torstai 29. kesäkuuta 2017

Reissussa: Islannin kiertoajelu, osa 1



Neljän naisen retkueemme suuntasi Islantiin kymmeneksi päiväksi. Koska retki oli sen verran pitkä, raportoin sen kahdessa osassa. Tässä postauksessa ensimmäiset viisi päivää ja seuraavassa jälkimmäiset viisi. 

Matka Tampereelta alkoi perjantaina 16.6 klo 5.15. Saimme kyydin Helsinki-Vantaalle, josta lento starttasi 8.45. Keflavikiin laskeuduimme klo 9.10 :) Suuntasimme autovuokraamoon, jossa menikin hyvä tovi. Automallimme vaihtui hieman isommaksi mistä olimme vain iloisia. Sattui niin onnellisesti, että saimme takaluukkuun sekä kaksi matkalaukkua, rinkan että kaikki telttakamat. Auton sisälle ei tarvinnut ottaa kuin pikkureppuja ja ruokaa. Kentältä lähdimme kohti Blue Lagoonia. Etukäteen oli ajateltu, että jätetään se väliin ja mennään sen sijaan vastaavaan kylpylään pohjoisessa. Blue Lagoonin luona kävelimme hetken ja haistelimme tutuksi tulevaa kananmunan tuoksua. Sieltä jatkoimme Reykjavikin keskustaan, josta haimme vuokraamaamme teltan ja makuualustat. Kotoa toimme makuupussit ja retkityynyt. 

Huoltsikkaruokailun jälkeen matka jatkui kohti pohjoista. Ensimmäinen nähtävyyspysähdys tehtiin vesiputouksilla. Jo nämä ensimmäiset eli Barnafoss ja Hraunfossar osoittivat, kuinka erilaisia putoukset voivat olla. 

Barnafoss

Hraunfossar
Barnafoss on pikemminkin jono koskia kuin varsinainen vesiputous. Vesi on siniturkoosia, vaikka se ei kuvassa siltä näytäkään. (Taas kerran manasin vanhan kännykkärämäni huonoa kameraa). Hraunfossar puolestaan on korkeudeltaan matala mutta leveydeltään kilometrin. Vettä ilmestyy vuorenkoloista, vuoroin solisten ja vuoroin kohisten alas Hvitá-jokeen. 

Matka jatkui Snaefellin kansallispuiston seutuville, jossa meitä odotti reissun ensimmäinen kuuma lähde. Ystäväni oli etukäteen kartoittanut kuumien lähteiden sijainnit ja ladannut kartat puhelimeen. Näin löysimme lähes kaikki etsimämme kohteet. Harmi vaan että tuon ensimmäisen oli löytänyt myös ryhmä saksalaisia turisteja... He olivat punaisia kuin ravut, eli ilmeisesti lähteessä oli istuttu hyvä tovi. Silti he eivät liikahtaneetkaan. No, me emme antaneet periksi vaan roudasimme teltan lähteen lähelle ja aloimme kasata sitä. Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä tässä kohtaa, mutta teltta olisi koottu vasta myöhemmin. Nyt uhittelimme mielessämme että "hähää, mepä emme lähde tästä koko iltana". Paikalle löysi vielä muitakin ihmisiä, ja lopulta saksalaiset häippäsivät. Lähde on niin pieni, että siihen ei mahdu kuin 4-5 ihmistä kerralla. Siksi olisi kohteliasta vuorotella, jos paikalla on enemmän väkeä. Kun lopulta pääsimme lähteeseen, istuimme siellä neljä tuntia! Toki välillä kävimme teltalla tai lähellä olevassa matalassa lämpimässä lätäkössä, antaen muille tilaisuuden nauttia tästä lähteestä.


Jo ensimmäinen yö osoitti, että telttailuosiosta tulisi jännittävä. Yöllä alkoi sataa ja tuuli voimistui. Mietin, että onneksi meitä on neljä naista painona. Oikeasti pelkäsin, että teltta lähtee lentoon, vaikka sisäteltta oli kiinni suojakerroksessa varmaan kymmenestä kohtaa.

Lauantaina 17.6 suuntasimme saaren pohjoisosaan. Meillä oli melko tarkasti reitit ja yöpaikat suunniteltuna etukäteen, mutta päähänpistoille oli aikaa. Onneksi! Nyt teimme niin, että ykköstien sijaan ajoimme soratietä numero 54. Vauhti oli sen verran hidas, että oli aikaa tutkia karttoja ja suunnitella lisää. Huomasimme kartalta Grettislaugin, ja koska sinne oli vain reilun 10 kilometrin poikkeama tieltä niin lähdimme kokeilemaan kuumia altaita. Kyllä kannatti! 1000 kruunun eli noin 10 euron hinnalla pääsimme kahteen lämpimään altaaseen sekä lisäksi mereen. Mitään virallista uimapaikkaa ei ollut, mutta oli laituri josta pääsi mereen. Vesi oli kylmää mutta niin ihanaa oli pulahtaa lämpimästä viileään veteen ja takaisin! Ja mitkä maisemat!

Vuoria tuijottavat naiset
Iiiihh, kylmää...
Grettislaugista ajoimme suunnitellusti Hofsósiin. Siellä kylpyteema jatkui; kohteena oli pieni kylpylä / uimahalli maisema-altaineen. Näkymä suunnilleen samaan kohtaan kuin Grettislaugissa, mutta lahden toiselta puolelta. Tavallisen uima-altaan lisäksi Hofsósissa on lämminvesiallas. Mikäs siellä lojuessa ja rentoutuessa! Ja ihan kiva päästä sisälle suihkuun ja käyttää saippuaa :D

Solvikissa söimme reissun kalleimman aterian. Idyllisessä ja viihtyisässä ravintolassa kanasalaatti maksoi noin 34 €. Se oli mielettömän hyvää, mutta annos oli varsin pieni:




Hofsósissa kysyimme, mitä reittiä kannattaa ajaa Akureyriin. Vaihtoehtona oli mennä ykköstielle tai ajaa rantaa pitkin. Kylpyläpoika suositteli rantareittiä, vaikka se onkin hiukan pidempi. No, ei meillä sentään minuuttiaikataulua ollut joten sinne siis! Toistan itseäni, mutta kyllä kannatti! Maisema oli jotain aivan käsittämätöntä. Vasemmalla puolella oli meri, niin lähellä että jyrkissä mutkissa vähän pelotti. Onneksi mentiin tuohon suuntaan, että oltiin sisä- eikä ulkokurvissa... Oikealla puolella nousivat korkeat vuoret. Koko ajan sai varoa lampaita, joita oli hämmästyttävän paljon pientareella tien ja verkkoaidan välissä. Toisinaan jarrutettiin kun lammasjono ylitti tien, toisinaan varottiin edessä jonossa meneviä lampaita, välillä muutama lammas tuli vastaan keskellä kaistaa... Aika hauskaa :)

Etsi kuvasta kaksi lammasta :)
Matkalla nähtiin paljon myös hevosia - onneksi aidan takana eikä tiellä
Naurettiin, että tuli Särkänniemi-olo. Ylämäet, alamäet ja mutkat olivat kuin olisi oltu vuoristoradassa. Ihan pohjoisessa oli muutama pitkä tunneli, joista lähes kaikki olivat yksisuuntaisia. Se oli kummitusjunaosuus. Minua ainakin jännitti, että pysähtyvätkö vastaantulijat ajoissa levikkeille (kyllä pysähtyivät). Meidän puolella ei levikkeitä ollut, ajettiin etuajo-oikeutettuun suuntaan.

Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä Akureyrissä. Ajoimme kaupungin läpi pikaisesti ja totesimme, että jatkamme vielä 100 km pidemmälle Mývatniin. Silloin meiltä jäisi seuraavalta päivältä yksi teltan purkaminen ja kasaaminen sekä 100 kilsan ajo väliin, ja voisimme olla kaksi yötä samassa paikassa. Akureyrin ja Mývatnin välissä oli vielä yksi valtavan hieno vesiputous, Goðafoss. Aivan uskomatonta taas!

Miten voi olla tuollainen, noin moniosainen putous!

Loppusuora Mývatnille sujui iloisissa merkeissä, vaikka päivä olikin ollut pitkä. Saavuimme leirintaluelle varttia vaille kymmeneltä. Teltta kasaan, kiukkuisen itikkajoukon pörrätessä ympärillä. Eivät muuten piitanneet tuon taivaallista hyttysmyrkystä... Onneksi ruokailutila oli seinällinen, siellä saatiin kokkailla rauhassa. Noin 12 euron hintaan kuului telttapaikka sekä suihkumahdollisuus.

Olimme suunnitelleet vaellusretkeä aamuksi, mutta koska satoi niin muokkasimme suunnitelmaa. Aamulla lähdimme paikalliseen ulkoilmakylpylään Nature Bathsiin, pohjoisen omaan Blue Lagooniin. Sisäänpääsy maksoi noin 43 €, sillä pääsi höyrysaunaan sekä kolmeen eri altaaseen, joissa oli eri lämpöistä vettä. Yksi oli kuin uimahallin altaassa, toinen jonkin verran lämpimämpää ja kolmas 40-asteista. Lämpimin oli jo niin kuumaa, että välillä piti nousta altaan reunalle istumaan.

Aurinko alkoi pilkahdella, joten pääsimme iltapäivällä vaeltamaan. Ajoimme autolla Reykjahliðin kyläkaupalle, jonka läheltä vaellusreitti alkoi. Olisi ollut mahdollista kulkea 7 km Dimmuborgiriin asti, mutta ihan sinne asti emme lopulta jaksaneet. Ensin menimme puolisen kilometriä "väärään" suuntaan, katsomaan pientä mutta syvää luolaa ja sen kuumaa lähdettä. Mietimme, pitäisikö illalla tulla sinne uimaan vaikka uiminen on kielletty, jätimme kuitenkin väliin. Luolalta suuntasimme toiselle luolalle, jossa sielläkin oli lähde. Vesi oli lämmintä, mutta uiminen oli kielletty. Toki tässäkin kävi kapinallisia ajatuksia mielessä...



Luolalta lähdimme polun suuntaan, emmekä tajunneet kiinnittää huomiota siihen että kyseinen polku ei ollut merkitty. Tuumasimme että ehkä se ei haittaa, kuitenkin näemme kohteen eli Hverfellin kraaterin. Taivalsimme melkoisessa pensaikossa, ja lopulta puolet porukasta päätti kääntyä ympäri, palata autolle ja tulla autolla kraaterin juurelle. Toiset kaksi jatkoivat matkaa. Ja niinhän siinä kävi, että 150 metriä myöhemmin päädyimme merkitylle polulle ja hetkeä myöhemmin olimme kohteessa.

Anna ja Henna aseistautuivat ötököitä vastaan :D
Laskimme, että odotteluaika tulee turhan pitkäksi joten voimme kiivetä vuorelle. Kävimme polun yläreunassa mutta emme lähteneet kiertämään kraateria vaan palasimme alas. Söimme välipalaa ja odotimme toisia saapuvaksi.
Hverfellin kraateri

Noin 600 metriä ylämäkeä parkkipaikalta huipulle
Kun joukkio oli koossa, kiipesimme uudestaan ylös. Tällä kertaa kiersimme kraaterin, matkaa oli kolmisen kilometriä. Huipulla oli yllättävän mäkinen maasto. Ja hirveän kova kylmä tuuli puhalsi! Kierroksen jälkeen totesimme, että emme jatka parin kilometrin matkaa Dimmuborgiriin kävellen vaan kurvaamme sinne autolla ja juomme kuumaa kahvia, teetä ja kaakaota.

Kuuman juoman jälkeen kiersimme Dimmuborgirissa lyhyimmän mahdollisimman reitin, vajaan kilometrin pituisen. Saimme siinä silmäyksen alueeseen ja laavamuodostelmiin. Tai "tulivuoren oksennuksiin", kuten yksi seurueesta sanoi. Ilta oli taas pitkällä, joten palasimme leirintäalueelle iltapalalle, suihkuun ja nukkumaan.

Sunnuntaina aamulla taas vaihteeksi satoi, ei onneksi paljoa joten teltan purkaminen ei ollut hirveän tukalaa. Lähdimme liikkeelle aikaisin, koska luvassa oli toinen pitkä ja raskas ajopäivä. Matkasimme pohjoisesta saaren eteläosaan Skaftafellin kansallispuistoon. Alkumatkasta pysähdyimme Dettifossin vesiputoukselle. Jälleen kerran saatiin ihastella veden voimaa. Dettifoss ei ole putouksista isoin, mutta virtaavan veden määrä on Euroopan suurimpia.

Pieni ihminen suurella vesiputouksella.
Tälläkin matkalla saimme huvipuistomeininkiä. Kartasta katsoimme, että soratietä pitkin ajamalla oikaisemme 50 kilsaa. Se oli sinänsä perusteltu ratkaisu, koska noilla main ykköstiekin oli sepeliä ja nopeusrajoitus oli pahimmillaan 30 km/h. Tuumimme että soratieoikaisu vie ajallisesti ehkä saman verran kuin ajo moottoritiellä. Taas pääsimme serpentiinimutkiin ja jyrkkiin alamäkiin. Ajattelimme, että onneksi kierrämme saarta näin päin. Emme tienneet, olisiko vuokra-Corollamme selvinnyt noita mäkiä ylös... Täällä oli taas upeita vuorimaisemia, ja suunnilleen joka toisessa vuoressa näkyi pikkuinen vesiputous. Monien talojen takapihalla höyrysi, mikä laittoi meidät pohtimaan että onko ihmisillä omat kuumat lähteet pihoillaan ja onkohan kaikissa vesi uimakelpoista.

Tämän päivän huikein nähtävyys oli Jökulsárlón, jäälaguuni. Jäätikön reunalla oli suuria irronneita jäälohkareita, jotka pikkuhiljaa sulaessaan ajelehtivat mereen. Tämäkin paikka on uskomattoman upea, etenkin kun saimme illaksi aurinkoisen sään.



Täällä näimme myös hylkeen! Ainakin minulle se oli ensimmäinen livehyljehavainto ikinä :) Kuvaa en ehtinyt ottaa, sen verran vähän aikaa kerrallaan sillä oli pää pinnalla.

Illalla saavuimme Skaftafelliin  sateessa. Uskomatonta, koska vain vähän aiemmin Jökulsárlónissa oli aurinkoa ja kirkas taivas! Niin se on, että Islannissa sää voi todella vaihtua varttitunnin välein. Kokosimme teltan kiireellä, kaksi oli siinä puuhassa ja toiset kaksi alkoivat tehdä trangialla ruokaa. Kylmä oli. Yölämpötilat olivat vain pari kolme astetta plussan puolella. Siksipä nukuimme kerrospukeutuneina. Minulla oli flanelliset pyjamahousut, joiden alla oli pitkät kalsarit. Jalassa paksut urheilusukat. Yläkerrassa oli merinovillapaita, fleecetakki ja kevytuntuvatakki, päässä pipo. Silti heräilin yöllä että oli kylmä!

Illalla nauratti, aamulla ei...
Tiistaiaamuna - yllätys yllätys! - satoi. Olimme suunnitelleet vaellusta Skaftafellin alueella mutta päätimme jättää sen väliin. Ei ollut motivaatiota tarpeeksi, varsinkin kun telttaa purkaessa huomasimme että että se oli alkanut päästää vettä. Osa makuualustoista oli alapuoleltaan märkänä. Pohdimme monenlaisia vaihtoehtoja peruuntuneen vaelluksen tilalle. Mahdollisuuksia oli monia, mutta säätila ja jatkuva palelu heikensivät keskittymiskykyä. Lähdimme vaan ajamaan eteenpäin ja mietimme autossa mitä tekisimme.

Pysähdyimme Vikissä, 300 asukkaan kylässä. Siellä oli uimahalli, jossa jälleen kerran ihana lämpöallas! Saunakin oli, miehille ja naisille yhteinen. Hetken istuimme siellä mutta se oli huono sauna. Lauteissa oli ruuvirivejä, ja arvaatte varmaan että ruuvien kannat olivat jokseenkin kuumia... Muutenkin siellä oli liian kuivaa ja kuumaa. Tärkeintä taas oli lämmitellä ja saada pestä itsensä saippualla. Shampootakin oli, suorastaan luksusoltavat siis!

Vikin nähtävyys on Black Sand Beach, joka minulle oli koko reissun sykähdyttävin paikka. Black Sand Beachin mustilla kivillä olisin voinut istua tuntikausia - tai vaikka koko päivän - katselemassa, kuuntelemassa ja haistelemassa merta. Postauksen aloituskuva on juuri tältä rannalta, ja tässä muutama lisää:




Luola.
Rannalla on varoituskyltit huomauttamassa, että on syytä jättää riittävä etäisyys mereen. Voimakkaiden virtausten takia uiminen on ehdottomasti kiellettyä. Huomasimme meren voiman, kun otimme rannalla valokuvia. Yksi joukosta oli liian lähellä vesirajaa, tuli vähän isompi aalto ja vaikka hän juoksi karkuun niin kengät ehtivät kastua. Ihmettelimme sitä, että vähän matkan päässä oli kaksi alakouluikäistä lasta heittelemässä kiviä veteen. Aikuisia oli lähellä, mutta emme tienneet olivatko vanhemmat siinä. Lapset liikkuivat koko ajan lähemmäs vettä, ja mietimme että entä jos siihen kohtaan iskee aalto? Meri on kaunis mutta petollinen.

Vik on tunnettu paitsi rannasta myös lunneista. Yksi joukostamme sanoi bonganneensa yhden lunnin, muut eivät nähneet vilaustakaan. Harmi! Kuulemma kaksi vuotta sitten ranta oli ollut pullollaan lunneja. En tiedä minne ne ovat hävinneet.

Koska satoi satamistaan, teimme päätöksen mennä majataloon yöksi. Totesimme, että on pakko saada telttakamat kuivaksi, koska edessä on tämän jälkeen vielä kaksi yötä ulkona. Ensimmäinen paikka ei natsannut, huoneita oli vapaana vain yksi ja hinta oli pitkästi toistasataa euroa. Seuraava oli hevostallin yläkerta, jossa oli isossa huoneessa kerrossänkyjä rivissä. Hinta oli 55 € per nenä. Jäimme tänne, vaikka yksi porukasta onkin allerginen eläimille ja etenkin hevosille. Hän sanoi, että jos allergialääke ei tehoa niin hän menee autoon nukkumaan. Nyt saimme kuitenkin käyttöön keittiön, ja ennen kaikkea oli tilaa levittää makuupussit, -alustat ja teltta kuivumaan.


Illan lopuksi lähdimme vielä kuumaan lähteeseen. Paikka oli erikoinen; parkkialueelta piti kävellä noin 20 minuuttia sisältäen pari puron ylitystä.


Lähde itsessään oli pieni pettymys. Allas näytti hylätyltä uima-altaalta, ja vesi oli kylmää. Toisessa päässä oli putki josta tuli kuumaa vettä, sen vieressä oli ainoa lämmin paikka. Tosin niin pieni, että meidän kolmikollemme ei kaikille riittänyt lämpöä. Vuoristoinen maisema oli tietysti mahtava. Emme olleet täällä kauaa, vaan lähdimme nukkumaan. Poissaollessa majataloon oli tullut lisää väkeä, saimme huonekaveriksi kanadalaisen perheen. Onneksi he olivat hiljaisia valvoessaan aikaeron takia.

Noin. Tässä tapahtumarikas ensimmäinen puolikas reissusta. Jatkoa seuraa tuota pikaa! Luvassa muun muassa maailman kallein ja kauhein bussimatka, Islannin Mordor, suomalainen mies, kiehuvaa mutaa, lisää vesiputouksia ja majatalon emäntä jonka on oltava aito peikko. 

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka
Kirjapaja 1990
72 s.









Riemastuttava Lapsuuteni kirjasuosikit - haaste jatkuu! Vuorossa on yhtä lailla riemastuttava Hullu luokka, saman nimisen sarjan avausosa. Tämän taisin lukea ensimmäisen kerran teinivuosina 1990-luvulla, ja muutamaan kertaan tällä ja viime vuosikymmenellä. Jokainen osa on hulvattoman hauska, mutta suosittelen lukemaan järjestyksessä. Sarja alkaa 8.-luokalta ja jatkuu ysiluokan loppuun. 

Avausosa esittelee meille 8B:n, ihan tavallisen luokan ihan tavallisesta koulusta. On keskinäistä ihastumista ja mustasukkaisuutta, lempeää härnäämistä, lemppari- ja inhokkiopettajia, luokkabileitä... Luokkaan on osunut melkoisia persoonia, joiden kanssa lukijan aika ei käy tylsäksi. Kommelluksia riittää niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Sinänsä tavallista, asioita joita voisi tapahtua periaattessa missä koulussa tahansa. Samalla ne ovat niin ihanan yliampuvia ja hauskasti kerrottuja että oksat pois!

Loiva selvisi takapihalle ja tytöt nähdessään kyykistyi roskiksen taa piiloon.
"Nyt mentiin", Anna kuiskasi, ja tytöt kipusivat aidan yli. Loiva puolestaan joutui pakokauhun valtaan ja kiipesi roskalaatikkoon. Hänen jalkansa upposivat vanhaan maksalaatikkoon ja perunankuoret koristivat hänen reppuaan, mutta urhoollisesti nuori vinksahtanut isänmaan epätoivo sulki laatikon kannen.
"Joko sä tiedät, minkä puvun sä laitat naamiaisbileisiin?" kysyi Emilia Annalta.
"Joo, äiti on tehnyt mulle lumikin puvun. Se sopii hyvin, kun mulla on tummat hiukset", Anna valehteli. Todellisuudessa hän kuvaili Pirren pukua, mutta Pirren kimppuunhan hän Loivan tahtoikin.
"Hei, tässähän on roskis, mähän voinkin tyhjätä tähän sen maitopurkin, jota mä en jaksanut koulussa juoda", Emilia innostui. "Se leviää kuitenkin linkkarissa laukkuun. Odotas vähän."
Emilia avasi purkin ja yritti avata kantta.
"Hei, mites tää on näin kireä?" hän kummasteli. Loiva piteli toisella kädellä nenäänsä ja toisella roskiksen kantta kiinni.
"Heittäisit koko purkin sinne", Anna sanoi.
"Ei, kun mun pikkusisko askartelee näistä jotain", Emilia sanoi. "Se tekee kynäpurkkeja ja sellaista. Se munkin kynäteline on sen tekemä. En mä sitä muuten käyttäisi, mut ihan muodon vuoksi. Se haiseekin ihan mädäntyneelle maidolle. Ota kuule tää mun laukku, ni mä ehkä saan tän kannen auki."
Emilia riuhtaisi kantta, ja Loivan oli pakko hellittää otteensa. 
""Mä en oo vielä ihan avrma mun puvusta", Emilia sanoi lirittäessään maitoa Loivan kutreille. "Äiti on aivan hermona, kun pitäis jo ostaa kankaat ynnä muut." Samassa hän vilkaisi roskikseen. "Ei, mutta hei, Juha. Sähän oot kerrankin oikeessa ympäristössäsi. Sori, et me häirittiin sun kotirauhaas... Et kai sä juuri syöny välipalaa, kun tossa on pilaantunut omena?"
"Voi kuule, ootsä itse sisustanut tän huonees?" Anna hihkui. "Ai ku ihanat värit... Ja niin nätti ja tilava..."
Loivan teki mieli ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin, mutta hän ei päässyt mihinkään maksalaatikostaan.

Olen vinkannut tätä ykkösosaa viides- ja kuudesluokkalaisille, ja aika monesti kuuluu kommentti jo kirjan nimen sanomisen jälkeen: "Ihan kun meidän luokka". Eli hyvin on kirja kestänyt aikaa! Nuoremman lukijan on helppo samaistua yläkoululaisiin, ehkä myös ihailla heidän spontaaniuttaan. Aikuislukija voi muistella omia kouluaikojaan, sen aikaisia hauskoja sattumuksia. Kenelläpä meistä ei olisi ollut opettajaa, jonka lempinimi on Lentävä Komeetta tai vastaava, ja kukapa ei olisi nolostellut koulunäytelmässä...

Kokeilkaa itse, jos saatte Hullun luokan jostain käsiinne. Meidän kirjastossa se on, ja pysyy niin kauan kuin minä olen siellä töissä :D 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "esikoisteos". Hurjaa olisi jos se olisi jotain muuta, olivathan Ikola ja Kulmala kirjan ilmestyessä vasta 14-vuotiaita!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017
310 s.









Timo Saarto on itselleni uusi kirjailija. Nimenä tietysti tuttu mutta kirjoja en ole lukenut. Kuoleman kuukausi on Saarron kolmas teos, mutta kirjat ovat "yksittäiskappaleita" eivätkä sarjaa, joten ei väliä missä järjestyksessä ne lukee. Eikös ole ihan hyvä aloittaa kolmannesta, niin on jo valmiina pari eikä tarvi odotella niiden ilmestymistä?

Kuoleman kuukausi sijoittuu itsenäistyvän Suomen aikaan, marraskuuhun 1917. Kuukauden aikana tapahtuu monenlaista kuohuntaa niin yhteiskunnassa kuin yksittäisten ihmisten kesken. Poliittiset tapahtumat, yleislakko ja nurkan takana odottava sisällissota heijastuvat henkilöiden arkeen. Elämä on epävarmaa, kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.

Ja sitten on heitä, joiden elämä päättyy kesken. Pikkupoika löytää ruumiin, ja paikalle sopivasti osuva miliisi Leo Waara tarttuu toimeen. Vasta puoli vuotta miliisinä toiminut Waara on tarkkasilmäinen, ja ehtii tehdä havaintoja ennen kuin etsivä osasto komentaa hänet syrjään. Hän on varma siitä, että tapaus ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin mitä etsivät ajattelevat. Samaan aikaan toisaalla etsivän osaston virasta erotettu poliisi Anders Autio lähtee selvittämään kollegansa kuolemaa. Oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Kaksi eri tapahtumalinjaa vyöryy liikkeelle ja lähestyy vääjäämättä toisiaan. 

Kaasutehdas oli viime ajat toiminut venäläisten tykkimiesten majoitustilana. Heidät oli vastikään siirretty muualle, ja laitapuolen kulkijat olivat ottaneet paikan omakseen. Anders mietti mitä kaikkea hän tulisi sisällä kohtaamaan. Samalla hän ihmetteli mikä oli vetänyt Rolf Tiaisen tehtaalle.

Lähestyvät askeleet narskuivat pihasoralla. Anders vetäytyi nurkan taakse. Sarana vingahti. Anders kurkisti mutta ehti nähdä vain tummanvihreän päällystakin selkämyksen ennen kuin ovi sulkeutui. Hän hiipi ikkunan luo ja huomasi valon häilähtävän sisällä. Sitten tuli taas pimeää.

Ovi ei ollut lukossa. Anders avasi sen varovasti ja astui sisälle halliin, johon tihkui heikkoa valoa korkeista ikkunoista. Osa ruuduista oli särjetty. Lasinsirpaleet narskuivat hänen kenkiensä alla. Tuuli huokaili vaimeasti työntyessään sisälle hylättyyn tehtaaseen.

Saarto kirjoittaa asioista yksityiskohtaisesti, kuitenkaan hukuttamatta lukijaa pikkuseikkoihin. Ihmisten, ympäristön ja tapahtumien kuvaus on tarkkaa, ja ainakin minun mielelleni hyvin visuaalista. Pääni sisällä näin itseni kulkemassa Helsingin kaduilla, varjoissa, hevosvaunuissa, väkijoukossa...Välillä unohdin lukevani dekkaria vaikka kaikki kerrottu liittyykin kuolemantapauksiin tavalla tai toisella. 

Erityisen paljon pidin Leo Waaran hahmosta. Kuten hän itse toteaa, hän ei ole saanut opastusta rikosten ratkaisuun. Hän on epävarma itsestään ja osaamisestaan niin muiden miliisien, kuulusteltavien kuin tavallisten kansalaisten edessä. Samalla hän on kiukkuinen itselleen epävarmuudestaan. Hyvät kommentit ja erilaiset toimintatavat tulevat mieleen liian myöhään, tilanteen jo mentyä ohi. Silti hän uskaltaa luottaa itseensä, ja jatkaa tapahtuman selvittelyä senkin jälkeen kun etsivä osasto on tehnyt pidätyksen. Varsin sympaattinen hahmo siis! 

Se mikä myös nousee vahvasti esiin, on tarinan yhtenäisyys. Isot tapahtumat ja yksittäiset sanat ovat kaikki toisiinsa limittyviä, ja ennen kaikkea uskottavia. Historialliset faktat taustoittavat tarinaa mainiosti. Lukeminen on toisinaan sekä jännittävää että hauskaa samaan aikaan. Takaa-ajot ovat aina hurjia, mutta entä kun miliisillä on aseen sijasta käytössään vihellyspilli? Tai kun karski, tilanteen jämäkästi haltuunsa ottava mies kuvataan "kahden tikun väliin nostettuna rasvapallona"? Voiko lukija olla ilahtumatta tunnelmankevennyksistä? Minä en. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa sekä Tarua ja totta. Helmet-lukuhaasteessa se menee kohtaan "tarinassa selvitetään rikos".




lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä

Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mamm- och pappsagor (1976)
Kuvittanut Svend Otto S.
Suomentanut Kerttu Manninen
Weilin +Göös 1981
112 s.






Luetaanko tämä? -blogin lanseeraama #lapsuutenikirjasuosikit -haaste jatkuu osaltani kirjalla, jonka luin lapsena monta monituista kertaa. Aikuisena oli hauska huomata, että yhä se löytyi kirjaston kokoelmasta :) Kuten Kiemurakadulla, myös Gunnel Linden kirjassa tavataan kummallisia perheitä.

Kirjan alku on koskettava. Tarinassa Herneäiti ja Keksi-isä, Rusinaäiti ja Naruisä tavataan tyttö ilman vanhempia. Tyttö nimeltä Kuperkeikka asuu ja elää yksin, mutta siitä huolimatta hänellä  on viihtyisää. Kuitenkin hän alkaa kaivata äitiä ja isää, lähinnä siksi kun kaikilla muillakin on. Niinpä hän soittaa noidalle ja kysyy neuvoa. Noidan ohjeiden mukaan hän kerää ainekset äidin ja isän valmistusta varten. Ensimmäiset versiot eivät onnistu, eivätkä toisetkaan, mutta lopulta aineksista tulee juuri sellaiset vanhemmat kuin mitä hän haluaa. 

Myöhemmissä tarinoissa seurataan, mitä tapahtuu noille muille äiti- ja isäversioille. Kyllä hekin onneksi löytävät itselleen juuri oikean asuinpaikan. Yhteistä sekä näille että muille äiti- ja isähahmoille on se, että he ovat jollakin tapaa kummallisia. Myös asunnot ja tavarat ovat joskus hiukan omituisia, sen sijaan lapset ovat suhteellisen normaaleja. 

Linde käsittelee saduissaan asioita, jotka lapsista saattavat tuntua hassuilta mutta jotka aikuislukijassa herättävät monenlaisia mietteitä. Tarina Tulta syöksevä äiti kuvaa, millaiseksi lohikäärmeeksi äiti muuttuu kuukautisten aikaan. Poika joka halusi äidiksi kertoo pojasta, joka haluaa synnyttää lapsen. Epäilemättä nämä ovat lapsilukijan mielestä hassuja juttuja, mutta aikuisen näkökulmasta ne kuvaavat maailmaa syvällisesti, vaikeita asioita välttelemättä. On sisaruskateutta, avioeroja, yksinäisyyttä, piittaamattomia vanhempia... Asiat on kuitenkin esitetty varsin lempeällä tavalla, niin että lukijalle jää lopputuloksesta hyvä mieli. Lapsilukija saa luottoa siihen, että kiemuraiset ja hankalat asiat voivat päättyä hyvin. 

Vappuli ei ollut uneksinutkaan, että heitä voisi olla enemmän kuin kolme perheessä. Heillähän oli kaikkea kolmittain: kolme sänkyä, kolmet parit saappaita, kolme peittoa, kolme tyynyä, kolme hammasharjaa. Miten nyt sitten kävisi? Pitäisikö äidin sängynkin nyt saada lapsi, mietti Vappuli - ei kun vauvasänky tietenkin ja tyynyn pitää saada nukentyyny ja hammasharjan oikein pienen pikkarainen hammasharja, tuommoista ihan lilliputtikokoa. 
Vappulia hymyilytti, mutta äiti ja isä seisoivat siinä ihmeissään.
- Minä tuumin asiaa, sanoi Vappuli. 
Kun äiti ja isä olivat kertoneet, kuinka uuden vauvan saaminen oikein tapahtui, he lähtivät laittamaan päivällistä. Silloin Vappuli muisti appelsiinin ja jatkoi mietteissään sen kuorimista. Se oli kauniin oranssinvärinen appelsiini, jossa oli paksu kuori. Mehukaskin se oli kuin mikä. Kun Vappuli tunki siihen peukalonsa avatakseen sen, appelsiinimehua valui pitkin hänen käsivarsiaan ja tippui kylpyveteen. Vappuli jakoi sen varovasti kahtia. Se ei halunnut avautua, ja kun se vihoviimein aukeni, Vappuli ymmärsi syyn siihen: Appelsiinin sisällä oli appelsiinivauva, kokonainen pikkuappelsiini ison keskellä.
- Olipas hassua, mietti Vappuli. - Se on hieno, mutta mitä minä sillä tekisin?
Ja juuri silloin hän keksi, mitä hän sillä tekisi.
- Minähän syön appelsiinivauvan ja sitten minullakin on vauva vatsassani ihan niin kuin äidillä, hän ajatteli. 

Tätä oli kiinnostavaa lukea aikuisena. Neljännesvuosisata aikaa on kulunut, ja tarinat ovat nyt hyvin erilaisia. Lukiessa palautui mieleen moni hahmo, mutta tapahtumakulkuja en muistanut. Sen tajusin, että lapsena luin ja koin ihan eri tavalla. Nyt monessa kertomuksessa tuntuu haikeita ja jopa surullisia sävyjä, jotka lapsilukijalle ehkä jäävät puhuvien sandaalien, koiriksi muuttuvien isän ja äidin, lentävien mattojen alle.