkyi tolpissa kaksi pientä kylttiä, jossa luki Messukeskus ja oli nuoli suoraan eteenpäin. Jalankulkijalle opasteita ei ollut, eikä myöskään autokaistojen yläpuolella ollut mitään. Jos en olisi nähnyt muutamaa bussia joissa luki 100 Messukeskus, olisin varmasti menettänyt hermoni, kääntynyt takaisin ja viettänyt päivän Turun keskustassa. 

Saavuin Messukeskukseen sen verran myöhään, puoli kahdentoista jälkeen, että pari ensimmäistä kiinnostavaa ohjelmanumeroa oli jo mennyt. Onneksi tarjontaa oli sen verran paljon, että ehdin nähdä muutamassa tunnissa vaikka mitä. "Yllättäen" etukäteissuunnitelmani ei pitänyt lainkaan mutta näin ja kuulin paljon listalta ohi :D

Auditoriossa oli menossa "Kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa", jossa Pirkko Saisio ja Petri Tamminen keskustelivat Antti Arnkilin kanssa. Tämän olisin halunnut nähdä kokonaan, mutta ehdin mukaan vasta lopussa. Paikka ovenraossa oli huono; ihmisiä tunki ohi joka puolelta joten keskittyminen keskusteluun kärsi.

Auditoriosta livahdin halliin, kiersin nopeasti antikvaariosaston ja kurkkasin Lasten alueen (näyttipä siellä viihtyisältä). Sen jälkeen osuin Sydänääniä-pisteelle. Turun seudun äidinkielenopettajat olivat taas saaneet haastattelijoiksi joukon yläkoululaisia ja lukiolaisia, ja haasteteltavaksi hurjan määrän kirjailijoita. Tätä pidemmälle en päässytkään, koska heti oli luvassa itseäni kiinnostavia kirjailijoita.

Ensimmäisenä kuulin Dieter Hermann Schmitziä, jonka näin esiintymässä Tampereella pääkirjasto Metsossa muutama viikko sitten. Silloin mukana oli myös kustantaja ja suomentaja. Tampereella keskustelu oli vapaamuotoista, täällä nähtiin perinteinen haastattelu. Mielestäni koululaiset onnistuvat aina hyvin; vaikka aikataulu on tiukka (15 minuuttia) niin siinä ehditään kysyä monia kysymyksiä. Pidän siitä, että opiskelijat kertovat omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan kirjasta. Myös se toimii, että ei ole mitään valmista kysymyslistaa vaan haastattelijat tekevät kysymykset itse. Ainoa yhteinen kysymys eri haastatteluissa oli se, että mille muulle kuin kirjallisuudelle kirjailijan sydän sykkii. Näin jokainen haastattelu oli erilainen ja persoonallinen.

Schmitz kertoi kirjastaan Kun sanat ei kiitä. Omia lempisanoja hänellä ovat esimerkiksi jompikumpi ja lämpimämpi. Sanojen sisältö ei ole tärkeä vaan se miltä ne kuulostavat. Myös sanat kuten syöttää ja tanssittaa ovat hänestä kiinnostavia. Että perusverbeistä on muovautunut samankaltainen sana kuvaamaan tilannetta, jossa asia tehdään toiselle. 

Miki Liukkosta haastatteli lukiolainen, joka pyysi lupaa kutsua kirjaa tässä tilanteessa O:ksi. Liukkonen suostui, koska täytyyhän kirjaa kutsua jollakin nimellä. Kuulemma tästä oli pidetty kustantajan kanssa erillinen palaveri, ja hän joutui perustelemaan tarkasti miksi haluaa kirjan jolla ei oikeastaan ole nimeä. En ole järkälettä lukenut vielä, ja vähän hirvittää: miten selviän kun mukana on valtava määrä ihmisiä ja mm. kvanttifysiikkaa? Oli kiinnostavaa kuulla kirjasta, miten se rakentui ja miten lukijaa härnätään.


Myöhemmin iltapäivällä kuuntelin Pirkko Saision haastattelua. Spuuki Spaidermän ja raju nonna on hyvä, ja ainakin minua naurattaa edelleen. Tämänkin kirjan kohdalla kuultiin kiinnostavaa taustoitusta. Spuuki Spaidermänin perhe oli suostunut kirjan tekoon, kunhan siitä tulee sellainen ettei päähenkilön tarvitse kärsiä siitä myöhemmin. Eli ei koostetta hölmön tuntuisista sanomisista, niinkuin monissa lasten suusta - aiheisissa jutuissa on. Kuulemma Spuuki Spaidermän itse ei oikein miellä, että kirja on julkinen juttu. Hän oli ihmetellyt, miten nonna voi antaa kirjoja toisille, kun se on heidän kirjansa! Kuultuaan että kirjaa myydään kaupoissa hän oli myös kysynyt että saako nonna kaikki rahat. Ei saa, mutta rahat ovat toistaiseksi nonnan tilillä ja valvottavana, jottei Spuuki Spaidermän käytä kaikkia legoihin. :) Oli hauska kuulla, mitä nuorelle herralle nyt kuuluu, ja myös siitä miten Saisio kokee isovanhemmuuden.

Rosa Liksomin bongasin sattumalta signeeraamassa :) Hänellä näytti olevan aikaa jutustella ihmisten kanssa :) Turussa oli muutenkin sellaista, että kirjailijoita näkyi tosi paljon liikkumassa ympäriinsä. Kaipa he Helsingissäkin kulkevat, mutta siellä heitä on vaikeampi bongata ihmismassan seasta. 

Martin Österdahl on uudempi ruotsalainen dekkarituttavuus, jolta on tänä vuonna suomennettu teos Armoton todellisuus. Tähänkin osuin sattumalta paikalle enkä kuullut koko haastattelua. Kirja sijoittuu vuoteen 1996, aikaan jolloin jo oli ensimmäiset kännykät. Haastattelussa keskusteltiinkin  mm. siitä, että yhä enemmän hyökkäyksiä tehdään verkossa eikä panssarivaunuilla. On aika hurjaa ja pelottavaakin ajatella, kuinka paljon sekasortoa ja vahinkoa erilaisilla verkkohyökkäyksillä voi saada aikaan. 

Ja kas! Pressihuoneessa tapasin Kirsin Book Club - blogin Airin, joka kysyi olenko nähnyt kutsun bloggareiden kokootumiseen. En ollut, enkä oikeastaan olisi ehtinytkään mutta menin silti! 10 minuuttia aikaa ennen bussin lähtöä Messukeskuksesta, tokihan siinä ajassa ehtii kietaista lasillisen kuohuvaa - etenkin kun sen sai lantrattua ananasmehulla :D Pikaisesti ehdittiin vaihtaa kuulumisia tuttujen kanssa, ja saipa taas yksi blogi kasvot kun Nannan kirjakimaran Nanna oli mukana. 

Yksi kohokohta oli myös, kun ennen bloggaajien kokoontumisajoa törmäsimme Kulttuuri kukoistaa - blogin Arjan kanssa Seppo Puttoseen. Kävimme mielenkiintoista keskustelua Ylen ja kirjablogien yhteisestä Suomi100 - proggiksesta. Oli vähän noloa sanoa, että en pitänyt ollenkaan ensimmäisestä postattavakseni arvotusta kirjasta, Ruusulaaksosta. Sain vahvistuksen sille mitä jo arvelinkin, Utrio haluttiin listalle mukaan mutta häneltä löytyi tasan yksi kirja joka sopi projektin kriteereihin eli sijoittui kirjoitusaikaansa. Onneksi toinen kirja on riemukasta luettavaa, siitä postaus tulossa marraskuun lopulla :) 

Mitä messuista jäi käteen? Harmitus siitä, että ehdin olla paikalla niin vähän aikaa. Totesin jo, että ensi vuonna varaan hotellihuoneen ja olen mukana perjantai-illasta sunnuntai-iltaan :D Väsyneet jalat, tietenkin. Tarkoitus oli ottaa mukaan sisätossut mutta kas kummaa että unohdin ottaa ne mukaan perjantaina töistä lähtiessä. Kiire - sekä Messukeskukseen että bussille. Messukeskuksesta bussi meni Kauppatorille, ja kun en tiennyt että se ei menekään linja-autoaseman ohi niin sain mennä puolijuoksua - mutta ehdin. Olin aseman takareunalla 19 yli kun lähtöaika oli 20 yli, eli ehdin jopa istua alas ennen kuin bussi lähti :) Loistava fiilis koko messualueella ja paljon kiinnostavaa ohjelmaa. Yksi hieno oli myös se tekstiluola jonka nimeä en tietenkään muista (oliko se Tekstiretriitti?). Mutta kuitenkin, paikka jossa kirjailijat lukivat omia tekstejään vartin kerrallaan. Yksi kirkas lamppu nojatuolin vieressä, muuten punasävyinen hämy. Ihana hiljainen ja rauhallinen paikka, messuhälinän jäädessä kauaksi taustalle. Vähän vahingossa löysin sinne, satuin hetkenä jolloin Eino Santanen luki runojaan. Kuvaa en saanut johtuen kännykän huonosta kamerasta, joka ei ollenkaan ymmärrä miten toimitaan muualla kuin loisteputkivalojen alla. Tällainen paikka myös tulevina vuosina, jos saa esittää toivomuksen!