lauantai 27. toukokuuta 2017

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter
Schildts & Söderströms 2012
43 s.









Finladssvenska läsutmaningen on edennyt toukokuuhun, jonka teemana on "poesi tryckt efter år 2002". Tällä kertaa kirjan valinta ei ollut helppo. Kotikirjastossamme ei ole ruotsiksi kuin muutama runokirja, ja ne on painettu haastetta ajatellen liian kauan sitten. Siispä tutkailin tietokannasta Pirkanmaan tarjontaa ja päädyin Tua Forsströmin teokseen En kväll i oktober rodde jag ut på sjön. Valintaperusteena tällä kertaa lähinnä kirjan kaunis nimi ja viehättävä kansi. 

Mörkret, regnet, vänligheten
En kväll med rosor som dalar till bottnen
långsamt en frusen gata i Mejlans en alldeles vanlig kväll

Näin kirja alkaa, ja ainakin minun innostukseni heräsi välittömästi. Yksittäiset sanat ovat kauniita, ja yhdessä ne luovat hyvin visuaalisen ja vahvatunnelmaisen tuokiokuvan. Tulee olo, että lukija on itse sateisella kadulla Meilahdessa. Minulle runon ruusut ovat punaisia, tuoden väriä keskelle pimeää ja jääriitettä.

Avausrunon sanat ja tematiikka toistuvat läpi koko kirjan. Lukiessa on turvallinen olo. On pimeää ja tummia värejä mutta myös ruusuja, jotka minulle ovat tässä aina vaan yhtä kirkkaanpunaisia. On jäätä ja lunta mutta samalla lämpöä, lähdön tunnelmaa ja paluun odotusta. 

(Flicka i gula stövlar)

Det snöade för första gången
den sextonde december i Brunakärr
   väldiga milda flingor som smalt på fläcken
Flickan i gula stövlar sprang längs vägkanten
  och backade försiktigt i sina blöta spår
Det finns kanske platser inom oss där vi inte har varit?
Hon mumlade för sig själv, hon såg så lycklig
  och koncentrerad ut. Vi dras till allt som
besitter en hemlighet, jag skall berätta
  för dig när vi ses. Faller den milda belysningen

Runojen lukeminen ei ole helppoa, ei millään kielellä. Eikä sen tarvitsekaan olla. Yhtä oikeaa tulkintaa ei ole, eikä lukijan tarvitse tietää mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Lukija on vapaa nauttimaan lukemisesta, keskittymään kieleen ja runon kuviin. Tämän kirjan kohdalla tuntui jo kahden ensimmäisen runon jälkeen siltä, että luettuani loppuun aloitan saman tien uudelleen. Forsströn kirjoittaa kaunista kieltä, sanoja joita haluaa makustella uudelleen ja uudelleen. Tunnelma on haikea mutta lämmin, pimeyden ja sateen keskeltä pilkahtelee iloa, valoa ja värejä. Vaikka sivumäärä on pieni, on kyseessä suuri kirja. 

Kesäkuussa seikkaillaan fantasiamaailmassa, joskin lohikäärmeettömässä. Aiheena on "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar". Tähän kohtaan ajattelin lukea Ritva Toivolan teoksen, joka ruotsiksi käännettynä on nimeltään Tomas Björnhjärta. Katsotaan toteutuuko ajatus vai osuuko tielle muita vaihtoehtoja.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Alkuperäisteos Sarajevski Marlboro (1994)
Suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017
141 s.














1990-luvulla olin teini-ikäinen enkä erityisen kiinnostunut maailman tapahtumista. Sen verran kuitenkin seurasin uutisia ja luin lehtiä, että muistan Balkanin alueen kuohunnan. Siitä kirjoittaa Miljenko Jergović novellikokoelmassaan Sarajevolainen Marlboro

Kokoelman 29 novellia sijoittuvat epävakaaseen Sarajevoon, jossa ihmiset yrittävät elää tavallista elämää. Arjen katkaisevat pommitukset, joilta on koitettava suojautua parhaansa mukaan. Aina se ei onnistu, vaan pommi tai kranaatti vie raajan, talon, ystävän, naapurin... Toisilla on onnea, toisilla epäonnea, toisilla surua, toiset eivät välitä. Arki on sodan runtelemaa, mutta arkea kuitenkin. Räjähdyksiin, vaaraan, pelkoon ja kuolemaan on jouduttu sopeutumaan.

Hän pärjäsi hyvin kaikessa, paitsi että hän hermostui hirveästi, jos häntä kutsuttiin Bobaniksi, Boboksi tai Sloboksi. Silloin hän asettui keskelle katua, puristi rystyset nyrkkiin vihaisena kuin pikkulapsi ja alkoi huutaa: Slobodan, Slobodan, Slobodan. Paikalliset hulttiot oivalsivat heti hänen heikon kohtansa ja alkoivat kiusata kylähullua kaikin mahdollisin tavoin. Lapset juoksivat hänen perässään ja joutilaat nuorukaiset nauroivat kaupan edessä kaljapullo kädessä, kunnes paikalle osui joku vanhempi ja vakavampi ihminen, ajoi välinpitämättömät nuoret pois ja saattoi Slobodanin kotiin.

Viimein hän alkoi muistuttaa kaikkia muita tämän maailman hulluja. Hän oli likainen, resuinen ja aina nälkäinen. Kukaan ei oikeastaan tiedä, millä hän eli äitinsä kuoleman jälkeen, ja ruokkivatko naapurit häntä vai oliko hän sittenkin niin järkevä, että osasi kaivaa itselleen leivänkannikoita roskapöntöistä.

Yhdessä CNN:n ensimmäisistä Sarajevosta lähettämistä sotauutisista näytettiin Slobodania, joka käveli kaikessa rauhassa kaupungilla samalla kun kaikkialle ympärille putosi kranaatteja. Kamera seurasi häntä seitsemänkymmentä metriä ja toimittaja varmaan kuvitteli onnistuvansa ikuistamaan hetken, jolloin räjähdys repii yhden sarajevolaisen kappaleiksi. Slobodan asteli kuvan taka-alalta ja ehti kuvaajan luo, hymyili tälle ja nyökkäsi, mutta ei ruvennut kyselemään tämän sukupuusta vaan jatkoi matkaansa. Hänen valtavan selkänsä takana putoili yhä kranaatteja, ja uutistoimittaja kertoi samana iltana hiukan pettyneenä katsojille, että jotkut sarajevolaiset ovat tällaisia hullunrohkeita tyyppejä.

En tunne balkanilaista kirjallisuutta oikeastaan ollenkaan, enkä tiedä onko sitä käännetty kuinka paljon. Savukeidas on kyllä tehnyt kulttuuriteon kustantaessaan Sarajevolaisen Marlboron, antaessaan lukijoille mahdollisuuden kurkistaa alueen kulttuuriin ja historiaan.

Novellit ovat lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, mutta ne kertovat suuria tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Maailma on hiukan vinksallaan; se ei ole epäuskottava mutta joku siinä hiertää, hyvällä tavalla. Mukana on huumoria, mutta paljon myös absurdeja juttuja. Tulee olo että huvittaa mutta voikohan tälle nauraa. Huumori tekee sen, että traagiset ihmiskohtalot tuntuvat vähemmän traagisilta. Samalla voi tuntua siltä, että lukijana pitäisi pystyä olemaan empaattisempi, kun henkilöhahmoille kuitenki tapahtuu ikäviä asioita. 

Sarajevolainen Marlboro on luettu myös Kirjavinkeissä. Se sopii lukuhaasteisiin, Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "kirjan kannessa on eläin" ja Kirja joka maasta - haasteeni kohtaan Kroatia.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Baletissa: Voima - neljä suomalaista koreografia Kansallisbaletissa

Kuva: Mirka Kleemola
Kevään viimeinen teatteriretki suuntautui Kansallisbalettiin, jossa kausi huipentui visuaaliseen ilotulitukseen nimeltä Voima - neljä suomalaista koreografia. Neljän huippukoreografin teokset tarjosivat iloa kaikille aisteille.

Ilta alkoi Susanna Leinosen Breaking the Furylla, joka kuvaa ihmisen kohtaamisen vaikeutta, niin kahdenkeskistä kuin yhteisössä tapahtuvaa. Alku on tyrmäävän tehokas: yksinäinen hahmo näyttämön takaosasta suunnatussa valossa. Pian nähdään häivähdyksiä muistakin, jotka kuitenkin vilahtavat näkökentässä vain nopeasti. Seuraava hahmo ryömii punaisessa puvussa, punaisella matolla, kohdaten kolme muuta punaisissaan. Pian punainen sekoittuu musta-valkoiseen, kieputtaen yleisön mukaan vauhdikkaaseen kierteeseen.

Erika Vilander. Kuva: Mirka Kleemola 

Breaking the Fury on pitkästä aikaa esitys, jossa projisoinnit (joista vastaa Jouka Valkama) sulautuvat esityksen osaksi täysin luontevasti. Olen usein aika skeptinen videon käyttöön, johtuen aika monista katselukokemuksista joissa en ole tajunnut niiden merkitystä esitykselle. Tässä ne limittyivät tanssijoiden liikehdintään tehostaen tunnelmaa ensisestään. Esitys kaikkinensa on todella intensiivinen

Väliajan jälkeen vuorossa on Valse Triste, Jyrki Karttusen luoma kuvaus kuolevan naisen, äidin, unesta jossa kaikki on mahdollista.

Tiina Myllymäki. Kuva: Mirka Kleemola
Tiina Myllymäen tulkitsema äiti saa seurakseen joukon varjoja sinisissä kimallepuvuissa. Sinisävyisissä tanssiaisissa huonekalut leijuvat, karkaavat ulottuvilta. Kaikki on mahdollista - vai onko se sittenkin vain harhaa?

Kuva: Mirka Kleemola
Virpi Pahkisen Cantus Arcticus on "teos orkesterille ja joutsenille". Näin siksi, että Einojuhani Rautavaaran musiikki on paitsi soitettua musiikkia myös nauhoitettua joutsenten ääntelyä. Alussa kuitenkin nähdään joutsenten sijaan Suo, jota eilen tulkitsivat Pauline Simon ja Pontus Sundset. Ja voi mitä nähtiinkään! En voinut välttyä ajatukselta, että jos miesten voimistelulistalla olisi rytminen voimistelu, tällaista se olisi. Mietin, että tässä olisi aivan ihanteellinen permanto-parivoimisteluesitys olympialaisiin. Käsittämättömän hienoa yhteispeliä!

Pauline Simon ja Pontus Sundset. Kuva: Mirka Kleemola
Toisessa osassa valloillaan on Melankolia, samaan aikaan vahva ja herkkä, eilen Nikolas Koskivirran tanssimana. Melankoliaa seuraa joutsenten muutto, jossa nähdään hienoa ryhmädynamiikkaa. Pidän paljon tällaisesta, jossa jokainen pienryhmä tekee omaa koreografiaansa, kuitenkin välillä sulautuen yhteen.

Toisen väliajan jälkeen vuorossa on Jorma Uotisen Jord. Sen näin ensi kertaa viime keväänä osana Liikkeen legendat - kokonaisuutta. Silloin itkin alusta loppuun, olin niin helpottunut ja onnellinen siitä, mitä "minun musiikilleni" on tehty. Paljon hidasta ja staattista liikettä, kiireettömyyttä. 

Kuva: Sakari Viika
Tällä kertaa itkin myös, tosin vain kappaleet 1 ja 3 (The Unforgiven ja Farewell). Ensimmäisen osalta en osaa selittää miksi. Ehkä olin vaan niin onnellinen saadessani katsoa tätä toiseen kertaan livenä. Kolmannen kohdalla ajatukset menivät Kristaan ja Ullaan, siihen kuinka vaikea on hyväksyä kahden bloggaajakollegan menehtymistä. Kuinka vaikea on käsittää, että emme tapaa enää, emme iloitse yhdessä kaikista mahtavista kirjoista. 

Antti Keinänen ja Ilja Bolotov. Kuva: Sakari Viika
Katsotaan jos Jord tulee nähtäväksi vielä kolmannen kerran, josko silloin pääsisi kuivin silmin... Edelleen tykkäsin liikekielen jykevyydestä ja vahvasta tunnelatauksesta. Punainen väri ei tässä ole aggressiivinen vaan pikemminkin rauhoittava, paikalleen juurruttava.

Voimaa on jäljellä vielä kaksi esitystä, ensi viikon keskiviikkona ja lauantaina. Keskiviikon esitys on nähtävissä Stage24:n kautta. 

Voima - neljä suomalaista koreografia
Musiikinjohto Ainars Rubikis

Breaking the Fury
Koreografia Susanna Leinonen
Musiikki Kasperi Laine
Musiikin sovitus Jonas Nydesjö
Puvut Erika Turunen
Valaistus Mikki Kunttu
Projisoinnit Jouka Valkama

Valse Triste
Koreografia Jyrki Karttunen
Musiikki Jean Sibelius
Puvut Erika Turunen
Valaistus ja lavastus Kalle Ropponen

Cantus Arcticus
Koreografia Virpi Pahkinen
Musiikki Einojuhani Rautavaara
Lavastus Juho Lindström
Puvut Erika Turunen
Valaistus Tobias Hallgren

Jord
Koreografia Jorma Uotinen
Musiikki Apocalyptica
Lavastus ja valaistus Mikki Kunttu
Puvut Erika Turunen






tiistai 16. toukokuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017
285 s.









Nostan kasvoni peiliin, vaikka itseään on kaikkein vaikeinta katsoa. Peilissä kaikki on avoinna, suojattomana niin kuin sanat, jotka lausuu yön hiljaisuudessa silloin, kun luulee, ettei kukaan kuuntele.

Mila Teräksen Jäljet on tai oli minulla yksi kirjakevään odotetuimmista, eikä suotta. Loppuvaiheessa harmittelin kun kirjasta on varaus ja joudun palauttamaan sen kirjastoon; olisin halunnut lukea hitaammin, nauttia jokaisesta sanasta. Eipä silti, olen vakuuttunut siitä että tämä on yksi niistä kirjoista, jotka luen uudelleen ja uudelleen.

Jäljet on koskettava, häikäisevän ja riipaisevan kaunis tarina Helene Schjerfbeckistä. Kertomus alkaa vuodesta 1945, Saltsjöbadenista, jossa ikääntynyt taiteilijatar elää sotaa paossa. Hän  käy mielessään keskustelua kollegansa Helena Westermarckin kanssa, muistellen pitkää elämäänsä. Saltsjöbadenista hypätään lapsuuteen 1860-luvulle, josta hivuttaudutaan läpi vuosikymmenien, läpi sairauksien ja kylmän ja nälän, kuljetaan tie taideopiskelijasta taiteilijaksi, koetaan rakkautta ja syvää ystävyyttä mutta myös pelkoa ja katkeruutta, Ollaan Helsingissä tai Hyvinkäällä, Pariisissa tai Bretagnessa, St. Ivesissä, missä milloinkin... Aina välillä piipahdetaan vuodessa 1945, josta käsin Schjerbeck tutkailee mennyttä ja toisaalta ennakoi mitä lukijalle seuraavaksi kerrotaan.

Punnitsen miestä katseellani. Hänen olemuksensa vaikuttaa vilpittömältä kuin mänty tai sininen taivas tänään, ja niin minä räpäytän silmiäni:
- Mutta voisimmehan katsoa, onko salkussani edes jokunen luonnos.
Hitain liikkein alan hakea töitäni, myös niitä maalauksiani, jotka kiertävät huonettani seinään päin käännettyinä.
Onpa niitä kertynyt. Hiljaisia hyräilyjä, huomautuksia, äkillisiä parkaisuja. Kuvien virta on ollut katkeamaton. Mutta kukapa töitäni olisi kaivannutkaan, ymmärtänyt kaikkia merkillisiä sävelmiäni. Kotiin on jäänyt kaikki se, mitä en ole lähettänyt Taideyhdistyksen arpajaisiin tai jättänyt Kahlrothille myytäväksi.
Herra Stenmanin katse siirtyy hiljaa taulusta toiseen. Onko hän pettynyt? Ehkä hänen uskonsa minuun hiipuu - 
Nyt hän ainakin näkee, mitä roskaa työni ovat!
- Ei teidän ole pakko ottaa mitään, sanon. - Ehkä niin olisi viisaampikin. 
- Mutta nämähän ovat aivan lumoavia! Stenman hengähtää. - Näyttäkää lisää. Neiti, teidän täytyy näyttää minulle lisää.
Käännän esiin Halkopojan. Maalasin sitä lähes kaksi vuotta enkä sittenkään saanut esiin sitä, mitä etsin.

Aivan lumoava on myös tämä kirja. Teräs kirjoittaa huikean kaunista kieltä, hiottua, viipyilevää. Se maalaa eteemme niin hailakoita kuin värikylläisiä maisemia ja ihmisiä. Jokainen sana on punnittu, paikallaan. Yhtä taidokkaasti on myös jätetty kertomatta asioita, jätetty väliin vuosia, annettu lukijan mielikuvitukselle tilaa. Helposti tästä olisi varmasti saanut 500-sivuisen järkäleen, mutta parempi näin. 

Olen aiemmin todennut Raija Orasen Ackte!-kirjan kohdalla, että on aina riski kirjoittaa fiktiivistä tarinaa todellisesta henkilöstä. Oranen onnistui, ja niin tekee Teräskin. Jostain syystä olin kuitenkin  jo etukäteen varma, että Jäljet on loistava kirja. Aloitin lukemisen luottavaisena, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että meneekö kuvani Schjerfbeckistä pilalle. Ei mennyt, ja ilokseni voin todeta olleeni oikeassa. Jäljet on loistava, siinä toimii ihan kaikki.  

Repäisen kuvan paikoiltaan. Jos vielä kesäkuussa olin puu, joka huojui kukassa, nyt oksani ovat kuivuneet. Olen musta ja lehdetön.
Ehkä minun pitäisi kuolla kokonaan, pudota maahan kuin kuihtunut lehti, kadota hiljaa niin kuin lintu metsässä.
Kaikki on niin epävarmaa, elinpäivät varsinkin.
Suussani on alkanut maistua syksy.

Muutama muukin bloggaaja on ehtinyt lukea kirjan, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Jane sekä Tea. Linja on selvä, kaikki ovat lumoutuneet!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "toisen taideteoksen inspiroima kirja". Lähtölaukaus kirjalle on ollut Schjerfbeckin omakuva, jonka Teräs näki vuonna 2012. Voi onni, onni että hän kävi katsomassa juuri tuon näyttelyn!

torstai 11. toukokuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi

Jessie Burton: Nukkekaappi
Englanninkielinen alkuperäisteos The Miniatyrist (2014)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
431 s.







Jessie Burtonin esikoisteos Nukkekaappi on kerännyt paljon hehkutusta, ja onpa se valittu ilmestymisvuonnaan Isossa-Britanniassa vuoden kirjaksi.

Tarina sijoittuu Amsterdamiin vuoden 1686 loppuun. 18-vuotias Nella Oortman saapuu kaupunkiin vastavihittynä vaimona. Uuden kodin ovella vastassa ei olekaan 39-vuotias aviomies vaan tämän kylmäkiskoinen sisar Marin. Alku on hankala, eikä Johanneksen saapuminen helpota tilannetta. Kauppiaan työ pitää miehen kiireisenä, eikä vaimolle löydy aikaa. Pian Nella alaa epäillä naimakauppujen järkevyyttä. Hän tahtoi kauppiaan vaimoksi, tahtoi muuttaa suureen kaupunkiin, tahtoi talon emännäksi ja äidiksi. Lämpimän aviovuoteen sijaan hän saa nukkekaapin, pienoismallin heidän kodistaan. Miksi? 

Kaupungissa työskentelee miniatyristi, jolta Nella tilaa nukkekotiin esineitä. Hän saa mitä tilaa, ja enemmänkin. Hän saa esineitä, jotka paitsi ihmetyttävät myös pelottavat häntä. Kuka miniatyristi on ja miksi hän tietää talon ihmisistä ja tapahtumista niin paljon? Onko hän vakooja tai ennustaja? Päivä päivältä Nella tuntee olonsa epävarmemmaksi, sillä mikään ei mene niin kuin hän on olettanut ja odottanut. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole.

Nella kohottaa kättään puolipimeässä, katselee vihkisormustaan ja vaaleanpunaisia simpukankuoria muistuttavia kynsiään. Assenfeldtissä oli vain yksi tori, mutta ainakin siellä istuvat ihmiset kuuntelivat häntä. Täällä hän on pelkkä nukke, astia johon muut kaatavat puhettaan. Hän ei ole nainut miestä vaan kokonaisen maailman. Hopeaseppiä, käly, omalaatuisia tuttavia, talo jossa hän on eksyksissä ja toinen, pienempi talo, joka pelottaa häntä. Näennäisesti kaikkea on paljon, mutta Nellasta tuntuu kuin häneltä otettaisiin jotakin pois. 

(...)

Vastausta ei kuulu, ei tietenkään, nukkekaapin esineet hohtavat vain alati muuttuvassa hopeisessa valossa. Huomenna menen tapaamaan miniatyristia, Nella miettii, ja sitten selvitetään, mitä tilaamatta tulleet esineet tarkoittavat. Ei voi olla oikein lähettää esineitä tilaamatta. Eihän? Se on kuin astuisi luvatta toisen maalle.

Nella on hyvillään ettei ole enää Assenfeldtissä - se on myönnettävä - mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.

Pidin kirjan Amsterdamista, kiehtovasta mutta kovasta kaupungista hajuineen ja ihmisineen. Elämä perustuu kaikenlaiseen kaupankäyntiin, jossa toisille käy paremmin ja toisille huonommin. Etujen ja omaisuuden tavoittelu sekä säilyttäminen vaativat roolien ylläpitämistä, roolien joihin kuitenkin aina välillä tulee pieniä säröjä. Pienen pienet ilmeen muutokset, huomaamattomat elet ja katse silmissä kertovat niin Nellalle kuin lukijalle, ettei kaikki suinkaan ole sitä miltä näyttää. Itsevarmuus ja huikentelevuus voivat peittää alleen paljonkin. Ehkä eniten se näkyy Nellassa, joka talon seinien sisällä on epävarma nuori nainen Nella Brandt, ulkona itsevarma kauppiaan rouva Petronella Brandt.

Nukkekaapin moninaisista sivuhahmoista, osa esiintyy vain lyhyesti mutta he tuovat paljon eloa tarinaan. Harmi sinänsä, että päähenkilöt, talossa asuva viisikko - Nella, Johannes, Marin sekä palvelijat Cornelia ja Otto - jäävät lopulta aika etäisiksi. En tiedä miksi. Tapahtuma-aika on vain nelisen kuukautta ja sivuja reilusti yli 400, joten tilaa olisi heihin tutustua syvemmin. Ehkä ympäristöä ja tapahtumia on kuvattu niin runsaasti, että henkilöhahmot jäävät liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi Nellan elämästä saadaan tietää vain pikkurippeitä ajalta ennen Amsterdamia. Lisäksi ehkä tärkein hahmo eli miniatyristi jää vain viitteenomaiseksi, enkä ainakaan minä ymmärrä hänen motiiveitaan ollenkaan.

Yhden ison pettymyksen koin. En voi kertoa mikä se oli, jotten paljasta juonesta liikaa. Lukiessa tuli olo että "no niinpä tietysti, taas tällainen käänne, eikö mitään muuta ratkaisua olisi ollut, miten ennalta-arvattavaa". Ajankohtaan ja tuon ajan yhteiskunnallisiin oloihin ratkaisu ehkä oli oikea, mutta silti, vastaavia käänteitä tuntuu olevan nykyisin melkein jokaisessa kirjassa.  

Nukkekaappi esineineen on kiehtova, se sekä itse talo luovat vangitsevan tunnelman. Silti, tähänkin olisin kaivannut jotain lisää. Molemmissa taloissa on yhdeksän huonetta, mutta nyt kirjan luettuani en muista että kovinkaan montaa niistä olisi kuvattu sen tarkemmin. En pysty näkemään päässäni talon pohjapiirustusta, en sitä montako huonetta missäkin kerroksessa on. Enkä sitä, miltä näyttää heti talon ulkopuolella. Ehkä luin eteenpäin niin kiireellä, ettei mieleni tallentanut näitä asioita? 

Silti, esittämästäni kritiikistä huolimatta, kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. En tunne aikakautta, joten en pysty arvioimaan kuinka eksaktia kaupungin ja tapakulttuurin kuvaus on. Tarkkaa tai ei, mielenkiintoista se on, on kyse sitten isoista kokonaisuuksista tai pienistä yksityiskohdista, ammattirooleista, maisemasta tai piparkakkujen ihmishahmojen kieltämisestä. Ehkä se johtuu nukkekaapin ja sen esineiden mystisyydestä, mutta jotain maagista tässä on.

Blogeissa kirjasta on pääosin pidetty paljon mutta kriittisiä ääniä löytyy myös. Arvion ovat tehneet muun muassa Maija, Simo Sahlman, riitta k,, Kirjavaras ja Kirjaluotsi.

Nukkekaappi menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja". 

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kirjojen Suomi: Kaari Utrio: Ruusulaakso

Kaari Utrio: Ruusulaakso
Tammi 1982
338 s.









Kirjablogit ja 101 kirjaa on edennyt vuoteen 1982. Sitä edustaa Kaari Utrion Ruusulaakso, joka on jonkinsorttinen poikkeama tututusta Utriosta. Historiallinen romaani on vaihtunut kuvaukseen senhetkisestä maailmasta, 1980-luvun yritys- ja taidepiireistä. 

Kirjassa seurataan sisarusten elämää vuoroin kummankin näkökulmasta. Laura on naimisissa taiteilija Kari Pirkkoinsuon kanssa. Avioliitto on melko tuskaisa. Pirkkoinsuo on määräilevä ja väkivaltaisuuteen taipuva, joka lisäksi kulkee vieraissa. Yksi sivusuhteista on Lauran siskon Tuiren kanssa. Tuire on piinkova yritysjohtaja, joka nauttii niin arvostetusta asemastaan, rahan mahdista kuin upeasta ulkonäöstään. Hän tietää tekevänsä väärin hiirulaismaista Lauraa kohtaan, mutta ei jaksa välittää. Jokainen olkoon vastuussa elämästään. Tuirella on Pirkkoinsuon lisäksi muitakin suhteita, yhtä pinnallisia kaikki. 

Oikeastaan kaikissa kirjan ihmissuhteissa on kysymys vallasta ja tietynlaisesta järjestelystä. Liitot eivät perustu rakkauteen vaan rahaan sekä siihen, millaisiin piireihin suhteilla pääsee. Ihmiset eivät ole ihmisiä vaan ponnahduslautoja, joiden kautta joka singahdetaan tähtiin tai pudotaan pohjalle. 

Se oli Kari Pirkkoinsuo, Raimo tunsi pikku Lauran joka ikään kuin pesi miehen siimeksessä. Raimo oli nähnyt lukemattomia valokuvia Karista, mutta valokuvat eivät kyenneet näyttämään Karin mykistävää suuruutta, lähes kahden metrin pituutta, harteitten leveyttä, sepän käsivarsia, eivät sitä kuinka jykevä on kaula joka kiinnitti ruumiiseen suhteettoman suuren pallomaisen pään, jonka kokoa vielä parta ja vaalea tukka lisäsivät. Raimo ajatteli että mies oli kuin joku esihistoriallinen hirviö, torahampaat vain puuttuivat, mies halasi kaikkia paikalla olevia naisia ja Raimo odotti kuin lumottuna että hän iskisi äkkiä hampaansa jonkun kurkkuun.

Levoton liike sattui Raimon silmäkulmaan. Sanni Koponen siinä heilui, lennähteli holtittomasti huonekalun luota toisen luo, kaatoi pienen koristepöydän ja tuhkakupin, sanoi uh eikä kukaan huomannut mitään, Sanni pomppi ja kiemurteli ja mateli ihmisten välissä päästäkseen lähemmäksi Pirkkoinsuota. Raimoa hymyilytti: Sanni-kulta, mikä ihanampaa - eliittikutsut kuvanveistäjällä, se oli kuin sämpylä nakilla. 

Sanni oli typeryyksissään hyljännyt Minnan heti kun Kari Pirkkoinsuo oli tullut huoneeseen, vaikka Minnan kautta hänellä olisi ollut suora tie puolijumalan luo, Minnahan oli Lauran opiskelutoveri. Mutta mistä Sanni-rassukka sen saattoi tietää, hän oli ulkopuolinen, Kaavilta - voi kuinka kauan Raimolta oli mennyt ennen kuin hän tiesi tarkkaan kuka oli kenenkin veli ja sisar ja serkku ja koulutoveri.

Mitäpä sitä kaunistelemaan: en pitänyt kirjasta. Sen maailma on liian kova, liian alkoholinhuuruinen, liian ihmisvihamielinen. Ihmissuhteet ovat täyttä kulissia. Kulissien ylläpito on varmasti raastavaa, mutta siitä huolimatta en liikuttunut  enkä tuntenut oikeastaan mitään muutakaan.

Suurin ongelma minulle oli se, että kaikki henkilöhahmot ovat tavattoman ärsyttäviä. Tahdoton Laura jota ohjailtiin kuin marionettia, kylmänkuiva Tuire joka ei piittaa mistään, jättiegoinen Kari jolle muiden ihmisten arvo on vain heidän hyödyllisyydessään... Ärsyttävyyden vuoksi en tuntenut sen paremmin iloa, kiukkua tai sääliä henkilöille tapahtuvien asioiden vuoksi. Jos en olisi saanut Ruusulaaksoa blogattavaksi Kirjablogit ja 101 kirjaa - proggiksessa, tuskin olisin tarttunut siihen ollenkaan.  

Olen syntynyt 1980-luvulla, joten en pystynyt samaistumaan nousukauden huumaan. Toisaalta vähän samankaltaista vallan ja vauhdin huumaa taisi olla vuosituhannen alussa. Päällimmäinen tuntu kirjasta on se, että tarina on pelottavankin ajankohtainen. Lööppejä kun seuraa niin raha ja kuuluisuus tuntuvat olevan edelleen tärkeitä tavoitteita, tosin sillä erotuksella että 1980-luvulla niiden eteen tehtiin töitä ja nykyään ne halutaan kultalautaselta ojennettuna. 

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Baletissa: Kullervo Kansallisbaletissa

Yöjuoksua seurasi Kansallisbaletin päivänäytös. Kullervon olen nähnyt aiemmin Stage24-taltiointina, mutta onhan live-esitys aina ihan erilainen kokemus. Jälleen kerran oli palkitsevaa seurata niin lavan tapahtumia kuin orkesteria.

Tarina lienee tuttu lähes kaikille. Kullervo viettelee sisarensa ja turmiohan siitä seuraa. Kullervon ystävä Kimmo - jota ei ole Kalevalassa vaan hän tulee mukaan Aleksis Kiven näytelmässä - yrittää estää tragedian mutta ei mahda mitään. 

Ensimmäiseksi kehun lavastuksen, valot ja puvut. Sinisen ja harmaan sävyt yhdistettynä mustaan ja valkoiseen ovat omiaan luomaan tunteiden äärilaitoja, niin jäätävää epätoivoa ja murisevaa uhkaa kuin sokaisevaa himoa. Esiintyjät ja ympäristö ovat silmiähivelevä kokonaisuus.

Sibeliuksen musiikki on meille suomalaisille jossain määrin pyhää, luulen että suurin osa nauttii siitä. Niin minäkin. Tero Saarinen on luonut musiikille näyttävän koreografian. Tanssi on latautunutta, täynnä suuria tunteita. Mukana on myös hiljaisuutta, jonka voima on pökerryttävä. Tässäkin palasessa toimii kaikki, on kyse sitten juoksemisesta, naisryhmän hitaasta tai miesten pienryhmien vauhdikkaasta liikkeestä. Iloitsen jälleen kerran siitä, että esityksessä on kohtia, joissa liike itsessään on musiikkia tai luo sitä.

Yksi huikeimmista osasista on kuoro. Oopperan kuoro on saanut lisävahvistusta Ylioppilaskunnan laulajista. Joukko on voimakas paitsi laulussaan myös osana koreografiaa. Suuri miesmäärä tummiin pukeutuneena on yksi iso tunnelmanluoja. Se miten kuoro ja tanssijat toimivat yhteen on kerrassaan erinomaista.

Solistitanssijat ovat lavalla kohtalaisen vähän yksin tai keskenään, mutta se ei haittaa. Koreografia vaatii, että mukana on joko kuoro tai joukko tanssijoita. En tiedä kuinka tyypillistä tanssimaailmassa on Saarisen ratkaisu, että nais- ja miestanssijat ovat harvoin lavalla yhdessä, yleensä vain jompikumpi ryhmä sekä solisti/t. Tyypillistä tai ei, Kullervossa se onnistuu. 

Orkesteria johtaa vierailevana kapellimestarina Hannu Lintu. Häpeäkseni tunnustan, että näin Linnun työskentelyä livenä ensimmäisen kerran vasta eilen. Pidin kovasti, ja yllätyin iloisesti lopussa. En ole tainnut koskaan nähdä kenenkään kapellimestarin antavan orkesterille noin isoja aplodeja. Näin kävi heti kun esirippu oli laskeutunut, ei vasta lavalla loppukiitosten aikaan. Ja aivan oikeutetusti orkesteri sai myös yleisöltä hurrausta.

Tuntuu että toistan itseäni postauksesta toiseen, mutta mitä muutakaan voi tehdä kun esitys toisensa jälkeen onnistuu? Jos - tai siis kun - Seitsemän veljestä oli seitsemän oikein, oli Kullervo kuusi ja lisänumero. Lisänumero siksi, että solistilaulajien ääni jäi monin paikoin orkesterin alle. Tommi Hakalan ääni kuului lähes koko ajan, mutta Lilli Paasikiven ei. Sitä en tiedä mikä tilanne oli permannolla, mutta kolmosparvella oli näin. Muuten eilen oli kaikki palaset kohdillaan. Jos siis suinkin ehditte niin käykää katsomassa, ensi viikolla on vielä kaksi esitystä, torstaina klo 19.30 ja lauantaina klo 19.

Esityksen on käynyt katsomassa myös Wanha Rouva.

Kaikki kuvat Oopperan ja baletin mediapankista, kuvaaja Sakari Viika.

Kullervo
Koreografia ja ohjaus Tero Saarinen
Musiikki Jean Sibelius
Kapellimestari Hannu Lintu
Kullervo / tanssija Samuli Poutanen
Kullervo / laulaja Tommi Hakala
Kullervon sisar / tanssija Terhi Talo
Kullervon sisar / laulaja Lilli Paasikivi
Kimmo David Scarantino
Kansallisoopperan kuoro ja Ylioppilaskunnan laulajat
Lavastus ja valot Mikki Kunttu
Puvut Erika Turunen

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Bo Carpelan: Blad ur höstens arkiv





Bo Carpelan; Blad ur höstens arkiv
Scildts 2011
204 s.









Viime tippaan jäi, mutta sain kahlattua loppuun huhtikuun kirjan Svenska Ylen lukuhaasteeseen "Finlandssvenska läsutmaningen". Teemana oli "En inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn". Luin Bo Carpelanin teoksen Blad ur höstens arkiv. Mietin voiko sitä kuvata klassikoksi, kun se on vain kuusi vuotta vanha. Totesin, että jos kirja ei ole klassikko niin tekijä on! Kuten kansiliepeen teksti kertoo, Carpelan kirjoitti 65 vuoden ajan saaden useampia kirjallisuuspalkintoja ympäri Eurooppaa.


Bo Carpelan kuoli vuonna 2011, joten Blad ur höstens arkiv on julkaistu hänen kuolinvuotenaan. Aika kohtalonomaista, ajatellen että kirjassa päähenkilö, eläköitynyt virkamies Tomas Skarfelt pohtii elämäänsä ja olemistaan, palaa muistoissaan kauas taakse, miettii miten on päätynyt tähän hetkeen. Samalla hänellä on huolena 94-vuotias äiti, joka elää hoitokodissa ja on elämänsä loppusuoralla. Kesäpaikassa Uddassa Tomas tapaa 5-vuotiasta Slantenia, joka tuo pirteän tuulahduksen elinvoimaa ja määrätietoisuutta. Kolme syksyistä kuukautta Uddassa ovat kalenterissa lyhyt aika, muisteluissa pitkä. Minuuteista tulee päiviä, päivistä vuosia, viikoista vuosikymmeniä. Syyskuusta marraskuuhun Tomas elää vuoroin mennyttä, vuoroin nykyistä. Tulevaa ei paljon uskalla suunnitella, niin on elämää paljon takana. 

Tämä ei ole mikään helppo kirja lukea, eikä se johdu kielestä. Luvut ovat lyhyitä, yleensä 1-3 sivua. Niissä on kuitenkin suuria kysymyksiä ja ajatuksia elämästä, onnellisuudesta, yksinolon ja yksinäisyyden eroavaisuudesta, merestä, syksystä, vanhuudesta, valosta ja pimeydestä, hiljaisuudesta ja melusta... Carpelan ei päästä lukijaa helpolla vaan haastaa mukaan pohdiskeluihin. 


Höstbarnet ser hur vinden sliter i träden och tänker: Jag visste det. Och det klara vattnet har en lätt, besk smak. Så växer det, höstbarnet, med höstlig blick, och ser vattnets lätta hinna av is, och hör hur tranorna skriar sin längtan och flyger långt bort. Höstbarnet blir kvar, blad rivs från träden, regnet faller. Den milda skymningen klampar ivär på lerig vär, den leder rakt in i skogen där den försvinner.

Höstmänniskor rör sig som fladdrande ljus bland förtrogna gravstenar, över ännu glänsande gröngräs och ser redan i portgångar ljus som tänds i främmande fönster. De tvekar, går sedan in i sina liv med höstögon, de som följer molnen och de levandes sorg, den nästan osynliga, veka. Men när vinterns isiga vind tar vid, vet de: Det är mörkret som har smitt jluset, härdat det still en strålande seger. 

Hösten är min årstid. Den kom tidigt, dröjer länge, nästan ett helt liv, tills den någon morgon ger upp och ser rakt in i ljuset.

Vaikka kirja on hyvä, oli lukeminen hidasta. Aloitin heti kuun alussa ja loppuun pääsin pari päivää ennen kuun vaihdetta. Luin vain muutaman luvun päivässä, ehkä kymmenkunta sivua. Tuntui, että kirja vaati pitämään taukoja, vaati ajattelemaan mitä tuli luettua, vaati pysähtymään. Sivumäärältä pikamatka, sisällöltään ultrajuoksu.

Ehkäpä toukokuussa ei tule kiire? Teemana on "poesi tryckt efter år 2002", ja kirja on jo kotonani odottamassa. Huomasin, että tähän asti olen lukenut vain miesten kirjoittamia kirjoja, niin nyt on naisen - Tua Forsström - vuoro. 

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Kuvitus: Remu eli itse Spuuki Spaidermän
Siltala 2017
193 s.








En ole äiti (saati sitten isoäiti) mutta siitä huolimatta odotin kovasti Pirkko Saision uutta kirjaa Spuuki Spaidermän ja raju Nonna, jossa hän kertoo isoäidin seikkailuista ensimmäisen lapsenlapsen kanssa. Matka positiivisesta raskaustestin tuloksesta kaksinkertaiseksi isoäidiksi on ihmeitä täynnä. Vastasyntynyt kasvaa Kolmivuotiaaksi ja edelleen Kuusivuotiaaksi isoveljeksi, jolle maailma on mahdollisuuksien ja tarinoiden ihmemaa. Isoäiti eli Nonna on tiiviisti läsnä kirjaamassa ylös ja pohtimassa lapsen havaintoja. Sekä hän että lukija saavat ihmetellä, miten viisaita ajatuksia pienillä lapsilla voi olla.

Kirja on tuttua Saisiota, lämminhenkistä ja itseironista kerrontaa. Isoja ilonaiheita löytyy pienistäkin asioista. Pidän erityisesti kirjan leikillisestä tunnelmasta, siitä että Nonna ja sitä kautta myös lukija ovat lapsen tasolla, kummastelemassa maailmaa ja keksimässä kaikenlaista.

19.4. 2014

Olen palannut kahden vuorokauden luksushotelli-syntymäpäiväyllätyksen jälkeiseen arkeen, vaikka lauantai onkin.
Runopojankin metaforat ovat laskeutuneet maan pinnalle.
- Arvaa, paljonko mä tykkään susta. Niin paljon kuin on olemassa kurahousuja tarhoissa. 


26.3.2015

Nelivuotias nukkuu vieressäni , ja niin merkillistä on elämä, että kun aamulla heräämme, on Nelivuotias muuttunut Viisivuotiaaksi mutta minä en luultavimmin miksikään.

20.12.2016

Kuusivuotiashan viettää arkipäivänsä päiväkodissa, jonka henkilökunta puhuu britanniaa. 
Britanniaa kotikielenään puhuvilla on, kuten tiedämme, usein jonkinverran konservatiivisia käyttäytymissääntöjä.
Niinpä britanniankielinen henkilökunta on pyytänyt nelihenkistä Isojen Poikien Jengiä, johon Kuusivuotiaskin kuuluu, välttämään yletöntä vessasanojen käyttöä, varsinkin ruokapöydässä.
Kuten myös tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä
Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis.
Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapäydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Kirjastojen hyllyt ovat pullollaan erilaisia "lasten suusta kuultua" - kirjoja, ja niitä on hauska lukea. Kuitenkin tällainen kokonaisuus lyö ne sata-nolla. Kun lausahdukset on sidottu kontekstiin, ne eivät ole yksittäisiä hassuja juttuja. Toisinaan niiden merkitys muuttuu paljonkin, näennäisen hassun lausahduksen takana voi olla lapsen suuri huoli jostakin asiasta.

Pidän siitä, että kirja on valtavan paljon suurempi kokonaisuus kuin tekstipätkiensä summa. Merkinnät herättävät ajatuksia niin lapsuudesta kuin aikuisena olemisesta. Pidän siitä, että Saisio ei ole kirjoittanut mummoutta ylistävää kirjaa; hän ei ole nostanut mummoutta jalustalle vaan kuvaa isoäidin ja lapsenlapsen tasaveroista olemista. Molemmat oppivat toisiltaan, ja aikuisille tekee erittäin hyvää aina välillä katsoa maailmaa lapsen vinkkelistä.

Kirjan maailma on myös hyvin lohdullinen. Spuuki Spaidermän tapaa Nonnaa usein ja he viettävät pitkiä aikoja yhdessä. Vaikka eron hetki on aina kipeä, on seuraava tapaamisaika jo tiedossa. Toivoisin, että useampi lapsi saisi kokea saman. Ja myös sen hyväksynnän minkä Spuuki Spaidermän saa; on ok keksiä hurjia tarinoita, soittaa Nonnalle iltamyöhään, rakentaa talon täyttävä maja, itkeä kun siltä tuntuu...

Olen ilahtunut siitä, että Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on kirja kaikille, on lapsia (ja lapsenlapsia) tai ei. Ainakin minä, lapseton reilu kolmekymppinen sain tästä paljon irti. Pieni haikeus toki tuli; omat isoäitini mummo ja mummu ovat olleet haudassa jo vuosia. Onneksi he kuitenkin olivat lähellä ja läsnä lapsuus- ja nuoruusvuoteni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit". Se täyttää oikeastaan kolme: kirjan kansi on kaunis, kirjan nimessä on erisnimi ja kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Minä suosittelen vahvasti, ja tiedän meidän kirjastosta ainakin yhden kollegan joka on samaa mieltä. 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Teatterissa: Tove Svenska Teaternissa

Kirjabloggarijoukko järjesti eräänlaiset keväiset kokoontumisajot. Jo viikkoja sitten päätettiin lähteä lauantaina 22.4 Svenskaniin katsomaan Tove-näytelmää. Kymmenen hengen voimin valtasimme teatterin, aika monelle - myös minulle - vierailu oli ensikäynti. Niinpä katsomoon päästyämme istuimme niskat kenossa ihastelemassa komeaa rakennusta :) 

Katsomoon olisi saanut mukaan tekstityslaitteen, mutta päätin olla liikkeellä kielikylpy-asenteella. Luotin siihen että ruotsin kielen taitoni riittää. Alussa piti hetken aikaa keskittyä puheeseen, jotta pääsin sisälle kieleen. Sen jälkeen voikin vain kuunnella ilman sen suurempaa pinistelyä. Jokaista sanaa en ymmärtänyt mutta tuskin se kokonaisuuden kannalta oli ratkaisevaa.

Ylva Ekblad ja Hellen Willberg. Kuva: Cata Portin
Alkuun muutama miinuspuoli. Mielestäni esitys oli liian pitkä. Kolme tuntia on liikaa, etenkin kun tarinassa keskitytään vahvasti muumeihin. Japani-osuus olisi voinut olla lyhyempi ja tiiviimpi. Hiukan ihmettelin japanilaistytön hikikomori-veljen yhtäkkistä ilmestymistä; vaikka kohtauksessa pohditaan Janssonia muumien äitinä niin sinällään se ei tuonut yhtälöön mitään lisää, muumien äidistä kun on puhuttu jo aiemmin. Olisin kaivannut myös lisää Tuulikki Pietilän läsnäoloa, ehkä myös hänen taiteilijuuttaan eikä pelkkää karahkan vuolemista. Myös Pellinki ja Haru loistivat poissaolollaan. Sinänsä ymmärrettävää, koska näytelmä keskittyy Janssoniin vuosina 1949 ja 1971. Mutta silti, niitä kaipasin. Etenkin toisella puoliajalla on todella paljon ihan lyhyitä kohtauksia, joiden kaikkien tarpeellisuutta en ihan ymmärtänyt. Mitä tarinaan ja kuvaan Tovesta tulee lisää, kun näyttämöllä piipahtaa pari kolme näyttelijää sanomassa lauseen kaksi, ja sitten taas näyttämökuva ja hahmot vaihtuvat?

Alma Pöysti. Kuva: Cata Portin
Plussapuolia esityksessä on paljon. Ensinnä pitää tietenkin nostaa esiin näyttelijät. Ylva Ekblad 1970-luvun Tovena on huikean hyvä. Heti alusta asti tuli sellainen olo, että tuollainen on minun Toveni, utelias luonnonlapsi, jolla kuitenkin on epävarmuus nurkan takana kurkkimassa. 

Ylva Ekblad. Kuva: Valtteri Kantanen
Hellen Willberg tekee käsittämättömän mahtavaa työtä viidessä eri roolissa. Etenkin Tuulikki Pietilänä hän on ilmeitä ja eleitä myöten täsmälleen samanlainen kuin kuvien ja videoiden Pietilä. Ehkä juuri Willbergin takia olisin hannut lavalle lisää Pietilää? Julia Koranderin Vivica Bandler on räiskyvän karismaattinen, joka ottaa suvereenisti haltuun lavan ja tilanteen. Mitja Sirénin kotkalaismies toi jostain syystä mieleen kalastaja Fredrikssonin. En muista onko Fredriksson Muumilaakson hahmo vai missä hän esiintyy, mutta koin vahvasti että tässä hän nyt on, ilmielävänä. Taustalla, melko hiljaisena ja huomaamattomana mutta silti vahvana ja tärkeänä tukipylväänä.

Alma Pöysti tekee voimakasta jälkeä nuorena Tovena. Silti juuri tämä hahmo mietitytti eniten. Siitä on aikaa kun olen lukenut elämäkertoja Janssonista, mutta jäin miettimään oliko hän oikeasti noin hermoherkkä ja ailahtelevainen. Että kun kriitikko irvailee kasvokkain, hän on itkua vääntäen lähdössä kotiin. Ja kun toimittaja haukkuu Kotkan lastentarhaan tulevaa maalausta, hän suunnilleen heittää maalarintakin maahan ja lopettaa koko touhun. 

Mielestäni kaikki näyttelijät onnistuvat erittäin hyvin. Sama henkilö saattaa esittää useaa hahmoa, mutta kaikki hahmot erottuvat selkeästi toisistaan. Joskus vaihtoaika hahmosta toiseen on hyvin lyhyt, mutta se ei näitä näyttelijöitä hidasta ollenkaan. Plussaa myös siitä että puhe kuuluu hyvin ja ääntäminen on selkeää.

Alma Pöysti ja Julia Korander. Kuva: Cata Portin
Lavastus on kohtalaisen yksinkertainen perustuen valkoisiin seiniin, pariin kiveen ja muutamaan huonekaluun. Ratkaisu on toimiva; kohtausten välille ei tarvita pitkiä väliaikoja ja välisoittoja vaan näyttämökuvat vaihtuvat soljuvasti. Pyörivän näyttämön edut pääsevät näin hyvin oikeuksiinsa. Näyttämökuvat ovat kaikkinensa valtavan kauniita, ja valaistus tukee niitä erinomaisesti. 

Esityksen jälkeen oli vähän hämmentynyt olo. Etukäteen en oikein osannt odottaa mitään, ja lopulta tavaraa oli aika paljon. Bloggariporukassa keskustelimme jatkoilla siitä, että jos ei tunne Tove Janssonin historiaa niin pysyisikö näytelmässä kärryillä ilman käsiohjelmaa, tietäisikö aina ketä hahmot ovat ja miten tietyt paikat liittyvät Janssoniin? Nyttemmin hämmennys on vaihtunut iloiseen oloon, olen onnellinen siitä että pääsin näkemään tämän. 

Toven ovat käyneet katsomassa myös Reeta, Meri ja Lady Dandy sekä Eiksjoo.  

Näytelmä pyörii Svenskanissa 4.5. saakka. 

Tove
Käsikirjoitus Lucas Svensson
Ohjaus Fiikka Forsman
Näyttelijät Ylva Ekblad, Alma Pöysti, Hellen Willberg, Julia Korander, Patrick Henriksen, Mitja Sirén, Dennis Nylund, Anders Slotte, Elisa Makarevitch, Teemu Heinzmann, Charlie Henriksen, Morris Henriksen, Amanda Kaijärvi, Alma Laurmaa ja Valtteri Salo
Puvut Karoliina Koiso-Kanttila
Lavastus Erik Salvesen
Valosuunnittelu Tom Kumlin
Äänisuunnittelu Anton Lindblom


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tuomas Nyholm: Leijona

Tuomas Nyholm: Leijona
Otava 2017
365 s.









Tuomas Nyholmin kolmas dekkari Leijona aloittaa uuden sarjan. Saapa nähdä monenko osan mittaiseksi se kasvaa; avauksen perusteella voi toivoa siitä trilogiaa laajempaa. Ei kovin tavanomaista, että kotimaisen kirjailijan dekkarissa sekä henkilöt että tapahtumat ovat ulkomailla. Tällä kertaa seikkaillaan Portugalissa, ei tyypillisin valinta sekään. 

Daniel Amaral da Costa on mokannut poliisintyössään. Virallisesti mitään ei ole tapahtunut mutta laitoksella tiedetään paremmin. Samoin tietää Daniel itse. Uusi alku Lissabonissa ei tule olemaan helppo. Ennen kuin perustyö alkaa, Daniel kutsutaan huippusalaiseen tehtävään. Yhdessä brasilialaisen Rorion Sinhan kanssa he muodostavat uuden yksikön, jonka on tarkoitus löytää pahamaineinen Leijona, rikollinen jota on etsitty lapsikaappausten takia jo vuosia.

Parivaljakko käy vaikeaa tehtävään tietämättä, että Leijonan kintereillä on yksinäinen kostaja. Joaquim on menettänyt kaiken, ja hänen uusi elämäntehtävänsä on tuhota kaikki asiaan liittyvät henkilöt. Askel askeleelta, henkilö henkilöltä, lenkki lenkiltä hän lähestyy ketjun huippua. Toiselta suunnalta lähestyvät Daniel ja Rorion, eikä räjähdystä voi välttää.

Mutta kuka tuo Leijona on, ja mitä hän on tehnyt? Mikä on totta ja mikä legendaksi kasvanutta huhua? 

Matkalla Leijonan luolaan sekä Daniel että Joaquim joutuvat miettimään, mikä on totta ja mikä valhetta, keneen voi luottaa, mikä on oikein ja väärin, voiko väkivallan oikeuttaa jotenkin...

Päästyään kadulle hän soitti heti Sinhalle, jolla oli tuoretta raportoitavaa: tulokset olivat juuri valmistuneet. Maria Luísa oli kaapattu samalla BMW:llä, jonka he olivat löytäneet. 
"Jokainen näyte erikseen. Haluan -"
"Tiedän kyllä. Kaikki on hoidossa", Sinha vastasi.
Daniel tunsi olevansa täynnä virtaa. He olivat edistyneet. BMW oli valtava harppaus. Heille aukesi selkeitä väyliä edetä. Sen lisäksi oli puhelin. Vaikka auton paikallistaminen olikin ollut ulkopuolisen tekijän ansiota, katastrofaalisesti alkanut tapaus oli nyt edennyt sen pisteen yli, jossa säälittävä hakuammunta muuttui oikeaksi poliisityöksi. Enää kyse ei ollut pelkästä onnesta ja sitkeydestä. Daniel tiesi realiteetit ja sen, kuinka alussa he olivat, mutta ensimmäistä kertaa sitten Maria Luísan katoamisen jälkeen hän uskoi operaatioon. Hän yritti parhaansa mukaan ruokkia innostustaan ja työntää syrjään sen kiusallisen tosiasian, että ilman satamaan tehtyä iskua he istuisivat yhä asunnossaan Pinheirolla kahlaamassa suttuisia liikennekuvia.

Käsittämätön onnenpotku vai osa jotakin vielä tuntematonta kokonaisuutta? Sitä Daniel ei osannut sanoa, mutta juuri nyt hän ei antanut asian häiritä. Yhtä kiusallista ajatusta hän ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan.

Tappajalla oli heitä paremmat tiedot.

Tykkäsin Leijonasta paljon, todella paljon, niin paljon että se on mielestäni paras kotimaisen tekijän kirjoittama dekkari pitkään aikaan. Tarina ei sinänsä ole uusi eikä erityisen yllätyksellinenkään, mutta se on kerrottu intentiivisellä tavalla. Se pitää näpeissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Samalla se on kerrottu hyvin visuaalisesti; ainakin minä sain vahvoja kuvia mieleeni niin henkilöistä kuin tapahtumapaikoista. Elokuvaa odotellessa! :) 

Pidin siitä, että tarina herättelee miettimään hyvän ja pahan välistä veteen piirrettyä viivaa. Kuvernöörin ja poliisikomentajan perustama supersalainen yksikkö voi ohittaa kaikki lait, heillä on kaikki valtuudet ja oikeudet, kaikki muu jää taka-alalle jotta Leijona saadaan kiinni. "Hyvis"poliiseilla kyllä käy kentällä ollessa mielessä, onko tämä tai tuo moraalisesti oikein, mutta tehtävän suorittaminen pakottaa moiset ajatukset taustalle. Toisaalla "pahis", yksinäinen kostaja selvittää asioita eli oikeastaan tekee poliisin työt, joskin hänellä asioiden ratkominen tapahtuu vain väkivallan keinoin. Mutta jos poliisi ei saa murhaajia ja huumekauppiaita ynnä muita rikollisia kiinni, onko väärin että hän hoitaa asian omalla tavallaan? Väkivaltaa on aika paljon mutta useimmiten se on tapahtumien jälkiselvittelyä, ei itse veritekoja. Väkivalta on myös kohtalaisen "siistiä" ja kliinistä; nopeaa ja tehokasta ilman suolenpätkiä ja kidutusta.

Monissa dekkareissa tarinaa kerrotaan myös pahiksen näkökulmasta, mikä aina tuo tarinaan lisäsyvyyttä. Leijonassa poliisi-Daniel ja lonely rider - Joaquim saavat kumpikin paljon tilaa. Se on mielestäni hyvä ratkaisu. Juuri Joaquimin osuudet laittavat pohtimaan moraalikysymyksiä. Ne myös syventävät tarinaa suuntiin, jotka vain Danielin silmin nähtynä eivät veisi lukijaa yhtä tiiviisti mukaan tapahtumiin. 

Kuittaan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjassa on monta kertojaa".

Leijona on luettu myös blogeissa Mummo matkalla ja Kirsin Book Club.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Scott Bergstrom: The Cruelty - Nyt olet yksin

Scott Bergstrom: The Cruelty - Nyt olet yksin
Englanninkielinen alkuperäisteos The Cruelty (2017)
Suomentanut Inka Parpola
Otava 2017
397 s.







Nyt kuulkaa, heti alkuun sanon että nuoret ja aikuiset ja nuoret aikuiset ovat saaneet ulottuvilleen melkoisen helmen! Kyseessä on Scott Bergstromin trilleri The Cruelty - Nyt olet yksin, kirja täynnä toimintaa mutta vaihteeksi ja kerrankin ilman ihmiskunnan tuhon uhkaa. 

17-vuotias Gwendolyn Bloom on menettänyt äitinsä jo vuosikymmen sitten, ja on siitä asti elänyt kahdestaan diplomaatti-isänsä kanssa. Isän työn takia he ovat joutuneet muuttamaan usein ja eläneet ympäri maailmaa. Siksi Gwen on koulussa aina vähän ulkopuolinen, muualta tullut, yksityiskoulua ilman perintörahaa ja sen tuomaa valtaa käyvä. 

Eräänä päivänä Gwen jättää vastaamatta isänsä soittoon. Myöhemmin hän saa kotiinsa vieraita ulkoministeriöstä: isä on kadonnut. Melko pian Gwen saa selville, että isän diplomaattityö onkin vain kulissi. Kun aika kuluu eikä isää löydy, hänen on tehtävä valinta. Muuttaako ainoan verisukulaisensa luo vai lähteäkö etsimään isää - yksin. Tuntematon sukulaistäti tarjoaisi turvallisen tulevaisuuden mutta Gwen päättää taistella tuulimyllyjä eli viranomaisia vastaan ja lähteä etsimään isäänsä. Ensimmäinen johtolanka vie toisen johtolangan luo, ja pian Gwen on keskellä hengenvaarallisia tapahtumia. Matkatessaan isänsä jäljillä ympäri Eurooppaa hän saa huomata, että teinitytön on oltava kovempi kuin mafiamies. 

No niin, se toinen juttu sitten. Mikä ettei? Jätkän paneminen kiduttamisen sijaan - väkivalta olisi parempi ja vähemmän kuvottava ajatus kuin paneminen. Mutta katsotaan. Mitä vain siihen vaaditaan. Mitä vain voitosta.

Ajan pysäkin yli ja joudun kävelemään takaisin seuraavalta. Mieleni jumittaa Christianissa ja hänen ystävissään. Miten tämä juuri kohtaamani paskapäiden kokoelma olisi muka voinut siepata isän? Mikä pätevöittää tämän mitättömistä narreista koostuvan retkueen, joka kittaa kaljaa kuin vettä ja yrittää lyödä toisiaan palleihin, edes vilkaisemaan isäni suuntaan? Olin kuvitellut isän minulta varastaneen pahuuden mahtavaksi, suureksi ja uljaaksi ja monoliittiseksi, shakkia pelaavaksi lentotukialukseksi. Mutta tässä se nyt on, pahuus, joka on mahtava vain siksi, että se on pieni ja hidasälyinen ja määrältään lukuisa. 

Ja juuri tämä tekee heistä jopa pelottavampia. Miten minä voin voittaa? Päihittää heidät tavauskilpailussa? Kävellessäni näen ihmisiä kaduilla, pummeja ja juoppoja ja miehiä. joiden silmät kiiluvat katulamppujen alla kuin veitset. Mutta he vain katsovat minua varuillaan, ikään kuin minä olisin vaara, kuin minä olisin se, joka vetää heidät ovensuuhun tai pimeälle kujalle ja viiltää heidät auki. 

Pakko tunnustaa, kun aloin lukea kirjaa niin aika pian totesin että nyt on hyvä kohta lopettaa ja jatkaa seuraavana päivänä. Tunnelma tiivistyi siihen tahtiin, että vaihtoehtona oli joko lukea puolen yötä tai nähdä mahdollisesti pahaa unta. Väkivalta on kuitenkin enemmän puheen tasolla Gwenin miettiessä mitä ehkä joutuu tekemään tai mitä hänelle tulee tapahtumaan. Varsinaiset väkivaltateot ovat ohi nopeasti, toiminta on nopeaa, tehokasta ja kylmänviileää ilman turhaa pitkitettyä kidutusta. Hyvä niin.

Kyllä tämä vetää täysin vertoja ns. aikuisten dekkarille. Gwendolyn Bloom on ainakin minulle täysin yhtä uskottava agentti, robotti, tappokone kuin vaikkapa Jack Reacher. Gwen on teini-ikäinen, ja se onneksi kulkee mukana. Hän on uskottava pohtiessaan, mihin pystyy, millaiseksi joutuu muuttumaan, miksi juuri hänelle käy näin. 

Pidin myös siitä, että mukana on hiven huumoria. Nimenomaan Gwenin pohdinnat ja sanomiset keventävät tilanteita. Sarkasmi ja kuiva huumori toimivat aina. 

Takakannen mukaan kirjasta on jo tekeillä elokuva, kovasti odotan millainen siitä tulee. Uskoakseni hyvä ja viihdyttävä. Toivon myös että tässä on nyt vasta sarjan avausosa, kovin mielelläni lukisin lisää Gwendolyn Bloomin alkaneesta lonely riderin urasta. 

The Cruelty - Nyt olet yksin on luettu myös blogeissa Dysphoria ja Kirsin Book Club. Kuittaan tässä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa".

  

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Elina Aro: Kiemurakatu 3

Elina Aro: Kiemurakatu 3
WSOY 1985
85 s.









Kia Luetaanko tämä? -blogista laittoi pystyyn ihanan Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen. Haasteaikana helmikuun alusta elokuun loppuun luetaan niitä kirjoja, joita ahmittiin lapsena ja ehkä teini-ikäisenäkin.

Oma haasteeni alkaa kirjalla, jonka olemassaolon olin totaalisesti unohtanut. Keräsin kotikirjastossani kasan haastekirjoja, mutta Elina Aron sarjaa ei siellä enää ollut. En muista missä yhteydessä törmäsin siihen, mutta pakko oli tilata ykkösosa muualta. Kiemurakatu 3 oli yksi niitä kirjoja, jotka luin moneen kertaan. 

Milli perheineen muuttaa Kiemurakatu kolmoseen. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole tavallinen perhe. Isä on uppoutunut kirjan kirjoittamiseen niin täysillä, että hänet kannetaan sisään tuolissaan. Aki osaa matkia viheltämällä melkein mitä tahansa ääntä. Muuttokuormassa on mukana esimerkiksi uimalammikko ja lentävä palmu. Unohtamatta isoäitiä, joka rysäyttää kylään ajamalla polkupyörällä seinän läpi!

Alakerrassa asuu Saara, hiukan arka ja yksinäinen tyttö. Reipas Milli kutsuu hänet kylään ja tytöt ystävystyvät nopeasti. Eikä aikaakaan kun perhe on tutustunut talon muihinkin asukkaisiin ja muuttanut heidän elämänsä pysyvästi. 

He tekivät veden pinnalla yhdessä kelluntakuvioita, heittelivät vesipalloa ja olivat hippasilla. He räiskyttivät vettä parkuvan Mooseksen niskaan ja kastelivat Olkamarian ylimmätkin lehdet

Koskaan ei tavallisella uimarannalla ollut näin hauskaa. Tätä olisi voinut jatkaa tuntikausia, ellei äiti olisi tullut komentamaan.
- Riittää tällä kertaa. Jos isoäiti tulee, ei lammikko saa olla esillä. Lääkäri on kieltänyt häneltä uimisen, ja hänelle tulee paha mieli, jos näkee uimalammikon. - Saatte vielä ottaa evääksi kookospähkinän.

Aki loikkasi vedestä ylös kuin opetettu delfiini ja sai Olkamarian kätköistä käsiinsä kookospähkinän, suuren kuin ajlkapallo.

He nousivat kuivattelemaan itseään kukkasten keskelle. perhoset lentelivät heidän yläpuolellaan, sirkat sirittivät jalkojen vieressä ja pörröinen kimalainen laskeutui Saaran polvelle.

Aki keinotteli auki kookospähkinän luorenja kaatoi jokaisen kouraan kookosmaitoa.

Vähän ajan kuluttua he pukivat ylleen, käärivät lammikon kokoon sohvanaluslaatikkoon ja vetivät eteisen maton paikoilleen. 

Kirjaa oli jännä ja hauska lukea. En oikeastaan tunnistanut yksittäisiä tapahtumia, mutta taisin tavoittaa sen kiehtovan tunnelman, joka minuun vetosi silloin liki 30 vuotta sitten kun tätä luin. Tarinan vähän vinksallaan oleva maailma hassuine tapahtumineen toimii yhä. Sehän se on hyvän kirjallisuuden merkki, vuosikymmenet kuluvat mutta tarina ei vanhene. Yhä nyt käsitellään samoja aiheita kuin Kiemurakatu 3:ssa; vanhempien urakeskeisyyttä, lasten ja vanhusten yksinäisyyttä, ystävystymisen helppoutta ja vaikeutta...

Myönnettävä se on, että haasteen myötä on kovasti hauskaa palata lapsuuden lukemiston pariin. Mitähän muita unohtuneita helmiä tuleekaan vastaan niin omien kuin muiden postausten myötä? 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Teatterissa: Macbeth Kansallisteatterissa

Katariina Kaitue ja Antti Luusuaniemi. Kuva: Mitro Härkönen
Kansallisteatteri on tuonut Päänäyttämölle mahtipontisen, modernin Macbethin, jossa perinteiden teatteri kulkee sulassa sovussa videotaiteen ja livemusiikin kanssa. Ehkä juuri sen takia näytelmä herätti ainakin minussa melko ristiriitaisia tuntemuksia. 

Heti alkuun täytyy kehua näyttelijäntyötä. Mielestäni jokainen esiintyjä onnistui. Katariina Kaitue on hyytävä Lady Macbeth, vastaparinaan Antti Luusuaniemen hitaasti hajoava Macbeth. Esko Salminen vanhana kuninkaana täyttää karismallaan lavan. Seppo Pääkkösen Banquo ei turhia puhu mutta on hurja ilmestys niin elävänä kuin kuolleena. Tuplarooleissa esiintyvät Pihla Maalismaa, Fanni Noroila ja Sonja Kuittinen ovat mielettömiä Weird Sisters - punknoitia.

Shown "varastaa" monin paikoin muusikko Joakim "Jusu" Berghäll. Mietin muutamaan kertaan, hänen ottaessaan käsittelyyn taas uuden soittimen, että herran jestas osaako tuo soittaa ihan kaikkea, rummuista kitaran kautta huiluun! Muusikko sulautuu luontevaksi osaksi esitystä.

Jusu Berghäll. Kuva Mitro Härkönen
Koin esityksen hiukan epätasapainoiseksi. Ensimmäinen puoliaika on mielestäni liian pitkä ja kaipaa tiivistystä. Tuntui että tapahtumat etenevät turhan verkkaisesti, kunnes yhtäkkiä vanha kuningas Duncan murhataan ja kruununperijä Malcolm (Fanni Noroila) esittää kummallisen. lähes epileptisen tanssin. En ymmärtänyt tanssin tarkoitusta. Toinen puoliaika on parempi ja tapahtumarikkaampi, joskaan en tässä ymmärtänyt miksi Macbethille näytetään ydinräjähdyspilviä, natsimarssia jne. Tarviiko pahuutta korostaa noin ilmiselvillä kuvilla? 

Kati Lukan lavastus on toimiva, elementit muuntautuvat useampiin käyttötarkoituksiin. Mietin, onko tapahtumapaikkoja ja siirtymiä liikaakin. Berghällin soittoa on mukava kuunnella, mutta esimerkiksi Seytonin (Pihla Maalismaa) kävely lavan reunasta keskelle ja takaisin, sanomatta ja tekemättä mitään sekä Macduffin (Tero Koponen) monologi videopätkän edessä jäivät irrallisiksi osasiksi. Muutenkin Macduffin hahmo jää aika pahasti taustalle, huomioiden hänen suuren roolinsa loppukohtauksessa.

Katariina Kaitue. Kuva Mitro Härkönen


Antti Luusianiemi. Kuva Mitro Härkönen
Kuten jo todettu, näyttelijät olivat ehdottomasti oikeita valintoja rooleihinsa. Hahmojen ilmeikkyyden ja ilmeettömyyden vaihtelua oli hieno seurata. Pidin myös esityksen värimaailmasta, kiitos siitä menee puvustaja Tarja Simonelle ja valosuunnittelija Max Wikströmille. Yleisön mukaanottaminen esityksen osaksi oli miellyttävä yllätys.

Macbethiä on käyty bloggaajien toimesta katsomassa, siitä on kirjoitettu ainakin Lukupinossa, Kirsin Book Clubissa, Tuijatassa sekä Paljon Melua Teatterista - blogissa. 

Kiitos Kansallisteatterille lehdistölipusta! Sekoilin päivämäärissä ja olin menossa päivän myöhässä Bloggariklubille ja näytökseen, onneksi sain uuden mahdollisuuden :) 

Macbeth 
Ohjaus Janne Reinikainen
Rooleissa Katariina Kaitue, Antti Luusuaniemi, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Tero Koponen, Karin Pacius, Sonja Kuittinen ja Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio, muusikko Joakim "Jusu" Berghäll
Suomennos ja sovitus Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Max Wikström
Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala
Äänet Jani Peltola ja Esko Mattila
Videosuunnittelu Henna-Riikka Halonen

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Lukutoukka-Kristan muistolle

Tänään kotimainen kirjablogimaailma on pysähtynyt. Silmiin ja korviin kantautui suru-uutinen: Lukutoukan kulttuuriblogin Krista on menehtynyt, vain 30-vuotiaana. Uutista on vaikea käsittää todeksi. Vastahan Krista eilen päivitti Facebookiin tunnelmia viikonlopulta Jyväskylän kirjamessuilta. Elämää täynnä oleva Krista, valoisa, positiivista energiaa ympärilleen levittävä. 

Tapasimme Kristan kanssa muutaman kerran kirjamessuilla. Muistan aina sen yhden kerran, kun oltiin menossa isolla porukalla bloggaajabrunssille. Lähestyin hotellia ja Krista istui oven vieressä penkillä kädet levällään: "Tuu halaamaan mua!" Mielestäni tämä muisto kuvaa Kristan persoonaa hyvin. Hän oli avoin, ennakkoluuloton ja vilpitön. Hän ilahtui aina bloggaajakollegoiden näkemisestä, mutta myös monista muista asioista. Suurta innostusta niin kirjoista kuin tapahtumista oli ihana seurata. Jokainen uusi kirja oli hänelle mahdollisuus löytää uusi suosikki. 

Suomalainen kirjallisuuskenttä on kokenut suuren menetyksen. Blogitaivas on menettänyt yhden kirkkaimmista tähdistään. Suomalainen kirjablogistania on suhteellisen pieni, enkä usko että kukaan meistä koskaan toipuu tästä täysin. Lohduttaudun ajatuksella, että Krista lähti onnellisena omaan kirjataivaaseensa, loppumattomalle lukumaratonille. 

Heihei Krista, emme milloinkaan unohda sinua. Jäähyväislauluksi valitsin Apocalyptican kappaleen Farewell.


lauantai 25. maaliskuuta 2017

Baletissa: Kansallisbaletin Seitsemän veljestä

Kuva: Sakari Viika 2013
Seitsemän veljestä. Suomalainen klassikkoteos suomalaisista miehistä. Seitsemän hahmoa, seitsemän erilaista mutta pohjimmiltaan samanlaista. Sisu, jääräpäisyys, kuohahtava temperamentti ja kujeilevuus ovat jokaisen piirteitä, vähän eri tavoin painottuen. 

Kansallisbaletti on saanut Seitsemän veljestä uusintakierrokselle ja hyvä niin. Veljesjoukon - Juhanina Samuli Poutanen, Tuomaana Tuukka Piitulainen, Aapona Jani Talo, Simeonina Antti Keinänen, Laurina Atte Kilpinen, Timona Frans Valkama ja Eerona Nikolas Koskivirta - edesottamukset ovat mahtavaa katsottavaa. Sisäinen kirjallisuudentutkijani hykertelee tyytyväisenä, koska kirjan henki on saatu lavalle. Elämä on raskasta ja vastoinkäymisiä riittää, mutta iloisista hetkistä otetaan kaikki irti. Ja jos ei niitä muuten ole niin tehdään itse. Leikillisyys ei ole leimaavaa, vaan se voi olla pieni asia, esimerkiksi veljen kamppaaminen. Veli voi kuohahtaa mutta samalla ymmärtää toisen halun vähän keppostella.

Kuva: Sakari Viika 2013
Eero Ojasen musiikki ja Marjo Kuuselan koreografia pelaavat loistavasti yhteen. Pidin myös hiljaisuudesta; paljon voi kertoa niin, että liike itsessään on musiikki. 

Yllä olevassa kuvassa on kohtaus, jossa veljekset ovat Hiidenkivellä ja joutuvat tappamaan Viertolan härät. On aivan pakko liittyä tähän kertova tarina. Joitain vuosia sitten eräs esikoulun opettaja tuli kirjastoon pyytämään satutuntia. Hän halusi että luen eskareille Mauri Kunnaksen Seitsemää koiraveljestä, ja nimenomaan Hiidenkiven tapahtumista. Hämmästelin itsekseni; tuo ei suinkaan ole se kohtaus jonka itse olisin rohjennut ottaa luettavaksi 6-vuotiaille. Lapset kuitenkin olivat kirjastokäynnin jälkeen askartelemassa Hiidenkiviä. Myöhemmin olen ajatellut asiaa paljon ja todennut, että Mauri Kunnas ansaitsisi patsaan. Seitsemän koiraveljestä, Koiramäen Martta ja Ruuneperi sekä Aarresaari kertovat alkoholin käytöstä niin, että niiden kautta on matala kynnys jutella asiasta pientenkin lasten kanssa. 

Palataksemme tähän iltaan, jos tai kun menette katsomaan esitystä niin varautukaa yllätyksiin. Mukana on muun muassa tapahtumia erittäin lähellä yleisöä sekä viittomakieltä! Tuntui että tanssijoiden ja yleisön välillä oli enemmän vuorovaikutusta kuin mitä esityksissä yleensä. 

Lukupinon Simo Sahlman sanoo hienosti, että "[V]eljesten ryhmä muodosti yhtenäisen lauman, joka oli koottu selkeistä yksilöistä. Ei vain liikkeen tasolla, vaan näillä oli selkeät persoonallisuudet." Olen täsmälleen samaa mieltä. Tuntui, että joka roolissa on juuri oikea tanssija, jolle on tehty juuri hänelle sopiva koreografia. Pidin valtavasti siitä, miten yhteinen liikekieli ja samanaikaisuus vuorottelee persoonallisen, henkilökohtaisen koreografian kanssa. 

Veljekset ovat tietysti pääosassa mutta myös muilta tanssijoilta nähdään hienoja suorituksia. Lukkarin (Ville Mäki) hahmo on uhkaavan jykevä, eläimet ovat helposti tunnistettavissa, Toukolan pojat hurjapäisiä kiusankappaleita... 

Minulle jäi esityksestä valtavan hyvä olo. Luin kirjan pari viikkoa sitten, ja mietin miten se on toteutettu tanssina. Miten saada kerrottua kaikki vajaassa kahdessa tunnissa? Kokemukseni on, että kaikki olennainen on mukana. Esitys on tasapainoinen ja mikä parasta, kirjan huumori on saatu mukaan. 


Seitsemän veljestä vai seitsemän enkeliä? 
Harmi, että Seitsemästä veljeksestä on vain viisi esitystä ja niistä on mennyt jo kaksi. Jäljellä on siis vielä kolme, joista viimeinen perjantaina 7.4 livestriimataan. Lähetys on nähtävillä täällä.

Kansallisbaletti: Seitsemän veljestä
Koreografia Marjo Kuusela
Musiikki Eero Ojanen
Lavastus Kati Lukka
Puvut Anne Jämsä
Valaistus Olli-Pekka Koivunen
Musiikinjohto Dalia Stasevka