lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka
Kirjapaja 1990
72 s.









Riemastuttava Lapsuuteni kirjasuosikit - haaste jatkuu! Vuorossa on yhtä lailla riemastuttava Hullu luokka, saman nimisen sarjan avausosa. Tämän taisin lukea ensimmäisen kerran teinivuosina 1990-luvulla, ja muutamaan kertaan tällä ja viime vuosikymmenellä. Jokainen osa on hulvattoman hauska, mutta suosittelen lukemaan järjestyksessä. Sarja alkaa 8.-luokalta ja jatkuu ysiluokan loppuun. 

Avausosa esittelee meille 8B:n, ihan tavallisen luokan ihan tavallisesta koulusta. On keskinäistä ihastumista ja mustasukkaisuutta, lempeää härnäämistä, lemppari- ja inhokkiopettajia, luokkabileitä... Luokkaan on osunut melkoisia persoonia, joiden kanssa lukijan aika ei käy tylsäksi. Kommelluksia riittää niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Sinänsä tavallista, asioita joita voisi tapahtua periaattessa missä koulussa tahansa. Samalla ne ovat niin ihanan yliampuvia ja hauskasti kerrottuja että oksat pois!

Loiva selvisi takapihalle ja tytöt nähdessään kyykistyi roskiksen taa piiloon.
"Nyt mentiin", Anna kuiskasi, ja tytöt kipusivat aidan yli. Loiva puolestaan joutui pakokauhun valtaan ja kiipesi roskalaatikkoon. Hänen jalkansa upposivat vanhaan maksalaatikkoon ja perunankuoret koristivat hänen reppuaan, mutta urhoollisesti nuori vinksahtanut isänmaan epätoivo sulki laatikon kannen.
"Joko sä tiedät, minkä puvun sä laitat naamiaisbileisiin?" kysyi Emilia Annalta.
"Joo, äiti on tehnyt mulle lumikin puvun. Se sopii hyvin, kun mulla on tummat hiukset", Anna valehteli. Todellisuudessa hän kuvaili Pirren pukua, mutta Pirren kimppuunhan hän Loivan tahtoikin.
"Hei, tässähän on roskis, mähän voinkin tyhjätä tähän sen maitopurkin, jota mä en jaksanut koulussa juoda", Emilia innostui. "Se leviää kuitenkin linkkarissa laukkuun. Odotas vähän."
Emilia avasi purkin ja yritti avata kantta.
"Hei, mites tää on näin kireä?" hän kummasteli. Loiva piteli toisella kädellä nenäänsä ja toisella roskiksen kantta kiinni.
"Heittäisit koko purkin sinne", Anna sanoi.
"Ei, kun mun pikkusisko askartelee näistä jotain", Emilia sanoi. "Se tekee kynäpurkkeja ja sellaista. Se munkin kynäteline on sen tekemä. En mä sitä muuten käyttäisi, mut ihan muodon vuoksi. Se haiseekin ihan mädäntyneelle maidolle. Ota kuule tää mun laukku, ni mä ehkä saan tän kannen auki."
Emilia riuhtaisi kantta, ja Loivan oli pakko hellittää otteensa. 
""Mä en oo vielä ihan avrma mun puvusta", Emilia sanoi lirittäessään maitoa Loivan kutreille. "Äiti on aivan hermona, kun pitäis jo ostaa kankaat ynnä muut." Samassa hän vilkaisi roskikseen. "Ei, mutta hei, Juha. Sähän oot kerrankin oikeessa ympäristössäsi. Sori, et me häirittiin sun kotirauhaas... Et kai sä juuri syöny välipalaa, kun tossa on pilaantunut omena?"
"Voi kuule, ootsä itse sisustanut tän huonees?" Anna hihkui. "Ai ku ihanat värit... Ja niin nätti ja tilava..."
Loivan teki mieli ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin, mutta hän ei päässyt mihinkään maksalaatikostaan.

Olen vinkannut tätä ykkösosaa viides- ja kuudesluokkalaisille, ja aika monesti kuuluu kommentti jo kirjan nimen sanomisen jälkeen: "Ihan kun meidän luokka". Eli hyvin on kirja kestänyt aikaa! Nuoremman lukijan on helppo samaistua yläkoululaisiin, ehkä myös ihailla heidän spontaaniuttaan. Aikuislukija voi muistella omia kouluaikojaan, sen aikaisia hauskoja sattumuksia. Kenelläpä meistä ei olisi ollut opettajaa, jonka lempinimi on Lentävä Komeetta tai vastaava, ja kukapa ei olisi nolostellut koulunäytelmässä...

Kokeilkaa itse, jos saatte Hullun luokan jostain käsiinne. Meidän kirjastossa se on, ja pysyy niin kauan kuin minä olen siellä töissä :D 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "esikoisteos". Hurjaa olisi jos se olisi jotain muuta, olivathan Ikola ja Kulmala kirjan ilmestyessä vasta 14-vuotiaita!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017
310 s.









Timo Saarto on itselleni uusi kirjailija. Nimenä tietysti tuttu mutta kirjoja en ole lukenut. Kuoleman kuukausi on Saarron kolmas teos, mutta kirjat ovat "yksittäiskappaleita" eivätkä sarjaa, joten ei väliä missä järjestyksessä ne lukee. Eikös ole ihan hyvä aloittaa kolmannesta, niin on jo valmiina pari eikä tarvi odotella niiden ilmestymistä?

Kuoleman kuukausi sijoittuu itsenäistyvän Suomen aikaan, marraskuuhun 1917. Kuukauden aikana tapahtuu monenlaista kuohuntaa niin yhteiskunnassa kuin yksittäisten ihmisten kesken. Poliittiset tapahtumat, yleislakko ja nurkan takana odottava sisällissota heijastuvat henkilöiden arkeen. Elämä on epävarmaa, kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.

Ja sitten on heitä, joiden elämä päättyy kesken. Pikkupoika löytää ruumiin, ja paikalle sopivasti osuva miliisi Leo Waara tarttuu toimeen. Vasta puoli vuotta miliisinä toiminut Waara on tarkkasilmäinen, ja ehtii tehdä havaintoja ennen kuin etsivä osasto komentaa hänet syrjään. Hän on varma siitä, että tapaus ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin mitä etsivät ajattelevat. Samaan aikaan toisaalla etsivän osaston virasta erotettu poliisi Anders Autio lähtee selvittämään kollegansa kuolemaa. Oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Kaksi eri tapahtumalinjaa vyöryy liikkeelle ja lähestyy vääjäämättä toisiaan. 

Kaasutehdas oli viime ajat toiminut venäläisten tykkimiesten majoitustilana. Heidät oli vastikään siirretty muualle, ja laitapuolen kulkijat olivat ottaneet paikan omakseen. Anders mietti mitä kaikkea hän tulisi sisällä kohtaamaan. Samalla hän ihmetteli mikä oli vetänyt Rolf Tiaisen tehtaalle.

Lähestyvät askeleet narskuivat pihasoralla. Anders vetäytyi nurkan taakse. Sarana vingahti. Anders kurkisti mutta ehti nähdä vain tummanvihreän päällystakin selkämyksen ennen kuin ovi sulkeutui. Hän hiipi ikkunan luo ja huomasi valon häilähtävän sisällä. Sitten tuli taas pimeää.

Ovi ei ollut lukossa. Anders avasi sen varovasti ja astui sisälle halliin, johon tihkui heikkoa valoa korkeista ikkunoista. Osa ruuduista oli särjetty. Lasinsirpaleet narskuivat hänen kenkiensä alla. Tuuli huokaili vaimeasti työntyessään sisälle hylättyyn tehtaaseen.

Saarto kirjoittaa asioista yksityiskohtaisesti, kuitenkaan hukuttamatta lukijaa pikkuseikkoihin. Ihmisten, ympäristön ja tapahtumien kuvaus on tarkkaa, ja ainakin minun mielelleni hyvin visuaalista. Pääni sisällä näin itseni kulkemassa Helsingin kaduilla, varjoissa, hevosvaunuissa, väkijoukossa...Välillä unohdin lukevani dekkaria vaikka kaikki kerrottu liittyykin kuolemantapauksiin tavalla tai toisella. 

Erityisen paljon pidin Leo Waaran hahmosta. Kuten hän itse toteaa, hän ei ole saanut opastusta rikosten ratkaisuun. Hän on epävarma itsestään ja osaamisestaan niin muiden miliisien, kuulusteltavien kuin tavallisten kansalaisten edessä. Samalla hän on kiukkuinen itselleen epävarmuudestaan. Hyvät kommentit ja erilaiset toimintatavat tulevat mieleen liian myöhään, tilanteen jo mentyä ohi. Silti hän uskaltaa luottaa itseensä, ja jatkaa tapahtuman selvittelyä senkin jälkeen kun etsivä osasto on tehnyt pidätyksen. Varsin sympaattinen hahmo siis! 

Se mikä myös nousee vahvasti esiin, on tarinan yhtenäisyys. Isot tapahtumat ja yksittäiset sanat ovat kaikki toisiinsa limittyviä, ja ennen kaikkea uskottavia. Historialliset faktat taustoittavat tarinaa mainiosti. Lukeminen on toisinaan sekä jännittävää että hauskaa samaan aikaan. Takaa-ajot ovat aina hurjia, mutta entä kun miliisillä on aseen sijasta käytössään vihellyspilli? Tai kun karski, tilanteen jämäkästi haltuunsa ottava mies kuvataan "kahden tikun väliin nostettuna rasvapallona"? Voiko lukija olla ilahtumatta tunnelmankevennyksistä? Minä en. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa sekä Tarua ja totta. Helmet-lukuhaasteessa se menee kohtaan "tarinassa selvitetään rikos".




lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä

Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mamm- och pappsagor (1976)
Kuvittanut Svend Otto S.
Suomentanut Kerttu Manninen
Weilin +Göös 1981
112 s.






Luetaanko tämä? -blogin lanseeraama #lapsuutenikirjasuosikit -haaste jatkuu osaltani kirjalla, jonka luin lapsena monta monituista kertaa. Aikuisena oli hauska huomata, että yhä se löytyi kirjaston kokoelmasta :) Kuten Kiemurakadulla, myös Gunnel Linden kirjassa tavataan kummallisia perheitä.

Kirjan alku on koskettava. Tarinassa Herneäiti ja Keksi-isä, Rusinaäiti ja Naruisä tavataan tyttö ilman vanhempia. Tyttö nimeltä Kuperkeikka asuu ja elää yksin, mutta siitä huolimatta hänellä  on viihtyisää. Kuitenkin hän alkaa kaivata äitiä ja isää, lähinnä siksi kun kaikilla muillakin on. Niinpä hän soittaa noidalle ja kysyy neuvoa. Noidan ohjeiden mukaan hän kerää ainekset äidin ja isän valmistusta varten. Ensimmäiset versiot eivät onnistu, eivätkä toisetkaan, mutta lopulta aineksista tulee juuri sellaiset vanhemmat kuin mitä hän haluaa. 

Myöhemmissä tarinoissa seurataan, mitä tapahtuu noille muille äiti- ja isäversioille. Kyllä hekin onneksi löytävät itselleen juuri oikean asuinpaikan. Yhteistä sekä näille että muille äiti- ja isähahmoille on se, että he ovat jollakin tapaa kummallisia. Myös asunnot ja tavarat ovat joskus hiukan omituisia, sen sijaan lapset ovat suhteellisen normaaleja. 

Linde käsittelee saduissaan asioita, jotka lapsista saattavat tuntua hassuilta mutta jotka aikuislukijassa herättävät monenlaisia mietteitä. Tarina Tulta syöksevä äiti kuvaa, millaiseksi lohikäärmeeksi äiti muuttuu kuukautisten aikaan. Poika joka halusi äidiksi kertoo pojasta, joka haluaa synnyttää lapsen. Epäilemättä nämä ovat lapsilukijan mielestä hassuja juttuja, mutta aikuisen näkökulmasta ne kuvaavat maailmaa syvällisesti, vaikeita asioita välttelemättä. On sisaruskateutta, avioeroja, yksinäisyyttä, piittaamattomia vanhempia... Asiat on kuitenkin esitetty varsin lempeällä tavalla, niin että lukijalle jää lopputuloksesta hyvä mieli. Lapsilukija saa luottoa siihen, että kiemuraiset ja hankalat asiat voivat päättyä hyvin. 

Vappuli ei ollut uneksinutkaan, että heitä voisi olla enemmän kuin kolme perheessä. Heillähän oli kaikkea kolmittain: kolme sänkyä, kolmet parit saappaita, kolme peittoa, kolme tyynyä, kolme hammasharjaa. Miten nyt sitten kävisi? Pitäisikö äidin sängynkin nyt saada lapsi, mietti Vappuli - ei kun vauvasänky tietenkin ja tyynyn pitää saada nukentyyny ja hammasharjan oikein pienen pikkarainen hammasharja, tuommoista ihan lilliputtikokoa. 
Vappulia hymyilytti, mutta äiti ja isä seisoivat siinä ihmeissään.
- Minä tuumin asiaa, sanoi Vappuli. 
Kun äiti ja isä olivat kertoneet, kuinka uuden vauvan saaminen oikein tapahtui, he lähtivät laittamaan päivällistä. Silloin Vappuli muisti appelsiinin ja jatkoi mietteissään sen kuorimista. Se oli kauniin oranssinvärinen appelsiini, jossa oli paksu kuori. Mehukaskin se oli kuin mikä. Kun Vappuli tunki siihen peukalonsa avatakseen sen, appelsiinimehua valui pitkin hänen käsivarsiaan ja tippui kylpyveteen. Vappuli jakoi sen varovasti kahtia. Se ei halunnut avautua, ja kun se vihoviimein aukeni, Vappuli ymmärsi syyn siihen: Appelsiinin sisällä oli appelsiinivauva, kokonainen pikkuappelsiini ison keskellä.
- Olipas hassua, mietti Vappuli. - Se on hieno, mutta mitä minä sillä tekisin?
Ja juuri silloin hän keksi, mitä hän sillä tekisi.
- Minähän syön appelsiinivauvan ja sitten minullakin on vauva vatsassani ihan niin kuin äidillä, hän ajatteli. 

Tätä oli kiinnostavaa lukea aikuisena. Neljännesvuosisata aikaa on kulunut, ja tarinat ovat nyt hyvin erilaisia. Lukiessa palautui mieleen moni hahmo, mutta tapahtumakulkuja en muistanut. Sen tajusin, että lapsena luin ja koin ihan eri tavalla. Nyt monessa kertomuksessa tuntuu haikeita ja jopa surullisia sävyjä, jotka lapsilukijalle ehkä jäävät puhuvien sandaalien, koiriksi muuttuvien isän ja äidin, lentävien mattojen alle.