sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Bo Carpelan: Blad ur höstens arkiv





Bo Carpelan; Blad ur höstens arkiv
Scildts 2011
204 s.









Viime tippaan jäi, mutta sain kahlattua loppuun huhtikuun kirjan Svenska Ylen lukuhaasteeseen "Finlandssvenska läsutmaningen". Teemana oli "En inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn". Luin Bo Carpelanin teoksen Blad ur höstens arkiv. Mietin voiko sitä kuvata klassikoksi, kun se on vain kuusi vuotta vanha. Totesin, että jos kirja ei ole klassikko niin tekijä on! Kuten kansiliepeen teksti kertoo, Carpelan kirjoitti 65 vuoden ajan saaden useampia kirjallisuuspalkintoja ympäri Eurooppaa.


Bo Carpelan kuoli vuonna 2011, joten Blad ur höstens arkiv on julkaistu hänen kuolinvuotenaan. Aika kohtalonomaista, ajatellen että kirjassa päähenkilö, eläköitynyt virkamies Tomas Skarfelt pohtii elämäänsä ja olemistaan, palaa muistoissaan kauas taakse, miettii miten on päätynyt tähän hetkeen. Samalla hänellä on huolena 94-vuotias äiti, joka elää hoitokodissa ja on elämänsä loppusuoralla. Kesäpaikassa Uddassa Tomas tapaa 5-vuotiasta Slantenia, joka tuo pirteän tuulahduksen elinvoimaa ja määrätietoisuutta. Kolme syksyistä kuukautta Uddassa ovat kalenterissa lyhyt aika, muisteluissa pitkä. Minuuteista tulee päiviä, päivistä vuosia, viikoista vuosikymmeniä. Syyskuusta marraskuuhun Tomas elää vuoroin mennyttä, vuoroin nykyistä. Tulevaa ei paljon uskalla suunnitella, niin on elämää paljon takana. 

Tämä ei ole mikään helppo kirja lukea, eikä se johdu kielestä. Luvut ovat lyhyitä, yleensä 1-3 sivua. Niissä on kuitenkin suuria kysymyksiä ja ajatuksia elämästä, onnellisuudesta, yksinolon ja yksinäisyyden eroavaisuudesta, merestä, syksystä, vanhuudesta, valosta ja pimeydestä, hiljaisuudesta ja melusta... Carpelan ei päästä lukijaa helpolla vaan haastaa mukaan pohdiskeluihin. 


Höstbarnet ser hur vinden sliter i träden och tänker: Jag visste det. Och det klara vattnet har en lätt, besk smak. Så växer det, höstbarnet, med höstlig blick, och ser vattnets lätta hinna av is, och hör hur tranorna skriar sin längtan och flyger långt bort. Höstbarnet blir kvar, blad rivs från träden, regnet faller. Den milda skymningen klampar ivär på lerig vär, den leder rakt in i skogen där den försvinner.

Höstmänniskor rör sig som fladdrande ljus bland förtrogna gravstenar, över ännu glänsande gröngräs och ser redan i portgångar ljus som tänds i främmande fönster. De tvekar, går sedan in i sina liv med höstögon, de som följer molnen och de levandes sorg, den nästan osynliga, veka. Men när vinterns isiga vind tar vid, vet de: Det är mörkret som har smitt jluset, härdat det still en strålande seger. 

Hösten är min årstid. Den kom tidigt, dröjer länge, nästan ett helt liv, tills den någon morgon ger upp och ser rakt in i ljuset.

Vaikka kirja on hyvä, oli lukeminen hidasta. Aloitin heti kuun alussa ja loppuun pääsin pari päivää ennen kuun vaihdetta. Luin vain muutaman luvun päivässä, ehkä kymmenkunta sivua. Tuntui, että kirja vaati pitämään taukoja, vaati ajattelemaan mitä tuli luettua, vaati pysähtymään. Sivumäärältä pikamatka, sisällöltään ultrajuoksu.

Ehkäpä toukokuussa ei tule kiire? Teemana on "poesi tryckt efter år 2002", ja kirja on jo kotonani odottamassa. Huomasin, että tähän asti olen lukenut vain miesten kirjoittamia kirjoja, niin nyt on naisen - Tua Forsström - vuoro. 

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Kuvitus: Remu eli itse Spuuki Spaidermän
Siltala 2017
193 s.








En ole äiti (saati sitten isoäiti) mutta siitä huolimatta odotin kovasti Pirkko Saision uutta kirjaa Spuuki Spaidermän ja raju Nonna, jossa hän kertoo isoäidin seikkailuista ensimmäisen lapsenlapsen kanssa. Matka positiivisesta raskaustestin tuloksesta kaksinkertaiseksi isoäidiksi on ihmeitä täynnä. Vastasyntynyt kasvaa Kolmivuotiaaksi ja edelleen Kuusivuotiaaksi isoveljeksi, jolle maailma on mahdollisuuksien ja tarinoiden ihmemaa. Isoäiti eli Nonna on tiiviisti läsnä kirjaamassa ylös ja pohtimassa lapsen havaintoja. Sekä hän että lukija saavat ihmetellä, miten viisaita ajatuksia pienillä lapsilla voi olla.

Kirja on tuttua Saisiota, lämminhenkistä ja itseironista kerrontaa. Isoja ilonaiheita löytyy pienistäkin asioista. Pidän erityisesti kirjan leikillisestä tunnelmasta, siitä että Nonna ja sitä kautta myös lukija ovat lapsen tasolla, kummastelemassa maailmaa ja keksimässä kaikenlaista.

19.4. 2014

Olen palannut kahden vuorokauden luksushotelli-syntymäpäiväyllätyksen jälkeiseen arkeen, vaikka lauantai onkin.
Runopojankin metaforat ovat laskeutuneet maan pinnalle.
- Arvaa, paljonko mä tykkään susta. Niin paljon kuin on olemassa kurahousuja tarhoissa. 


26.3.2015

Nelivuotias nukkuu vieressäni , ja niin merkillistä on elämä, että kun aamulla heräämme, on Nelivuotias muuttunut Viisivuotiaaksi mutta minä en luultavimmin miksikään.

20.12.2016

Kuusivuotiashan viettää arkipäivänsä päiväkodissa, jonka henkilökunta puhuu britanniaa. 
Britanniaa kotikielenään puhuvilla on, kuten tiedämme, usein jonkinverran konservatiivisia käyttäytymissääntöjä.
Niinpä britanniankielinen henkilökunta on pyytänyt nelihenkistä Isojen Poikien Jengiä, johon Kuusivuotiaskin kuuluu, välttämään yletöntä vessasanojen käyttöä, varsinkin ruokapöydässä.
Kuten myös tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä
Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis.
Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapäydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Kirjastojen hyllyt ovat pullollaan erilaisia "lasten suusta kuultua" - kirjoja, ja niitä on hauska lukea. Kuitenkin tällainen kokonaisuus lyö ne sata-nolla. Kun lausahdukset on sidottu kontekstiin, ne eivät ole yksittäisiä hassuja juttuja. Toisinaan niiden merkitys muuttuu paljonkin, näennäisen hassun lausahduksen takana voi olla lapsen suuri huoli jostakin asiasta.

Pidän siitä, että kirja on valtavan paljon suurempi kokonaisuus kuin tekstipätkiensä summa. Merkinnät herättävät ajatuksia niin lapsuudesta kuin aikuisena olemisesta. Pidän siitä, että Saisio ei ole kirjoittanut mummoutta ylistävää kirjaa; hän ei ole nostanut mummoutta jalustalle vaan kuvaa isoäidin ja lapsenlapsen tasaveroista olemista. Molemmat oppivat toisiltaan, ja aikuisille tekee erittäin hyvää aina välillä katsoa maailmaa lapsen vinkkelistä.

Kirjan maailma on myös hyvin lohdullinen. Spuuki Spaidermän tapaa Nonnaa usein ja he viettävät pitkiä aikoja yhdessä. Vaikka eron hetki on aina kipeä, on seuraava tapaamisaika jo tiedossa. Toivoisin, että useampi lapsi saisi kokea saman. Ja myös sen hyväksynnän minkä Spuuki Spaidermän saa; on ok keksiä hurjia tarinoita, soittaa Nonnalle iltamyöhään, rakentaa talon täyttävä maja, itkeä kun siltä tuntuu...

Olen ilahtunut siitä, että Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on kirja kaikille, on lapsia (ja lapsenlapsia) tai ei. Ainakin minä, lapseton reilu kolmekymppinen sain tästä paljon irti. Pieni haikeus toki tuli; omat isoäitini mummo ja mummu ovat olleet haudassa jo vuosia. Onneksi he kuitenkin olivat lähellä ja läsnä lapsuus- ja nuoruusvuoteni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit". Se täyttää oikeastaan kolme: kirjan kansi on kaunis, kirjan nimessä on erisnimi ja kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Minä suosittelen vahvasti, ja tiedän meidän kirjastosta ainakin yhden kollegan joka on samaa mieltä. 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Teatterissa: Tove Svenska Teaternissa

Kirjabloggarijoukko järjesti eräänlaiset keväiset kokoontumisajot. Jo viikkoja sitten päätettiin lähteä lauantaina 22.4 Svenskaniin katsomaan Tove-näytelmää. Kymmenen hengen voimin valtasimme teatterin, aika monelle - myös minulle - vierailu oli ensikäynti. Niinpä katsomoon päästyämme istuimme niskat kenossa ihastelemassa komeaa rakennusta :) 

Katsomoon olisi saanut mukaan tekstityslaitteen, mutta päätin olla liikkeellä kielikylpy-asenteella. Luotin siihen että ruotsin kielen taitoni riittää. Alussa piti hetken aikaa keskittyä puheeseen, jotta pääsin sisälle kieleen. Sen jälkeen voikin vain kuunnella ilman sen suurempaa pinistelyä. Jokaista sanaa en ymmärtänyt mutta tuskin se kokonaisuuden kannalta oli ratkaisevaa.

Ylva Ekblad ja Hellen Willberg. Kuva: Cata Portin
Alkuun muutama miinuspuoli. Mielestäni esitys oli liian pitkä. Kolme tuntia on liikaa, etenkin kun tarinassa keskitytään vahvasti muumeihin. Japani-osuus olisi voinut olla lyhyempi ja tiiviimpi. Hiukan ihmettelin japanilaistytön hikikomori-veljen yhtäkkistä ilmestymistä; vaikka kohtauksessa pohditaan Janssonia muumien äitinä niin sinällään se ei tuonut yhtälöön mitään lisää, muumien äidistä kun on puhuttu jo aiemmin. Olisin kaivannut myös lisää Tuulikki Pietilän läsnäoloa, ehkä myös hänen taiteilijuuttaan eikä pelkkää karahkan vuolemista. Myös Pellinki ja Haru loistivat poissaolollaan. Sinänsä ymmärrettävää, koska näytelmä keskittyy Janssoniin vuosina 1949 ja 1971. Mutta silti, niitä kaipasin. Etenkin toisella puoliajalla on todella paljon ihan lyhyitä kohtauksia, joiden kaikkien tarpeellisuutta en ihan ymmärtänyt. Mitä tarinaan ja kuvaan Tovesta tulee lisää, kun näyttämöllä piipahtaa pari kolme näyttelijää sanomassa lauseen kaksi, ja sitten taas näyttämökuva ja hahmot vaihtuvat?

Alma Pöysti. Kuva: Cata Portin
Plussapuolia esityksessä on paljon. Ensinnä pitää tietenkin nostaa esiin näyttelijät. Ylva Ekblad 1970-luvun Tovena on huikean hyvä. Heti alusta asti tuli sellainen olo, että tuollainen on minun Toveni, utelias luonnonlapsi, jolla kuitenkin on epävarmuus nurkan takana kurkkimassa. 

Ylva Ekblad. Kuva: Valtteri Kantanen
Hellen Willberg tekee käsittämättömän mahtavaa työtä viidessä eri roolissa. Etenkin Tuulikki Pietilänä hän on ilmeitä ja eleitä myöten täsmälleen samanlainen kuin kuvien ja videoiden Pietilä. Ehkä juuri Willbergin takia olisin hannut lavalle lisää Pietilää? Julia Koranderin Vivica Bandler on räiskyvän karismaattinen, joka ottaa suvereenisti haltuun lavan ja tilanteen. Mitja Sirénin kotkalaismies toi jostain syystä mieleen kalastaja Fredrikssonin. En muista onko Fredriksson Muumilaakson hahmo vai missä hän esiintyy, mutta koin vahvasti että tässä hän nyt on, ilmielävänä. Taustalla, melko hiljaisena ja huomaamattomana mutta silti vahvana ja tärkeänä tukipylväänä.

Alma Pöysti tekee voimakasta jälkeä nuorena Tovena. Silti juuri tämä hahmo mietitytti eniten. Siitä on aikaa kun olen lukenut elämäkertoja Janssonista, mutta jäin miettimään oliko hän oikeasti noin hermoherkkä ja ailahtelevainen. Että kun kriitikko irvailee kasvokkain, hän on itkua vääntäen lähdössä kotiin. Ja kun toimittaja haukkuu Kotkan lastentarhaan tulevaa maalausta, hän suunnilleen heittää maalarintakin maahan ja lopettaa koko touhun. 

Mielestäni kaikki näyttelijät onnistuvat erittäin hyvin. Sama henkilö saattaa esittää useaa hahmoa, mutta kaikki hahmot erottuvat selkeästi toisistaan. Joskus vaihtoaika hahmosta toiseen on hyvin lyhyt, mutta se ei näitä näyttelijöitä hidasta ollenkaan. Plussaa myös siitä että puhe kuuluu hyvin ja ääntäminen on selkeää.

Alma Pöysti ja Julia Korander. Kuva: Cata Portin
Lavastus on kohtalaisen yksinkertainen perustuen valkoisiin seiniin, pariin kiveen ja muutamaan huonekaluun. Ratkaisu on toimiva; kohtausten välille ei tarvita pitkiä väliaikoja ja välisoittoja vaan näyttämökuvat vaihtuvat soljuvasti. Pyörivän näyttämön edut pääsevät näin hyvin oikeuksiinsa. Näyttämökuvat ovat kaikkinensa valtavan kauniita, ja valaistus tukee niitä erinomaisesti. 

Esityksen jälkeen oli vähän hämmentynyt olo. Etukäteen en oikein osannt odottaa mitään, ja lopulta tavaraa oli aika paljon. Bloggariporukassa keskustelimme jatkoilla siitä, että jos ei tunne Tove Janssonin historiaa niin pysyisikö näytelmässä kärryillä ilman käsiohjelmaa, tietäisikö aina ketä hahmot ovat ja miten tietyt paikat liittyvät Janssoniin? Nyttemmin hämmennys on vaihtunut iloiseen oloon, olen onnellinen siitä että pääsin näkemään tämän. 

Toven ovat käyneet katsomassa myös Reeta, Meri ja Lady Dandy sekä Eiksjoo.  

Näytelmä pyörii Svenskanissa 4.5. saakka. 

Tove
Käsikirjoitus Lucas Svensson
Ohjaus Fiikka Forsman
Näyttelijät Ylva Ekblad, Alma Pöysti, Hellen Willberg, Julia Korander, Patrick Henriksen, Mitja Sirén, Dennis Nylund, Anders Slotte, Elisa Makarevitch, Teemu Heinzmann, Charlie Henriksen, Morris Henriksen, Amanda Kaijärvi, Alma Laurmaa ja Valtteri Salo
Puvut Karoliina Koiso-Kanttila
Lavastus Erik Salvesen
Valosuunnittelu Tom Kumlin
Äänisuunnittelu Anton Lindblom


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tuomas Nyholm: Leijona

Tuomas Nyholm: Leijona
Otava 2017
365 s.









Tuomas Nyholmin kolmas dekkari Leijona aloittaa uuden sarjan. Saapa nähdä monenko osan mittaiseksi se kasvaa; avauksen perusteella voi toivoa siitä trilogiaa laajempaa. Ei kovin tavanomaista, että kotimaisen kirjailijan dekkarissa sekä henkilöt että tapahtumat ovat ulkomailla. Tällä kertaa seikkaillaan Portugalissa, ei tyypillisin valinta sekään. 

Daniel Amaral da Costa on mokannut poliisintyössään. Virallisesti mitään ei ole tapahtunut mutta laitoksella tiedetään paremmin. Samoin tietää Daniel itse. Uusi alku Lissabonissa ei tule olemaan helppo. Ennen kuin perustyö alkaa, Daniel kutsutaan huippusalaiseen tehtävään. Yhdessä brasilialaisen Rorion Sinhan kanssa he muodostavat uuden yksikön, jonka on tarkoitus löytää pahamaineinen Leijona, rikollinen jota on etsitty lapsikaappausten takia jo vuosia.

Parivaljakko käy vaikeaa tehtävään tietämättä, että Leijonan kintereillä on yksinäinen kostaja. Joaquim on menettänyt kaiken, ja hänen uusi elämäntehtävänsä on tuhota kaikki asiaan liittyvät henkilöt. Askel askeleelta, henkilö henkilöltä, lenkki lenkiltä hän lähestyy ketjun huippua. Toiselta suunnalta lähestyvät Daniel ja Rorion, eikä räjähdystä voi välttää.

Mutta kuka tuo Leijona on, ja mitä hän on tehnyt? Mikä on totta ja mikä legendaksi kasvanutta huhua? 

Matkalla Leijonan luolaan sekä Daniel että Joaquim joutuvat miettimään, mikä on totta ja mikä valhetta, keneen voi luottaa, mikä on oikein ja väärin, voiko väkivallan oikeuttaa jotenkin...

Päästyään kadulle hän soitti heti Sinhalle, jolla oli tuoretta raportoitavaa: tulokset olivat juuri valmistuneet. Maria Luísa oli kaapattu samalla BMW:llä, jonka he olivat löytäneet. 
"Jokainen näyte erikseen. Haluan -"
"Tiedän kyllä. Kaikki on hoidossa", Sinha vastasi.
Daniel tunsi olevansa täynnä virtaa. He olivat edistyneet. BMW oli valtava harppaus. Heille aukesi selkeitä väyliä edetä. Sen lisäksi oli puhelin. Vaikka auton paikallistaminen olikin ollut ulkopuolisen tekijän ansiota, katastrofaalisesti alkanut tapaus oli nyt edennyt sen pisteen yli, jossa säälittävä hakuammunta muuttui oikeaksi poliisityöksi. Enää kyse ei ollut pelkästä onnesta ja sitkeydestä. Daniel tiesi realiteetit ja sen, kuinka alussa he olivat, mutta ensimmäistä kertaa sitten Maria Luísan katoamisen jälkeen hän uskoi operaatioon. Hän yritti parhaansa mukaan ruokkia innostustaan ja työntää syrjään sen kiusallisen tosiasian, että ilman satamaan tehtyä iskua he istuisivat yhä asunnossaan Pinheirolla kahlaamassa suttuisia liikennekuvia.

Käsittämätön onnenpotku vai osa jotakin vielä tuntematonta kokonaisuutta? Sitä Daniel ei osannut sanoa, mutta juuri nyt hän ei antanut asian häiritä. Yhtä kiusallista ajatusta hän ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan.

Tappajalla oli heitä paremmat tiedot.

Tykkäsin Leijonasta paljon, todella paljon, niin paljon että se on mielestäni paras kotimaisen tekijän kirjoittama dekkari pitkään aikaan. Tarina ei sinänsä ole uusi eikä erityisen yllätyksellinenkään, mutta se on kerrottu intentiivisellä tavalla. Se pitää näpeissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Samalla se on kerrottu hyvin visuaalisesti; ainakin minä sain vahvoja kuvia mieleeni niin henkilöistä kuin tapahtumapaikoista. Elokuvaa odotellessa! :) 

Pidin siitä, että tarina herättelee miettimään hyvän ja pahan välistä veteen piirrettyä viivaa. Kuvernöörin ja poliisikomentajan perustama supersalainen yksikkö voi ohittaa kaikki lait, heillä on kaikki valtuudet ja oikeudet, kaikki muu jää taka-alalle jotta Leijona saadaan kiinni. "Hyvis"poliiseilla kyllä käy kentällä ollessa mielessä, onko tämä tai tuo moraalisesti oikein, mutta tehtävän suorittaminen pakottaa moiset ajatukset taustalle. Toisaalla "pahis", yksinäinen kostaja selvittää asioita eli oikeastaan tekee poliisin työt, joskin hänellä asioiden ratkominen tapahtuu vain väkivallan keinoin. Mutta jos poliisi ei saa murhaajia ja huumekauppiaita ynnä muita rikollisia kiinni, onko väärin että hän hoitaa asian omalla tavallaan? Väkivaltaa on aika paljon mutta useimmiten se on tapahtumien jälkiselvittelyä, ei itse veritekoja. Väkivalta on myös kohtalaisen "siistiä" ja kliinistä; nopeaa ja tehokasta ilman suolenpätkiä ja kidutusta.

Monissa dekkareissa tarinaa kerrotaan myös pahiksen näkökulmasta, mikä aina tuo tarinaan lisäsyvyyttä. Leijonassa poliisi-Daniel ja lonely rider - Joaquim saavat kumpikin paljon tilaa. Se on mielestäni hyvä ratkaisu. Juuri Joaquimin osuudet laittavat pohtimaan moraalikysymyksiä. Ne myös syventävät tarinaa suuntiin, jotka vain Danielin silmin nähtynä eivät veisi lukijaa yhtä tiiviisti mukaan tapahtumiin. 

Kuittaan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjassa on monta kertojaa".

Leijona on luettu myös blogeissa Mummo matkalla ja Kirsin Book Club.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Scott Bergstrom: The Cruelty - Nyt olet yksin

Scott Bergstrom: The Cruelty - Nyt olet yksin
Englanninkielinen alkuperäisteos The Cruelty (2017)
Suomentanut Inka Parpola
Otava 2017
397 s.







Nyt kuulkaa, heti alkuun sanon että nuoret ja aikuiset ja nuoret aikuiset ovat saaneet ulottuvilleen melkoisen helmen! Kyseessä on Scott Bergstromin trilleri The Cruelty - Nyt olet yksin, kirja täynnä toimintaa mutta vaihteeksi ja kerrankin ilman ihmiskunnan tuhon uhkaa. 

17-vuotias Gwendolyn Bloom on menettänyt äitinsä jo vuosikymmen sitten, ja on siitä asti elänyt kahdestaan diplomaatti-isänsä kanssa. Isän työn takia he ovat joutuneet muuttamaan usein ja eläneet ympäri maailmaa. Siksi Gwen on koulussa aina vähän ulkopuolinen, muualta tullut, yksityiskoulua ilman perintörahaa ja sen tuomaa valtaa käyvä. 

Eräänä päivänä Gwen jättää vastaamatta isänsä soittoon. Myöhemmin hän saa kotiinsa vieraita ulkoministeriöstä: isä on kadonnut. Melko pian Gwen saa selville, että isän diplomaattityö onkin vain kulissi. Kun aika kuluu eikä isää löydy, hänen on tehtävä valinta. Muuttaako ainoan verisukulaisensa luo vai lähteäkö etsimään isää - yksin. Tuntematon sukulaistäti tarjoaisi turvallisen tulevaisuuden mutta Gwen päättää taistella tuulimyllyjä eli viranomaisia vastaan ja lähteä etsimään isäänsä. Ensimmäinen johtolanka vie toisen johtolangan luo, ja pian Gwen on keskellä hengenvaarallisia tapahtumia. Matkatessaan isänsä jäljillä ympäri Eurooppaa hän saa huomata, että teinitytön on oltava kovempi kuin mafiamies. 

No niin, se toinen juttu sitten. Mikä ettei? Jätkän paneminen kiduttamisen sijaan - väkivalta olisi parempi ja vähemmän kuvottava ajatus kuin paneminen. Mutta katsotaan. Mitä vain siihen vaaditaan. Mitä vain voitosta.

Ajan pysäkin yli ja joudun kävelemään takaisin seuraavalta. Mieleni jumittaa Christianissa ja hänen ystävissään. Miten tämä juuri kohtaamani paskapäiden kokoelma olisi muka voinut siepata isän? Mikä pätevöittää tämän mitättömistä narreista koostuvan retkueen, joka kittaa kaljaa kuin vettä ja yrittää lyödä toisiaan palleihin, edes vilkaisemaan isäni suuntaan? Olin kuvitellut isän minulta varastaneen pahuuden mahtavaksi, suureksi ja uljaaksi ja monoliittiseksi, shakkia pelaavaksi lentotukialukseksi. Mutta tässä se nyt on, pahuus, joka on mahtava vain siksi, että se on pieni ja hidasälyinen ja määrältään lukuisa. 

Ja juuri tämä tekee heistä jopa pelottavampia. Miten minä voin voittaa? Päihittää heidät tavauskilpailussa? Kävellessäni näen ihmisiä kaduilla, pummeja ja juoppoja ja miehiä. joiden silmät kiiluvat katulamppujen alla kuin veitset. Mutta he vain katsovat minua varuillaan, ikään kuin minä olisin vaara, kuin minä olisin se, joka vetää heidät ovensuuhun tai pimeälle kujalle ja viiltää heidät auki. 

Pakko tunnustaa, kun aloin lukea kirjaa niin aika pian totesin että nyt on hyvä kohta lopettaa ja jatkaa seuraavana päivänä. Tunnelma tiivistyi siihen tahtiin, että vaihtoehtona oli joko lukea puolen yötä tai nähdä mahdollisesti pahaa unta. Väkivalta on kuitenkin enemmän puheen tasolla Gwenin miettiessä mitä ehkä joutuu tekemään tai mitä hänelle tulee tapahtumaan. Varsinaiset väkivaltateot ovat ohi nopeasti, toiminta on nopeaa, tehokasta ja kylmänviileää ilman turhaa pitkitettyä kidutusta. Hyvä niin.

Kyllä tämä vetää täysin vertoja ns. aikuisten dekkarille. Gwendolyn Bloom on ainakin minulle täysin yhtä uskottava agentti, robotti, tappokone kuin vaikkapa Jack Reacher. Gwen on teini-ikäinen, ja se onneksi kulkee mukana. Hän on uskottava pohtiessaan, mihin pystyy, millaiseksi joutuu muuttumaan, miksi juuri hänelle käy näin. 

Pidin myös siitä, että mukana on hiven huumoria. Nimenomaan Gwenin pohdinnat ja sanomiset keventävät tilanteita. Sarkasmi ja kuiva huumori toimivat aina. 

Takakannen mukaan kirjasta on jo tekeillä elokuva, kovasti odotan millainen siitä tulee. Uskoakseni hyvä ja viihdyttävä. Toivon myös että tässä on nyt vasta sarjan avausosa, kovin mielelläni lukisin lisää Gwendolyn Bloomin alkaneesta lonely riderin urasta. 

The Cruelty - Nyt olet yksin on luettu myös blogeissa Dysphoria ja Kirsin Book Club. Kuittaan tässä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa".

  

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Elina Aro: Kiemurakatu 3

Elina Aro: Kiemurakatu 3
WSOY 1985
85 s.









Kia Luetaanko tämä? -blogista laittoi pystyyn ihanan Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen. Haasteaikana helmikuun alusta elokuun loppuun luetaan niitä kirjoja, joita ahmittiin lapsena ja ehkä teini-ikäisenäkin.

Oma haasteeni alkaa kirjalla, jonka olemassaolon olin totaalisesti unohtanut. Keräsin kotikirjastossani kasan haastekirjoja, mutta Elina Aron sarjaa ei siellä enää ollut. En muista missä yhteydessä törmäsin siihen, mutta pakko oli tilata ykkösosa muualta. Kiemurakatu 3 oli yksi niitä kirjoja, jotka luin moneen kertaan. 

Milli perheineen muuttaa Kiemurakatu kolmoseen. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole tavallinen perhe. Isä on uppoutunut kirjan kirjoittamiseen niin täysillä, että hänet kannetaan sisään tuolissaan. Aki osaa matkia viheltämällä melkein mitä tahansa ääntä. Muuttokuormassa on mukana esimerkiksi uimalammikko ja lentävä palmu. Unohtamatta isoäitiä, joka rysäyttää kylään ajamalla polkupyörällä seinän läpi!

Alakerrassa asuu Saara, hiukan arka ja yksinäinen tyttö. Reipas Milli kutsuu hänet kylään ja tytöt ystävystyvät nopeasti. Eikä aikaakaan kun perhe on tutustunut talon muihinkin asukkaisiin ja muuttanut heidän elämänsä pysyvästi. 

He tekivät veden pinnalla yhdessä kelluntakuvioita, heittelivät vesipalloa ja olivat hippasilla. He räiskyttivät vettä parkuvan Mooseksen niskaan ja kastelivat Olkamarian ylimmätkin lehdet

Koskaan ei tavallisella uimarannalla ollut näin hauskaa. Tätä olisi voinut jatkaa tuntikausia, ellei äiti olisi tullut komentamaan.
- Riittää tällä kertaa. Jos isoäiti tulee, ei lammikko saa olla esillä. Lääkäri on kieltänyt häneltä uimisen, ja hänelle tulee paha mieli, jos näkee uimalammikon. - Saatte vielä ottaa evääksi kookospähkinän.

Aki loikkasi vedestä ylös kuin opetettu delfiini ja sai Olkamarian kätköistä käsiinsä kookospähkinän, suuren kuin ajlkapallo.

He nousivat kuivattelemaan itseään kukkasten keskelle. perhoset lentelivät heidän yläpuolellaan, sirkat sirittivät jalkojen vieressä ja pörröinen kimalainen laskeutui Saaran polvelle.

Aki keinotteli auki kookospähkinän luorenja kaatoi jokaisen kouraan kookosmaitoa.

Vähän ajan kuluttua he pukivat ylleen, käärivät lammikon kokoon sohvanaluslaatikkoon ja vetivät eteisen maton paikoilleen. 

Kirjaa oli jännä ja hauska lukea. En oikeastaan tunnistanut yksittäisiä tapahtumia, mutta taisin tavoittaa sen kiehtovan tunnelman, joka minuun vetosi silloin liki 30 vuotta sitten kun tätä luin. Tarinan vähän vinksallaan oleva maailma hassuine tapahtumineen toimii yhä. Sehän se on hyvän kirjallisuuden merkki, vuosikymmenet kuluvat mutta tarina ei vanhene. Yhä nyt käsitellään samoja aiheita kuin Kiemurakatu 3:ssa; vanhempien urakeskeisyyttä, lasten ja vanhusten yksinäisyyttä, ystävystymisen helppoutta ja vaikeutta...

Myönnettävä se on, että haasteen myötä on kovasti hauskaa palata lapsuuden lukemiston pariin. Mitähän muita unohtuneita helmiä tuleekaan vastaan niin omien kuin muiden postausten myötä? 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Teatterissa: Macbeth Kansallisteatterissa

Katariina Kaitue ja Antti Luusuaniemi. Kuva: Mitro Härkönen
Kansallisteatteri on tuonut Päänäyttämölle mahtipontisen, modernin Macbethin, jossa perinteiden teatteri kulkee sulassa sovussa videotaiteen ja livemusiikin kanssa. Ehkä juuri sen takia näytelmä herätti ainakin minussa melko ristiriitaisia tuntemuksia. 

Heti alkuun täytyy kehua näyttelijäntyötä. Mielestäni jokainen esiintyjä onnistui. Katariina Kaitue on hyytävä Lady Macbeth, vastaparinaan Antti Luusuaniemen hitaasti hajoava Macbeth. Esko Salminen vanhana kuninkaana täyttää karismallaan lavan. Seppo Pääkkösen Banquo ei turhia puhu mutta on hurja ilmestys niin elävänä kuin kuolleena. Tuplarooleissa esiintyvät Pihla Maalismaa, Fanni Noroila ja Sonja Kuittinen ovat mielettömiä Weird Sisters - punknoitia.

Shown "varastaa" monin paikoin muusikko Joakim "Jusu" Berghäll. Mietin muutamaan kertaan, hänen ottaessaan käsittelyyn taas uuden soittimen, että herran jestas osaako tuo soittaa ihan kaikkea, rummuista kitaran kautta huiluun! Muusikko sulautuu luontevaksi osaksi esitystä.

Jusu Berghäll. Kuva Mitro Härkönen
Koin esityksen hiukan epätasapainoiseksi. Ensimmäinen puoliaika on mielestäni liian pitkä ja kaipaa tiivistystä. Tuntui että tapahtumat etenevät turhan verkkaisesti, kunnes yhtäkkiä vanha kuningas Duncan murhataan ja kruununperijä Malcolm (Fanni Noroila) esittää kummallisen. lähes epileptisen tanssin. En ymmärtänyt tanssin tarkoitusta. Toinen puoliaika on parempi ja tapahtumarikkaampi, joskaan en tässä ymmärtänyt miksi Macbethille näytetään ydinräjähdyspilviä, natsimarssia jne. Tarviiko pahuutta korostaa noin ilmiselvillä kuvilla? 

Kati Lukan lavastus on toimiva, elementit muuntautuvat useampiin käyttötarkoituksiin. Mietin, onko tapahtumapaikkoja ja siirtymiä liikaakin. Berghällin soittoa on mukava kuunnella, mutta esimerkiksi Seytonin (Pihla Maalismaa) kävely lavan reunasta keskelle ja takaisin, sanomatta ja tekemättä mitään sekä Macduffin (Tero Koponen) monologi videopätkän edessä jäivät irrallisiksi osasiksi. Muutenkin Macduffin hahmo jää aika pahasti taustalle, huomioiden hänen suuren roolinsa loppukohtauksessa.

Katariina Kaitue. Kuva Mitro Härkönen


Antti Luusianiemi. Kuva Mitro Härkönen
Kuten jo todettu, näyttelijät olivat ehdottomasti oikeita valintoja rooleihinsa. Hahmojen ilmeikkyyden ja ilmeettömyyden vaihtelua oli hieno seurata. Pidin myös esityksen värimaailmasta, kiitos siitä menee puvustaja Tarja Simonelle ja valosuunnittelija Max Wikströmille. Yleisön mukaanottaminen esityksen osaksi oli miellyttävä yllätys.

Macbethiä on käyty bloggaajien toimesta katsomassa, siitä on kirjoitettu ainakin Lukupinossa, Kirsin Book Clubissa, Tuijatassa sekä Paljon Melua Teatterista - blogissa. 

Kiitos Kansallisteatterille lehdistölipusta! Sekoilin päivämäärissä ja olin menossa päivän myöhässä Bloggariklubille ja näytökseen, onneksi sain uuden mahdollisuuden :) 

Macbeth 
Ohjaus Janne Reinikainen
Rooleissa Katariina Kaitue, Antti Luusuaniemi, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Tero Koponen, Karin Pacius, Sonja Kuittinen ja Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio, muusikko Joakim "Jusu" Berghäll
Suomennos ja sovitus Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Max Wikström
Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala
Äänet Jani Peltola ja Esko Mattila
Videosuunnittelu Henna-Riikka Halonen