torstai 12. heinäkuuta 2018

Ruth Ware: The Lying Game

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker 2017
374 s.









Ruth Ware on kirjailija, joka on kirja kirjalta enemmän minun makuuni. Esikoinen Synkän metsän siimeksessä jätti "ihan ok" -fiiliksen, mutta ei säväyttänyt sen suuremmin. Nainen hytissä 10 oli jännittävämpi, ehkä siksi koska fanitan suljetun huoneen / tilan mysteerejä. Lomalukemistoksi löysin hänen kolmannen kirjansa, joka on tähän mennessä selkeästi paras. 

Neljä naista, neljä ystävystä. Tiivis kvartetti yhdessä muuta maailmaa vastaan. Isa, Thea, Fatima ja Kate ovat ystävystyneet teini-ikäisinä koululaisina. Koulussa he ovat yksikkö, johon ei muita huolita. He viettävät yhdessä niin koulupäivät kuin vapaa-ajan. Koulussa he pelaavat salaista peliä, jonka säännöt ovat yksinkertaiset. Valehtele mahdollisimman paljon ja mahdollisimman uskottavasti. Mitä enemmän saat ihmisiä toimimaan tyhmästi valheesi avulla, sitä enemmän saat pisteitä. Älä valehtele itseäsi heikommille, äläkä ainakaan ensimmäistä vuotta opiskeleville. Ja tärkein kaikista: älä ikinä valehtele nelikon muille jäsenille. 

Yksi neljästä on rikkonut pyhintä sääntöä ja vetänyt kolme muuta mukaan salaisuuksien verkkoon.  Tuon valheen takia tytöt joutuvat lähtemään koulusta kesken lukuvuoden. Mutta 17 vuotta myöhemmin salaisuus uhkaa paljastua. Naiset jättävät hetkeksi kaiken ja kokoontuvat pieneen Salteniin. Koulun vuosijuhlan varjolla he pääsevät puhumaan tapahtumista, miettimään mitä nyt tehdään. Mutta yksi neljästä ei ole valmis kertomaan kaikkea, vieläkään. Vähitellen tarinan kertoja Isa tekee löytöjä ja päätelmiä, jotka uhkaavat romuttaa kaiken. Ystävyys ja lojaalius ovat koetuksella, kun totuus kaivautuu esiin. 

'Jesus!' Kate said. Her face was white, with a flush of anger high on her cheekbones. 'What the hell is wrong with her? Dad will be so furious when -'
'No.' I grabbed at her coat. 'No, Kate, don't. It was my fault. Don't tell Ambrose.'
I couldn't bear it. I couldn't bear for it to come out - the stupid unworthy lie I had told. The thought of repeating that back to Ambrose's face, seeing his disappointment... 
'Don't tell him,' I said. I felt tears prick at the back of my eyes, but it wasn't sorrow - it was shame. 'I deserved it. I deserved what she said.'
It was a mistake, that's what I wanted to tell Mary, as I sat there speechless in front of her wrath. It was a mistake, and I'm sorry.
But I didn't say it. And the next time I went to post office, she served me as usual, and nothing more was said about it. But seventeen years later, as I feed my baby, and try to smile at her laughing, chub-cheeked face, Mary Wren's words ring in my ears, and I think, I was right. I did deserve them. We all did.
Little liars.

Pahin vika tässä on ajoittainen taipumus jaaritteluun ja toistoon. Turhan monta kertaa Isa miettii, että on valehdellut miehelleen, että totuus ei saa paljastua vaikka mies nyt arvaakin että jokin on vialla, että Owen tietää Isan valehtelevan jostain. Ja varmaan joka viidennellä sivulla hän imettää, ja miettii että ei halua, ei voi menettää tytärtään. Asia tulisi selväksi, vaikka siitä kirjoitettaisiin vain yksi tai kaksi kohtausta. 

Toisteisuutta olisi vähentänyt - ja kiinnostavuutta lisännyt - jos tarina olisi kerrottu vuorotellen kaikkien neljän naisen näkökulmasta. Nyt Isa kertojana saa eniten tilaa, ja koska ollaan Katen luona Saltenissa niin Isa miettii häntä paljon. Thea ja Fatima jäävät etäisemmiksi ja pinnallisemmiksi. Tarina ei sinänsä ole järin yllätyksellinen eikä jännittävä, mutta se on kerrottu vangitsevalla tavalla. 

Salten ympäristönä on mielenkiintoinen. Pienehkö koulu pienehkössä kylässä, paikassa jossa juorut lähtevät helposti liikkeelle ja pysyvät hengissä kauan. Samat ihmiset nyt ja 17 vuotta sitten, yhtä uteliaina ja yhtä ilkeinä, janoten kuulla totuuden mutta haluten silti uskoa pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Väistämättä sitä on nelikon puolella, riippumatta siitä mitä he ovat tehneet, millaisen skandaalin aiheuttaneet. Sitä vaan miettii että aina riittää paikkoja, jotka ovat suorastaan riippuvaisia siitä että siellä on ollut skandaali, on paikkoja jotka mässäilevät yhdellä tapahtumalla vaikka se olisi tapahtunut kauan sitten. Sitä miettii, että onko ihmisen pahantahtoisuudella mitään rajaa, ja missä on anteeksianto. Mikä on oikein ja mikä väärin, ja kuinka pitkälle olisi itse valmis menemään vastaavassa tilanteessa. 

The Lying Game on ilmestymässä piakkoin suomeksi nimellä Valhepeli.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 44, "kirja liittyy johonkin peliin", olkoonkin kyseessä tyttöjen itsensä keksimä peli.




sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Hanna Velling: Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018
252 s.
Ennakkokappale








Nyt mennään Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Avoero ja pikkulapsen yksinhuoltajuus eivät ole asioita, jotka saavat minut tarttumaan kirjaan. Mutta koska tämä tupsahti postilaatikosta, halusin antaa mahdollisuuden. Eikä se ollut niin paha kuin pelkäsin...

Alussa ajattelin että voi ei, mitähän tästä tulee. Sivulla 15 on se syy, miksi yleensä vältän tämänkaltaisia kirjoja. "Make joogasi samassa kurssikeskuksessa jo kolmatta kesää. Anna oli toivonut, että nyt kun he olivat perhe, Make ei enää menisi. Nyt kun Nuppukin tapaili sanoja ja palvoi isäänsä." Siis ei, en ollenkaan kestä naisia jotka haluavat kyhjöttää kaiken ajan kylki kyljessä miehen kanssa, en kestä heitä kirjoissa enkä elävässä elämässä. Oli mies tai ei, lapsia tai ei. molemmilla pitää olla muutakin elämää, pitää olla ystäviä, pitää olla syy ja mahdollisuus poistua kotoa ja irtautua. Mutta onneksi eron myötä Anna oppii olemaan välittämättä siitä, mitä (ex-)mies sanoo ja tahtoo. Ja onneksi tämä tapahtuu sen verran nopeasti, että minulle ei tullut kertaakaan mieleen jättää kirjaa kesken. 

Evakkoon
Luku jossa pakataan

Helvetin putkiremontti. Nyt se tuli keskelle kaikkea muutakin sekavaa, eikä sitä voinut pysäyttää. Annan piti vain paeta alta, ulkoistaa itsensä ja lapsensa muualle. Hetkittäin Annaa kadutti, ettei hän ollut reippaampi ja muuttanut asunnosta jo lopullisesti muualle. 
Äiti oli tulossa hakemaan Nupun luokseen hoitoon, että Anna saisi hetken tehokasta pakkausaikaa. Hän oli ensin pyytänyt Makea hoitamaan Nuppua edes muutamaksi tunniksi. Ei onnistunut.
- Tää on sun muuttos, Make sanoi.
Miten se saattoi olla niin kylmä? Millaisen ääliön kanssa Anna olikaan elänyt. Oliko hän kuvitellut itselleen mukavan miehen?

Tarina sinänsä ei ole kovin ihmeellinen. Jokainen meistä lienee kokenut erotilanteen, ja pystyy tunnistamaan kirjan kuvaamia tunteita ja tekoja. Olisin toivonut, että joku osapuoli olisi reagoinut jotenkin poikkeavasti, vetänyt kunnolla yli. Nyt tämä jää minun makuuni turhan laimeaksi. On surua joo, toisen ja itsen syyttelyä, lohtusuklaata, ystävä joka olisi halunnut varoittaa miehestä mutta ei tehnyt niin... Liian tuttua 37-vuotiaalle, joka on kokenut useampia omia ja ystävien erotilanteita. 

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Maken äiti Terttu, räväkkä täti joka olisi voinut esiintyä enemmäkin. Tai saada vaikka oman tarinan. 

Eniten pidin yksittäisistä tilannekuvista, esimerkiksi siitä kun bussipysäkillä odottelee "joskus satanistiksi julistautunut rokkikukko", kainalossaan "kananpojankeltainen vauvanamme". Kontrastia ja väriä Annan mustanharmaaseen stressaavaan arkeen. Tykkäsin myös siitä, että jokaisella luvulla on nimi ja selite. Olkoonkin selitteenä esimerkiksi "luku jossa jauhetaan ja vatvotaan", silti se houkuttelee. Kuka vatvoo mitä ja kenen kanssa, pakkohan siitä on ottaa selvää.

Kirjosieppo on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mitä luimme kerran ja Kirjojen vuoksi.

Kauppoihin kirja saapuu 7.8. 

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kjell Ola Dahl: Täcknamn: Hilde

Kjell Ola Dahl: Täcknamn: Hilde
Norjankielinen alkuteos Kuriren 2015
Ruotsiksi kääntänyt Helena Stedman
Bokfabriken 2018
382 s.







Kesälomalle lähtiessä kaipasin hyvää dekkaria. Muutama vaihtoehto oli menossa, hyllystä löytyi Kjell Ola Dahlin uutuus. Tätä ei vielä ole suomennettu mutta toivon että se tapahtuu pian. Kirja on palkittu Norjan parhaana rikosromaanina vuonna 2015, eikä suotta! 

Tarina alkaa vuonna 2015. Turid näkee lehdessä artikkelin huutokaupasta. Yksi kohteista on tuttu rannekoru. Tuo koru on ollut hänellä kädessä liki puoli vuosisataa sitten. Hän ottaa yhteyttä asianajajaan ja pyytää tämän apua. Koru pitää poistaa myynnistä, sillä se on hänen ainoa konkreettinen muistonsa murhatusta äidistä.

Vuonna 1942 Norjassa eletään sota-aikaa. Natsimiehitys on vahva, ja juutalaisia otetaan kiinni tuon tuosta. Vastarintaliike pyristelee minkä voi. Liikkeessä on mukana Ester, hän on kuriiri joka jakaa laittomia lehtiä. Kun hänen isänsä vangitaan ja hän itse välttyy kiinnijäämiseltä vain nipin napin, on aika lähteä Ruotsiin turvaan. Pian perässä tulee Gerhard, vastarintaliikkeen aktiivijäsen jota etsitään puolisonsa Åsen  murhasta. Esterin on vaikea uskoa syytöksiin; miksi Gerhard olisi murhannut rakastamansa naisen, ja jättänyt pikkuisen Turidin yksin? Syytökset kantautuvat myös Ruotsiin, ja pian maa polttaa Gerhardin jalkojen alla. Hänelle luvataan uusi henkilöllisyys ja pääsy Englantiin. Lähtö venyy ja venyy, mikä saa hänet turhautumaan. Ester yrittää vakuuttaa, että kaikki on järjestyksessä. Vastarintaliikkeen jäsen Sverre, tai Numero Kolmetoista, on vaikutusvaltainen mies vaikka onkin yhä Norjassa, ja ruotsalaiset haluavat auttaa. Ennen kuin meno ulkomaille järjestyy, Gerhard joutuu onnettomuuteen jossa hänen otaksutaan kuolleen.   

Kunnes koittaa vuoden 1967 syksy. Ester on palannut Norjaan ja järjestänyt itselleen hyvän elämän. Turid on kasvanut aikuiseksi ja opiskelee lakia. Sverre elää rauhallista elämää. Tasapaino järkkyy, kun Gerhard ottaa yhteyttä Sverreen ja Turidiin. Miksi ei Esteriin? Näinkö on, että hän haluaa vain tutustua tyttäreensä, jota ei ole nähnyt 25 vuoteen sekä selvittää kuka murhasi Åsen? Vai onko hänellä muita motiiveja? Haluaako hän kostaa vuoden 1942 tapahtumat, ja jos haluaa niin kenelle?

Tankarna rusar i Sverre. En ung, stark mor. Hustrun till en högt betrodd motståndsman är död och Gestapo är inblandat. Kan nazisterna stå bakom det här? Men hur, och varför?
"Vi vet ju ingenting", säger Sverre, lika mycket till sig själv som till sin gäst. Han möter Gerhards blick igen. "Är du säker? Var Gestapo på plats?"
"Ja, det är klart att jag är säker."
Sverre höjer avväpnande händerna. "Det är bara så konstigt. Vare sig det är en olyckshändelse eller inte, så är det kriminalpolisens ansvar när någon dör. Sipo håller inte på med sådant."
"Den mannen var från Gestapo och han stod i dörren med uniform och talade tyska."
"Men varför Gestapo?"
"Det vet väl inte jag!"
Sverre höjer händerna igen. "Jag försöker bara begripa vad som kan ha hänt."
Gerhard reser sig och fattar tag om bordskanten. "När jag reste fanns det en koffert med London-Nytt i lägenheten. Men Hilde kom innan jag åkte."
"Hilde?"
"Kuriren. Ester."
"Javisst."
"Hon skulle avleverera kofferten. Ester är att lita på. Jag är säker på att hon tog den med sig. Det har inte legat en enda tidning kvar i lägenheten."
"Vapen?"
"En pistol. Men väl gömd."
"Inget kriminalpolisen skulle hitta vid en genomsökning?"
"Då skulle de behöva plocka isär brandväggen. Det tror jag inte de har gjort. Men inte vet jag."
Tystnaden sänker sig över dem. Sverre andas djupt, men klarar inte att hålla tillbaka förebråelserna. Han säger: "Du stack därifrån med Gestapo i hälarna, och av alla ställen kom du hit till mig"!

Tämä on ehdottomasti yksi parhaista, ellei jopa paras lukemani kirja tänä vuonna. Tykkäsin ihan kaikesta, enkä löytänyt mitään heikkouksia. Tarina alkaa vuodesta 2015, ja siihen se myös päättyy, sulkien tapahtumat hienosti. Vuoden 1942 tapahtumat ovat jännittäviä, jatkuvasti saa pelätä päätyykö joku päähenkilöistä natsien käsiin. Sota jyllää taustalla mutta yksittäisten ihmisten arki ja arjessa selviytyminen on pääasia. Vuoden 1967 tapahtumat avaavat lisää vuodesta 1942, ja on mielenkiintoista lukea mitä päähenkilöille on tapahtunut neljännesvuosisadassa. Kuinka paljon sota-aika vaikuttaa yhä, miten on päästy jaloilleen. Sivusilmällä seurataan Turidin matkaa vauvasta seitsemänkymppiseksi. 

Mielestäni Dahl on suorastaan nero siinä, miten hän nivoo luvut yhteen. Useimmiten on niin, että seuraava jatkuu lähes samanlaisesta tilanteesta mihin edellinen jäi, mutta 25 vuotta edellistä aikaisemmin tai myöhemmin. Jos edellinen luku päättyy esimerkiksi niin, että vuonna 1967 Ester  lähtee kävelemään Gerhardin luo, seuraava alkaa niin että vuonna 1942 Ester kävelee johonkin. Luvut on nimetty paikkakunnan, kuukauden ja vuosiluvun mukaan, mutta tarinassa on helppo pysyä kärryillä kulloisestakin aikatasosta eikä sitä tarvi tarkistaa. 

Henkilöhahmot ovat ihan huippuja ja mikä tärkeintä, heissä tapahtuu muutoksia vuosikymmenien kuluessa. Kun ensimmäistä kertaa tullaan 1960-luvulle, minulle tuli pian olo että ahaa, ai tämmöinenkö tämä tyyppi on. Henkilöistä paljastuu uusia luonteenpiirteitä ja lukijana joutuu välillä miettimään että niin... pidänkö tästä sittenkään. On asunto- ja hotellihuonemurtoja, veitsiä ja pistooleita, valheita ja osatotuuksia, jotka kaikki haastavat lukijaa valitsemaan puolensa. Vai onko kaikki sittenkin vain hämäystä, eikä tarinassa olekaan vihollisia...

Jo muutaman kymmenen sivun jälkeen olin täysin tarinan vallassa. Toivoin, että kirja jatkuu aina vaan. Koin, että siinä ei ole yhtään tyhjäkäyntiä, vaan jokaisessa luvussa tapahtuu jotain, ja yleensä jotain ratkaisevaa joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tämäkin on taito; kaikki kirjailijat eivät sitä osaa. Mietin, että tykkään hämmästyttävän paljon ruotsalaisesta dekkarista, kunnes tajusin että tämähän on tietenkin norjalainen eikä ruotsalainen :D Mahtava tarina, jossa kuljetaan tunnekirjon laidasta laitaan ja kohdataan liki kaikki puolet mitä elämä voi tarjota.   









perjantai 29. kesäkuuta 2018

Bo Carpelan: Axel

Bo Carpelan: Axel
Ruotsinkielinen alkuteos Axel
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 1987
458 s.







Axel Carpelan on nimi, joka on vilahdellut taiteilijaelämäkerroissa. Hänen suurin "meriittinsä" on ollut ystävyys Jean Sibeliuksen kanssa. Mutta mitä tiedetään Axelista itsestään, Axelina? Bo Carpelan on kirjoittanut fiktiivisen päiväkirjan isoisänsä veljen elämästä vuosilta 1868-1919. Alkusanoissa hän kertoo, että kukaan ei tiedä kirjoittiko Axel päiväkirjaa vai ei. Mutta eipä sillä ole väliäkään. Carpelan on hyödyntänyt saatavilla olevaa aineistoa, niin kirjoja kuin kirjeitä, joten päiväkirja nojaa vahvasti tosiasioihin. 

Pidän Axelia todella surullisena mutta hyvänä kirjana. Axelin elämä on vaikea, ja intiimit päiväkirjamerkinnät tuovat asiat todella lähelle. Pienikokoinen ja sairaalloinen Axel on musiikillisesti lahjakas, mutta keho ei sittenkään kestä viulunsoittoa. Hermostuneisuus, äkillinen kiihtymys, pyörtymiset ja hikoilukohtaukset ovat iso osa arkea, mikä aiheuttaa häpeää, eniten hänelle itselleen. Mieli on usein maassa, sairastelu pakottaa vuodelepoon, hän ei näe kummoista tulevaisuutta itselleen. Lähellä on muutamia ystäviä, joihin hän kuitenkin hermostuu, joskus mitättömän tuntuisesta syystä. Sibeliuksesta tulee hänelle tukiranka, yhteys elämään. Samalla ystävyys on raskasta; Axel näkee paljon vaivaa kerätäkseen Sibeliukselle rahaa, hän murtuu negatiivisista kritiikeistä, hän murehtii Sibeliuksen elintapoja... Ainakin minulle jää sellainen olo, että Axel ei koskaan pääse elämään. Aina on jotain esteitä, fyysisiä tai henkisiä, jotain mikä lamaannuttaa hänet. On kuin hän kulkisi varjona oman elämänsä laitamilla.

Koulussa ei minulla ole yhtään ystävää. Olen pyytänyt Hjalmaria avuksi, hän ryntää tiehensä, juoksee, hyppii ja heittelee minua lumipalloilla. (1.12.1868.)

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, koska minulla olisi ollut pelkästään kurjaa kerrottavaa. Koetan olla vaiti etten ärsyttäisi muita, ja silloin on kynäkin vaiti. Toivoisin että voisin muuttaa itseni muuksi, tehdä itseni näkymättömäksi, sittenhän näkisivät kaikki! Kirjoittanut Koston Käsi. Sinetöity yksinäisyydessä e.m:tun verellä. (4.4.1871.)

Erittäin ärtyväinen, kävin tri B:n luona, pelännyt järkeni puolesta, itkukohtauksia hiljaisuudessa, unettomuutta, pyysin rauhoittavia lääkkeitä, hän katseli minua epäluuloisesti ja määräsi terveempää elämää! Minä, joka en tupakoi enempää kuin juokaan, vaan - hajoan. (18.12.1882.)

Janne kiihkeästi työhönsä uppoutuneena eikä ole voinut ottaa vastaan. Istun huoneessani ja olen osa tätä niukkaa asumusta. (26.3.1906.)

Olen kuihtunut linnunrangaksi, silti lapaluiden ja näkyviin työntyvien kylkiluiden välissä on tilaa rauhalle ellei ilolle. (18.8.1917.)

Vaikka Axelin tie on kivikkoinen, ei päiväkirja ole pelkkää toivottomuutta. Ilonpilkahduksia löytyy ihmisistä, luonnosta ja ennen muuta musiikista. Vaikka Axelista ei tullutkaan muusikkoa, hän pystyy nauttimaan muiden esityksistä ja sävellyksistä. Päiväkirjamerkintöjen sävy on usein haikea ja lämmin, ei synkkä. Elämä olisi voinut tarjota paljon enemmän, mutta niillä mennään mitä on saatu. 

Kirjan kieli on kaunista, etenkin luontoa ja musiikkia käsittelevissä kohtauksissa. Vaikka tekstiä olisi muutama rivi, tuokio laajenee kauas yli sanojen. Välillä on pakko pysähtyä, pakko nostaa katse ulos ikkunasta ja miettiä. Miettiä omaa elämää, haaveita, mahdollisuuksia, mutta myös sitä millaista olisi ollut elää reilut sata vuotta sitten.

Mozart: valoa syvyyksien yllä. Beethoven: itsepintainen liike pystysuoraan. Brahms: koti-ikävä. Se on: kuolemankaipuu, elämänkaipuu, yhdistyneinä. (3.10.1896.)

Tämän ovat lukeneet myös Marjatta, Ina, Leena Lumi ja Leena Laurila.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

John Le Carré: Mies kylmästä

John Le Carré: Mies kylmästä
Englanninkielinen alkuteos The Spy Who Came in from the Cold (1963)
Suomentanut Antti Salomaa
Weilin & Göös 1964
277 s.







Kirjaston uutuuspöydällä katselin John Le Carrén uutta kirjaa. En tietenkään voinut vielä lainata sitä, koska sen kerrottiin olevan jatkoa kahdelle muulle. Huomasin, että muita osia ei ole kirjastomme kokoelmassa. Ajattelin tilata ne seutuvarauksena, kunnes kävi onnenpotku. Joku oli tuonut kierrätyshyllyyn juurikin kyseiset kaksi kirjaa. Mies kylmästä on ensimmäinen osa, ja voi kun sitä oli hauska lukea. Nykyjännäreissä on varsin vähän vakoojatarinoita, äkkiseltään mieleen tulee vain Daniel Silva. Ja tietenkin Tom Clancy, mutta hän alkaa olla jo unohtumaan päin. 

Alec Leamas on amerikkalainen agentti, sijoituspaikkana Länsi-Berliini. Tehtävänä hänellä on selvittää, miksi vakoojaverkosto on menettänyt agentin toisensa jälkeen, itse asiassa niin monia että oikeastaan koko verkosto on poissa. Yhteyshenkilö Karl on Leamasin viimeinen toivo,  mutta Karl ammutaan hänen silmiensä edessä. Leamas hyllytetään, hän joutuu palaamaan kotiin ja menemään tylsiin toimistohommiin huolehtimaan agenttien ja operaatioiden rahaliikenteestä. Pian hän tekee katoamistempun, hän ei halua elämää ex-vakoojana. Alkoholi ja erakoituminen ottavat vallan. Rahattomana hän pakottautuu menemään töihin kirjastoon. Entinen elämä ei kuitenkaan ole ohi, silmät seuraavat häntä edelleen. Niinpä ennen pitkää Leamas vedetään mukaan ovelaan peliin, peliin jossa vain kovimmat selviävät hengissä. 

- Mutta ette voi odottaa koko loppuikäänne. Hän on jo yhdeksän tuntia sovitusta ajasta myöhässä.
- Menkää te vain, jos haluatte, sanoi Leamas ja lisäsi: - Olette ollut suureksi avuksi. Kerron Kramerille, että olette ollut hiton suureksi avuksi.
- Mutta kauanko aiotte odottaa?
- Kunnes hän tulee.
Leamas meni tähystysikkunan luo ja jäi seisomaan kahden liikkumattoman poliisin väliin. He kiikaroivat itäpuolen tarkastusasemaa. 
- Hän odottaa pimeää, mutisi Leamas. - Olen varma siitä.
- Tänä aamuna sanoitte, että hän tulee työväen mukana. 
Leamas kääntyi häneen päin.
- Agentit eivät ole lentokoneita. Heillä ei ole aikataulua. Hänen pelinsä on selvä, hän pakenee henkensä edestä ja hän pelkää. Mundt on tälläkin hetkellä hänen kannoillaan. Hänellä on vain yksi mahdollisuus. Saakoon hän itse valita hetkensä.
Nuorempi mies epäröi. Hän halusi poistua, mutta ei saanut lähdetyksi.
Kello kilahti vartiotuvassa. Kaikki valpastuivat, jännittyivät odottamaan. Poliisi sanoi saksaksi: - Musta Opel Rekord. Liittovaltion rekisteritunnus.

Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka paljon nautin tämän lukemisesta. Erityisen hyvää ja viihdyttävää on tarinan monipuolisuus, se kuinka yllättäviä juonenkäänteitä tulee. Lukijan on liki mahdoton tietää tai edes arvata, kuka on oikeasti millä puolella; juuri kun näyttää siltä että tämä on varmasti näin niin tuleekin jokin yllätys. Mielestäni lukeminen oli siksi myös hauskaa. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä, että tietty tilanne oli odotettu tapahtuvaksi ja sitä oli ehkä harjoiteltukin, mutta silti, sellaisessakin koetaan jotain odottamatonta, kohdehenkilö(it)ä hämmentävää. 

Dekkareita on tullut luettua viime aikoina paljon; ehkä siksikin vanha kunnon jännäri oli niin kiva lukea. Ruumiita tulee melko paljon, mutta pääosin siististi, kuten ampumalla. Jännitystä riittää, kun lukija arvailee kuka on hyvis ja kuka pahis, kuka jää henkiin, kenestä seuraavaksi paljastuu uusia asioita... Tuntuu, että tarina hämää lukijaa melkein joka sivulla. Harva asia tai ihminen on sitä miltä näyttää, usein niistä paljastuu ihan toinen puoli, sen jälkeen vielä yksi, ja ehkä vieläkin yksi. Mikään ei ole varmaa, ja viimeiselle riville asti saa jännittää että miten tässä käy. 

Onneksi kierrätyshyllyssä oli myös seuraava osa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Uskon ja toivon viihtyväni sen parissa yhtä hyvin kuin tämän. 

Mies kylmästä on luettu blogissa Lukukokemuksia ja vähän muutakin.  

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Ruotsinkielinen alkuteos Vågspel (2016)
Suomentanut Anu Koivunen
Bazar 2018
574 s.







Ann Rosmanilta suomennettiin kolme kirjaa, sitten tauon jälkeen Karin Adler - sarjan kuudes osa. Olen lukenut väliosat ruotsiksi, mutta mielestäni Sukellus syvyyksiin toimii myös yksittäisenä teoksena eikä vaadi aiempien osien lukemista.

Ruotsin poliisi saa virka-apupyynnön Orkneysaarilta. Ruotsalaisen omistama vene on löytynyt ajelehtimasta, tyhjänä. Kenelle kuuluvat veneestä löytyvät verijäljet ja missä on Bo Stenman, eläköitynyt sukeltaja? Karin ja Folke matkustavat selvittämään asiaa.  He kuulevat legendoja vuonna 1916 uponneesta aarrelaivasta, josta on tullut Stenmanille suorastaan pakkomielle. Hylylle on tehty sukellus vuonna 1977, ja tuo tutkimusretki vaikuttaa yhä monien elämään.

"Veneessä on joku", Karin sanoi. "Kiireesti vaatteet päälle ja taskulamppu mukaan, jos sinulla on. Minulla on vain yksi pieni lamppu." Karin istuutui lattialle ja veti kengät jalkaan, mutta Folke seisoi paikallaan aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. 
"Vauhtia nyt, Folke!"
"Oletko soittanut poliisille?" Folke kysyi.
"En minä kenellekään ole soittanut."
"Emme kai me keskellä yötä voi rynnätä ulos?" hän yritti.
"Etkö kuullut mitä minä sanoin? Purjeveneessä on joku. Veneessä palaa valo."
"Kuulehan, Karin, asia on nyt niin..."
"Menen sitten yksin", Karin vastasi ja lähti. Hän ei aikonut jäädä kuuntelemaan Folken pitkäveteisiä pohdiskeluja. Vaikka Folkella oli jo vuosien kokemus poliisin työstä, hän ei vieläkään osannut mennä suoraan asiaan ja vasta sitten jaaritella kaikesta muusta. 

Tykkäsin kirjasta muuten, mutta siinä jää minun makuuni liian monta isoa kysymystä auki. Kuka on Leslie ja miksi hän on mukana sukellusretkellä? Miksi amerikkalainen liikemies kustantaa kalliin retken yhden fiktiivisen kirjan takia? Onko taustalla muuta ja jos on niin mitä? Miksi uppoamishetkellä vuonna 1916 sotilaat estivät siviiliavun? Miksi Karin ja Folke kutsutaan avustamaan paikallista poliisia, kun heidät kuitenkin jätetään lähes tyystin oman onnensa nojaan?

Loppuratkaisu oli minulle karmea pettymys. Se olisi kaivannut ehdottomasti enemmän pohjustusta. 500 sivua täynnä ihmisiä, sitten yhtäkkiä yhdessä lauseessa Karin ymmärtää kuka on syyllinen. Minä ymmärsin kuka mutta en että miksi. Kun 1970-luvun tapahtumista kerrotaan niin laajasti, niin mielestäni sen olisi pitänyt liittyä loppuratkaisuun paljon tiukemmin. Nyt jäi olo, että tässä on kaksi aikatasoa ja kaksi erillistä tarinaa, joista olisi voinut kirjoittaa kaksi erillistä kirjaa.

Tarinat sen sijaan, ne ovat hurjan kiehtovia. 1970-luvun sukellusretki on jo itsessään jännittävä. Mistä ja milloin hylky löytyy, milloin sääolot mahdollistavat sukelluksen, kuka pääsee sukeltamaan ja mitä vaaroja siihen liittyy, mitä hylystä löytyy... Retki on kuvattu todella elävästi.  Nykyhetkessä poliisityö limittyy tiukasti veneilyyn ja sukellukseen. Onneksi alan termejä ei viljellä tuhottoman paljoa, joten ei haittaa vaikka ei olisi eläissään astunut veneeseen.

Henkilöhahmot ovat loistavia. Karinista olen tykännyt aina. Nyt hänessä on lisänä se, että hän on muuttanut pois veneestä ja asuu talossa. Kaipuu vesille on kova, eikä sitä helpota se että meri näkyy talon ikkunoista. Kollegat Folke ja Robert ovat mainioita tyyppejä, Folke suorastaan riemastuttavan hauska.

Tätä ei kannata lähestyä huippujännittävänä dekkarina mutta toimii lomalukemistona mökkirannassa :)


Kirjoja ulapalta-haasteeseen tämä sopii myös, tervemenoa haaveilemaan merimatkasta :) 

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota & Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2018
173 s.
Arvostelukappale

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
10. painos Tammi 2010
173 s.

Pitkästä aikaa käsittelyssä kaksi kirjaa samaan aikaan, tällä kertaa suoranainen kirjapari. Aloitin lukemalla Vuosisadan rakkaussodan ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen jatkoin Vuosisadan rakkaustarinalla. Kirjoissa on paljon samaa mutta myös paljoa eroa. Witt-Brattström kirjoittaa parisuhteen väljähtymisestä, tai ei, väljähtyminen on liian lievä sana, olisiko rappio parempi. Tulinen rakkaus on muuttunut tuliseksi vihaksi, jossa katkeruus vallitsee ja syytökset lentelevät. Tikkasella rakkaus on jäänyt toisen osapuolen alkoholismin varjoon. Viha on piilevämpää, pinnalla on turhautuminen, alistuminen, yritys saada toinen huomaamaan että hei minä olen yhä olemassa ihmisenä.

Mies sanoi:
Puukotat minua silmään.
Pistelet neuloilla.
Jos et olisi tehnyt sitä
minun ei olisi tarvinnut
kohdella sinua kuin ilmaa.

Mies sanoi:
Sinä olet hullu.
On surullista nähdä
ihmisen tulevan noin hulluksi.

Nainen kysyi:
Mutta miksi minä tulen hulluksi?
Sinun sielusi on pikimusta.

(Vuosisadan rakkaussota)

Molemminpuolinen syyttely kiihtyy kiihtymistään. Sinä olet sellainen ja tällainen, sinä teit sitä ja tätä, minä teen tai sanon tai olen näin vain siksi kun sinä teet tai sanot tai olet noin. Hyvät, onnelliset ajat ovat yhä mielessä, tai ainakin mielen perukoilla, mutta ne haipuvat koko ajan kauemmas. Kuitenkaan suhteesta ei osata päästää irti, ei osata lopettaa vaan annetaan kierteen jatkua jatkumistaan.

En koskaan ymmärtänyt
miksi niin itsepintaisesti
väitit
että rakastit minua
kun et edes huomannut
että pian ei olisi jäljellä 
mitään minua
jota rakastaa

Sitten sinä loit itsellesi 
nimen
samaan aikaan kun minä
olin vajonnut todellisuuteen
korvia myöten

(Vuosisadan rakkaustarina)

Kirjoitusmuoto on sama, mutta sävy hyvin erilainen. Tikkasen minässä on jopa marttyyrin piirteitä; minä hoidan kaiken mutta sinä et huomaa minua, minä rakastan sinua mutta sinä huitelet muualla. 

Tykkäsin enemmän Witt-Brattströmin tekstistä. Mietin, että yksi syy voi olla siinä, että Tikkasen teksi muistuttaa liikaa siitä ajasta, jonka elin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Niin monta kertaa kuulin sunnuntaisin lupaukset, jotka rikottiin seuraavana perjantaina. Niin monta kertaa jäin kakkoseksi viinapullolle ja illanvietolle kaverin kanssa. Inhosin itseäni, kun en saanut lähdettyä suhteesta; siksi en voi pitää Vuosisadan rakkaustarinan minästä. Sen sijaan pidän paljonkin Witt-Brattströmin miehen ja naisen välisestä viiltävästä sanailusta, suoranaisesta kilpailusta siitä kumpi keksii nasevammat ja loukkaavammat haukkumasanat. Samalla vähän hävettää, tulee mietittyä että onko soveliasta nauttia riitelyn lukemisesta. 

Uskon, että Vuosisadan rakkaussota toimii myös ilman Vuosisadan rakkaustarinaa, mutta itse halusin lukea molemmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "palkitun kääntäjän kääntämä kirja". Vuosisadan rakkaussodan kääntänyt Jaana Nikula on saanut viime vuonna Erkki Reenpää - palkinnon. 

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja
Norjankielinen alkuteos Tysteren
Suomentanut Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic 2017
365 s.







Olipa aika, jolloin Anne Holt oli suunnilleen ainoa norjalainen dekkaristi, jonka osasin nimetä. Nyt uusia kirjailijoita putkahtelee varsin usein ja suomennosten määrä on kasvanut reippaasti. Viime vuonna saatiin ensimmäinen suomennos Anton Brekke - sarjaan, toinenkin on jo tullut, kolmannesta en tiedä mutta luulisin että tulossa sekin. 

Tarina alkaa 1960-luvun New Yorkista. Vincent Giordano on otettu jäseneksi mafiaperheeseen. Vähän myöhemmin hän saa tehtäväksi eliminoida ilmiantajan. Koska perhe on Vincentille kaikkein tärkein, tehtävän suorittaminen ei tuota ongelmia. Kunnes myöhemmin hän kuulee, että ilmiantaja-asia ei olekaan niin yksinkertainen millaisena se hänelle esitettiin.

Nykyhetkellä Norjassa yritysjohtaja Wilhelm Martiniussen löydetään murhattuna. Epäiltyjä löytyy rutkasti; Wilhelm on ilmoittanut yrityksen vetäytyvän suurista kaupoista, jolloin monen ihmisen lompakko jää täyttymättä. Pian löytyy konkreettinen tyhjä lompakko, tajuttoman miehen luota. Lompakon omistaja on nimeltään Vincent DeLuca. Hallitusti peliriippuvainen rikosylikomisario Anton Brekke saa tapaukset kontolleen, apunaan yli-innokas mutta siksi niin hauska poliisioppilas Magnus Torp, sekä komisario Simon Haugen. Älykäs ja viilipyttymäisen tyyni Brekke saa aivoilleen haasteen, mutta täytyypä hänen matkustaakin ennen kuin tapahtumakulku on selvillä. 

Anton nojasi päätään niskatukeen ja katsoi ympärilleen. Latoja, suuria peltoja ja valtavasti metsää. Täydellinen paikka murhalle ja runsaasti paikkoja ruumiin piilottamiseen.

Hän mietti lyhyttä keskustelua Frode Moenin kanssa. Martiniussen ja Moen eivät selvästikään olleet hyviä ystäviä, ja loppuvaiheessa he eivät olleet edes hyviä kollegoita. Siitä huolimatta hän ei osannut kuvitella, että Moen itse olisi murhan takana. Jos Frode Moen olisi surmannut Martiniussenin, mies olisi ilman muuta tehnyt sen täällä. Hän olisi houkutellut Martiniussenin jonnekin ja ampunut tämän. Tai iskenyt hengiltä. Moen oli kuitenkin ehdottomasti sitä tyyppiä, joka voisi palkata tehtävään jonkun toisen, joka oli tehnyt sen ennenkin. Jonkun, joka tiesi mitä teki. Se selittäisi erikoisen skenaarion ja sen tosiasian, että Nora Röed Karlsen oli jäänyt eloon. Säälimätön murhaaja oli yksinkertaisesti saanut maksun vain yhden henkilön surmaamisesta.

Pidin tätä jopa yllättävän hyvänä. 1960- luku ja mafia eivät nouse kärkeen kiinnostuksen kohteissani, mutta tässä ne maustavat tarinaa kiinnostavalla tavalla. Etenkin kun mafian kanssa ei jäädä 60-luvulle vaan perhe on mukana myös nykyhetken tasolla. Lisäsyvyyttä tulee siitä, kun 60-luvun nuori Vincent on nyttemmin harmaantunut isoisä. 

Aluksi ajattelin että jaaha, seuraava ongelmakimppu-poliisi, tällä kertaa vuorossa peliriippuvuus. Onneksi pelaaminen on mukana niin, että se ei ole kaikkea hallitseva voima. Tappiot kirvelevät mutta Anton pystyy keskittymään työhön täysillä, ja työn ulkopuolella hänellä on muutakin elämää kuin pokeripöydät. Toivottavasti seuraavissa osissa sama jatkuu, eikä Anton uppoa pelimaailmaan kokonaan. Liikaa on kirjoja, joissa rikos jää sivuseikaksi päähenkilön keskittyessä ryyppämään tai arpoessa millä pillereillä jaksaa selvitä päivästä. 

Koska tarinalinja kattaa puoli vuosisataa, tapahtumia ja henkilöitä on paljon - mutta ei liikaa. Kokonaisuus on hallittu, henkilöt on helppo muistaa ja tapahtumat ovat melko suoraviivaisia. Toki matkalle mahtuu yllättäviä yhteyksiä ja kiemuroita, mutta keskus muodostuu muutamasta tapahtumasta joista ei koskaan edetä kauas. Lukijan ei tarvitse pysähtyä miettimään, että millä aikatasolla nyt mahdetaan olla, kukas tuo olikaan, mitä tuolle tapahtui ja niin edelleen. Kelpo avaus sarjaan siis!

Ilmiantajan ovat lukeneet myös taina j, Marika Oksa ja Mari. Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 14, "kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan".. 


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa
Ruotsinkielinen alkuteos Levande och döda i Winsford (2013)
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Jussi Karjalainen
Tammi 2018
440 s.






Henkilökohtaisesti Elävät ja kuolleet Winsfordissa on minulle yksi tärkeimmistä Håkan Nesserin kirjoista. Näin siksi, koska kaupunkisarjan aiemmat osat ovat olleet pettymyksiä. Loistavan van Veeteren - ja melkein yhtä hyvän Barbarotti-sarjan jälkeen olisin halunnut pitää kaupunkikirjoista, mutta Lontoo ja New York jättivät minut kylmäksi. Tämä uusin suomennettu onkin suorastaan pankin räjäyttäjä. Tykkäsin ensisanoista lähtien, ja pitkästä pitkästä aikaa toivoin että kirja ei loppuisi ollenkaan. 

Tarina alkaa, kun Maria Holinek ja koiransa Castor saapuvat Exmoorin nummille. Maria - käyttäen sukunimeä Anderson - on vuokrannut talon talveksi. Ylhäällä nummella hän on kaukana kaikesta, kaukana tutuista ihmisistä, puhelimen ja sähköpostin tavoittamattomissa. Hän esittäytyy kirjailijaksi ja kertoo tulleensa Winsfordin kylään kirjoittamaan. Kylä toivottaa hänet tervetulleeksi, kyselemättä sen enempää miksi ja miten ruotsalainen nainen päätyy noin syrjäiseen paikkaan. 

Marian tarinaa keritään auki vähän kerrassaan. Työ tv-yhtiössä on alkanut tympiä, eikä elämää helpota kirjallisuusprofessori-aviomiehen aiheuttama skandaali. Maria ja Martin päättivät suunnata Marokkoon, paikkaan jossa Martin on viettänyt aikaa 1980-luvun alussa. Käy kuitenkin niin, että Marokon sijasta määränpääksi tulee Winsford, eikä sinne saavu kuin Maria. Mökissä hän käy läpi sekä elämäänsä että puolisonsa kirjoituksia. Hän haluaa selvittää Martinin salaisuudet, hän haluaa tietää mitä on tapahtunut vuosikymmeniä sitten, hän haluaa päästä mukaan siihen mitä tapahtui ennen kuin he Martinin kanssa tapasivat. Nummi tarjoaa vastauksia mutta myös uusia kysymyksiä. Mitä Marialle on tarjolla Ruotsissa? Voiko 55-vuotias nainen aloittaa uudelleen tyhjästä? Mitä Englannilla on annettavaa?

Join kuin vastamyrkkynä kaksi lasillista erinomaista portviiniä, jota olin ostanut Dulvertonista, ja otin esiin tietokoneeni. Martinin kone, se jossa on ärsyttävä tarra Barcelonasta, saa toistaiseksi pysyä hänen mustassa salkussaan. Luulen että jossain vaiheessa avaan nekin, sekä salkun että tietokoneen, mutta tänä iltana se ei todellakaan tuntunut tarpeelliselta. Totesin että täällä ei ole nettiyhteyttä, ei tietenkään, tiesin sen kyllä. Jos myöhemmin tuntuu siltä että tarvitsen yhteyden - syystä jota en juuri nyt oikein keksi - voin mennä joko rannikkokaupunki Mineheadiin, jossa on kuulemma yksi jos toinenkin internetkahvila, tai sitten Dulvertonin kirjastoon. Tai näin ainakin luulen, ehkä vaihtoehtoja on lähempänäkin. Varmistin myös, ettei minun eikä Martinin kännykkä toimi talossa, ja päätin että tarkistan huomenna tilanteen hautakummulla josta Mr Tawking puhui. En missään tapauksessa yritä soittaa kenellekään - enkä lähettää sähköpostia tai tekstiviestiä - mutta on toki syytä selvittää, yrittääkö joku ottaa yhteyttä meihin. 

Tosin jo pelkkä kännykän aktivointi voi olla riski, en tiedä miten homma toimii. Mutta jos meitä aletaan etsiä, siis jos Interpol ja erilaiset tiedustelijat sun muut alkavat tosissaan jäljittää meitä, meidät tietenkin löydetään ennemmin tai myöhemmin. Idea on siinä, että kenellekään ei tule mieleen ruveta etsimään meitä. Koska siihen ei ole mitään syytä.

Kuten jo sanoin, en olisi halunnut tämän loppuvan. Onkohan se sumuinen ja sateinen nummi vaelluspolkuineen, joka imee mukaansa? Yksinolo, pimeät illat, seurana lähinnä kirjat ja omat ajatukset. Tiedättehän, Arnaldurin kirjat, Ruth Galloway - sarja, Susanne Janssonin Uhrisuo... Joka tapauksessa, olen tavattoman onnellinen ja helpottunut, ihanaa että lopulta pääsin takaisin Nesserin kelkkaan. 

Tarina on kiinnostava, se on yllätyksellinen mutta käänteet ovat uskottavia. Samalla mukana on pieniä kiemuroita, jotka saavat epäilemään että ovatko asiat sittenkään näin vai onko taustalla vielä jotain muuta. Toisinaan Maria epäilee itsekin, jolloin lukijan on pakko kiirehtää eteenpäin saadakseen selityksiä. Nesser sirottelee pieniä taitavia koukkuja sinne tänne, lukemista on melkeinpä mahdoton jättää tauolle, vaikka esimerkiksi Marian nukkumaanmeno antaisi muuten siihen tilaisuuden.

Vilkaiskaa myös, mitä mieltä Takkutukka, Anneli A ja Tuijata ovat tästä.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 4, "kirjan nimessä on jokin paikka". 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
Englanninkielinen alkuteosThrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2017)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Kansi Laura Noponen
Bazar 2018
367 s.






Sarjan alussa Flavia de Luce oli yksitoistavuotias, kahdeksannessa osassa kahdentoista. Paljon on siis ehtinyt tapahtua melko lyhyessä ajassa! Tuskin hän on ehtinyt selvittää tapauksen Amerikassa, kun on aika palata koti-Englantiin. Paluu sujuu ikävissä merkeissä. Flavian isä on sairastunut vakavasti, ja Esmeralda-kana on syöty. Sisaret ovat yhtä inhottavia kuin aina. Flavia haluaisi mennä tapaamaan isäänsä sairaalaan mutta ei saa lupaa; isän voinnin pitää kohentua ennen vierailua.

Niinpä Flavia yrittää saada aikansa kulumaan, mikä ei olekaan ihan helppo tehtävä. Ennen kuin sattuu onnenpotku. Kirkkoherran Cynthia-rouva pyytää Flaviaa toimittamaan kirjeen, mutta kuinkas sattuukaan, Flavia löytää vastaanottajan kuolleena. Poliisin kutsumiselle ei ole kiirettä, eihän kuollutta voi enää auttaa. Flavia tekee ensin omat havaintonsa ja käynnistää ajatustyön, vasta sitten on poliisin vuoro. 

Nopea nuuskaisu paljasti, että ilmassa ei tuntunut savun tai kynttilöiden hajua eikä palaneen vauvanrasvan tai minkään vastaavan katkua, mikä olikin oikein mukavaa. Sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Vaikka olen saanut syntymälahjaksi vahvan vatsan, on kuitenkin asioita jotka ovat täysin kestämättömiä.

En aistinut muuta hajua kuin sen vienon rikin tuoksahduksen, mikä saattoi olla peräisin vaikkapa sytytetystä tulitikusta. 

Huokaisin helpotuksesta, kun varmistuin, että huoneessa ei näkynyt noki- tai tuhkajälkiä, ei lattiaan piirrettyjä pentagrammikuvioita, eikä muitakaan kammottavuuksia, joista Daffy niin mielellään luki minulle ääneen Dennis Wheatleyn selkäpiitä karmivista kirjoista.

Juuri kun olin kehumassa itseäni siitä miten järkevästi osasin toimia, ruumiin suunnalta alkoi kuulua rapinaa. Käännähdin ympäri ja näin, että ruumis liikkui.

Olen pääosin tykännyt Flavia-sarjasta. Esimerkiksi Filminauha kohtalon käsissä on sellainen, jota lukiessa suorastaan riemastuin. Ihana suljetun huoneen mysteeri! Talo täynnä ihmisiä tarkoittaa taloa täynnä epäiltyjä! Kolmasti naukui kirjava kissa on sarjan synkkävireisin osa. Flavia on aina vähän yksinäinen ja ulkopuolinen, nyt vielä enemmän. Isä on poissa, suosikkini Dogger vilahtelee vain ohimennen, komisario Hewitt vain käväisee tarinassa... Ainoastaan polkupyörä Gladys on uskollisesti läsnä. Flavia ei juuri tapaa ihmisiä, ja ne keitä hän tapaa niin heidän seurassaan hän ei viihdy. Kuvaavaa on hänen ajatuksensa, kun hän ruumista tutkiessaan hymyilee: "[S]e taisi olla ensimmäinen hymyni moneen kuukauteen." Eikä tarinan myöhemmissäkään vaiheissa tule syytä hymyilyyn, päinvastoin. Tapauksen selviää tuskallisen hitaasti, ja kotiolot ovat ankeat. 

Kirjan tunnelma on kovin alakuloinen. Harmi. Olen tykännyt siitä, että tarinoissa on ollut huumoria, jopa sellaista että melkein naurattaa ääneen. Tässä huumori on ohimenevää, kunnes taas synkkyys jysähtää niskaan. Flavialla ei ole juuri ollut ystäviä ennenkään, mutta nyt ei tahdo löytyä edes juttukaveria. Kaikilla on kiire, kukaan ei ehdi, kaikilla on muuta ajateltavaa. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän, jos esimerkiksi Dogger tai Hewitt olisivat olleet tiiviimmin mukana. Nyt Flavia on minun makuuni liian yksin. Toivottavasti seuraavassa osassa hänen elämäänsä tulee edes vähän valoa ja lämpöä.

Suomentaja Maija Heikinheimolle lähetän lämpimiä tervesiä. Sarjan alun luin suomeksi, sitten osat 5-7 englanniksi ja tämän suomeksi. Mielestäni lukeminen on ollut yhtä vaivatonta kummallakin kielellä. Käännös ei tunnu missään vaiheessa pakotetulta, tarina soljuu eteenpäin ja tekstin vangitsevuus toimii myös suomeksi. 

Blogeissa "kirjavaa kissaa" on luettu ahkerasti, siitä ovat postanneet muun muassa Marja-Liisa, Evaria, Niina T. ja Mari.

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 42, "kirjan nimessä on adjektiivi".

torstai 7. kesäkuuta 2018

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
Otava 2018
303 s.









Karl Axel Björk seikkailee jo viidennessä kirjassa. Edellisen kirjan loisteliaasta oopperamaailmasta siirrytään täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Tällä kertaa tie vie hänet Berliiniin, kaksien kasvojen kaupunkiin. 1920-luvun Berliini on iloinen, riehakas, väsymätön. Samalla se on köyhä, synkkä ja vaarallinen. 

Helsingissä ministeri Ritavuori on murhattu. Björk ei saa osallistua tutkimuksiin, mikä tekee hänet vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kun esimies on kuollut, Björk ei halua jatkaa työssään. Onneksi on Gustav-setä, joka tarjoaa hänelle töitä. Setä epäilee, että yrityksen Berliinin-konttorissa on tekeillä jotain hämärää. Rahavirta on pienempi kuin pitäisi, ja hän haluaa selvittää miksi. Björk on oikea mies tehtävään. Pian osoittautuu, että kavallus on yksinkertainen asia selvitettäväksi, ehkä liiankin. Olisin toivonut sen olevan vähän hankalampi tapaus. Nyt se tuntuu löyhältä, vähän kuin täytteeltä että saadaan syy Björkin Berliinin-matkaan. 

Kauaa ei Björk ehdi olla Berliinin maaperällä, kun hän lukee lehdestä ikäviä uutisia. On löytynyt silvottu ruumis, eikä se ole ainoa. Erinäisten sattumusten kautta Björk ystävystyy poliisimiehen kanssa ja pääsee mukaan tutkimuksiin. Tiergartenin teurastaja osoittautuu ovelaksi, varjoksi varjojen joukossa. Kilpajuoksu aikaa vastaan tuottaa ahdistusta ja mustelmia, mutta Björk ei ole mies joka antaa periksi. 

Onpa aikamoinen tapaus, hän ajatteli, kun käveli siltaa kohti. Ei Suomessa tuollaisia helvetistä karanneita ollut. Kotosalla iskettiin reilusti puukolla ja ammuttiin pistoolilla niin, että uhri kuoli melkein saman tien. Oli tosin ollut se myrkyttäjä, Käärme. Se oli saanut hänet tolaltaan. Siinä ihmisessä oli ollut paljon sairaalloista. Tämä teurastaja, hänkin oli selvästi mieleltään sairas, vielä sairaampi kuin Käärme, jolla oli sentään jonkinlainen ymmärrettävä motiivi kamaliin tekoihinsa. 

Mutta uskoisi, että hullu jäisi kiinni helpommin kuin tervejärkinen.

Jack the Ripper, Björk muistutti itseään. Siinä oli hullu murhaaja, jota ei koskaan ollut saatu kiinni.

Hän kääntyi Koch-kadulle. Piti siirtää tuumailut sedän yritykseen. Tilikirjat tuntuivat vain kovin epätodellisilta sen jälkeen, kun oli pohtinut ihmissielun mustimpia sopukoita.

Aiempiin osiin verrattuna tämä on synkempi ja raskaampi. Björk on puolivieraassa maassa, vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka hän tutustuu naapureihinsa, olosuhteet eivät anna myöten kepeälle seurustelulle. Tapauksen tutkinta valvottaa Björkiä, eikä Berliini ole helppo paikka ihmiselle joka yrittää pysyä erossa morfiinista. Rakkaudelle on sijansa, mutta rakkauskin on epätoivon merkitsemää. 

Mielestäni Hämeen-Anttila on erittäin taitava ajan kuvaaja. Huomaa, että hän tietää mistä kirjoittaa. Berliini ja sen ihmiset tuntuvat eläviltä, lukija tuntee kulkevansa Björkin varjona, olevansa osallisena, haluavansa metsästää murhaajaa. 

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljon kirjoja, joissa rikosten kohteena ovat lapset. Monet ovat siihen kyllästyneet. Kun tässä paljastui uhrien olevan lapsia, ensireaktioni oli pettymys. Lapsia, taas! Myöhemmin ajattelin, että mitä ikinä kirjoissa tapahtuu, todellinen maailma on vielä kamalampi. Mitä ikinä kirjojen lapsille tapahtuu, todellisessa maailmassa on suuri määrä lapsia, jotka tälläkin hetkellä kokevat kammottavampia asioita kuin mitä haluan tietää. Rumat asiat eivät katoa sillä, että ne jätetään kirjoista pois.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Tiergartenin teurastajan kohtaan 17, "kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa". Sata vuotta myöhemmin tapahtuu edelleen sitä, että toisia lapsia pidetään vähempiarvoisina kuin toisia, että on lapsia joita kohdellaan kaltoin kotonaan, että on ihmisiä jotka kokevat että lapset ovat vapaata riistaa heille. Onneksi on Karl Axel Björk, hän on kuin kynttilän liekki pimeydessä, hän lämmittää ja valaisee pahaa maailmaa. 

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows: Sisämaa
Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet (2018)
Suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
190 s.








Nimetön nainen muuttaa poikaystävän perässä pieneen kylään Pohjois-Ruotsiin. Asia herättää ihmetystä sekä etelässä että pohjoisessa; ”vain” rakkaudenko takia hän muuttaa tuhannen kilometrin päähän, vieraaseen kylään, paikkaan jossa ei tunne kuin poikaystävänsä. Nainen itse on muutolle ja muutokselle avoin. Parisuhde on ohi oikeastaan jo ennen muuttoa, mutta erosta huolimatta nainen päätyy jäämään uudelle paikkakunnalle. Kylä on kuitenkin ystävällismielinen, uutta ihmistä ei katsota karsaasti vaan uteliaasti.

Vähitellen nainen saa jalansijaa uudessa kotipaikassaan. Hän tutustuu ihmisiin, pääsee töihin, kotiutuu. Päivät ja yöt ovat toisinaan pitkiä ja raskaita, mutta nainen kokee silti muutoksen olleen sen arvoista.

Luonto on jatkuvasti läsnä. Ollaan pienellä paikkakunnalla, vesien ja tunturien äärellä. Paikalliset tuntevat luonnon ja sen merkit, naisella on paljon opeteltavaa. Vähän myös pelättävää, koska luonto voi yllättää. Välillä tuntuu kuin naisella olisi maisema-ahdistus; liian paljon ja liian lähellä, liian monimuotoista ja liian aistivoimaista.

Kukaan ei vajoa täällä jäihin, koska täällä tunnetaan jää. Ja koska jää on täällä paksua.

En tiedä mitään jäästä. Paksuus senteissä ei sano minulle mitään. Milloin jäällä voi seistä? Pitääkö sen olla metrin vai kymmenen sentin paksuista? En tiedä milloin jää pettää enkä miksi.

(…)

Minulle on uutta että voi ajaa autolla ilman päämäärää. Ajella taajamassa, jäällä, toisinaan maantiellä päättämättä minne. Ja että voi ajaa jonkun luokse ilmoittamatta etukäteen. Avata oven ja astua sisään ja huikata hei. Vaikka tahtoisin omaksua nämä tavat, en osaa. Olla suuntaamatta minnekään, olla kokonaan ilman suunnitelmia. Eikä minulla liioin ole ketään, jonka luokse voisin ajaa käymään. Stina ei varmaan juuri kulmiaan kohottaisi, mutta minä en tuntisi oloani luontevaksi.

Tykkäsin kirjasta. Osittain ehkä siksi, että muuttaminen pienelle, vieraalle paikkakunnalle on tuttua. Reilut 10 vuotta sitten muutin parintuhannen asukkaan kuntaan, josta en tuntenut kuin silloisen poikaystäväni. Hänen ollessaan iltavuorossa mietin aluksi, että mitä tuli tehtyä. Muutamalla kadulla valaistus, muuten pilkkopimeää. Ei ystäviä, ei harrastuksia, ei oikein mitään tekemistä. Tuntemattomien kiinnostus, joka ajan myötä haipui ja aloit olla kiinnostava itsenäsi, et jonkun tyttöystävänä.

Mielestäni Willows kuvaa hienosti naisen yksinäisyyttä ja vierauden tunnetta. Samoin pidän luonnon kuvauksesta. Tarinan tenho on sanojen voimassa, kauniissa kielessä jota ei ole tehty turhan koukeroiseksi. Henkilöhahmot ovat varsin simppeleitä ja konstailemattomia, juuri siksi heistä on helppo pitää. Pitkälti ollaan nykyhetkessä, ilman menneisyyden painolasteja. Otetaan vastaan se, mitä elämällä on antaa tässä ja nyt. 

Kirjaa lukiessa tunsin kaipuuta pohjoiseen. Täältä ratikkatyömaan keskeltä olisi ihana päästä Lapin hiljaisuuteen ja luontoon. Tosin vain väliaikaisesti, en usko että itselläni olisi kanttia muuttaa sinne pysyvästi. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 1, ”kirjassa muutetaan.”

Sisämaata on luettu paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Kosminen K, Kymmenes kirjain, Aina joku kesken sekä Täysien sivujen nautinto -blogit.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Norjankielinen alkuteos Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.




Kirjan alaotsikko kertoo täsmälleen mistä on kyse, paitsi että jättihai tarkentuu jäähaiksi. Morten A. Strøksnes ja ystävänsä Hugo Aasjord lähtevät pyydystämään jäähaita pohjoisilta vesiltä, Länsivuonoilta. Hugo on kokenut merenkävijä, Morten ei niinkään. Yhdessä he muodostavat päättäväisen retkikunnan, vaikka välillä usko on koetuksella. Merelle voi lähteä vain oikeanlaisissa sääolosuhteissa, joita joutuu joskus odottamaan kauan. Ja vaikka kaikki muu olisi kohdallaan, jäähai ei aio jäädä kiinni tuosta vaan.

Jos Hugon ote olisi irronnut silloin kun veli kapusi häntä pitkin, tuskin kumpikaan olisi jäänyt henkiin kertomaan tarinaa. Hugon mielestä tarinan opetus oli kuitenkin se, ettei Länsivuonossa loppujen lopuksi tule kylmä, vaikka joutuukin veden varaan vajaaksi puoleksi tunniksi maaliskuussa. 
- Olimme ulkona loppupäivän vaatteita vaihtamatta. Tai kyllähän meille tuli kylmä. Korvien takaa ja niskan yläosaa alkoi paleltaa.
Joskus mietin, miten monta prosenttia ystävästäni oikeastaan on merinisäkästä.

Ennalta vähän epäilytti, että noinkohan tämä on kiinnostava kirja, Ei huolta, kyllä se on ja heti alusta asti. Tämä on vähän kuin matkakirja, yhtä tärkeä kuin lopputulos / kohde on matka sinne. Merelle tehdään useita retkiä, joillakin ei tapahdu mitään, toisilla melkeinpä liikaakin. Välillä tunnelma kiristyy, mutta välit eivät ehdi tulehtua pahasti koska retkien välillä on aina kuukausien tauko.  

Strøksnes kertoo merestä, merenelävistä ja vähän avaruudestakin. Hän puhuu meriaiheisesta kirjallisuudesta ja miettii, mitä merelle tapahtuu. Vaikka ihminen on sikäli viisas että kunnioittaa ja vähän pelkää merta, silti ihminen on merelle suuri uhka. On hurjaa ajatella, että jopa neljän kilometrin syvyydestä löytyy muovikasseja.

Lukiessa jouduin googlettelemaan useamman kerran, koska Strøksnesin elävä kuvaus vaati etsimään kuvia. Oli ihan pakko saada tietää, miltä näyttää syvännekrotti, jolla "on päälaella tai alaleuassa pyyntiantenni, jonka huipulla oleva lyhty keikkuu silmien edessä". 

Entäs sitten tämä:

Siellä on jo ennestään pilkkopimeää, niin ettei musteen ruiskauttaminen paljon auta, ja siksi vampyyritursaalla onkin toinen keino: se puree poikki yhden kahdeksasta lonkerostaan. Lonkero ajelehtii yksin vedessä ja vilkuttaa pieniä sinisiä valoja. Tämä harhauttaa hyökkääjän ja antaa lopulle vampyyritursaalle tilaisuuden paeta."

Kyllä on oveluuden multihuipentuma! :) 

Välillä jäähai jää taka-alalle, kun Strøksnes pohtii luontoa ja sen selviytymistä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan karata kauas itse asiasta, vaan piankin tarina kaartuu takaisin Länsivuonoille. Avaruusosuus on ehkä tarpeeton, koska se on toisaalta pieni, ja toisaalta merenalaisissa asioissa on ihan tarpeeksi pureskeltavaa. 

Strøksnes kertoo tapahtumista eläväisesti, ja suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt hienon työn kääntäessään sen. Ei ehkä ole helpoin aihe kääntää, vaikka monista eläimistä onkin mukana niiden latinankielinen nimi. Veneistä, kalojen käsittelystä ynn muusta kerrotaan, mutta ei liikaa eikä liian raskaasti. Välillä pysähdytään toviksi esimerkiksi lipeäkalaan, mutta pian jatketaan matkaa toiseen aiheeseen tai toiseen paikkaan. 

Kirjoja ulapalta - haaste saa jatkoa tällä, samoin Helmet-lukuhaaste jossa täyttyy kohta 45, "palkittu tietokirja". Norjassa Merikirja on saanut useampiakin palkintoja. Se on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?





tiistai 15. toukokuuta 2018

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen
Englanninkielinen alkuteos Sailing to Freedom (1952)
Suomentanut Jouko Vanhanen
Ulkoasu Asko Künnap
Eesti Mälu Instituut ja Arktinen Banaani 2017
221 s.






Trollhättanissa, missä kanava päättyy, Erma laskettiin useassa sulussa alas kaksikymmentä metriä Götajokeen. Kun se pääsi toiseen sulkuun, joka oli yli 12 metriä syvä, sen mastonkärki oli yli metrin meidän alapuolellamme. Tästä lintuperspektiivistä se näytti kauhean pieneltä, aivan kuin leluveneeltä kylpyammeessa. Rommy katseli sitä alaspäin käsivarret ristissä sulun reunalta.
"Ja mekö aiomme ylittää tuolla Atlantin?" hän kysyi vaitonaisesti. "Haluatko tietää, mitä mieltä minä olen? Minusta me olemme hulluja."

Yhdenlaista hulluutta se onkin, mutta joukkiolla ei ole vaihtoehtoa. Tai on, mutta se on palaaminen Neuvosto-Viroon ja mahdollisesti hengen menetys. Elämä Ruotsissa on jo alkanut sujua, mutta tilanteen mennessä ahtaaksi on lähdettävä. Ystävykset Harry ja Voldemar toteavat, että paras ratkaisu on hankkia alus ja purjehtia omin voimin Amerikkaan. Mukaan lähtee molempien tuttavia sekä Harryn perhe, yhteensä 16 henkilöä. Vene osoittautuu vanhaksi ja huonokuntoiseksi. Lähtö viivästyy remontoinnin, moottorin hankkimisen ja muonavarustelun takia. Kun matkaan päästään, vastaan tulee yllätys toisensa jälkeen. Reittiä on muutettava, aikataulut pettävät, sää on huono, välillä miehet joutuvat vetämään venettä rannalta käsin, ruoka pilaantuu myrskyssä...

Pitkä merimatka on todellinen jännitysnäytelmä. Lukija saa pureskella kynsiään monta kertaa ja jännittää, pysyykö laiva kasassa, kaatuuko se myrskyssä, loppuuko juomavesi ynnä muuta vastaavaa. Yksi yllätysmomentti on ihmisissä; kun matkalaiset rantautuvat eri satamiin, on aina varauduttava siihen että vastaanotto voi olla vihamielinen. Monta kertaa tilanne on jo epätoivoinen, mutta etenkin kapteeni Harry jaksaa olla luottavainen. Laiva on kestänyt vuosikymmeniä, ja tälläkin reissulla jo tuhansia merimaileja, niin eiköhän se kestä loppuun saakka! Hermoja raastava merimatka kestää kuukausia, mutta mukana on myös iloisia ja onnellisia hetkiä. Suuri meri ja pieni vene mittelevät voimiaan monta kertaa, mutta niin vaan Erma saa kuljetettua joukkion Amerikkaan.

Tuo musteensyvä tummuus vaikutti pahaenteiseltä, ja sen lämmin, raskas henkäisy sai minut vapisemaan. En halunnut katsoa pilveä, mutta katsomattakin pystyin aistimaan, miten se eteni ja odotti korkeajännitteisenä sitä, miten se tavoittaa meidät. Omituista kyllä, tuuli laantui, mutta tyyntyminen oli uhkaavaa.
"Se vetää henkeä ennen kuin alkaa puhaltaa täysillä", Harry sanoi. "Trooppinen myrskynpuuska. Se ei kestä kauaa."
Se alkoi kuin suuri ovi olisi vetäisty auki villin ristivedon edestä, ja seuraavassa hetkessä taivas putosi päällemme ja vesiputous musersi meidät, niin että hartioitamme särki ja polvemme taipuivat vesivyöryn painosta. Istumalaatikko oli hetkessä veden vallassa ja vesi nousi nopeasti pitkin sääriämme. Sadekuuron läpi Harry nykäisi hihaani ja karjui: "Mene ahteriin ja vedä iso puoliksi sisään!"

Kirja ilmestyi alunperin jo vuonna 1952, mutta suomeksi vasta viime vuonna. Onneksi, sillä se on valtavan kiinnostava. Nykyään uutisvirrassa on suuria laivoja satoine, tuhansine pakolaisineen, joten kontrasti on hurja. Tässä ei ole mukana ihmissalakuljettajia eikä rahaakaan muuta kuin mitä veneeseen ja sen varusteluun tarvitaan. Päästään kokemaan yksittäisten ihmisten matka, ne henkilökohtaiset syyt jotka pakottavat lähtemään ensimmäisestä pakopaikasta toiseen. Lapsille matka on leikki, seikkailu. Aikuiset eivät turhia vaivaa päätään; yhdellä on Amerikassa sukulainen valmiina auttamaan heitä. Täysin tuntemattomaan ja tuntemattomien armoille ei tarvitse heittäytyä.  

Vaikka purjehdus ei olisi tuttua, lukeminen etenee sujuvasti. Teknisiä termejä ei selitetä sen kummemmin mutta eipä tarvitsekaan. Ainakaan minä en kaipaa täydellistä selitystä veneen eri  osista ja laitteista, riittää että on kuvattu ymmärrettävästi se mihin ne on tarkoitettu ja mitä niillä tehdään. 

Pidän erityisen paljon runsaista yksityiskohdista ja kerronnan tarkkuudesta. Hajut ja tuntemukset puskevat kirjan sivuilta. Ja vaikka myrskyjä koetaan monta, jokainen niistä on erilainen. Yksittäiset tapahtumat nousevat tärkeiksi, esimerkiksi se kun löytyy unohtunut säilykepurkki; voi miten mieliala kohoaa ja matkanteko tuntuu paljon helpommalta.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 11, "kirjassa käy hyvin". Olen iloinen siitä, että Erma kesti myrskyt ja muurahaiset, eikä meri vienyt vapaudenkaipuisia virolaisia.

Laitan tämän myös Kirjoja ulapalta - haasteeseen. 



maanantai 14. toukokuuta 2018

Kirjastobileet: Mokoma-duo @MetsoLive

Tampereen pääkirjasto Metso, ja etenkin sen musiikkiosasto, on edelläkävijä monessakin suhteessa. Musavinkkausta koululaisille on ollut pitkään, ja tapahtumasarja MetsoLive on vakiinnuttanut asemansa. Kirjaston musiikkiosastolle on saatu esiintymään eturivin artisteja. Itse pääsin tänään ensimmäistä kertaa paikalle, oli pakko järjestää työvuoro tapahtuman mukaan, koska esiintymässä oli Mokoma-yhtyeestä tuttu kaksikko Marko Annala ja Tuomo Saikkonen. Mokoma on ollut yksi suosikkibändeistäni noin kymmenen vuoden ajalta. Silloisen poikaystäväni kanssa kävimme Tampereen Pakkahuoneella ja Klubilla legendaarisissa Easter Master - hevimusiikkitapahtumissa. Tuona yhtenä vuonna - en muista minä, kuitenkin ennen vuotta 2009 koska silloin erosimme - olimme lähteneet katsomaan Kotiteollisuutta. Muistan, kun Mokoma aloitti oman settinsä Pakkahuoneen puolella. Heti oli mentävä lähemmäs, että mikäs se tämä bändi on, hei täähän kuulostaa hyvältä. Ja niinhän siinä kävi, että tuo tuolloin uusi bändi oli lopulta koko illan paras.

Metsossa ohjelma oli selkeä: alkuun 20 minuuttia haastattelua ja sitten 45 minuuttia livemusiikkia. Yleisöä paikalla oli noin 100 henkilöä, ja kaikille jaettiin lappu jossa on herrojen luku-, kuuntelu-, peli- ja kuvataidesuosituksia. Ensi viikolla ilmestyvä uusi levy kuitattiin nopeasti, sitten siirryttiin suosituksiin. Kumpikin sai kertoa muutamasta jutusta tarkemmin, että miksi ovat valinneet juuri ne mukaan. Haastattelija Juhani Koivisto sanoi, että Annalan listalta löytyvä Daniil Harmsin Sattumia on mukana lähes kaikilla MetsoLiven esiintyjillä. Pakko myöntää, että ihan siitä syystä haluan lukea kirjan. Jos "kaikki" kotimaiset muusikot suosittelevat sitä, siinä on pakko olla sitä jotain. Tässä on kuva suosituslistasta, toivottavasti edes osa tekstistä näkyy:

Ja oo, Tuomo Saikkonen suosittelee Tuulen varjoa, lempikirjalistani ykköstä! :) 

Annala oli kuulemma ensimmäinen, joka esitti pelisuosituksia. Hauskaa, että myös se puoli on nostettu esiin. Kirjastossa on paljon pelejä niin aikuisille, lapsille kuin koko perheelle. Ei kaikissa kirjastoissa, mutta monissa, ja määrä lisääntyy jatkuvasti. Annala halusi tuoda myös kuvataiteen mukaan. Itse hän osaa laulaa, soittaa ja kirjoittaa, mutta piirtäminen ja maalaaminen eivät kuulemma suju ollenkaan. Siksi onkin kivaa nauttia toisten tekemistä töistä, joita ei välttämättä tarvitse ymmärtää voidakseen pitää niistä.

Haastatteluosuuden jälkeen kuultiin ehkä yllättävänkin pitkä akustinen keikka. Parempi näin päin, että kuultiin enemmän kuin mitä osattiin odottaa :) 

Yleisö tuntui viihtyvän mainiosti, huolimatta siitä että pienessä tilassa oli paljon väkeä, helle puski ulkoa sisälle ja ilmastointi oli pois päältä :D Hiki valui varmasti muillakin kuin vain minulla. 

Kirjastotila sopii mitä mainioimmin livemusiikille. Metsossa musiikkiosasto on yläkerrassa, eikä sieltä varmaankaan kuulu paljoa alakertaan. Toisaalta, nykykirjastossa ei tarvitse olla hiirenhiljaa vaan on ihan ok että kuuluu elämisen ääniä. Sitä paitsi tällaiset tapahtumat ovat omiaan tuomaan kirjastoon myös heitä, jotka eivät ehkä muuten tulisi. Voidaan levittää tietoa ja ilosanomaa siitä, että kirjastoon voi ihan vaan tulla, siellä voi ihan vaan olla, ei ole pakko lainata voidakseen olla tervetullut. 

Lisää tätä, kiitos! 

lauantai 12. toukokuuta 2018

Jo Nesbø: Macbeth

Jo Nesbø: Macbeth
Norjankielinen alkuteos Macbeth (2018)
Ruotsiksi kääntänyt Per Olaisen
Kansi: Marcell Bandicksson
Wahlström & Widstrand 2018
523 s.







Ahneena en malttanut odottaa suomennosta vaan tartuin ruotsinnokseen. Nesbø on aina luettava mahdollisimman nopeasti, vaikka en ole ihastunut hänen yksittäisiin kirjoihinsa ollenkaan yhtä paljoa kuin Harry Hole -sarjaan. Macbeth osoittautui eräänlaiseksi kummajaiseksi. Ensimmäiset sata sivua tykkäsin, toiset sata en tykännyt, 50 sivua tykkäsin, 50 en tykännyt, sitten taas tykkäsin...

Komisario Macbeth työskentelee nimettömäksi jäävässä brittiläisessä kaupungissa. Siellä käydään kammottavaa valtataistelua poliisin ja rikollisten kesken. Tuossa pelissä kenenkään henki ei ole minkään arvoinen ja ystävä muuttuu viholliseksi silmänräpäyksessä. Kukaan ei voi luottaa keneenkään, koska luottamus voi olla viimeinen teko elämässä. Oman edun ajaminen on tärkeintä, vaikka puheissa muuta sanottaisiin. Kaikenlainen uhkailu on arkipäivää, ja ruumiita tulee kasoittain.

Tarina alkaa poliisin väijyessä moottoripyöräjengiläisiä. Tekeillä on valtavan suuri huumekauppa, jonka poliisi haluaa estää. Tapahtumat riistäytyvät käsistä ja jälki on veristä. Macbeth nousee korkeimmaksi poliisiviranomaiseksi, yrittäen saada kaupungin hallintaansa. Apunaan hänellä on kasinon omistajatar Lady, määrätietoinen nainen, Macbethin rakastettu. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kukaan ei tiedä mikä on oikein ja mikä väärin? Mitä tapahtuu, kun moraali on murentunut eikä selkäänsä voi kääntää kenellekään ellei halua tulla puukotetuksi tai ammutuksi hengiltä? Miten saada yksittäisen ihmisen ääni - ja totuus - kuuluviin kaupungissa, jossa hyvää ei ole ollenkaan vaan taistelut käydään pahan ja pahan välillä?

Han tänkte på alla chanser livet gett honom. Den på barnhemmet den där natten, den han inte hade tagit. Och den Banquo gett honom, den han hade tagit. Hur den första så när omintetgjort honom och det andra räddat honom. Men är det inte så att det finns en del chanser man önskar att man inte fått, eftersom en del chanser dömer dig till olycka oavsett vilket, chanser som kommer att medföra ånger resten av livet antingen för att man tog dem, eller för att man inte tog dem? Åh, det smygande missnöjet som alltid ska förgifta den mest perfekta lycka. Och ändå. Hade ödet öppnat en dörr, som snart skulle smälla igen? Var det modet som skulle svika honom igen, så som det hade svikit honom den natten på barnhemmet? 

Han såg den intet ont anande mannen i sängen från den gången framför sig. Försvarslös. Och ändå en man som stod mellan honom och friheten varje människa förtjänade. Mellan honom och värdigheten varje människa borde kräva. Mellan Macbeth och makten han kunde uppnå. Och respekten. Och kärleken.

Det hade börjat ljusna utanför när han väckte Lady.

Kirjan taustalla on projekti nimeltä Hogarth Shakespeare. Se on alkanut vuonna 2016, jolloin Shakespearen kuolemasta oli kulunut 400 vuotta. Mukana on parisenkymmentä kirjailijaa, Nesbøn lisäksi muun muassa Gillian Flynn, Margaret Atwood ja Anne Tyler. Täytyykin alkaa tutkailla, miten muut ovat kunnioittaneet Shakespearea. 

Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että tarina on synkkä. Sitä se on myös Nesbølla. Kansi antaa täysin oikean kuvan sisällöstä. Mustaa, pahaa, juonittelua, kieroilua, petoksia... Ruumiiden lukumäärässä on mahdoton pysyä mukana, paljon niitä on. Punaista, veri ja rakkaus, joita ei tässä voi erottaa toisistaan.

Ihmisen pahuus tulee esiin kaikessa voimakkuudessaan. Siitä tykkäsin, että henkilöhahmojen määrä on riittävän rajallinen jotta heidät pystyy muistamaan. Poliisien, roistojen, Ladyn ja kasinon croupierin lisäksi mukana on radiotoimittaja sekä pormestari. Ei siis valtaisaa määrää hallintohenkilökuntaa sihteereineen, eikä perheenjäseniäkään mainita kuin ohimennen. Tapahtumat keskittyvät valtapeliin kaikkine monimutkaisine kiemuroineen. On hurjaa luettavaa! Pakko oli jatkaa lukemista, saada tietää että ketkä jäävät henkiin.