tiistai 19. kesäkuuta 2018

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota & Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2018
173 s.
Arvostelukappale

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
10. painos Tammi 2010
173 s.

Pitkästä aikaa käsittelyssä kaksi kirjaa samaan aikaan, tällä kertaa suoranainen kirjapari. Aloitin lukemalla Vuosisadan rakkaussodan ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen jatkoin Vuosisadan rakkaustarinalla. Kirjoissa on paljon samaa mutta myös paljoa eroa. Witt-Brattström kirjoittaa parisuhteen väljähtymisestä, tai ei, väljähtyminen on liian lievä sana, olisiko rappio parempi. Tulinen rakkaus on muuttunut tuliseksi vihaksi, jossa katkeruus vallitsee ja syytökset lentelevät. Tikkasella rakkaus on jäänyt toisen osapuolen alkoholismin varjoon. Viha on piilevämpää, pinnalla on turhautuminen, alistuminen, yritys saada toinen huomaamaan että hei minä olen yhä olemassa ihmisenä.

Mies sanoi:
Puukotat minua silmään.
Pistelet neuloilla.
Jos et olisi tehnyt sitä
minun ei olisi tarvinnut
kohdella sinua kuin ilmaa.

Mies sanoi:
Sinä olet hullu.
On surullista nähdä
ihmisen tulevan noin hulluksi.

Nainen kysyi:
Mutta miksi minä tulen hulluksi?
Sinun sielusi on pikimusta.

(Vuosisadan rakkaussota)

Molemminpuolinen syyttely kiihtyy kiihtymistään. Sinä olet sellainen ja tällainen, sinä teit sitä ja tätä, minä teen tai sanon tai olen näin vain siksi kun sinä teet tai sanot tai olet noin. Hyvät, onnelliset ajat ovat yhä mielessä, tai ainakin mielen perukoilla, mutta ne haipuvat koko ajan kauemmas. Kuitenkaan suhteesta ei osata päästää irti, ei osata lopettaa vaan annetaan kierteen jatkua jatkumistaan.

En koskaan ymmärtänyt
miksi niin itsepintaisesti
väitit
että rakastit minua
kun et edes huomannut
että pian ei olisi jäljellä 
mitään minua
jota rakastaa

Sitten sinä loit itsellesi 
nimen
samaan aikaan kun minä
olin vajonnut todellisuuteen
korvia myöten

(Vuosisadan rakkaustarina)

Kirjoitusmuoto on sama, mutta sävy hyvin erilainen. Tikkasen minässä on jopa marttyyrin piirteitä; minä hoidan kaiken mutta sinä et huomaa minua, minä rakastan sinua mutta sinä huitelet muualla. 

Tykkäsin enemmän Witt-Brattströmin tekstistä. Mietin, että yksi syy voi olla siinä, että Tikkasen teksi muistuttaa liikaa siitä ajasta, jonka elin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Niin monta kertaa kuulin sunnuntaisin lupaukset, jotka rikottiin seuraavana perjantaina. Niin monta kertaa jäin kakkoseksi viinapullolle ja illanvietolle kaverin kanssa. Inhosin itseäni, kun en saanut lähdettyä suhteesta; siksi en voi pitää Vuosisadan rakkaustarinan minästä. Sen sijaan pidän paljonkin Witt-Brattströmin miehen ja naisen välisestä viiltävästä sanailusta, suoranaisesta kilpailusta siitä kumpi keksii nasevammat ja loukkaavammat haukkumasanat. Samalla vähän hävettää, tulee mietittyä että onko soveliasta nauttia riitelyn lukemisesta. 

Uskon, että Vuosisadan rakkaussota toimii myös ilman Vuosisadan rakkaustarinaa, mutta itse halusin lukea molemmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "palkitun kääntäjän kääntämä kirja". Vuosisadan rakkaussodan kääntänyt Jaana Nikula on saanut viime vuonna Erkki Reenpää - palkinnon. 

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja
Norjankielinen alkuteos Tysteren
Suomentanut Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic 2017
365 s.







Olipa aika, jolloin Anne Holt oli suunnilleen ainoa norjalainen dekkaristi, jonka osasin nimetä. Nyt uusia kirjailijoita putkahtelee varsin usein ja suomennosten määrä on kasvanut reippaasti. Viime vuonna saatiin ensimmäinen suomennos Anton Brekke - sarjaan, toinenkin on jo tullut, kolmannesta en tiedä mutta luulisin että tulossa sekin. 

Tarina alkaa 1960-luvun New Yorkista. Vincent Giordano on otettu jäseneksi mafiaperheeseen. Vähän myöhemmin hän saa tehtäväksi eliminoida ilmiantajan. Koska perhe on Vincentille kaikkein tärkein, tehtävän suorittaminen ei tuota ongelmia. Kunnes myöhemmin hän kuulee, että ilmiantaja-asia ei olekaan niin yksinkertainen millaisena se hänelle esitettiin.

Nykyhetkellä Norjassa yritysjohtaja Wilhelm Martiniussen löydetään murhattuna. Epäiltyjä löytyy rutkasti; Wilhelm on ilmoittanut yrityksen vetäytyvän suurista kaupoista, jolloin monen ihmisen lompakko jää täyttymättä. Pian löytyy konkreettinen tyhjä lompakko, tajuttoman miehen luota. Lompakon omistaja on nimeltään Vincent DeLuca. Hallitusti peliriippuvainen rikosylikomisario Anton Brekke saa tapaukset kontolleen, apunaan yli-innokas mutta siksi niin hauska poliisioppilas Magnus Torp, sekä komisario Simon Haugen. Älykäs ja viilipyttymäisen tyyni Brekke saa aivoilleen haasteen, mutta täytyypä hänen matkustaakin ennen kuin tapahtumakulku on selvillä. 

Anton nojasi päätään niskatukeen ja katsoi ympärilleen. Latoja, suuria peltoja ja valtavasti metsää. Täydellinen paikka murhalle ja runsaasti paikkoja ruumiin piilottamiseen.

Hän mietti lyhyttä keskustelua Frode Moenin kanssa. Martiniussen ja Moen eivät selvästikään olleet hyviä ystäviä, ja loppuvaiheessa he eivät olleet edes hyviä kollegoita. Siitä huolimatta hän ei osannut kuvitella, että Moen itse olisi murhan takana. Jos Frode Moen olisi surmannut Martiniussenin, mies olisi ilman muuta tehnyt sen täällä. Hän olisi houkutellut Martiniussenin jonnekin ja ampunut tämän. Tai iskenyt hengiltä. Moen oli kuitenkin ehdottomasti sitä tyyppiä, joka voisi palkata tehtävään jonkun toisen, joka oli tehnyt sen ennenkin. Jonkun, joka tiesi mitä teki. Se selittäisi erikoisen skenaarion ja sen tosiasian, että Nora Röed Karlsen oli jäänyt eloon. Säälimätön murhaaja oli yksinkertaisesti saanut maksun vain yhden henkilön surmaamisesta.

Pidin tätä jopa yllättävän hyvänä. 1960- luku ja mafia eivät nouse kärkeen kiinnostuksen kohteissani, mutta tässä ne maustavat tarinaa kiinnostavalla tavalla. Etenkin kun mafian kanssa ei jäädä 60-luvulle vaan perhe on mukana myös nykyhetken tasolla. Lisäsyvyyttä tulee siitä, kun 60-luvun nuori Vincent on nyttemmin harmaantunut isoisä. 

Aluksi ajattelin että jaaha, seuraava ongelmakimppu-poliisi, tällä kertaa vuorossa peliriippuvuus. Onneksi pelaaminen on mukana niin, että se ei ole kaikkea hallitseva voima. Tappiot kirvelevät mutta Anton pystyy keskittymään työhön täysillä, ja työn ulkopuolella hänellä on muutakin elämää kuin pokeripöydät. Toivottavasti seuraavissa osissa sama jatkuu, eikä Anton uppoa pelimaailmaan kokonaan. Liikaa on kirjoja, joissa rikos jää sivuseikaksi päähenkilön keskittyessä ryyppämään tai arpoessa millä pillereillä jaksaa selvitä päivästä. 

Koska tarinalinja kattaa puoli vuosisataa, tapahtumia ja henkilöitä on paljon - mutta ei liikaa. Kokonaisuus on hallittu, henkilöt on helppo muistaa ja tapahtumat ovat melko suoraviivaisia. Toki matkalle mahtuu yllättäviä yhteyksiä ja kiemuroita, mutta keskus muodostuu muutamasta tapahtumasta joista ei koskaan edetä kauas. Lukijan ei tarvitse pysähtyä miettimään, että millä aikatasolla nyt mahdetaan olla, kukas tuo olikaan, mitä tuolle tapahtui ja niin edelleen. Kelpo avaus sarjaan siis!

Ilmiantajan ovat lukeneet myös taina j, Marika Oksa ja Mari. Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 14, "kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan".. 


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa
Ruotsinkielinen alkuteos Levande och döda i Winsford (2013)
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Jussi Karjalainen
Tammi 2018
440 s.






Henkilökohtaisesti Elävät ja kuolleet Winsfordissa on minulle yksi tärkeimmistä Håkan Nesserin kirjoista. Näin siksi, koska kaupunkisarjan aiemmat osat ovat olleet pettymyksiä. Loistavan van Veeteren - ja melkein yhtä hyvän Barbarotti-sarjan jälkeen olisin halunnut pitää kaupunkikirjoista, mutta Lontoo ja New York jättivät minut kylmäksi. Tämä uusin suomennettu onkin suorastaan pankin räjäyttäjä. Tykkäsin ensisanoista lähtien, ja pitkästä pitkästä aikaa toivoin että kirja ei loppuisi ollenkaan. 

Tarina alkaa, kun Maria Holinek ja koiransa Castor saapuvat Exmoorin nummille. Maria - käyttäen sukunimeä Anderson - on vuokrannut talon talveksi. Ylhäällä nummella hän on kaukana kaikesta, kaukana tutuista ihmisistä, puhelimen ja sähköpostin tavoittamattomissa. Hän esittäytyy kirjailijaksi ja kertoo tulleensa Winsfordin kylään kirjoittamaan. Kylä toivottaa hänet tervetulleeksi, kyselemättä sen enempää miksi ja miten ruotsalainen nainen päätyy noin syrjäiseen paikkaan. 

Marian tarinaa keritään auki vähän kerrassaan. Työ tv-yhtiössä on alkanut tympiä, eikä elämää helpota kirjallisuusprofessori-aviomiehen aiheuttama skandaali. Maria ja Martin päättivät suunnata Marokkoon, paikkaan jossa Martin on viettänyt aikaa 1980-luvun alussa. Käy kuitenkin niin, että Marokon sijasta määränpääksi tulee Winsford, eikä sinne saavu kuin Maria. Mökissä hän käy läpi sekä elämäänsä että puolisonsa kirjoituksia. Hän haluaa selvittää Martinin salaisuudet, hän haluaa tietää mitä on tapahtunut vuosikymmeniä sitten, hän haluaa päästä mukaan siihen mitä tapahtui ennen kuin he Martinin kanssa tapasivat. Nummi tarjoaa vastauksia mutta myös uusia kysymyksiä. Mitä Marialle on tarjolla Ruotsissa? Voiko 55-vuotias nainen aloittaa uudelleen tyhjästä? Mitä Englannilla on annettavaa?

Join kuin vastamyrkkynä kaksi lasillista erinomaista portviiniä, jota olin ostanut Dulvertonista, ja otin esiin tietokoneeni. Martinin kone, se jossa on ärsyttävä tarra Barcelonasta, saa toistaiseksi pysyä hänen mustassa salkussaan. Luulen että jossain vaiheessa avaan nekin, sekä salkun että tietokoneen, mutta tänä iltana se ei todellakaan tuntunut tarpeelliselta. Totesin että täällä ei ole nettiyhteyttä, ei tietenkään, tiesin sen kyllä. Jos myöhemmin tuntuu siltä että tarvitsen yhteyden - syystä jota en juuri nyt oikein keksi - voin mennä joko rannikkokaupunki Mineheadiin, jossa on kuulemma yksi jos toinenkin internetkahvila, tai sitten Dulvertonin kirjastoon. Tai näin ainakin luulen, ehkä vaihtoehtoja on lähempänäkin. Varmistin myös, ettei minun eikä Martinin kännykkä toimi talossa, ja päätin että tarkistan huomenna tilanteen hautakummulla josta Mr Tawking puhui. En missään tapauksessa yritä soittaa kenellekään - enkä lähettää sähköpostia tai tekstiviestiä - mutta on toki syytä selvittää, yrittääkö joku ottaa yhteyttä meihin. 

Tosin jo pelkkä kännykän aktivointi voi olla riski, en tiedä miten homma toimii. Mutta jos meitä aletaan etsiä, siis jos Interpol ja erilaiset tiedustelijat sun muut alkavat tosissaan jäljittää meitä, meidät tietenkin löydetään ennemmin tai myöhemmin. Idea on siinä, että kenellekään ei tule mieleen ruveta etsimään meitä. Koska siihen ei ole mitään syytä.

Kuten jo sanoin, en olisi halunnut tämän loppuvan. Onkohan se sumuinen ja sateinen nummi vaelluspolkuineen, joka imee mukaansa? Yksinolo, pimeät illat, seurana lähinnä kirjat ja omat ajatukset. Tiedättehän, Arnaldurin kirjat, Ruth Galloway - sarja, Susanne Janssonin Uhrisuo... Joka tapauksessa, olen tavattoman onnellinen ja helpottunut, ihanaa että lopulta pääsin takaisin Nesserin kelkkaan. 

Tarina on kiinnostava, se on yllätyksellinen mutta käänteet ovat uskottavia. Samalla mukana on pieniä kiemuroita, jotka saavat epäilemään että ovatko asiat sittenkään näin vai onko taustalla vielä jotain muuta. Toisinaan Maria epäilee itsekin, jolloin lukijan on pakko kiirehtää eteenpäin saadakseen selityksiä. Nesser sirottelee pieniä taitavia koukkuja sinne tänne, lukemista on melkeinpä mahdoton jättää tauolle, vaikka esimerkiksi Marian nukkumaanmeno antaisi muuten siihen tilaisuuden.

Vilkaiskaa myös, mitä mieltä Takkutukka, Anneli A ja Tuijata ovat tästä.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 4, "kirjan nimessä on jokin paikka". 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
Englanninkielinen alkuteosThrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2017)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Kansi Laura Noponen
Bazar 2018
367 s.






Sarjan alussa Flavia de Luce oli yksitoistavuotias, kahdeksannessa osassa kahdentoista. Paljon on siis ehtinyt tapahtua melko lyhyessä ajassa! Tuskin hän on ehtinyt selvittää tapauksen Amerikassa, kun on aika palata koti-Englantiin. Paluu sujuu ikävissä merkeissä. Flavian isä on sairastunut vakavasti, ja Esmeralda-kana on syöty. Sisaret ovat yhtä inhottavia kuin aina. Flavia haluaisi mennä tapaamaan isäänsä sairaalaan mutta ei saa lupaa; isän voinnin pitää kohentua ennen vierailua.

Niinpä Flavia yrittää saada aikansa kulumaan, mikä ei olekaan ihan helppo tehtävä. Ennen kuin sattuu onnenpotku. Kirkkoherran Cynthia-rouva pyytää Flaviaa toimittamaan kirjeen, mutta kuinkas sattuukaan, Flavia löytää vastaanottajan kuolleena. Poliisin kutsumiselle ei ole kiirettä, eihän kuollutta voi enää auttaa. Flavia tekee ensin omat havaintonsa ja käynnistää ajatustyön, vasta sitten on poliisin vuoro. 

Nopea nuuskaisu paljasti, että ilmassa ei tuntunut savun tai kynttilöiden hajua eikä palaneen vauvanrasvan tai minkään vastaavan katkua, mikä olikin oikein mukavaa. Sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Vaikka olen saanut syntymälahjaksi vahvan vatsan, on kuitenkin asioita jotka ovat täysin kestämättömiä.

En aistinut muuta hajua kuin sen vienon rikin tuoksahduksen, mikä saattoi olla peräisin vaikkapa sytytetystä tulitikusta. 

Huokaisin helpotuksesta, kun varmistuin, että huoneessa ei näkynyt noki- tai tuhkajälkiä, ei lattiaan piirrettyjä pentagrammikuvioita, eikä muitakaan kammottavuuksia, joista Daffy niin mielellään luki minulle ääneen Dennis Wheatleyn selkäpiitä karmivista kirjoista.

Juuri kun olin kehumassa itseäni siitä miten järkevästi osasin toimia, ruumiin suunnalta alkoi kuulua rapinaa. Käännähdin ympäri ja näin, että ruumis liikkui.

Olen pääosin tykännyt Flavia-sarjasta. Esimerkiksi Filminauha kohtalon käsissä on sellainen, jota lukiessa suorastaan riemastuin. Ihana suljetun huoneen mysteeri! Talo täynnä ihmisiä tarkoittaa taloa täynnä epäiltyjä! Kolmasti naukui kirjava kissa on sarjan synkkävireisin osa. Flavia on aina vähän yksinäinen ja ulkopuolinen, nyt vielä enemmän. Isä on poissa, suosikkini Dogger vilahtelee vain ohimennen, komisario Hewitt vain käväisee tarinassa... Ainoastaan polkupyörä Gladys on uskollisesti läsnä. Flavia ei juuri tapaa ihmisiä, ja ne keitä hän tapaa niin heidän seurassaan hän ei viihdy. Kuvaavaa on hänen ajatuksensa, kun hän ruumista tutkiessaan hymyilee: "[S]e taisi olla ensimmäinen hymyni moneen kuukauteen." Eikä tarinan myöhemmissäkään vaiheissa tule syytä hymyilyyn, päinvastoin. Tapauksen selviää tuskallisen hitaasti, ja kotiolot ovat ankeat. 

Kirjan tunnelma on kovin alakuloinen. Harmi. Olen tykännyt siitä, että tarinoissa on ollut huumoria, jopa sellaista että melkein naurattaa ääneen. Tässä huumori on ohimenevää, kunnes taas synkkyys jysähtää niskaan. Flavialla ei ole juuri ollut ystäviä ennenkään, mutta nyt ei tahdo löytyä edes juttukaveria. Kaikilla on kiire, kukaan ei ehdi, kaikilla on muuta ajateltavaa. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän, jos esimerkiksi Dogger tai Hewitt olisivat olleet tiiviimmin mukana. Nyt Flavia on minun makuuni liian yksin. Toivottavasti seuraavassa osassa hänen elämäänsä tulee edes vähän valoa ja lämpöä.

Suomentaja Maija Heikinheimolle lähetän lämpimiä tervesiä. Sarjan alun luin suomeksi, sitten osat 5-7 englanniksi ja tämän suomeksi. Mielestäni lukeminen on ollut yhtä vaivatonta kummallakin kielellä. Käännös ei tunnu missään vaiheessa pakotetulta, tarina soljuu eteenpäin ja tekstin vangitsevuus toimii myös suomeksi. 

Blogeissa "kirjavaa kissaa" on luettu ahkerasti, siitä ovat postanneet muun muassa Marja-Liisa, Evaria, Niina T. ja Mari.

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 42, "kirjan nimessä on adjektiivi".

torstai 7. kesäkuuta 2018

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
Otava 2018
303 s.









Karl Axel Björk seikkailee jo viidennessä kirjassa. Edellisen kirjan loisteliaasta oopperamaailmasta siirrytään täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Tällä kertaa tie vie hänet Berliiniin, kaksien kasvojen kaupunkiin. 1920-luvun Berliini on iloinen, riehakas, väsymätön. Samalla se on köyhä, synkkä ja vaarallinen. 

Helsingissä ministeri Ritavuori on murhattu. Björk ei saa osallistua tutkimuksiin, mikä tekee hänet vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kun esimies on kuollut, Björk ei halua jatkaa työssään. Onneksi on Gustav-setä, joka tarjoaa hänelle töitä. Setä epäilee, että yrityksen Berliinin-konttorissa on tekeillä jotain hämärää. Rahavirta on pienempi kuin pitäisi, ja hän haluaa selvittää miksi. Björk on oikea mies tehtävään. Pian osoittautuu, että kavallus on yksinkertainen asia selvitettäväksi, ehkä liiankin. Olisin toivonut sen olevan vähän hankalampi tapaus. Nyt se tuntuu löyhältä, vähän kuin täytteeltä että saadaan syy Björkin Berliinin-matkaan. 

Kauaa ei Björk ehdi olla Berliinin maaperällä, kun hän lukee lehdestä ikäviä uutisia. On löytynyt silvottu ruumis, eikä se ole ainoa. Erinäisten sattumusten kautta Björk ystävystyy poliisimiehen kanssa ja pääsee mukaan tutkimuksiin. Tiergartenin teurastaja osoittautuu ovelaksi, varjoksi varjojen joukossa. Kilpajuoksu aikaa vastaan tuottaa ahdistusta ja mustelmia, mutta Björk ei ole mies joka antaa periksi. 

Onpa aikamoinen tapaus, hän ajatteli, kun käveli siltaa kohti. Ei Suomessa tuollaisia helvetistä karanneita ollut. Kotosalla iskettiin reilusti puukolla ja ammuttiin pistoolilla niin, että uhri kuoli melkein saman tien. Oli tosin ollut se myrkyttäjä, Käärme. Se oli saanut hänet tolaltaan. Siinä ihmisessä oli ollut paljon sairaalloista. Tämä teurastaja, hänkin oli selvästi mieleltään sairas, vielä sairaampi kuin Käärme, jolla oli sentään jonkinlainen ymmärrettävä motiivi kamaliin tekoihinsa. 

Mutta uskoisi, että hullu jäisi kiinni helpommin kuin tervejärkinen.

Jack the Ripper, Björk muistutti itseään. Siinä oli hullu murhaaja, jota ei koskaan ollut saatu kiinni.

Hän kääntyi Koch-kadulle. Piti siirtää tuumailut sedän yritykseen. Tilikirjat tuntuivat vain kovin epätodellisilta sen jälkeen, kun oli pohtinut ihmissielun mustimpia sopukoita.

Aiempiin osiin verrattuna tämä on synkempi ja raskaampi. Björk on puolivieraassa maassa, vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka hän tutustuu naapureihinsa, olosuhteet eivät anna myöten kepeälle seurustelulle. Tapauksen tutkinta valvottaa Björkiä, eikä Berliini ole helppo paikka ihmiselle joka yrittää pysyä erossa morfiinista. Rakkaudelle on sijansa, mutta rakkauskin on epätoivon merkitsemää. 

Mielestäni Hämeen-Anttila on erittäin taitava ajan kuvaaja. Huomaa, että hän tietää mistä kirjoittaa. Berliini ja sen ihmiset tuntuvat eläviltä, lukija tuntee kulkevansa Björkin varjona, olevansa osallisena, haluavansa metsästää murhaajaa. 

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljon kirjoja, joissa rikosten kohteena ovat lapset. Monet ovat siihen kyllästyneet. Kun tässä paljastui uhrien olevan lapsia, ensireaktioni oli pettymys. Lapsia, taas! Myöhemmin ajattelin, että mitä ikinä kirjoissa tapahtuu, todellinen maailma on vielä kamalampi. Mitä ikinä kirjojen lapsille tapahtuu, todellisessa maailmassa on suuri määrä lapsia, jotka tälläkin hetkellä kokevat kammottavampia asioita kuin mitä haluan tietää. Rumat asiat eivät katoa sillä, että ne jätetään kirjoista pois.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Tiergartenin teurastajan kohtaan 17, "kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa". Sata vuotta myöhemmin tapahtuu edelleen sitä, että toisia lapsia pidetään vähempiarvoisina kuin toisia, että on lapsia joita kohdellaan kaltoin kotonaan, että on ihmisiä jotka kokevat että lapset ovat vapaata riistaa heille. Onneksi on Karl Axel Björk, hän on kuin kynttilän liekki pimeydessä, hän lämmittää ja valaisee pahaa maailmaa. 

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows: Sisämaa
Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet (2018)
Suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
190 s.








Nimetön nainen muuttaa poikaystävän perässä pieneen kylään Pohjois-Ruotsiin. Asia herättää ihmetystä sekä etelässä että pohjoisessa; ”vain” rakkaudenko takia hän muuttaa tuhannen kilometrin päähän, vieraaseen kylään, paikkaan jossa ei tunne kuin poikaystävänsä. Nainen itse on muutolle ja muutokselle avoin. Parisuhde on ohi oikeastaan jo ennen muuttoa, mutta erosta huolimatta nainen päätyy jäämään uudelle paikkakunnalle. Kylä on kuitenkin ystävällismielinen, uutta ihmistä ei katsota karsaasti vaan uteliaasti.

Vähitellen nainen saa jalansijaa uudessa kotipaikassaan. Hän tutustuu ihmisiin, pääsee töihin, kotiutuu. Päivät ja yöt ovat toisinaan pitkiä ja raskaita, mutta nainen kokee silti muutoksen olleen sen arvoista.

Luonto on jatkuvasti läsnä. Ollaan pienellä paikkakunnalla, vesien ja tunturien äärellä. Paikalliset tuntevat luonnon ja sen merkit, naisella on paljon opeteltavaa. Vähän myös pelättävää, koska luonto voi yllättää. Välillä tuntuu kuin naisella olisi maisema-ahdistus; liian paljon ja liian lähellä, liian monimuotoista ja liian aistivoimaista.

Kukaan ei vajoa täällä jäihin, koska täällä tunnetaan jää. Ja koska jää on täällä paksua.

En tiedä mitään jäästä. Paksuus senteissä ei sano minulle mitään. Milloin jäällä voi seistä? Pitääkö sen olla metrin vai kymmenen sentin paksuista? En tiedä milloin jää pettää enkä miksi.

(…)

Minulle on uutta että voi ajaa autolla ilman päämäärää. Ajella taajamassa, jäällä, toisinaan maantiellä päättämättä minne. Ja että voi ajaa jonkun luokse ilmoittamatta etukäteen. Avata oven ja astua sisään ja huikata hei. Vaikka tahtoisin omaksua nämä tavat, en osaa. Olla suuntaamatta minnekään, olla kokonaan ilman suunnitelmia. Eikä minulla liioin ole ketään, jonka luokse voisin ajaa käymään. Stina ei varmaan juuri kulmiaan kohottaisi, mutta minä en tuntisi oloani luontevaksi.

Tykkäsin kirjasta. Osittain ehkä siksi, että muuttaminen pienelle, vieraalle paikkakunnalle on tuttua. Reilut 10 vuotta sitten muutin parintuhannen asukkaan kuntaan, josta en tuntenut kuin silloisen poikaystäväni. Hänen ollessaan iltavuorossa mietin aluksi, että mitä tuli tehtyä. Muutamalla kadulla valaistus, muuten pilkkopimeää. Ei ystäviä, ei harrastuksia, ei oikein mitään tekemistä. Tuntemattomien kiinnostus, joka ajan myötä haipui ja aloit olla kiinnostava itsenäsi, et jonkun tyttöystävänä.

Mielestäni Willows kuvaa hienosti naisen yksinäisyyttä ja vierauden tunnetta. Samoin pidän luonnon kuvauksesta. Tarinan tenho on sanojen voimassa, kauniissa kielessä jota ei ole tehty turhan koukeroiseksi. Henkilöhahmot ovat varsin simppeleitä ja konstailemattomia, juuri siksi heistä on helppo pitää. Pitkälti ollaan nykyhetkessä, ilman menneisyyden painolasteja. Otetaan vastaan se, mitä elämällä on antaa tässä ja nyt. 

Kirjaa lukiessa tunsin kaipuuta pohjoiseen. Täältä ratikkatyömaan keskeltä olisi ihana päästä Lapin hiljaisuuteen ja luontoon. Tosin vain väliaikaisesti, en usko että itselläni olisi kanttia muuttaa sinne pysyvästi. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 1, ”kirjassa muutetaan.”

Sisämaata on luettu paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Kosminen K, Kymmenes kirjain, Aina joku kesken sekä Täysien sivujen nautinto -blogit.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Morten A. Strøksnes: Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Norjankielinen alkuteos Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.




Kirjan alaotsikko kertoo täsmälleen mistä on kyse, paitsi että jättihai tarkentuu jäähaiksi. Morten A. Strøksnes ja ystävänsä Hugo Aasjord lähtevät pyydystämään jäähaita pohjoisilta vesiltä, Länsivuonoilta. Hugo on kokenut merenkävijä, Morten ei niinkään. Yhdessä he muodostavat päättäväisen retkikunnan, vaikka välillä usko on koetuksella. Merelle voi lähteä vain oikeanlaisissa sääolosuhteissa, joita joutuu joskus odottamaan kauan. Ja vaikka kaikki muu olisi kohdallaan, jäähai ei aio jäädä kiinni tuosta vaan.

Jos Hugon ote olisi irronnut silloin kun veli kapusi häntä pitkin, tuskin kumpikaan olisi jäänyt henkiin kertomaan tarinaa. Hugon mielestä tarinan opetus oli kuitenkin se, ettei Länsivuonossa loppujen lopuksi tule kylmä, vaikka joutuukin veden varaan vajaaksi puoleksi tunniksi maaliskuussa. 
- Olimme ulkona loppupäivän vaatteita vaihtamatta. Tai kyllähän meille tuli kylmä. Korvien takaa ja niskan yläosaa alkoi paleltaa.
Joskus mietin, miten monta prosenttia ystävästäni oikeastaan on merinisäkästä.

Ennalta vähän epäilytti, että noinkohan tämä on kiinnostava kirja, Ei huolta, kyllä se on ja heti alusta asti. Tämä on vähän kuin matkakirja, yhtä tärkeä kuin lopputulos / kohde on matka sinne. Merelle tehdään useita retkiä, joillakin ei tapahdu mitään, toisilla melkeinpä liikaakin. Välillä tunnelma kiristyy, mutta välit eivät ehdi tulehtua pahasti koska retkien välillä on aina kuukausien tauko.  

Strøksnes kertoo merestä, merenelävistä ja vähän avaruudestakin. Hän puhuu meriaiheisesta kirjallisuudesta ja miettii, mitä merelle tapahtuu. Vaikka ihminen on sikäli viisas että kunnioittaa ja vähän pelkää merta, silti ihminen on merelle suuri uhka. On hurjaa ajatella, että jopa neljän kilometrin syvyydestä löytyy muovikasseja.

Lukiessa jouduin googlettelemaan useamman kerran, koska Strøksnesin elävä kuvaus vaati etsimään kuvia. Oli ihan pakko saada tietää, miltä näyttää syvännekrotti, jolla "on päälaella tai alaleuassa pyyntiantenni, jonka huipulla oleva lyhty keikkuu silmien edessä". 

Entäs sitten tämä:

Siellä on jo ennestään pilkkopimeää, niin ettei musteen ruiskauttaminen paljon auta, ja siksi vampyyritursaalla onkin toinen keino: se puree poikki yhden kahdeksasta lonkerostaan. Lonkero ajelehtii yksin vedessä ja vilkuttaa pieniä sinisiä valoja. Tämä harhauttaa hyökkääjän ja antaa lopulle vampyyritursaalle tilaisuuden paeta."

Kyllä on oveluuden multihuipentuma! :) 

Välillä jäähai jää taka-alalle, kun Strøksnes pohtii luontoa ja sen selviytymistä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan karata kauas itse asiasta, vaan piankin tarina kaartuu takaisin Länsivuonoille. Avaruusosuus on ehkä tarpeeton, koska se on toisaalta pieni, ja toisaalta merenalaisissa asioissa on ihan tarpeeksi pureskeltavaa. 

Strøksnes kertoo tapahtumista eläväisesti, ja suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt hienon työn kääntäessään sen. Ei ehkä ole helpoin aihe kääntää, vaikka monista eläimistä onkin mukana niiden latinankielinen nimi. Veneistä, kalojen käsittelystä ynn muusta kerrotaan, mutta ei liikaa eikä liian raskaasti. Välillä pysähdytään toviksi esimerkiksi lipeäkalaan, mutta pian jatketaan matkaa toiseen aiheeseen tai toiseen paikkaan. 

Kirjoja ulapalta - haaste saa jatkoa tällä, samoin Helmet-lukuhaaste jossa täyttyy kohta 45, "palkittu tietokirja". Norjassa Merikirja on saanut useampiakin palkintoja. Se on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?





tiistai 15. toukokuuta 2018

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen
Englanninkielinen alkuteos Sailing to Freedom (1952)
Suomentanut Jouko Vanhanen
Ulkoasu Asko Künnap
Eesti Mälu Instituut ja Arktinen Banaani 2017
221 s.






Trollhättanissa, missä kanava päättyy, Erma laskettiin useassa sulussa alas kaksikymmentä metriä Götajokeen. Kun se pääsi toiseen sulkuun, joka oli yli 12 metriä syvä, sen mastonkärki oli yli metrin meidän alapuolellamme. Tästä lintuperspektiivistä se näytti kauhean pieneltä, aivan kuin leluveneeltä kylpyammeessa. Rommy katseli sitä alaspäin käsivarret ristissä sulun reunalta.
"Ja mekö aiomme ylittää tuolla Atlantin?" hän kysyi vaitonaisesti. "Haluatko tietää, mitä mieltä minä olen? Minusta me olemme hulluja."

Yhdenlaista hulluutta se onkin, mutta joukkiolla ei ole vaihtoehtoa. Tai on, mutta se on palaaminen Neuvosto-Viroon ja mahdollisesti hengen menetys. Elämä Ruotsissa on jo alkanut sujua, mutta tilanteen mennessä ahtaaksi on lähdettävä. Ystävykset Harry ja Voldemar toteavat, että paras ratkaisu on hankkia alus ja purjehtia omin voimin Amerikkaan. Mukaan lähtee molempien tuttavia sekä Harryn perhe, yhteensä 16 henkilöä. Vene osoittautuu vanhaksi ja huonokuntoiseksi. Lähtö viivästyy remontoinnin, moottorin hankkimisen ja muonavarustelun takia. Kun matkaan päästään, vastaan tulee yllätys toisensa jälkeen. Reittiä on muutettava, aikataulut pettävät, sää on huono, välillä miehet joutuvat vetämään venettä rannalta käsin, ruoka pilaantuu myrskyssä...

Pitkä merimatka on todellinen jännitysnäytelmä. Lukija saa pureskella kynsiään monta kertaa ja jännittää, pysyykö laiva kasassa, kaatuuko se myrskyssä, loppuuko juomavesi ynnä muuta vastaavaa. Yksi yllätysmomentti on ihmisissä; kun matkalaiset rantautuvat eri satamiin, on aina varauduttava siihen että vastaanotto voi olla vihamielinen. Monta kertaa tilanne on jo epätoivoinen, mutta etenkin kapteeni Harry jaksaa olla luottavainen. Laiva on kestänyt vuosikymmeniä, ja tälläkin reissulla jo tuhansia merimaileja, niin eiköhän se kestä loppuun saakka! Hermoja raastava merimatka kestää kuukausia, mutta mukana on myös iloisia ja onnellisia hetkiä. Suuri meri ja pieni vene mittelevät voimiaan monta kertaa, mutta niin vaan Erma saa kuljetettua joukkion Amerikkaan.

Tuo musteensyvä tummuus vaikutti pahaenteiseltä, ja sen lämmin, raskas henkäisy sai minut vapisemaan. En halunnut katsoa pilveä, mutta katsomattakin pystyin aistimaan, miten se eteni ja odotti korkeajännitteisenä sitä, miten se tavoittaa meidät. Omituista kyllä, tuuli laantui, mutta tyyntyminen oli uhkaavaa.
"Se vetää henkeä ennen kuin alkaa puhaltaa täysillä", Harry sanoi. "Trooppinen myrskynpuuska. Se ei kestä kauaa."
Se alkoi kuin suuri ovi olisi vetäisty auki villin ristivedon edestä, ja seuraavassa hetkessä taivas putosi päällemme ja vesiputous musersi meidät, niin että hartioitamme särki ja polvemme taipuivat vesivyöryn painosta. Istumalaatikko oli hetkessä veden vallassa ja vesi nousi nopeasti pitkin sääriämme. Sadekuuron läpi Harry nykäisi hihaani ja karjui: "Mene ahteriin ja vedä iso puoliksi sisään!"

Kirja ilmestyi alunperin jo vuonna 1952, mutta suomeksi vasta viime vuonna. Onneksi, sillä se on valtavan kiinnostava. Nykyään uutisvirrassa on suuria laivoja satoine, tuhansine pakolaisineen, joten kontrasti on hurja. Tässä ei ole mukana ihmissalakuljettajia eikä rahaakaan muuta kuin mitä veneeseen ja sen varusteluun tarvitaan. Päästään kokemaan yksittäisten ihmisten matka, ne henkilökohtaiset syyt jotka pakottavat lähtemään ensimmäisestä pakopaikasta toiseen. Lapsille matka on leikki, seikkailu. Aikuiset eivät turhia vaivaa päätään; yhdellä on Amerikassa sukulainen valmiina auttamaan heitä. Täysin tuntemattomaan ja tuntemattomien armoille ei tarvitse heittäytyä.  

Vaikka purjehdus ei olisi tuttua, lukeminen etenee sujuvasti. Teknisiä termejä ei selitetä sen kummemmin mutta eipä tarvitsekaan. Ainakaan minä en kaipaa täydellistä selitystä veneen eri  osista ja laitteista, riittää että on kuvattu ymmärrettävästi se mihin ne on tarkoitettu ja mitä niillä tehdään. 

Pidän erityisen paljon runsaista yksityiskohdista ja kerronnan tarkkuudesta. Hajut ja tuntemukset puskevat kirjan sivuilta. Ja vaikka myrskyjä koetaan monta, jokainen niistä on erilainen. Yksittäiset tapahtumat nousevat tärkeiksi, esimerkiksi se kun löytyy unohtunut säilykepurkki; voi miten mieliala kohoaa ja matkanteko tuntuu paljon helpommalta.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 11, "kirjassa käy hyvin". Olen iloinen siitä, että Erma kesti myrskyt ja muurahaiset, eikä meri vienyt vapaudenkaipuisia virolaisia.

Laitan tämän myös Kirjoja ulapalta - haasteeseen. 



maanantai 14. toukokuuta 2018

Kirjastobileet: Mokoma-duo @MetsoLive

Tampereen pääkirjasto Metso, ja etenkin sen musiikkiosasto, on edelläkävijä monessakin suhteessa. Musavinkkausta koululaisille on ollut pitkään, ja tapahtumasarja MetsoLive on vakiinnuttanut asemansa. Kirjaston musiikkiosastolle on saatu esiintymään eturivin artisteja. Itse pääsin tänään ensimmäistä kertaa paikalle, oli pakko järjestää työvuoro tapahtuman mukaan, koska esiintymässä oli Mokoma-yhtyeestä tuttu kaksikko Marko Annala ja Tuomo Saikkonen. Mokoma on ollut yksi suosikkibändeistäni noin kymmenen vuoden ajalta. Silloisen poikaystäväni kanssa kävimme Tampereen Pakkahuoneella ja Klubilla legendaarisissa Easter Master - hevimusiikkitapahtumissa. Tuona yhtenä vuonna - en muista minä, kuitenkin ennen vuotta 2009 koska silloin erosimme - olimme lähteneet katsomaan Kotiteollisuutta. Muistan, kun Mokoma aloitti oman settinsä Pakkahuoneen puolella. Heti oli mentävä lähemmäs, että mikäs se tämä bändi on, hei täähän kuulostaa hyvältä. Ja niinhän siinä kävi, että tuo tuolloin uusi bändi oli lopulta koko illan paras.

Metsossa ohjelma oli selkeä: alkuun 20 minuuttia haastattelua ja sitten 45 minuuttia livemusiikkia. Yleisöä paikalla oli noin 100 henkilöä, ja kaikille jaettiin lappu jossa on herrojen luku-, kuuntelu-, peli- ja kuvataidesuosituksia. Ensi viikolla ilmestyvä uusi levy kuitattiin nopeasti, sitten siirryttiin suosituksiin. Kumpikin sai kertoa muutamasta jutusta tarkemmin, että miksi ovat valinneet juuri ne mukaan. Haastattelija Juhani Koivisto sanoi, että Annalan listalta löytyvä Daniil Harmsin Sattumia on mukana lähes kaikilla MetsoLiven esiintyjillä. Pakko myöntää, että ihan siitä syystä haluan lukea kirjan. Jos "kaikki" kotimaiset muusikot suosittelevat sitä, siinä on pakko olla sitä jotain. Tässä on kuva suosituslistasta, toivottavasti edes osa tekstistä näkyy:

Ja oo, Tuomo Saikkonen suosittelee Tuulen varjoa, lempikirjalistani ykköstä! :) 

Annala oli kuulemma ensimmäinen, joka esitti pelisuosituksia. Hauskaa, että myös se puoli on nostettu esiin. Kirjastossa on paljon pelejä niin aikuisille, lapsille kuin koko perheelle. Ei kaikissa kirjastoissa, mutta monissa, ja määrä lisääntyy jatkuvasti. Annala halusi tuoda myös kuvataiteen mukaan. Itse hän osaa laulaa, soittaa ja kirjoittaa, mutta piirtäminen ja maalaaminen eivät kuulemma suju ollenkaan. Siksi onkin kivaa nauttia toisten tekemistä töistä, joita ei välttämättä tarvitse ymmärtää voidakseen pitää niistä.

Haastatteluosuuden jälkeen kuultiin ehkä yllättävänkin pitkä akustinen keikka. Parempi näin päin, että kuultiin enemmän kuin mitä osattiin odottaa :) 

Yleisö tuntui viihtyvän mainiosti, huolimatta siitä että pienessä tilassa oli paljon väkeä, helle puski ulkoa sisälle ja ilmastointi oli pois päältä :D Hiki valui varmasti muillakin kuin vain minulla. 

Kirjastotila sopii mitä mainioimmin livemusiikille. Metsossa musiikkiosasto on yläkerrassa, eikä sieltä varmaankaan kuulu paljoa alakertaan. Toisaalta, nykykirjastossa ei tarvitse olla hiirenhiljaa vaan on ihan ok että kuuluu elämisen ääniä. Sitä paitsi tällaiset tapahtumat ovat omiaan tuomaan kirjastoon myös heitä, jotka eivät ehkä muuten tulisi. Voidaan levittää tietoa ja ilosanomaa siitä, että kirjastoon voi ihan vaan tulla, siellä voi ihan vaan olla, ei ole pakko lainata voidakseen olla tervetullut. 

Lisää tätä, kiitos! 

lauantai 12. toukokuuta 2018

Jo Nesbø: Macbeth

Jo Nesbø: Macbeth
Norjankielinen alkuteos Macbeth (2018)
Ruotsiksi kääntänyt Per Olaisen
Kansi: Marcell Bandicksson
Wahlström & Widstrand 2018
523 s.







Ahneena en malttanut odottaa suomennosta vaan tartuin ruotsinnokseen. Nesbø on aina luettava mahdollisimman nopeasti, vaikka en ole ihastunut hänen yksittäisiin kirjoihinsa ollenkaan yhtä paljoa kuin Harry Hole -sarjaan. Macbeth osoittautui eräänlaiseksi kummajaiseksi. Ensimmäiset sata sivua tykkäsin, toiset sata en tykännyt, 50 sivua tykkäsin, 50 en tykännyt, sitten taas tykkäsin...

Komisario Macbeth työskentelee nimettömäksi jäävässä brittiläisessä kaupungissa. Siellä käydään kammottavaa valtataistelua poliisin ja rikollisten kesken. Tuossa pelissä kenenkään henki ei ole minkään arvoinen ja ystävä muuttuu viholliseksi silmänräpäyksessä. Kukaan ei voi luottaa keneenkään, koska luottamus voi olla viimeinen teko elämässä. Oman edun ajaminen on tärkeintä, vaikka puheissa muuta sanottaisiin. Kaikenlainen uhkailu on arkipäivää, ja ruumiita tulee kasoittain.

Tarina alkaa poliisin väijyessä moottoripyöräjengiläisiä. Tekeillä on valtavan suuri huumekauppa, jonka poliisi haluaa estää. Tapahtumat riistäytyvät käsistä ja jälki on veristä. Macbeth nousee korkeimmaksi poliisiviranomaiseksi, yrittäen saada kaupungin hallintaansa. Apunaan hänellä on kasinon omistajatar Lady, määrätietoinen nainen, Macbethin rakastettu. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kukaan ei tiedä mikä on oikein ja mikä väärin? Mitä tapahtuu, kun moraali on murentunut eikä selkäänsä voi kääntää kenellekään ellei halua tulla puukotetuksi tai ammutuksi hengiltä? Miten saada yksittäisen ihmisen ääni - ja totuus - kuuluviin kaupungissa, jossa hyvää ei ole ollenkaan vaan taistelut käydään pahan ja pahan välillä?

Han tänkte på alla chanser livet gett honom. Den på barnhemmet den där natten, den han inte hade tagit. Och den Banquo gett honom, den han hade tagit. Hur den första så när omintetgjort honom och det andra räddat honom. Men är det inte så att det finns en del chanser man önskar att man inte fått, eftersom en del chanser dömer dig till olycka oavsett vilket, chanser som kommer att medföra ånger resten av livet antingen för att man tog dem, eller för att man inte tog dem? Åh, det smygande missnöjet som alltid ska förgifta den mest perfekta lycka. Och ändå. Hade ödet öppnat en dörr, som snart skulle smälla igen? Var det modet som skulle svika honom igen, så som det hade svikit honom den natten på barnhemmet? 

Han såg den intet ont anande mannen i sängen från den gången framför sig. Försvarslös. Och ändå en man som stod mellan honom och friheten varje människa förtjänade. Mellan honom och värdigheten varje människa borde kräva. Mellan Macbeth och makten han kunde uppnå. Och respekten. Och kärleken.

Det hade börjat ljusna utanför när han väckte Lady.

Kirjan taustalla on projekti nimeltä Hogarth Shakespeare. Se on alkanut vuonna 2016, jolloin Shakespearen kuolemasta oli kulunut 400 vuotta. Mukana on parisenkymmentä kirjailijaa, Nesbøn lisäksi muun muassa Gillian Flynn, Margaret Atwood ja Anne Tyler. Täytyykin alkaa tutkailla, miten muut ovat kunnioittaneet Shakespearea. 

Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että tarina on synkkä. Sitä se on myös Nesbølla. Kansi antaa täysin oikean kuvan sisällöstä. Mustaa, pahaa, juonittelua, kieroilua, petoksia... Ruumiiden lukumäärässä on mahdoton pysyä mukana, paljon niitä on. Punaista, veri ja rakkaus, joita ei tässä voi erottaa toisistaan.

Ihmisen pahuus tulee esiin kaikessa voimakkuudessaan. Siitä tykkäsin, että henkilöhahmojen määrä on riittävän rajallinen jotta heidät pystyy muistamaan. Poliisien, roistojen, Ladyn ja kasinon croupierin lisäksi mukana on radiotoimittaja sekä pormestari. Ei siis valtaisaa määrää hallintohenkilökuntaa sihteereineen, eikä perheenjäseniäkään mainita kuin ohimennen. Tapahtumat keskittyvät valtapeliin kaikkine monimutkaisine kiemuroineen. On hurjaa luettavaa! Pakko oli jatkaa lukemista, saada tietää että ketkä jäävät henkiin. 


keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Elly Griffiths: A Room Full of Bones

Elly Griffiths: A Room Full of Bones
Quercus 2012
346 s.









Aloitin Ruth Galloway - sarjan lukemisen ensimmäisestä suomennoksesta, sen jälkeen olen ollut malttamaton ja jatkanut englanniksi. Nyt on vuorossa neljäs osa - jo kuuden vuoden takaa, eli monta on vielä lukematta! :) Olen alusta asti pitänyt henkilöhahmoista, ja kirja kirjalta pidän heistä enemmän. Ruth on vain vähän minua vanhempi mutta tuntuu äitihahmolta, lämpimältä. Tytär syntyi sarjan toisessa osassa, nyt hän on vuoden ikäinen ja varsin hassu taapero. Joskin vähän turhan paljon ainakin tässä kirjassa puhutaan hänen nukuttamisestaan ja katkonaisista öistä. Entäpä Cathbad! Aluksi kummallinen ja vähän kammottavakin, nyt hän tuntuu tutulta ja turvalliselta. 

King's Lynnin Smith-museossa on tarkoitus pitää avajaistilaisuus. Avattavana tosin on vähän erikoisempi kohde, nimittäin ruumisarkku jossa ovat keskiaikaisen piispan luut. Tilaisuus kuitenkin peruuntuu, sillä kukas muu kuin Ruth osuu paikalle etuajassa ja löytää kuraattorin kuolleena. Siitäpä alkaa monimutkainen vyyhti, johon liittyy niin aboriginaalien pääkalloja, elginistien lahko kuin ratsutalli. 

Cathbad's silence is easily explained. He is helping the police with their enquiries. Or rather, he is entertaining Nelson and Judy in his caravan on the beach at Blakeney. Cathbad seems determined to keep the occasion social, offering them tea and brownies, enquiring after Michelle and the girls. Nelson answers brusquely. He's annoyed with Cathbad for putting him in this position. Why the hell did his fingerprints have to be found at the scene? Does the man get everywhere?

He doesn't think that Cathbad killed Neil Topham but he's mixed up in it somehow. He was at the museum that day and, as for the Elginists, they have Cathbad's name written all over them. Cathbad loves nothing more than a fight with authority and this one would be right up his street.

Tarina on aika pitkälti samaa kaavaa kuin muissa osissa, vaikkakin nyt on tunnustettava että tämä on mielestäni heikoin osa neljästä lukemastani. Löytyy ruumis, useampikin. On ennustuksia, pyhiä kirjoituksia, pahoja enteitä, taikauskoa, loitsuja. Tanssia yön pimeydessä nuotion ympärillä, käärmeitä siellä täällä. Niin päähenkilöt kuin lukija joutuvat miettimään suhdettaan tällaisiin. Jos on kirjoitettu että tämä on seuraus jos tehdään näin, ja kyseinen asia tapahtuu, niin onko siihen joku loogisempi syy kuin ennustukset tai muut vastaavat? Mitä jos tuollaista tapahtuu useita kertoja? 

Välillä kaipasin enemmän arkeologiaa ja poliisityötä, vähemmän lahkoja ja kansanperinnettä. Jotenkin Ruthin ammattitaito jää tässä kirjassa kovin vähäiselle osalle, liiaksi taustalle. Muutenkin hän tuntuu puivan enemmän tyttärensä yöunia ja miesasioitaan kuin Augustine-piispaa, kuollutta kuraattoria tai aboriginaalien maallisia jäännöksiä. 

Pidän siitä, että Griffithsin kirjoissa on varsin vähän tapahtumapaikkoja, jolloin ne kuvataan tarkasti ja elävästi. Smith-museo tuntuu tutulta, samoin on helppo hahmottaa Smithin perheen tilukset. Ruthin kotinurkat Saltmarshin marskimaalla viehättävät yhä vaan. Tunnelma on jotenkin vangitseva, kirjasta toiseen. 

Vaikka en ihastunut tähän kirjaan, aion jatkaa sarjan lukemista. Mitäköhän Cathbad keksii seuraavassa osassa? Onko Nelson yhä vaan yhtä "grumpy"?  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa". Kävi niin hassusti, että sain suunnilleen samaan aikaan tekstiviestin saapuneesta kirjasta ja sähköpostiviestin lainatusta e-kirjasta. Tällä kertaa luin paperiversion :)

maanantai 7. toukokuuta 2018

Murtumia maisemassa: urbaanin löytöretkeilyn antologia

Murtumia maisemassa: urbaanin löytöretkeilyn antologia
Kansi V. Rintala
Osuuskumma 2017
247 s.








En millään pysty muistamaan, milloin ja miksi kiinnostuin tästä kirjasta. Jossain se tuli vastaan, jossain näin esittelytekstin ja sanat "joutomaat, hylätyt tehtaat ja kaivokset sekä autioituneet talot". Ei tarvitse lukea pidemmälle, ennen kuin mielenkiinto herää. 

Kirja koostuu kymmenestä novellista, jotka, kuten edellinen kappale kertoo, sijoittuvat erilaisiin hylättyihin kohteisiin. Jokaisessa kohteessa tapahtuu jotain omituista, joskus pelottavaakin. Monet novelleista alkavat tyynen rauhallisesti, kunnes kohta päähenkilö tai päähenkilöt ovat joutuneet vastakkain jonkin oudon kanssa. Kaikelle kummalle ei löydy selitystä. 

Janos Honkonen vie meidät hylättyyn tehtaaseen, samoin M. A. Tyrskyluoto. Artemis Kelosaari  kutsuu mukanaan bunkkeriin, Katri Alatalo metrotunneliin, J. S. Merenmaa kaivokseen. Anni Nupposella kohteena on kaupunki, Marisha Rasi-Koskisella huone, Mia Myllymäellä jäteasema, Tarja Sipiläisellä majakkasaari. Hanna Morren vanhainkodista on syytä pysyä kaukana. Sinänsä ihan tavallisen oloiset paikat muuttuvat vieraiksi, oudoiksi. 

Ida sääti kameransa valaistuksen sopivaksi ja napsi valokuvia. Elina katsoi taukotilaa uudelleen. Hän huomasi pöydällä lehtien seassa vanhan nokialaisen, päällekkäin asetellut työhanskat ja jogurttipurkkiin jääneen lusikan. Tuoleja ei ollut työnnetty pöydän alle vaan ne näyttivät siltä kuin niissä olisi juuri istuttu. Kahvinkeittimen säiliön kansi odotti avonaisena. 
"Aivan kuin ne ihmiset olisivat kadonneet kesken tekemisiensä", hän pohti ääneen.
"Sulla on mielikuvitusta."
"Katsokaa noita tuoleja ja tuota puhelinta ja lusikkaa ja..."
"No, kyllä sä miehet tiedät", Katariina puuskahti. "Ei ne siivoa jälkiään vaan jättävät aina kaiken just siihen mihin -"
"Täällä oli töissä viisi naista ja kaksi miestä", Ida sanoi ja suoristautui tietokoneen äärestä katsomaan heitä. Huoneilma tuntui painostavalta. Kuin heidän ympärilleen olisi kerääntynyt jotain, joka pakotti heidät lähemmäksi toisiaan. 
"Mä meen ulos katsomaan. Yrittäkää te löytää jotain täältä", Katariina tokaisi yhtäkkiä ja saapasteli ovesta pihalle. Elinakin olisi halunnut mennä ulos, mutta hän ei halunnut joutua Katariinan kanssa kahden, eikä ainakaan jäädä yksin.
"Mä en ymmärrä tätä konetta, mutta tässä näytöllä näkyy työvuorolista. Nää nimet on samoja, jotka on ilmoitettu kadonneiksi", Ida sanoi.

Mia Myllymäki: Ongelmajätettä

En lukenut kirjaa alusta loppuun vaan novellin sieltä, toisen täältä. Vasta lopuksi selasin kirjan läpi, että olenhan lukenut kaikki. Viimeiseksi luin esipuheen, jossa kerrotaan urbaanista löytöretkeilystä vähän tarkemmin. Sinänsä sen olisi voinut lukea aluksi, sillä se ei paljasta liikaa tulevasta (toisin kuin useimmat esipuheet).

Novelleja lukiessa odotin koko ajan, koska tulee se yksi josta en pidä. Onhan se väistämätöntä, että jonkun täytyy olla sellainen. Tällä kertaa kuitenkaan ei, tykkäsin kaikista. Joissakin on keskinäistä samankaltaisuutta joko ympäristössä tai henkilöhahmoissa, mutta silti ne ovat riittävän erilaisia. Kertaakaan ei tullut tunne, että olen jo lukenut tästä. Lukiessa tuli mietittyä kuulemiaan kummitustarinoita mutta myös sitä, mitä urbaaniin löytöretkeilyyn soveltuvia kohteita lähiseudulla olisi. Tiedä sitten uskaltaisinko lähteä mihinkään tämän luettuani... Vaikka eihän zombeja ole olemassa, eihän?

Murtumia maisemassa on luettu myös Nörttitytöt-blogissa. Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 25, "novellikokoelma".

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Reissussa: saksalainen vappu

Taas oli aika lähteä riiuureissulle :) Lentojen aikataulut ja hinnat ei osuneet ollenkaan kohdilleen, joten pääsin matkaan melkein vuorokautta myöhemmin kuin olisin halunnut. Olin reissussa vain lauantai-iltapäivästä tiistai-iltaan. Frankfurtiin laskeuduttiin puoli neljän maissa iltapäivällä. Mutta kas, mies oli noussut väärään junaan ja tuli kentälle mutkan kautta, vajaa tunti laskeutumiseni jälkeen. Eipä siinä mitään, koneelta oli bussikuljetus terminaaliin ja sitten vielä piti kävellä juna-asemalle, joten odotusaikaa jäi vain puolisen tuntia. 

Frankfurtissa käveltiin Main-joen vartta. Sanoin että haluan kuvata viherterapiaa, Tampereella kun on hädin tuskin silmuja puissa ja kukista näkyvissä juuri ja juuri leskenlehdet ja sinivuokot. Käytiin syömässä ihan perussaksalaisessa ruokapaikassa, joskin näin lämpimään aikaan pääsimme ulos istumaan.

Söin yhden parhaista salaateista ikinä. Paria lajia vihreää salaattia, kurkkua, kanaa, parsaa, pestoa ja mansikoita. Päätin välittömästi, että kunhan saadaan Suomessa kotimaiset mansikat kypsäksi niin laitan niitä kaikkiin salaatteihin. 

Ruuan jälkeen käveltiin paikallisjuna-asemalle, hypättiin junaan, matkustettiin Hanaun asemalle jossa vaihdettiin pikajunaan. Perillä Göttingenissä oltiin iltayhdentoista jälkeen. 

Sunnuntai oli kohtalaisen kaunis päivä. Lähdimme puolenpäivän maissa kävelemään Kaiser Wilhelmin puistoon. Ihanaa vehreää leveää polkua. Koko matka ylämäkeä kohti Bismarck-näkötornia. Matkalla tuli joitakin sadekuuroja, mutta puusto oli niin tiheää että emme kastuneet. 

Näkötornilta kävelimme jonkin matkaa alaspäin, kohteena paikallinen Biergarten ja päiväolut siellä. Aika mielenkiintoinen kokemus, kun on tottunut Suomen terasseihin. Biergartenin luona sattui olemaan esteratsastuskilpailut, joten jäimme sinne istuksimaan joksikin aikaa.


Päiväoluen jälkeen lähdimme käveleksimään lisää. Lähistöllä on sekä villisika- että peura-aitaus. Etsi kuvasta villisika:

Aitauksessa oli kymmenkunta villisikaa, yksittäin tai kaksittain. Hyvin näyttivät viihtyvän ihanan mutaisessa ympäristössä, eivätkä piitanneet ohikulkevista ihmisistä laisinkaan. Kuulemma laumasta teurastetaan vuosittain muutama sika, jotta kanta pysyy suunnilleen samankokoisena koko ajan. Joulun alla tarjolla on villisianlihaa. 


Peura-aitaus on suuri. Aita kulkee kävelytien viertä pitkän matkaa, mutta itse peurat olivat kokoontuneet alueen keskelle, ainoalle avoimelle paikalle. Sielläkin ne olivat perimmäisessä nurkassa, varjossa auringolta. Oli aika hauskan näköistä, kun ruohotupsujen joukosta pääsi bongailemaan peuroja:

Osasta näkyi vain pää ja ehkä vähän kaulaa, osasta koko eläin :D 

Palasimme takaisin Biergarteniin, söimme perinteistä ruokaa eli makkaraa sämpylällä. Istuimme kiviaidalla auringonpaisteessa ja katselimme yhä jatkuvaa esteratsastusta. Aika hyvin radan tapahtumista pääsi kärryille, vaikka mitään ei tiennyt ennalta. 

Illansuussa kävelimme kaupungin keskustaan, kohteena intialainen ravintola. Söin sahramiriisiä jossa oli kyytipoikana parsakaalia, kukkakaalia, paprikaa, rusinoita, cashew-pähkinöitä ja vihersalaattia. Annos herätti jonkinlaista epätoivoa. Vaikka kuinka söin, tuntui että keko pienene ollenkaan :D 



Ruuan jälkeen otin paljasjalkaterapiaa. Kesäkengät kun oli jalassa ensimmäistä kertaa sitten viime kesän, niin tietysti hiersivät toisesta jalasta ihon verille. Kadut olivat kyllä niin siistissä kunnossa, että ei paljoa tarvinnut katsella mihin astuu. Illalla kävimme vielä mielenkiintoisessa baarissa. Jos ei olisi tiennyt mitä etsii, sinne tuskin olisi osannut. Yläkerta katutasossa oli asiakkaista tyhjä, alakerrassa oli valkokangas jossa näytettiin rikoselokuva. Kuulemma siinä paikassa näytetään saksalainen rikoselokuva joka sunnuntai klo 20.15. Tällä kertaa kyseessä oli todella kummallinen elokuva. Oli siinä yksi ruumis, mutta isompi osa oli teinien kapinaa ja mielenosoitusta. Vaikka en ymmärrä kieltä, tajusin jotain tapahtumista. Tosin mies sanoi että elokuva oli todella kummallinen ja vaikeaselkoinen. 

Maanantaina nukuimme pitkään, skippasimme aamupalan ja hyppäsimme suoraan lounaaseen. Kotona tehtyä pastaa ja pestoa, nam! Sitten suuntasimmekin taas junalle. Matkustimme takaisin Frankfurtiin ja sieltä edelleen Ober-Ramstadtiin miehen vanhempien luo. Olin ehtinyt sanoa että tähän mennessä tällä reissulla kaikki junat ovat olleet aikataulussa, niin eikös nyt kaukojuna ollut kymmenisen minuuttia myöhässä, ja paikallisjuna sekä lähti kymmenisen minuuttia myöhässä että pysähtyi kesken matkaa kymmeneksi minuutiksi. Tällä kertaa en edes yrittänyt ostaa junalippua, tehtiin suosiolla niin että mies käytti korttiaan. En siis tiedä, olisiko korttini toiminut ensimmäistä kertaa lipunmyyntiautomaatissa. Joka paikassa muualla se kyllä toimii. 

Illan olimme miehen vanhempien luona, oli siis hyvin rauhallinen vappuaatto. Vappupäivä menikin sitten ulkoillessa. Ajoimme Darmstadtiin hakemaan miehen kaveripariskunnan, heidän kanssaan suuntasimme Heppelheimiin, Bergstrassen viinikävelylle. Tämä on saksalainen vappuperinne, kävellään rinteitä ylös alas ylös alas, pysähdytään pisteille ostamaan ja juomaan viiniä. Reitin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa, ja mukaan voi liittyä keskeltä. Me teimme tällä kertaa vain parituntisen kävelyn, koska aikaa piti jäädä myös ruokailuun. Plus että minun piti olla lentokentällä ajoissa. Pakko oli lähteä tiistaina, koska keskiviikkoaamuna oli meno ensiapukurssille.


Varsin helppo vaellusreitti, risteyksiä ei ollut montaa ja suunta oli merkitty viinilasisymboleilla :) Säätila vaihteli aurinkoisesta pilviseen, välillä oli tuulista, joten aika monta kertaa sai pukea ja riisua takkia. 

Viini oli paikallisen mittapuun mukaan kallista, noin 15 € per pullo. Tällä kertaa meille riitti yksi pullollinen, juurikin hyvin rajallisen ajan takia. Iltapäiväkahden jälkeen poluilla alkoi olla enemmän tungosta. Mietittiin, että nyt ehkä kohdataan niitä, jotka ovat aloittaneet aamulla reitin toisesta päästä. Paljon oli lapsiperheitä vaunujen kanssa, toisaalta myös vanhuksia vaellussauvojen kanssa. 

Aika mieletön kokemus, istuskella viiniköynnösten alla, lipittää valkoviiniä ja katsella maisemia. 


Kävimme välillä syömässä, ja nousimme vielä kerran ylös rinteelle. Puolisen tuntia ehdittiin istua ennen kuin piti lähteä pois. Veimme kaverit kotiin ja suuntasimme lentokentälle. Koneessa huomasin, että takkini jäi odotustilaan. Olisin saaut hakea sen, mutta ovi portille oli jo suljettu. Saa nähdä näenkö takkiani enää. Lentokentän sivujen löytötavaraosio oli saksaksi, enkä löytänyt sieltä sähköpostiosoitetta. Laitoin sitten viestin osion "kritiikkiä ja kehitysehdotuksia" sähköpostiosoitteeseen. Vastaukseksi sain linkin, jossa oli englanninkielinen löytötavarasivu, sain siellä ilmoitettua mitä on kadonnut, koska ja missä. Illalla sitten hengailin Helsinki-Vantaalla siihen asti, että bussin saapumisaika läheni. Lopulta se oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta ei onneksi ehtinyt tulla kylmä. Tampereelle saavuttiin klo 1.30. Olisin halunnut mennä taksilla kotiin, mutta tolpalla oli jono eikä yhtään autoa näkyvissä. Päätin sitten kävellä puoli tuntia kotiin. Toiselle tolpalle olisi mennyt reilut 5 minuuttia, joten tuumasin että siinä ajassa olen jo pitkällä kohti kotia. Nukkumaan pääsin puoli kolmelta, ja herätys oli 5.40... Ennen ensiapukurssia kävin hakemassa kahvilasta mahdollisimman ison take away - kupin kahvia, hyvin pärjäsin sen voimalla :)

Nyt onkin Saksan reissut jäissä vähän aikaa. Miehellä on kesällä 7 viikkoa lomaa, ja hän viettää koko sen ajan Suomessa. Onkin siis vaihteeksi tosi pitkät treffit luvassa :) Toivon vaan että kesä olisi lämpimämpi ja vähäsateisempi kuin viime vuonna. 

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Susanne Jansson: Uhrisuo


Susanne Jansson: Uhrisuo
Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen (2017)
Suomentanut Tiina Sjelvgren
Bazar 2018
314 s.







Oo mikä iloinen yllätys, ruotsalainen vähäverinen dekkari! Jos olet tykännyt Ann Cleevesin Jimmy Perez - sarjasta ja Elly Griffithsin kirjoista, uskallan luvata että pidät tästäkin.

Biologi Nathalie saapuu vuosien jälkeen kotikonnuilleen Mossmarkenin suoalueelle. Hän on tullut tekemään tutkimuksia ja kirjoittamaan väitöskirjaa. Alueella kulkee kauhutarinoita suosta, legendoja siitä kuinka ihmisiä on kadonnut eikä ruumiita ole koskaan löytynyt. Nathalie tietää yhden - vain yhden - suolle varmasti kadonneen, eikä ole valmis uskomaan kaikkea mitä kerrotaan. Eräänä iltana hän löytää ystävänsä Johanneksen tajuttomana, suolta tietenkin. Mutta suo ei lyö ihmistä päähän, jokin muu selitys täytyy olla. 

Poliisi alkaa selvittää Johanneksen pahoinpitelyä. Osapäiväisesti poliisivalokuvaajana toimiva Maya pääsee mukaan tutkimaan tapausta. Eipä aikaakaan kun Maya löytää suosta ruumiin. Vähitellen suo alkaa paljastaa salaisuuksiaan, johdattaen tutkijat legendojen lähteille. 

Hän mietti entistä elämäänsä. Se tuntui niin vieraalta, mutta silti se oli tässä läsnä. Sukset auton katolla talvella. Hikiset ja tahmaiset sormet mehujään sulaessa kädessä matkalla uimarannalle kesällä. Liian iso takapenkki yhdelle, ja kaipaus, että vieressä istuisi oma sisko. Isä auton ratissa ja äiti kääntymässä katsomaan, että takapenkillä oli kaikki hyvin. Äidin lyhyeksi leikatut vaaleat hiukset. Silmien pirteä katse.
Auto seisoi yhä pihalla. Oli seissyt kaikki nämä vuodet. Aivan kuin se olisi odottanut häntä.
Sinne hän oli paennut kaikkea tapahtunutta. Hän oli ensin soittanut hätänumeroon ja juossut sen jälkeen Volvoon turvaan, ja sieltä poliisi oli löytänyt hänet.
Auton takaovi narisi ja jäi repsottamaan saranoistaan hänen avatessaan sen.
Jokainen liike sattui, jokainen hengenveto tuntui keuhkojen pohjassa saakka. Hän astui varoen autoon, pyyhki oksat pois istuimelta ja lysähti alas. 
Kohina korvissa. Nykyhetki, joka tyhjentyi hapesta. Aika, joka vuoti niin, että joutui haukkomaan henkeä. Hän nojautui penkin selkämystä vasten, sulki silmät ja antoi ympäristön tutkia itseään. Kissat hiiviskelivät ympärillä, ötökät kulkivat jalkojen yli. Tuuli haisteli häntä. 
Hänen oli täytynyt nukahtaa, sillä hän heräsi koputuksiin. Tällä kertaa ne olivat onneksi oikeita koputuksia, fyysisessä maailmassa, elävien käsien aikaansaama ääni kiinteää ainetta vasten.
Kasvot lasin toisella puolella. Hän tunnisti miehen oitis.


Pidän erityisesti siitä, että kirjassa on vahva tarina. Syyllinen ei ole satunnainen sosiopaatti joka nyt vaan sattuu olemaan päästään vialla. Ei, kaikilla osallisilla on syynsä miksi ovat siellä missä ovat ja tekevät mitä tekevät. Ja vaikka Nathaliella on taustalla henkilökohtainen tragedia, menneessä ei vellota. Mennyt kulkee nykyisen rinnalla saamatta liikaa painotusta. Ja mikä parasta, traagisista tapahtumista huolimatta Nathalien ei tarvitse lääkitä itseään viinillä ja pillereillä. 

Pieni kylä ja suo ovat oivallinen tapahtumaympäristö. Mökki pihan reunalla, liukkaat polut, upottavat mättäät, peitellyt tunteet... Tunnelma voisi olla idyllinen ellei se olisi niin uhkaava. Hiuksianostattavaa, kihelmöivää jännitystä tässä ei ole, mutta ainakin minä tarvitsen näitä dekkareita joissa murhataan jostain muusta syystä kuin silkasta veren- ja ihmisruumiin pilkkomisen himosta.

Toivoisin, että Jansson kirjoittaisi lisää. Pidän Susannesta ja Mayasta, haluaisin lukea heistä monta kirjaa. Ehkä Mossmarken ei tarjoa aihetta useampaan, mutta he voisivat seikkailla jossain muualla? Saa nähdä miten käy. Suoalue on tässä yksi päähenkilö, tarjoten mielenkiintoisia legendoja mutta myös luontoelämyksiä. 

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Raisa Jäntti: Grand plié

Raisa Jäntti: Grand plié
Puru-kollektiivi 2018
104 s.









(...)
Me rakastamme lonkkiamme
             sitä miten ne naksahtavat ensimmäisessä grand +plié+ssä
             sitä miten ne ensin väsyvät ja sitten venyvät
             etsimme lonkkaluut kämmenten alle kun nukumme ja
             sitä miten niitä unen jälkeen jomottaa.

Kuten nimestä voi päätellä, runokokoelma liittyy baletin maailmaan, ankaraan, hikiseen ja kurinalaiseen mutta samalla niin paljon antavaan. Balettisalilla vietetään vuosia, muututaan pienestä lapsesta isommaksi, kasvetaan nuoreksi aikuiseksi, yritetään tulla toimeen kasvavan ja muuttuvan kehon kanssa. Pään on oltava vahva, kehon vielä vahvemman, tai ehkä sittenkin toisinpäin. Armoa ei pyydetä eikä anneta, kun asentoja hiotaan ja hiotaan ja hiotaan.

(...)
Emme ymmärrä vaihtaa lajia edes silloin kun musta sänki tunkeutuu vaaleanpunaisten sukkahousujen läpi. Poistamme itsestämme kaiken: karvat.
Veren.
Totuttelemme olemaan lihaksikkaita ja venymään. Totuttelemme siihen, ettei meitä aina katsota kuin ihmettä, että se on ansaittava, että se on vuosi vuodelta vaikeampaa.

Jätämme päivällisen väliin ja juomme laihaa greipinmakuista vihreää teetä. Tahtoisimme olla helpottuneita. Mistä? Mistä tahansa.

Olen käynyt jonkin verran balettiesityksissä, joten runojen maailma ja sanasto eivät ole täysin vieraita. Ehkä juuri siksi kokoelma vavahduttaa. Mietin, että katsomossa voi vaan olla ja nauttia, ihastella taidokkaita suorituksia ja hämmästellä, mihin kaikkeen ihmisen kroppa pystyy. Näitä runoja lukiessa havahtuu siihen, että se mitä teatterin lavalla näkyy on lopulta vain jäävuoren huippu. Balettiharrastajia on paljon, eikä kaikilla suinkaan ole niitä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, joita vaaditaan tanssijan ammattiin. Onko siis baletti hukkaanheitetty harrastus, turhaa itsensä rääkkäämistä, jos siitä ei saakaan ammattia? Mielestäni ei, mutta kuulen mieluusti kommentteja puolesta ja vastaan. 

Jäntti kuvaa baletin raadollista maailmaa niin, että lukija tempautuu väistämättä mukaan. Runot ovat intensiiviä ja aistivoimaisia. Melkein haistoin hien lukiessa, ja melkein tunsin omien lonkkieni venyvän. 

(...)
Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme, 
olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. 
Joskus pystyn liikkumaan vain kontaten.
Ja aina joskus joku meistä lähtee täältä viimeisen kerran pois. (...)

Kokoelma ei päästä lukijaa helpolla. Runot eivät ole täynnä kielikuvia, toinen toistaan kummallisempia. Ei, sanaston osalta lukeminen on sujuvaa eikä vaadi sen kummempaa pohdiskelua, että mitähän tämä tarkoittaa, mihin tämä viittaa. Ei, se on sisältö joka vaatii lukijan täyden huomion, keskittymisen. Lukijan on käytävä matka loppuun asti, viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen. Saattaa käydä myös niin, että matka on tehtävä heti uudelleen. On elettävä uudelleen kaikki ne tunnit, vuodet. Shokeeraavaa, mutta hyvällä tavalla. Itkettää. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tämä on yhden ja saman asian pyörittelyä, saman asian kertomista eri sanoin. Minä en ole sitä mieltä, minulle tämä meni ihon alle heti heti ensisäkeestä alkaen.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän, oli baletti tuttua tai ei. Kirjasta on kirjoitetty myös blogissa Kosminen K.

(...) Teillä ei 
ole vanhempia eikä ruokaa jääkaapissa. Kukaan ei teitä rakasta
paitsi bas ballotté, joka keinuu kuin pieni vene suurilla aalloilla. Teille ei voi 
edes kuvitella elämää,
kunnes koreografia kiskoo teitä nutturanjuuresta ilmaan. (...)