keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Turun kirjamessut: pääsylippuarvonta

Kaksi ja puoli viikkoa Turun kirjamessuihin! Tänä vuonna pääsen ehkä aikaisemmin paikalle, muistanen että linja-autoasemalta on aika turkasen pitkä matka kävellä Messukeskukseen... Sain arvottavaksi pääsylippuja, kiitos messuorganisaatiolle! 

Arvotaan 2 x 2 lippua, osallistumisaika päättyy sunnuntaina 23.9. klo 18. Osallistua voi kommentoimalla postausta tässä tai vaihtoehtoisesti Hemulin kirjahyllyn Facebook-sivulla. Voittajat kerron sunnuntai-iltana ja liput lähtevät postiin ensi maanantaina. 

Vielä en kerro messusuunnitelmista muuta kuin että kiirettä pitää tänäkin vuonna, sen verran paljon näyttää olevan kiinnostavia esiintyjiä :D 

tiistai 18. syyskuuta 2018

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Aviador 2018
177 s.









Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin. Rajantakainen painajaismaa jouti mennä. 

En ole suuri dystopia- tai tieteiskirjallisuusfani, johtuen ehkä siitä että suurin osa lukemastani on ollut nuortenosaston tavaraa, jossa teinien väliset kahnaukset ja ihastumiset ovat tärkeä osa tarinaa. Nyt kun päähenkilönä on vanhempi - ja yksinäinen - ihminen, olen kovin ihastunut. 

Lia työskentelee joen varressa keräten sieltä löytyvää tavaraa ja myyden sen. Eräänä päivänä hän löytää viisi lasta. Lapset tulevat muualta, tuhoalueelta. Maapallo elää viime hetkiään, maanjäristykset ravistelevat planeettaa ja tulivuoret purkautuvat. Täydellisen tuhon alue on noin 90 % ja kasvaa koko ajan. Vain pienelle osalle väestöstä on turvapaikka, muut tuhoutuvat planeetan mukana. Lia ja lapset pääsevät suojaan - mutta suojakin on vaarallinen. Mitä voi kourallinen ihmisiä tehdä, kun Maa kiehuu ja Aurinkokin on tuhoutumassa?

Olin maailman vanhin ihminen, se oli hassua.

Illalla miehistö ilmoitti, että satelliitit olivat radoillaan ja niiden lähettämien tietojen perusteella oli varmistunut, että eteläinen napatasanko olisi paras paikka laskeutua. Vajoaisimme siellä sitkaaseen pintalaavaan enintään metrin ja aiheuttaisimme lähistölle vain vähäisiä järistyksiä ja halkeamia. Voisimme nukkua yön rauhassa, ei kiirettä aamulla, mutta seuraavan päivän aikana laskeutuisimme. Se täytyi tehdä pian jo polttoaineniukkuudenkin takia, ja aseman hataruuden. Ja jotta saisimme viljelykset käyntiin mahdollisimman nopeasti.

Tykkäsin tästä hurjan paljon. Tarina on melko lohduton mutta siinä on juuri sen verran toivoa että siitä jää hyvä mieli. Tapahtumat etenevät pääosin kiireettä, mutta tunnelma on koko ajan intensiivinen. Maailmanloppuun ei etsitä syyllisiä, ei osoitella, todetaan vaan että näin nyt on ja sen mukaan eletään. Kieli on mielettömän kaunista, ja koska tunnelma on rauhallinen niin lukijallakaan ei ole hoppua eteenpäin. Sanoissa voi viivähtää, niitä voi tunnustella ja makustella kaikessa rauhassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan". Toivon, ettei kirjan maailma ole koskaan totta. 

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi. 

Kirja on luettu myös blogissa Konfiguraatio.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta

Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja
Sammakko 2018
221 s.









Seppo Muraja oli oikea henkilö, rakennusmestari jonka todellinen kutsumus oli merellä. Pete Suhonen on kirjoittanut fiktiivisen mutta tosipohjaisen kertomuksen Murajan viimeisestä suuresta seikkailusta, yrityksestä matkustaa maailman ympäri veneellä. 

Joulukuussa 1972 Muraja ja matkakumppaninsa Pertti Oinaala lähtevät liikkeelle Turusta. Matkanteko on hidasta ja esteitä täynnä jo ensi hetkistä lähtien, eikä mikään muutu helpommaksi kuukausien kuluessa. Paksu sumu haittaa näkyvyyttä, merellä on varottava ettei törmää isompiin aluksiin, alkumatkasta on pestauduttava Ruotsissa töihin että saadaan rahaa polttoaineeseen, matkan jatkuessa osutaan sotilasalueelle, veneen moottori menee rikki, iso osa varusteista kastuu ja menee pilalle... Jossain vaiheessa Oinaalalle riittää ja hän palaa kotiin. Muraja jatkaa yksin, mutta kokee lisää vaikeuksia. Välillä hän joutuu palaamaan Suomeen hankkimaan rahaa, joutuu palaamaan salaa sillä pelkää häpeää. Suurin odotuksin hän lähti matkaan, ja odotettua hitaampi eteneminen syö miestä. On raskasta olla kuukausia jäljessä aikataulusta, tuhansia kilometrejä kauempana kuin mitä on laskenut etukäteen. Ja kun lopulta näyttää siltä että hän pääsee pois Euroopasta, meri näyttää armottomuutensa. 

Brest 7.3. 1973

Kävelin sataman viertä, join kahvin, kävelin lisää. Viimein löysin moottoripajan, sain selitetyksi ongelmamme. Ukko raapi niskaansa, lupasi käydä luonamme ja katsoa onko mitään tehtävissä. Milloin? Pian, ukko sanoi. Huomenna? Hyvin pian, ukko vastasi.
Palatessani törmäsin santarmeihin, jotka tajusivat minut heti muukalaiseksi. Kysyivät passiani ja katsoivat kuin kulkutautia, minä katsoin muualle. 
Kirjoitin kortin Katjalle. Se tuntui hyvältä, saattoi olla virhe. Kun pudotin kortin laatikon suuhun, Katja syntyi minulle. Siihen asti tyttö oli ollut vain helposi sivuun sysättävä kuvitelma, lämpö Hannelen puheessa. Nyt Katja on totta minullekin.
Radio kertoo, että Nantesin yllä kaksi matkustajakonetta on törmännyt, toinen syöksynyt alas. Kuolleita on kymmeniä. Kuvittelin törmäyksen hetken: keskustelut, jotka se katkaisi, viimeisen aterian liian pienillä ruokailuvälineillä, lapsen käden ojentautuneena kohti pilveä, jossa näkyy ihmisen kasvot.

(...)

Turku 9.12.1973

Näin miehet ovat aina tehneet. Vastanneet odotuksiin, täyttäneet tehtäviä, joita he ovat luulleet heillä olevan. Ei sen kummempaa.
Aion jättää Hannelelle 500 markkaa.

Murajassa on todellista seikkailuhenkeä. Lukijaa saattaa epäilyttää jo alussa; miksi lähteä liikkeelle joulukuussa? Eikö olisi järkevämpää startata keväällä tai kesällä? Miksi lähteä liikkeelle ilman rahaa, mitä järkeä jos jo Ruotsissa on pidettävä työ- ja rahankeruutauko, viikkoja kestävä? Lukijana ihmettelee Murajan ratkaisuja, mutta samalla tuntee suurta sympatiaa. Ei ole varmasti ollut helppoa, kun veri on vetänyt merelle, koko ajan. Lähdön hetkellä lapsi on pian syntymässä, tammikuussa Muraja kuulee itkun puhelimessa. Osa miehestä haluaisi olla kotona vaimon ja lapsen luona, suurempi osa haluaa toteuttaa maailmanympärimatkan, tulla kotiin juhlittuna sankarina, kaikkien epäilysten ja vastoinkäymisten jälkeen. 

Suhosella on ollut lähteenä lehtiartikkeleita sekä Murajan kirjeitä, lisäksi hän on haastatellut Murajan tuttavia. Tapahtumakulku noudattaa todellisuutta, kirjeet ja lehtiartikkelit ovat aitoja. Murajan kirjoittama lokikirja on fiktiota, mutta hyvin todentuntuista. Tunteet, mielialat ja ajatukset myötäilevät matkan olosuhteita, mutta pohjalla oleva päättäväisyys ei murru. 


Myrskyn ratsastaja sopii Kirjoja ulapalta - haasteeseen, vaikka olosuhteiden pakosta Muraja viettääkin paljon aikaa mantereella.  

lauantai 15. syyskuuta 2018

Teatterissa: Musta Saara Kansallisteatterissa


Nyt! Kaikki teatteriin! Musta Saara on kertakaikkisen huikea sekoitus, jossa kaiken keskellä hohtaa kirkkaana sanoma inhimillisyydestä. Ihmisen ei pitäisi olla ihmiselle susi - vaan ihminen. Eikä epämukavia asioita saa katoamaan sillä, että katsoo muualle. Pirkko Saisio tutkii maailmaa viiltävällä terävyydellä, kiertelemättä ja kaunistelematta. Musikaalimuodossa, huumorin varjolla annetaan huutia etenkin kansallismieliselle uholle. 

Keskeisiä elementtejä ovat romanijoukko sekä kansallismielisen puolueen valtataistelu. Romanit kiertelevät ympäri Eurooppaa, etsien paikkaa jonne asettua. Sanotaan, että heidän pitäisi pysyä paikoillaan mutta minkäs teet kun joka paikasta käsketään pois. Joukkio suuntaa Musta Saara -pyhimyksen luo, kysymään tältä neuvoa. Tie on pitkä ja eksymisten värittämä. 


Ranskassa kansallismielisen puolueen johtohahmo Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) antaa puolueen puheenjohtajuuden tyttärelleen Marinalle (Katariina Kaitue). Päätöksen oikeellisuus mietityttää, sillä tytär tuo mukanaan uuden tiedotuspäällikön, romani Mircean (Janne Marja-aho). Muukalaisen! Pian Janne-Maria toteaa, ettei pelkkä kunniapuheenjohtajuus riitä. Hän asettuu  tyttärensä vastaehdokkaaksi ja käy taistoon presidenttiydestä. Kansan syvien rivien tavoittaminen ja äänten keruu vie hänet muun muassa Transilvaniaan, jossa Draculan (Timo Tuominen) linnassa hän saa huomata olevansa itse muukalainen.


Kiintopisteenä toimii karismaattinen trio Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström. Voimakolmikko hallitsee tapahtumia monessa eri roolissa. 

Ensi-illassa näytelmä kesti 3 h 15 minuuttia. Se ei kuitenkaan tuntunut niin pitkältä. Tavaraa on paljon, mutta kaikki on olennaista. En kokenut mitään turhaksi, päinvastoin, jokainen hahmo tuo tarinaan syvyyttä ja tärkeitä huomioita. Tanssiva karhu (Erkki Saarela) esimerkiksi ilmentää roolin periytymistä ja pysyvyyttä. Isä, tämän isä ja isänisä, vielä isänisänisäkin ovat kaikki olleet tanssivia karhuja. Kaikki ovat kenties halunneet kulkea vapaina ja metsästää, mutta tanssimaan tuomittuina ovat vain kuulleet metsästyksestä. Pitkä laiha sika (Jani Karvinen) kokee asemassaan huikean arvonnousun, mutta koska valta nousee päähän niin kokee karun pudotuksen.  

Näyttelijäntyö on erityisen laadukasta. Ketään ei voi nostaa ylitse muiden, sillä jokainen suoritus onnistuu loistavasti. Valot ja puvut tunnelmoittavat hienosti, unohtamatta livemuusikoita jotka ovat olennainen osa esitystä. Olen aiemminkin kannattanut ihmismusiikkia nauhoitusten sijasta ja tämän nähtyäni olen edelleen mitä vahvimmin sitä mieltä. Lavastus on suhteellisen yksinkertainen mutta toimiva. Tarina on itsessään tapahtumarikas, joten turha ylikuormittaa katsojien aisteja liian monimutkaisilla rakennelmilla. 

Pidin siitä, miten fakta ja fiktio sekoittuvat. Näyttelijät kutsuvat välillä toisiaan oikeilla nimillä, etenkin kohtausten vaihtuessa. Tyyliin menes nyt Juha siitä, on alkamassa seuraava kohtaus. Se, että kohtausten vaihtuminen "kuulutetaan" on onnistunut ratkaisu, varsinkin kun jokaisella kohtauksella on nimi. Tavallaan tietää mitä odottaa, mutta kuitenkaan ei tiedä. Hyvin nopeasti käy ilmi, että mitä ikinä katsoja odottaakaan, siitä mennään pidemmälle potenssiin kymmenen. Ensimmäinen puolisko jättää kutkuttavan odotuksen; tietää ettei millään pysty kuvittelemaan mitä vielä voi olla tulossa, mutta samalla tietää että se on jotain isoa ja yllätyksellistä. 

Kiitokset Kansallisteatterille kutsusta ensi-iltaan. Sattui olemaan syntymäpäiväni, mikäpä tämän parempi paikka juhlistaa sitä :)

Kuvat: Tuomo Manninen

Musta Saara
Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi
Musiikki Jussi Tuurna
Muusikot Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan





sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Kaupunkilomalla: viikonloppu Berliinissä

Pari viikkoa sitten lähdin melkein ex tempore - matkalle Berliiniin. Puolitoista viikkoa aikaisemmin sain poikaystävältäni viestin, että hänen kaverinsa on väitellyt tohtoriksi ja minutkin on kutsuttu juhlistamaan sitä. Pikainen tsekkaus työvuoroihin ja kysely kollegoille, että pärjäävätkö perjantain kaksin (kyllä), joten matkaan siis! 

Finnairin lento lähti perjantaina vähän ennen puoltapäivää. Tegelin kentälle laskeuduttiin puolitoista tuntia myöhemmin. Viimeksi lensin Schönefeldiin, jossa mies oli vastassa ja junailtiin yhdessä kaupunkiin. Nyt sain selvitä yksin. Onneksi kentällä oli selkeät opasteen, ei tarvinnut muuta kuin seurata kylttejä joissa oli linja-auton kuva. Tokihan sitten bussiasema oli aivan toisessa päässä kenttää... Lippuautomaateille oli pitkät jonot. Totesin, etten ehdi seuraavaan bussiin, mutta sinänsä ei väliä koska niitä meni muutaman minuutin välein. Automaatilla en ollut varma, mikä lippu pitäisi ostaa, otin varmuuden vuoksi päivälipun A-C -vyöhykkeille. Myöhemmin katsoin kartalta, että Tegel on B-vyöhykkeellä, eli kahden vyöhykkeen lippu olisi ollut riittävä. Oikeasti olisin halunnut ostaa kolmen päivän lipun, mutta koska takana oli pitkä jono niin en halunnut kansoittaa automaattia pitkäksi aikaa. 

Olin keskustassa kahden maissa, ja koska mies oli tulossa vasta puoli viiden aikaan niin hengailin itsekseni. Bussi lentokentältä meni Alexanderplatzille, ihan sinne asti en mennyt vaan jäin pois tuomiokirkon luona. Sisälle kirkkoon en lähtenyt yrittämään; koska pihalla oli kylttejä joissa oli merkitty että ei salkkuja eikä selkäreppuja, en uskonut että matkakassinikaan olisi sallittu. Ihailin kirkkoa siis vain ulkopuolelta. Kuljeskelin hetken Museuminselin luona. Yllä olevan kyltin näin ja mietin, että vaikka Berliinissä onkin keskustan alueella suht lyhyet etäisyydet mennä vaikka kävellen, niin jonnekin muualle on turhan pitkä matka :D 



Seurasin junarataa Alexanderplatzille, josta menin lähijunalla päärautatieasemalle. Viimeksi menimme siitä ohi, nyt ehdin hengailla vähän aikaa sisällä. Se on kuin kauppakeskuksen ja rautatieaseman yhdistelmä. Kerroksia on ehkä kuusi, noin neljässä on raiteet ja noin neljässä keskimmäisessä on kauppoja. Kirja- ja vaatekauppoja, kahviloita ja ravintoloita... Kaikkein vaikeinta oli löytää saapuvien junien aikataulut, lähteviin oli vaikka kuinka monta ilmoitustaulua ja näyttöä joka kerroksessa mutta saapuville vain pari koko rakennelmassa. Löysin kuitenkin oikean raiteen ja olin ajoissa odottamassa junaa.

Rautatieaseman ylin kerros. Taustalla valtiopäivätalo
Miehen kaverit olisivat järjestäneet meille yöpaikan, mutta mies päätti kuitenkin varata hotellin. Sen kanssa kävikin melkoinen yllätys. Koska 93 % hotellihuoneista oli varattu, netti oli ehdottanut ympäröiviä kaupunkeja. Kun mies varasi hotellia torstaina, hän oli saanut tarjouksen viiden tähden hotellista, Regentistä. 2 henkilöä 2 yötä n. 420 €, normihinta 1500 €. Eipä siinä, pääsin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni viiden tähden hotelliin... Pakko kyllä myöntää, että olen ollut hienommissa huoneissa  muualla, tosin en noin isossa. Huone oli ehkä isompi kuin 30,5-neliöinen yksiöni! Ja tullessa meille kerrottiin että huoneemme on upgreidattu, se ei käynyt selville että miksi.

Mutta silti, jos tuo on 1500 euron huone niin olisin odottanut nuhruisen kokolattiamaton sijasta vähintäänkin kullattuja lattialaattoja! :D Kylppäri sen sijaan oli hieno:


Vähän ihmeteltiin sitä, että kun kirjauduttiin klo 18 maissa, sitten lähdettiin ulos ja palattin yöllä puoli kahden maissa, niin huoneessa oli jo käyty siivoamassa. Pyyhkeet oli vaihdettu ja sängylle tuotu aamiasesite. Mietin että ekologia ei toimi; kylppärissä oli lappu jossa sanottiin että lattialle jätetyt pyyhkeet vaihdetaan. Kerran käyttämäni käsipyyhe roikkui naulakossa mutta sekin oli vaihdettu.

Hotellin aamiaishinnasto näytti siltä, että mieluummin söimme ulkona. Myöhemmin laskin että meillä ei mennyt perjantain ja sunnuntain välillä ruokaan yhteensäkään niin paljoa, mitä yksi terveellinen aamiainen hotellissa olisi maksanut...

Kävimme syömässä kevyttä iltapalaa, ja sen jälkeen kiertelimme Friedrichstrassen aseman seutuvilla. Sieltä löytyi ehkä mahtavin paikka ikinä, viisikierroksinen KulturKaufhaus Dussmann. Jokaisessa kerroksessa kirjoja, jossakin pelejä, jossakin elokuvia, jossakin musiikkia. Lisäksi samassa yhdeydessä on iso English Bookshop. 




Hauskinta oli se, että kun iltakahdeksalta kaikki muut kaupat menivät kiinni, ihmiset kerääntyivät tänne. Auki arkisin puoleenyöhön, lauantaisin klo 23.30 saakka. En tiedä johtuiko matkapäivän rasittavuudesta, mutta olin täällä melkein sekopäinen. Aina kun tultiin uuteen kerrokseen, olisi tehnyt mieli hyppiä tasajalkaa. Sanoin, että tuntuu kuin olisin humalassa vaikka en ole alkoholia juonutkaan :D 

En voinut olla ostamatta mukia... Sanoin heti tämän nähdessäni, että tässä on lastenkirjastotädille töihin teemuki:


Olisi ollut muitakin hienoja, mutta en raaskinut ostaa enempää kuin yhden. 

Kulttuurikaupasta suuntasimme viinibaariin tapaamaan miehen ystävää. He eivät olleen nähneet vuoteen, joten kun molemmat oli kutsuttu tohtorispirskeisiin niin kumpikin lähti Berliiniin. Oli kiva lämmin ilta istua ulkona terassilla. Vieressä Spree-joella kulki jokilaivoja, jotka tähän aikaan illasta tuntuivat olevan bilelaivoja. 

Perjantai-iltana tuli viesti, jossa lauantain tohtorispirskeiden päiväohjelma peruttiin. Suunnitelmana oli ollut mennä uimaan, piknikille ja frisbeetä heittelemään, tai vaihtoehtoisesti Volksparkiin. Nämä molemmat peruttiin, joten yhtäkkiä meillä olikin koko lauantaipäivä vapaa. Ohjelmaa löytyi kuitenkin helposti, sillä perjantaina jo huomasimme isot mainokset kertomassa että viikonloppuna on avoimet ovet liittokanslerin virka-asunnolla sekä ministeriöissä. Ei tarvinnut kauaa miettiä että mennäänkö katsomaan, miten liittokansleri majailee. Ei siellä tietenkään kaikkea nähnyt, noin kuudesta kerroksesta avoinna oli kaksi alinta eli kokous- ja lehdistötiloja. Alin kerros oli aulatilaa, jossa oli esillä presidenteiltä ja kuninkaallisilta valtiovierailuilla saatuja lahjoja. Suomi oli edustettuna Tarja Halosella, viemisinä oli ollut Pentikin poro.

Bundeskanzleramtia kutsutaan pyykkikoneeksi


Liittokanslerin virka-asuntoon ei niin vaan marssita sisälle. Turvatarkastus oli kuin lentokentällä; kassi laitettiin laatikossa läpivalaisuun, ja kännykät, kellot yms. otettiin pois kassista ja laitettiin erikseen läpivalaisuun. Lisäksi käsilaukuille oli sallittu koko; minun kassini oli liian leveä joten jouduin jättämään sen pois. Jonottajille jaettiin vesimukeja, mutta ne piti juoda tyhjäksi ennen piha-alueelle menoa, koska alueelle ei saanut viedä mitään nesteitä.



Puhe muurin murtumisen hetkiltä


Bundeskanzleramtista suuntasimme miehen kanssa hotelliin vaihtamaan vaatteet. Klo 20 oli illallinen Al Hamra - ravintolassa, jonne jäimme ruuan jälkeen bilettämään. Tilassa oli harmillisesti tapahtunut tuplabuukkaus. Ensin meidän seurueemme soitti omaa musiikkia vähän aikaa, sitten toinen seurue omaansa puoli yhteentoista saakka, ja sen jälkeen meidän porukka loppuillan. Oli hauskaa päästä tanssimaan pitkästä aikaa! Tanssilattia oli pieni mutta se ei haitannut, siirrettiin pöytiä seinän viereen niin saatiin lisää tilaa. 

Yökahdelta lähdimme pois, siis minä ja mies, suurin osa jatkoi juhlia. Me lähdimme siksi, että halusimme edes jonkinlaiset yöunet. Emme tienneet moneltako hotellin uloskirjautuminen on, päätimme että klo 11 on turvallista. Sitten veisimme laukut rautatieasemalle säilytykseen ja hengailisimme kaupungilla muutaman tunnin. Näin tapahtuikin.

Koska avoimien ovien päivä jatkui vielä sunnuntain, päätimme piipahtaa ministeriössä. Päärautatieasemaa lähin oli koulutus- ja tutkimusministeriö, viralliselta nimeltään Bundesministerium für Bildung und Forschung. Olisi varmasti ollut mielenkiintoisempaa, jos olisin ymmärtänyt enemmän... Tunnistin toki robotit, 3D-tulostimet ja vastaavat, mutta esittelyteksteistä en tajunnut mitään. Portaikossa oli hieno efekti, mutta emme löytäneet mitään selitystä mistä on kyse.


Ministeriövisiitin jälkeen oli vielä aikaa leikkiä turistia. Metrolla muutama pysäkinväli Checkpoint Charlielle, jossa arvuuteltiin ollaanko ylittämässä entistä rajaa idän vai lännen puolelta. Tauluissa on paljon mielenkiintoista tietoa niin muurin rakentamisesta, pakoyrityksistä, rajan laillisesta ylittämisestä kuin muurin murtumisestakin. Mietin vaan, että kun muuri kaadettiin 30 vuotta sitten niin vieläkö siitä riittää autenttisia paloja museoihin ja matkamuistomyymälöihin myytäväksi. 


Täältä kävelimme Holocaust Manchmalille, koska viimeksi oltiin siellä pimeällä ja halusin nähdä sen myös päivänvalossa. 






En muista, kerroinko aiemman Berliini-postauksen yhteydessä siitä, että muistomerkillä levähtäminen on herättänyt keskustelua. Saako kivipaasien päällä istua vai ei? Nykyisin yhä useampi on kuulemma sitä mieltä että saa, aiemmin sitä pidettiin herkemmin loukkauksena. 

Täältä suuntasimme pahimpaan turistihelvettiin eli Brandenburgin portille. Jäätelöt Unter den Lindenillä ja sitten metrolla Friedrichstrasselle ja sieltä junalla päärautatieasemalle. Napattiin laukut mukaan ja sitten hyppäsin bussiin ja suuntasin lentokentälle. Koska Tegeliin ei mene muita julkisia kuin bussi, ne olivat ihan supertäynnä. En mahtunut ensimmäiseen ennen kuin ovet lyötiin kiinni, mutta sunnuntaisinkin ne kulkevat viiden minuutin välein. Toiseen ehdin ja sain jopa istumapaikan, Matka oli kyllä todella tukala, sillä joka pysäkiltä tunki paljon ihmisiä sisään. Matkustajat olivat kuin sillit suolassa, olin käytäväpaikalla niin vieressä seisovan reppu painoi rintaa niin että oli vaikea hengittää. Ihmiset huutelivat sisääntulijoille että ei mahdu enää, ei vaikka kuinka tunkisitte. Olikin sitten iso helpotus päästä lentokentällä ulos. Turvatarkastuksessa oli lyhyt jono, sitten vaan istuin ja odotin. Lento oli - taas kerran - myöhässä, lähdettiin 40 minuuttia myöhässä. Enkä tietenkään ehtinyt junaan. Bussien lähtöajat olivat muuttuneet, laskeuduttiin klo 22.50 niin bussi lähti ykkösterminaalista klo 23.03. Kiisin pysäkille puolijuoksua, onneksi bussi oli 6 minuuttia myöhässä niin ehdin siihen, muuten olisin joutunut odottamaan tunnin seuraavaa.


Tykkäsin Berliinistä enemmän tällä toisella visiitillä. Ehkä siksi kun oli lämpimämpi ja valoisaa. Lisäksi viimeksi kuljimme paljon Alexanderplatzin ja Ostbahnhofin lähistöllä, missä oli narkkaripuistoja ja ränsistyneitä taloja; tällä kertaa olimme ison osan ajasta joen lähellä, veden ja vihreän ympäröimänä. Lisäksi olivat ihmiset. Viimeksi tapasimme tohtorintutkinnon saavuttaneen ja hänen puolisonsa, minä ensimmäistä kertaa. Nyt tavatessamme sain lämpimän halauksen molemmilta, niin saapuessa kuin lähtiessä. Tuli olo, että vaikka oltiin tavattu vain kerran aikaisemmin niin he olivat vilpittömän iloisia siitä että olin tullut juhliin. Tapasin myös miehen hyvän ystävän ensimmäistä kertaa, ja tuntui kuin olisimme olleet tuttuja pitkäänkin, niin lämpimästi minua tervehdittiin ja otettiin jatkuvasti mukaan keskusteluun. 

Kaksi lyhyttä reissua Berliiniin ovat näyttäneet paljon, mutta paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Monet puistot ja museot, Wannsee ja muut ympäröivät alueet, eläintarha... Voi olla että "joudun" palaamaan kaupunkiin. 










lauantai 1. syyskuuta 2018

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl
Quercus 2014
328 s.









Selailin kerran Elly Griffithsin nettisivua ja huomasin, että kappas vaan, hän kirjoittaa Ruth Galloway - sarjan lisäksi toistakin, Stephens & Mephistoa. Pakko siihenkin oli tutustua :)

Tarina sijoittuu vuoteen 1950. Sota on ohi, tuhoja korjattu ja elämä jatkunut. Edgar Stephens palveli sodassa salaisessa ryhmässä nimeltä Magic Men. Joukkion tarkoitus oli luoda illuusioita siitä, että brittiarmeijalla oli enemmän varusteita ja suurempia suunnitelmia kuin mitä todellisuudessa oli. Nimi tuli siitä, että osa porukasta oli - ja on yhä - taikureita, illusionisteja, mentalisteja. Vuosi 1950 tuo miehet takaisin yhteyteen. Löytyy ruumis, raa'asti murhattu nainen. Poliisina työskentelevä Edgar oivaltaa pian, että surmatapa mukailee taikatemppua. Toinen ruumis noudattaa toista taikatemppua, ja pian Edgar saa kirjeen jossa kerrotaan mikä on kolmas temppu. Kuka on seuraava uhri ja mitä tekemistä murhilla on sota-ajan kanssa? Keneen voi luottaa, kun pelissä on mukana mielenhallitsijoita, pokerinaamoja? Poliisina Edgar ehkä rikkoo sääntöjä kertoessaan tapauksesta ystävälleen taikuri Max Mephistolle, mutta koska juttu liippaa niin läheltä heitä, hän haluaa tämän olevan sekä tietoinen tapahtumista että varuillaan.

'Goodbye then.' Edgar went to raise his hat and realised that he wasn't wearing one. 'Good luck for the rest of the week.'
'Thank you,' said Ruby. 'It's not easy, being stabbed to death every night.'
Something in the way she said this made Edgar feel suddenly afraid. He wanted to tell her not to go back to the theatre, not to enter the cabinet and face the shining swords. But Ruby was smiling so he had to smile too, raise his non-existent hat and say that he hoped they'd meet again some day.
It was only as he was nearly back at the station when he remembered that, in the theatrical world, the words 'good luck' are considered extremely unlucky.

En oikein osaa pukea sanoiksi mitä kirjasta ajattelen. Taikureiden kiertolaiselämästä oli kiinnostavaa lukea, siitä miten hankalaa elannon hankkiminen on ja miltä tuntuu kun joka viikko on uusi kaupunki ja uusi yleisö. Miltä tuntuu, kun ammattitaito on lunastettava aina uudelleen. Ja kuinka naisten asema on olla avustajana; joku rohkea haaveilee olevansa päätähti mutta matka sinne on pitkä. Hahmokaarti on kovasti miesvoittoinen mutta se ei häirinnyt minua. 

Verkkaisesti etenevä poliisintyö teki lukemisesta rentouttavaa. Ei stressaavaa valvontakameroiden nauhojen tuijottelua, ei tuskailua laboratoriotulosten odottelusta, ei tutkittavia kännyköitä tai tietokoneita... Niiden tilalla haastatteluja, joskus jopa sellaisia jotka vaativat parin päivän matkustamista. Etsitään osoitteita, lähetetään kirjeitä, soitetaan lankapuhelimella, kohdataan ihmisiä kasvokkain. 

Jos jotakin olisin halunnut lisää niin ajan yhteiskunnan kuvausta. Ihan fyysistä kuvailua siitä, miltä talot näyttävät Brightonissa ja Hastingsissa. En tiedä, pommitettiinko niitä sodassa vai ei, mutta olisin halunnut kuvausta joko sodan tuhoamasta tai sodassa säästyneestä ympäristöstä. Kirjan sivumäärä on dekkarille normaali, mutta fontti on tosi isoa ja väljää, eli lisää olisi mahtunut ilman pelkoa tiiliskivimäisyydestä. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 3, "kirja aloittaa sarjan". Sen verran mielenkiintoinen parivaljakko Stephens & Mephisto on, että toisen osan laitoin jo varaukseen. Toivottavasti tämäkin sarja saadaan joskus suomeksi!

torstai 30. elokuuta 2018

Karen Cleveland: Koko totuus

Karen Cleveland: Koko totuus
Englanninkielinen alkuteos Need to Know (2018)
Suomentanut Maija Kauhanen
Gummerus 2018
320 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






CIA:n vastavakoiluanalyytikko Vivian on pääsemässä venäläisten agenttien jäljille. Hän on kehittänyt menetelmän, jolla pystyy etsimään epäiltyjen tietokoneilta nukkuvien agenttien soluja. Yksi agenttijohtajaksi epäilty on jäänyt kiinni, ja Vivian odottaa malttamattomana pääsyä hänen koneelleen. Jos uusi menetelmä toimii, tiedostoista on mahdollista seuloa ketkä viisi henkilöä ovat juuri tämän epäillyn alaisia. 

Yhtäkkiä näytölle pompahtaa Vivianin puolison Mattin kuva. Mistä on kyse? Vivian säikähtää valtavasti, mutta samalla tiedostaa että asialle on oltava selitys. Joko mies on vakooja tai ei ole, joko hänet on värvätty tai värväystä on yritetty / tullaan yrittämään, ehkä kuva on päätynyt koneelle vahingossa. Vivianilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä selvittämään totuutta. Osoittautuu, että totuus ei olekaan mikään yksinkertainen asia. Se mikä on yhdelle totta, on toiselle valhetta. Jossain asiassa osa on totta, osa ei. Vivian ajautuu syvälle monimutkaiseen seittiin, jossa keneenkään ei voi luottaa, ei aina edes itseensä. On ystäviä ja vihollisia, mutta roolit voivat muuttua. Kaiken keskellä Vivian joutuu punnitsemaan, millaisia uhrauksia on valmis tekemään. Vakoiluyksikön Venäjä-asiantuntijana hänellä on yhdenlaisia velvollisuuksia, neljän lapsen äitinä toisenlaisia. 

"Muki. Unohdin mukini", sanon nopeasti. Liian nopeasti. Hän luo minuun kysyvän katseen, joka on täynnä epäluuloa. Mutta sillä ei ole nyt väliä, millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että pääsen vetämään muistitikun ulos koneesta. Väistän ja odotan, että Peter kulkee ohitseni, ja jokainen sekunnin murto-osakin tuntuu kidutukselta.

Viimein pääsen itse huoneeseen ja suljen oven takanani. Hetkessä olen lattialla ja nykäisen muistitikun ulos, sitten hapuilen termosmukin käsiini, kierrän pohjan irti, panen muistitikun takaisin sen sisään ja kierrän pohjan kiinni.

Rojahdan tuoliin lopen uupuneena. Koko ruumiini tärisee. En saa henkeä.

Kauhu pitää pintansa vielä senkin jälkeen, kun tutina on ohi, vaikka sen pitäisi laantua. Muistitikku on minulla. Enkö minä nyt ole turvassa?

Pidän siitä, miten tarinaa ja lukijaa kieputetaan. Lukija ei tiedä asioista enempää kuin Vivian, siksi lukijakin tuntee välillä suoranaista vainoharhaa. On tilanteita, joissa Vivian uskoo voivansa luottaa johonkuhun, kunnes yhtäkkiä alkaa epäillä voiko sittenkään. Epäilyttäviä henkilöitä, tilanteita, muistoja ja lauseita putkahtaa tuon tuosta; niitä ei kuitenkaan ole liikaa. Kaiken keskellä Vivianin on pyöritettävä perheenäidin arkea, mikä tuo tasapainoa tarinaan. Television lastenohjelmat ovat mitä mainioin keino pitää kaaos edes hetkellisesti ulkopuolella.

Vivian on monipuolinen henkilöhahmo. Johtuuko lie työstä CIA:ssa, että hän ei lamaannu vaan järkyttyneenäkin pystyy ajattelemaan rationaalisesti ja tekemään päätöksiä. Ihanaa ettei hän ole kaahottava kana vaan määrätietoinen ja sinnikäs! Matt ja muut hahmot (joita ei ole kovin montaa) tuovat tarinaan omat kerroksensa, vaikka jäävätkin etäisemmiksi. 

Epilogi on kirjan huonoin kohta, onneksi se on vain kaksi sivua. Jännityskirjallisuutta yhtään tuntevalle se on lätsähdys, niiiiiiin ennalta-arvattava. Harmi, koska kaikilta muilta osin juttu toimii. Eikä mene yhtään liian tekniseksi, vaikka paljon ollaankin toimistossa ja työskennellään tietokoneilla. On varsin mielenkiintoista lukea, miten agenttientunnistusalgoritmi toimii. Ja koska totuus on fiktiota ihmeellisempää, tuollainen tai tuollaisia lienee jo olemassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta". Vivian on kehittänyt agenttienmetsästysohjelman, takaumissa perheeseen syntyy neljä lasta, Mattin valokuva muovaa uusiksi oikeastaan ihan kaiken...       

maanantai 20. elokuuta 2018

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes (2017)
Suomentanut Marja Helanen
Kansi Susanna Appel
Bazar 2018
329 s.






Suhtauduin varovaisen kiinnostuneesti Sherlock Holmesin tyttäreen. Holmes on jonkinlainen pyhimys, joten en ollut ollenkaan varma, haluaisinko seurata hänen tyttärensä tekemiä tutkimuksia. Tai haluaisinko hänellä olevan tytärtä ylipäätään. Tutkapari Holmes & Watson on klassikko, olisiko seuraavan sukupolven versio vain laimea kopio? Toisaalta halusin lukea "kiehtovan murhamysteerin 1900-luvun alun Lontoosta", vähäverisen tarinan jossa äly näyttelee suurempaa roolia kuin tekninen tutkinta. Halusin palata ajureiden ja hevoskärryjen maailmaan selvittämääm, miten siellä suhtaudutaan aktiiviseen ja teräväpäiseen naiseen. 

Charles Harrelston menehtyy vähintäänkin epäilyttävissä olosuhteissa. Poliisin mukaan kyseessä on tapaturma, tai jopa itsemurha, mutta vainajan perhe ei hyväksy selitystä. Perhe pyytää apuun tohtori Watsonin - nyt jo iäkkään  miehen - joka poikansa kanssa alkaa tutkia asiaa. Pian tie vie heidät Joanna Blalockin luo. Blalock on Sherlock Holmesin tytär, ja erinomaisen nokkela. Hän on kiinnostunut monista asioista, lukenut paljon, osaa tehdä monimutkaisia päättelyketjuja ja havaitsee seikkoja jotka muilta jäävät huomaamatta. Ennen pitkää Blalock ja Holmesit uskovat tietävänsä murhaajan ja motiivin, mutta kuinka löytää todisteet? 

"Entä tuo pyöreä murtuma päälaessa?" kysyin. "Miten se voisi johtua putoamisesta?"
"Ei mitenkään", Joanna sanoi ja tuli viereeni nähdäkseen paremmin. Hän tarkasteli vaurioitunutta kalloa ilkeää näkyä säikkymättä ja katsoi sitä vielä uudemman kerran päälakeen keskittyen. Kauan mietittyään hän otti läheiseltä alustalta kumihanskan, veti sen käteensä ja työnsi sormen pyöreään murtumaan. "Aika selkeä ympyrä. Karheat reunat."
"Kun ruumis pompahti, kuten poikasi kuvaili, ehkä kova graniitti aiheutti toisenkin murtuman", isäni veikkasi. 
"Siitä ei seuraisi näin pyöreää jälkeä", Joanna vastasi heti. "Tällainen murtuma syntyy pyöreäpäisen aseen iskusta."
"En tiedä ainuttakaan asetta, johon tuollainen kuvaus sopisi", isä sanoi.
"Voi, niitä on lukuisia", Joanna ilmoitti, riisui verisen hanskan ja heitti sen roskiin. "Listan kärkeen sijoittaisin vasaran."

Tykkäsin tästä kovasti. Tarina tasapainoilee vakavan ja huvittavan välillä olematta sen enempää synkkä kuin hömppä. Se on viihdyttävä, paikoin humoristinen. Se vetää lukijan mukaan syvälle tarinaan, saaden tämän ajoittain tuntemaan itsensä hupsuksi, ei ehkä tyhmäksi mutta heikoksi havainnoitsijaksi. 

Henkilöhahmot ovat eläväisiä. Vanhempi Watson on menettänyt hiukan terävyyttään, mutta kyllä hänen aivonsa pelaavat riittävän hyvin edistääkseen tutkimuksia. Nuorempi Watson ei (tietenkään) ole isänsä veroinen tarkkaavaisuudessa, toki syynä voi olla se että hän taitaa olla kiinnostuneempi havainnoimaan Joanna Blalockia kuin vainajaa tai tapahtumapaikkaa. Blalock on mahtava vahva naishahmo, joka ottaa tarvitsemansa tilan ja ajan. Hämmästyttävää sinänsä, että Scotland Yard antaa hänen huseerata täysin vapaasti, vaikkakin taustatukena on tohtori Watson. 

Kirjan nimestä en erityisemmin pitänyt, mielestäni se on turhan osoitteleva. No, se on pieni puute muuten mainiossa opuksessa. 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 48, "haluaisit olla kirjan päähenkilö". En välttämättä haluaisi tutkia murhia, mutta haluaisin olla yhtä tarkkaavainen ja nokkela kuin Joanna Blalock. 

Sherlock Holmesin tytär on luettu myös blogeissa Yöpöydän kirjat, Tuntematon lukija, Kaksi sivullista, Amman lukuhetki ja Bibbidi Bobbidi Book.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

William Brodrick: Sovituksen hinta

William Brodrick: Sovituksen hinta
Englanninkielinen alkuteos The Sixth Lamentation (2003)
Suomentanut Tarmo Haarala
Bazar 2007
432 s.







Toinen maailmansota - ja etenkin natsit - on aihe, joka ei taida koskaan olla loppuunkaluttu. Aina löytyy uusia tarinoita, uusia tapoja kertoa tuosta kauhistuttavasta aikakaudesta. Sovituksen hinta keskittyy nykyhetkeen, mutta taustalla on sota-aika ja vastarintaliike. 

Larkwoodin luostariin saapuu Eduard Schwermann, mies jota aiotaan syyttää sotarikoksista. Hän vaatii kirkolta turvapaikkaa ja saa sen, osittain poliisin ja osittain Rooman vaatimuksesta. Luostarissa ollaan kuitenkin varpaillaan. Kuka on tuo mies, ja missä hän on piileksinyt vuodet sodan jälkeen? Mikä osuus kirkolla on ollut piilottelussa? Kuka ja missä on Victor Brionne, ranskalainen yhteistoimintamies jonka sanotaan kavaltaneen vastarintaliikkeessä toimineet ystävänsä Schwermannille? Brionnen ja Schwermannin yhteys nousee keskeiseksi tekijäksi, ja heidän toimiaan selvitellään monella taholla. Poliisin lisäksi luostarin munkki Anselm, vastarintaliikkeessä toimineen Agnesin lapsenlapsi Lucy yhdessä niin ikään vastarintaliikkeessä toimineen Jacquesin lapsenlapsen Pascalin kanssa. Kuviota hämmentää myös Schwermannin lapsenlapsi Max, Brionnen poika Robert, kuolemansairasta Agnesia unohtamatta. Tapaus on sinänsä yksinkertainen, mutta siihen liittyvät ihmiset ovat kietoneet sen paksuun sumuverhoon.

Victor henkäisi syvään; hänen silmänsä tutkiskelivat hiljaista, myllertävää merta ja rannan pitkiä vaahtojuovia katoavassa valossa. Robert jäi hänen vierelleen aivan kuin olisi taas pikkupoika, ja he katsoivat yhdessä valtavaa, selkenevää pimeyttä. 
"Poika, minä en ole se, jona sinä minua pidät. Olen toinen ihminen, mies jonka hautasin viisikymmentä vuotta sitten, sodan jälkeen. Mies jonka olisi ollut parempi olla kuollut, ellei sinua olisi ollut."
Kysymyksiä ei kuulunut. Näkemättä Robertia tai hämmennystä, joka ehkä synkensi tämän katseen, Victor alkoi järjestellä kaikkea, mitä piti sanoa. 
"Minun nimeni oli Brionne. Olin poliisi ja sain sattumalta komennuksen Gestapoon." 
Victorin huomio siirtyi Robertin käteen. Se painoi raskaasti hänen olallaan. Minä pyydän, älä ota sitä pois...

(...)

"Robert, minä en voi kertoa enempää. Ehkä asiat ovat toisin jonain päivänä. Mutta juuri nyt luota minuun, jos voit. Luota minuun niin kuin et ole luottanut kehenkään ennen. Usko minua", Victor sanoi ja nieleskeli rajusti tavoitellen sanoja, jotka saattaisivat livahtaa totuuden ja vilpin välisestä aukosta, "se että ylipäätään tunsin tuon miehen, on ollut elämäni kirous."
Victor odotti silmät kiinni kuilun edessä. Robertin käsi oli edelleen hänen olallaan.

On pari asiaa, joiden olisin toivonut olevan toisin. Ensinnäkin olisin halunnut tarinaan sata tai parisataa sivua lisää. Sota-ajan tapahtumista olisi voinut kertoa sijoitettuna aikaansa, ei pelkästään osana oikeudenkäyntiä ja Agnesin muistiinpanoina. Etenkin tarinan keskushenkilö Agnes etäännytetään tapahtumista liikaa, kun kokemukset luetaan Lucyn kanssa hänen muistivihoistaan. Kaikki ilmeet ja eleet jäävät pois, samoin puheen tauot. Toiseksi olisin kaivannut lukujen alkuun jonkinlaisia päivämääriä. Tuntuu, että juuri mitään ei ole saatu selville, kun yhtäkkiä luku alkaa kertomalla Schwermannin olleen luostarissa vuoden. Sitten taas Anselm suunnittelee yhden viikonlopun ajaksi hurjan määrän tapaamisia. Muutenkin ihmisten matkat paikasta toiseen tuntuvat tapahtuvan suunnilleen silmänräpäyksessä, ensin ollaan Briteissä, sitten Ranskassa ja taas takaisin Briteissä. Minun oli ainakin tosi vaikea hahmottaa, kuinka lyhyt tai pitkä aika eri tapaamisten välissä on. 

Tarina itsessään on hyvä, koskettava ja yllättäväkin. Pidän siitä, että sitä ei ole kuorrutettu salaliittoteorioilla. Toki Anselm ja muutama muu munkki pohtii, mikä on ollut kirkon rooli natsien piilottamisessa sodan jälkeen. Tietysti on salaisia papereita ja vaikenemisen muureja, mutta asioiden selvittämiseen ei tarvita arkistoihin murtautumisia, koodien ja salakirjoitusten ratkomisia ynnä muita vastaavia juttuja. Ei, hyvin pitkälle päästään ihan vaan keskustelemalla ja kuuntelemalla. 

On mielenkiintoista seurata hahmojen suhtautumista toisiinsa. Mitä ajatella henkilöstä, joka on ollut mukana sota-ajan tapahtumissa? Mitä ajatella tällaisen henkilön jälkeläisistä? Kantavatko lapset ja lastenlapset vanhempien ja isovanhempien tekoja? Esimerkiksi Max, katsellaanko häntä itsenään vai natsin lapsenlapsena? 

Lopussa saadaan nippu yllätyksiä, kun asioiden todellinen laita selviää. Loppu on liian siirappinen; henkilöt hyväksyvät turhan helposti tapahtumakulun, jotain draamaa olisi saanut olla. Mutta kaikkinensa tämä on miellyttävä lukukokemus. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "selviytymistarina". Sitä se on useammankin henkilön kohdalla. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjabrunssi ja Satun luetut.  

torstai 12. heinäkuuta 2018

Ruth Ware: The Lying Game

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker 2017
374 s.









Ruth Ware on kirjailija, joka on kirja kirjalta enemmän minun makuuni. Esikoinen Synkän metsän siimeksessä jätti "ihan ok" -fiiliksen, mutta ei säväyttänyt sen suuremmin. Nainen hytissä 10 oli jännittävämpi, ehkä siksi koska fanitan suljetun huoneen / tilan mysteerejä. Lomalukemistoksi löysin hänen kolmannen kirjansa, joka on tähän mennessä selkeästi paras. 

Neljä naista, neljä ystävystä. Tiivis kvartetti yhdessä muuta maailmaa vastaan. Isa, Thea, Fatima ja Kate ovat ystävystyneet teini-ikäisinä koululaisina. Koulussa he ovat yksikkö, johon ei muita huolita. He viettävät yhdessä niin koulupäivät kuin vapaa-ajan. Koulussa he pelaavat salaista peliä, jonka säännöt ovat yksinkertaiset. Valehtele mahdollisimman paljon ja mahdollisimman uskottavasti. Mitä enemmän saat ihmisiä toimimaan tyhmästi valheesi avulla, sitä enemmän saat pisteitä. Älä valehtele itseäsi heikommille, äläkä ainakaan ensimmäistä vuotta opiskeleville. Ja tärkein kaikista: älä ikinä valehtele nelikon muille jäsenille. 

Yksi neljästä on rikkonut pyhintä sääntöä ja vetänyt kolme muuta mukaan salaisuuksien verkkoon.  Tuon valheen takia tytöt joutuvat lähtemään koulusta kesken lukuvuoden. Mutta 17 vuotta myöhemmin salaisuus uhkaa paljastua. Naiset jättävät hetkeksi kaiken ja kokoontuvat pieneen Salteniin. Koulun vuosijuhlan varjolla he pääsevät puhumaan tapahtumista, miettimään mitä nyt tehdään. Mutta yksi neljästä ei ole valmis kertomaan kaikkea, vieläkään. Vähitellen tarinan kertoja Isa tekee löytöjä ja päätelmiä, jotka uhkaavat romuttaa kaiken. Ystävyys ja lojaalius ovat koetuksella, kun totuus kaivautuu esiin. 

'Jesus!' Kate said. Her face was white, with a flush of anger high on her cheekbones. 'What the hell is wrong with her? Dad will be so furious when -'
'No.' I grabbed at her coat. 'No, Kate, don't. It was my fault. Don't tell Ambrose.'
I couldn't bear it. I couldn't bear for it to come out - the stupid unworthy lie I had told. The thought of repeating that back to Ambrose's face, seeing his disappointment... 
'Don't tell him,' I said. I felt tears prick at the back of my eyes, but it wasn't sorrow - it was shame. 'I deserved it. I deserved what she said.'
It was a mistake, that's what I wanted to tell Mary, as I sat there speechless in front of her wrath. It was a mistake, and I'm sorry.
But I didn't say it. And the next time I went to post office, she served me as usual, and nothing more was said about it. But seventeen years later, as I feed my baby, and try to smile at her laughing, chub-cheeked face, Mary Wren's words ring in my ears, and I think, I was right. I did deserve them. We all did.
Little liars.

Pahin vika tässä on ajoittainen taipumus jaaritteluun ja toistoon. Turhan monta kertaa Isa miettii, että on valehdellut miehelleen, että totuus ei saa paljastua vaikka mies nyt arvaakin että jokin on vialla, että Owen tietää Isan valehtelevan jostain. Ja varmaan joka viidennellä sivulla hän imettää, ja miettii että ei halua, ei voi menettää tytärtään. Asia tulisi selväksi, vaikka siitä kirjoitettaisiin vain yksi tai kaksi kohtausta. 

Toisteisuutta olisi vähentänyt - ja kiinnostavuutta lisännyt - jos tarina olisi kerrottu vuorotellen kaikkien neljän naisen näkökulmasta. Nyt Isa kertojana saa eniten tilaa, ja koska ollaan Katen luona Saltenissa niin Isa miettii häntä paljon. Thea ja Fatima jäävät etäisemmiksi ja pinnallisemmiksi. Tarina ei sinänsä ole järin yllätyksellinen eikä jännittävä, mutta se on kerrottu vangitsevalla tavalla. 

Salten ympäristönä on mielenkiintoinen. Pienehkö koulu pienehkössä kylässä, paikassa jossa juorut lähtevät helposti liikkeelle ja pysyvät hengissä kauan. Samat ihmiset nyt ja 17 vuotta sitten, yhtä uteliaina ja yhtä ilkeinä, janoten kuulla totuuden mutta haluten silti uskoa pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Väistämättä sitä on nelikon puolella, riippumatta siitä mitä he ovat tehneet, millaisen skandaalin aiheuttaneet. Sitä vaan miettii että aina riittää paikkoja, jotka ovat suorastaan riippuvaisia siitä että siellä on ollut skandaali, on paikkoja jotka mässäilevät yhdellä tapahtumalla vaikka se olisi tapahtunut kauan sitten. Sitä miettii, että onko ihmisen pahantahtoisuudella mitään rajaa, ja missä on anteeksianto. Mikä on oikein ja mikä väärin, ja kuinka pitkälle olisi itse valmis menemään vastaavassa tilanteessa. 

The Lying Game on ilmestymässä piakkoin suomeksi nimellä Valhepeli.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 44, "kirja liittyy johonkin peliin", olkoonkin kyseessä tyttöjen itsensä keksimä peli.




sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Hanna Velling: Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018
252 s.
Ennakkokappale








Nyt mennään Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Avoero ja pikkulapsen yksinhuoltajuus eivät ole asioita, jotka saavat minut tarttumaan kirjaan. Mutta koska tämä tupsahti postilaatikosta, halusin antaa mahdollisuuden. Eikä se ollut niin paha kuin pelkäsin...

Alussa ajattelin että voi ei, mitähän tästä tulee. Sivulla 15 on se syy, miksi yleensä vältän tämänkaltaisia kirjoja. "Make joogasi samassa kurssikeskuksessa jo kolmatta kesää. Anna oli toivonut, että nyt kun he olivat perhe, Make ei enää menisi. Nyt kun Nuppukin tapaili sanoja ja palvoi isäänsä." Siis ei, en ollenkaan kestä naisia jotka haluavat kyhjöttää kaiken ajan kylki kyljessä miehen kanssa, en kestä heitä kirjoissa enkä elävässä elämässä. Oli mies tai ei, lapsia tai ei. molemmilla pitää olla muutakin elämää, pitää olla ystäviä, pitää olla syy ja mahdollisuus poistua kotoa ja irtautua. Mutta onneksi eron myötä Anna oppii olemaan välittämättä siitä, mitä (ex-)mies sanoo ja tahtoo. Ja onneksi tämä tapahtuu sen verran nopeasti, että minulle ei tullut kertaakaan mieleen jättää kirjaa kesken. 

Evakkoon
Luku jossa pakataan

Helvetin putkiremontti. Nyt se tuli keskelle kaikkea muutakin sekavaa, eikä sitä voinut pysäyttää. Annan piti vain paeta alta, ulkoistaa itsensä ja lapsensa muualle. Hetkittäin Annaa kadutti, ettei hän ollut reippaampi ja muuttanut asunnosta jo lopullisesti muualle. 
Äiti oli tulossa hakemaan Nupun luokseen hoitoon, että Anna saisi hetken tehokasta pakkausaikaa. Hän oli ensin pyytänyt Makea hoitamaan Nuppua edes muutamaksi tunniksi. Ei onnistunut.
- Tää on sun muuttos, Make sanoi.
Miten se saattoi olla niin kylmä? Millaisen ääliön kanssa Anna olikaan elänyt. Oliko hän kuvitellut itselleen mukavan miehen?

Tarina sinänsä ei ole kovin ihmeellinen. Jokainen meistä lienee kokenut erotilanteen, ja pystyy tunnistamaan kirjan kuvaamia tunteita ja tekoja. Olisin toivonut, että joku osapuoli olisi reagoinut jotenkin poikkeavasti, vetänyt kunnolla yli. Nyt tämä jää minun makuuni turhan laimeaksi. On surua joo, toisen ja itsen syyttelyä, lohtusuklaata, ystävä joka olisi halunnut varoittaa miehestä mutta ei tehnyt niin... Liian tuttua 37-vuotiaalle, joka on kokenut useampia omia ja ystävien erotilanteita. 

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Maken äiti Terttu, räväkkä täti joka olisi voinut esiintyä enemmäkin. Tai saada vaikka oman tarinan. 

Eniten pidin yksittäisistä tilannekuvista, esimerkiksi siitä kun bussipysäkillä odottelee "joskus satanistiksi julistautunut rokkikukko", kainalossaan "kananpojankeltainen vauvanamme". Kontrastia ja väriä Annan mustanharmaaseen stressaavaan arkeen. Tykkäsin myös siitä, että jokaisella luvulla on nimi ja selite. Olkoonkin selitteenä esimerkiksi "luku jossa jauhetaan ja vatvotaan", silti se houkuttelee. Kuka vatvoo mitä ja kenen kanssa, pakkohan siitä on ottaa selvää.

Kirjosieppo on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mitä luimme kerran ja Kirjojen vuoksi.

Kauppoihin kirja saapuu 7.8. 

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kjell Ola Dahl: Täcknamn: Hilde

Kjell Ola Dahl: Täcknamn: Hilde
Norjankielinen alkuteos Kuriren 2015
Ruotsiksi kääntänyt Helena Stedman
Bokfabriken 2018
382 s.







Kesälomalle lähtiessä kaipasin hyvää dekkaria. Muutama vaihtoehto oli menossa, hyllystä löytyi Kjell Ola Dahlin uutuus. Tätä ei vielä ole suomennettu mutta toivon että se tapahtuu pian. Kirja on palkittu Norjan parhaana rikosromaanina vuonna 2015, eikä suotta! 

Tarina alkaa vuonna 2015. Turid näkee lehdessä artikkelin huutokaupasta. Yksi kohteista on tuttu rannekoru. Tuo koru on ollut hänellä kädessä liki puoli vuosisataa sitten. Hän ottaa yhteyttä asianajajaan ja pyytää tämän apua. Koru pitää poistaa myynnistä, sillä se on hänen ainoa konkreettinen muistonsa murhatusta äidistä.

Vuonna 1942 Norjassa eletään sota-aikaa. Natsimiehitys on vahva, ja juutalaisia otetaan kiinni tuon tuosta. Vastarintaliike pyristelee minkä voi. Liikkeessä on mukana Ester, hän on kuriiri joka jakaa laittomia lehtiä. Kun hänen isänsä vangitaan ja hän itse välttyy kiinnijäämiseltä vain nipin napin, on aika lähteä Ruotsiin turvaan. Pian perässä tulee Gerhard, vastarintaliikkeen aktiivijäsen jota etsitään puolisonsa Åsen  murhasta. Esterin on vaikea uskoa syytöksiin; miksi Gerhard olisi murhannut rakastamansa naisen, ja jättänyt pikkuisen Turidin yksin? Syytökset kantautuvat myös Ruotsiin, ja pian maa polttaa Gerhardin jalkojen alla. Hänelle luvataan uusi henkilöllisyys ja pääsy Englantiin. Lähtö venyy ja venyy, mikä saa hänet turhautumaan. Ester yrittää vakuuttaa, että kaikki on järjestyksessä. Vastarintaliikkeen jäsen Sverre, tai Numero Kolmetoista, on vaikutusvaltainen mies vaikka onkin yhä Norjassa, ja ruotsalaiset haluavat auttaa. Ennen kuin meno ulkomaille järjestyy, Gerhard joutuu onnettomuuteen jossa hänen otaksutaan kuolleen.   

Kunnes koittaa vuoden 1967 syksy. Ester on palannut Norjaan ja järjestänyt itselleen hyvän elämän. Turid on kasvanut aikuiseksi ja opiskelee lakia. Sverre elää rauhallista elämää. Tasapaino järkkyy, kun Gerhard ottaa yhteyttä Sverreen ja Turidiin. Miksi ei Esteriin? Näinkö on, että hän haluaa vain tutustua tyttäreensä, jota ei ole nähnyt 25 vuoteen sekä selvittää kuka murhasi Åsen? Vai onko hänellä muita motiiveja? Haluaako hän kostaa vuoden 1942 tapahtumat, ja jos haluaa niin kenelle?

Tankarna rusar i Sverre. En ung, stark mor. Hustrun till en högt betrodd motståndsman är död och Gestapo är inblandat. Kan nazisterna stå bakom det här? Men hur, och varför?
"Vi vet ju ingenting", säger Sverre, lika mycket till sig själv som till sin gäst. Han möter Gerhards blick igen. "Är du säker? Var Gestapo på plats?"
"Ja, det är klart att jag är säker."
Sverre höjer avväpnande händerna. "Det är bara så konstigt. Vare sig det är en olyckshändelse eller inte, så är det kriminalpolisens ansvar när någon dör. Sipo håller inte på med sådant."
"Den mannen var från Gestapo och han stod i dörren med uniform och talade tyska."
"Men varför Gestapo?"
"Det vet väl inte jag!"
Sverre höjer händerna igen. "Jag försöker bara begripa vad som kan ha hänt."
Gerhard reser sig och fattar tag om bordskanten. "När jag reste fanns det en koffert med London-Nytt i lägenheten. Men Hilde kom innan jag åkte."
"Hilde?"
"Kuriren. Ester."
"Javisst."
"Hon skulle avleverera kofferten. Ester är att lita på. Jag är säker på att hon tog den med sig. Det har inte legat en enda tidning kvar i lägenheten."
"Vapen?"
"En pistol. Men väl gömd."
"Inget kriminalpolisen skulle hitta vid en genomsökning?"
"Då skulle de behöva plocka isär brandväggen. Det tror jag inte de har gjort. Men inte vet jag."
Tystnaden sänker sig över dem. Sverre andas djupt, men klarar inte att hålla tillbaka förebråelserna. Han säger: "Du stack därifrån med Gestapo i hälarna, och av alla ställen kom du hit till mig"!

Tämä on ehdottomasti yksi parhaista, ellei jopa paras lukemani kirja tänä vuonna. Tykkäsin ihan kaikesta, enkä löytänyt mitään heikkouksia. Tarina alkaa vuodesta 2015, ja siihen se myös päättyy, sulkien tapahtumat hienosti. Vuoden 1942 tapahtumat ovat jännittäviä, jatkuvasti saa pelätä päätyykö joku päähenkilöistä natsien käsiin. Sota jyllää taustalla mutta yksittäisten ihmisten arki ja arjessa selviytyminen on pääasia. Vuoden 1967 tapahtumat avaavat lisää vuodesta 1942, ja on mielenkiintoista lukea mitä päähenkilöille on tapahtunut neljännesvuosisadassa. Kuinka paljon sota-aika vaikuttaa yhä, miten on päästy jaloilleen. Sivusilmällä seurataan Turidin matkaa vauvasta seitsemänkymppiseksi. 

Mielestäni Dahl on suorastaan nero siinä, miten hän nivoo luvut yhteen. Useimmiten on niin, että seuraava jatkuu lähes samanlaisesta tilanteesta mihin edellinen jäi, mutta 25 vuotta edellistä aikaisemmin tai myöhemmin. Jos edellinen luku päättyy esimerkiksi niin, että vuonna 1967 Ester  lähtee kävelemään Gerhardin luo, seuraava alkaa niin että vuonna 1942 Ester kävelee johonkin. Luvut on nimetty paikkakunnan, kuukauden ja vuosiluvun mukaan, mutta tarinassa on helppo pysyä kärryillä kulloisestakin aikatasosta eikä sitä tarvi tarkistaa. 

Henkilöhahmot ovat ihan huippuja ja mikä tärkeintä, heissä tapahtuu muutoksia vuosikymmenien kuluessa. Kun ensimmäistä kertaa tullaan 1960-luvulle, minulle tuli pian olo että ahaa, ai tämmöinenkö tämä tyyppi on. Henkilöistä paljastuu uusia luonteenpiirteitä ja lukijana joutuu välillä miettimään että niin... pidänkö tästä sittenkään. On asunto- ja hotellihuonemurtoja, veitsiä ja pistooleita, valheita ja osatotuuksia, jotka kaikki haastavat lukijaa valitsemaan puolensa. Vai onko kaikki sittenkin vain hämäystä, eikä tarinassa olekaan vihollisia...

Jo muutaman kymmenen sivun jälkeen olin täysin tarinan vallassa. Toivoin, että kirja jatkuu aina vaan. Koin, että siinä ei ole yhtään tyhjäkäyntiä, vaan jokaisessa luvussa tapahtuu jotain, ja yleensä jotain ratkaisevaa joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tämäkin on taito; kaikki kirjailijat eivät sitä osaa. Mietin, että tykkään hämmästyttävän paljon ruotsalaisesta dekkarista, kunnes tajusin että tämähän on tietenkin norjalainen eikä ruotsalainen :D Mahtava tarina, jossa kuljetaan tunnekirjon laidasta laitaan ja kohdataan liki kaikki puolet mitä elämä voi tarjota.   









perjantai 29. kesäkuuta 2018

Bo Carpelan: Axel

Bo Carpelan: Axel
Ruotsinkielinen alkuteos Axel
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 1987
458 s.







Axel Carpelan on nimi, joka on vilahdellut taiteilijaelämäkerroissa. Hänen suurin "meriittinsä" on ollut ystävyys Jean Sibeliuksen kanssa. Mutta mitä tiedetään Axelista itsestään, Axelina? Bo Carpelan on kirjoittanut fiktiivisen päiväkirjan isoisänsä veljen elämästä vuosilta 1868-1919. Alkusanoissa hän kertoo, että kukaan ei tiedä kirjoittiko Axel päiväkirjaa vai ei. Mutta eipä sillä ole väliäkään. Carpelan on hyödyntänyt saatavilla olevaa aineistoa, niin kirjoja kuin kirjeitä, joten päiväkirja nojaa vahvasti tosiasioihin. 

Pidän Axelia todella surullisena mutta hyvänä kirjana. Axelin elämä on vaikea, ja intiimit päiväkirjamerkinnät tuovat asiat todella lähelle. Pienikokoinen ja sairaalloinen Axel on musiikillisesti lahjakas, mutta keho ei sittenkään kestä viulunsoittoa. Hermostuneisuus, äkillinen kiihtymys, pyörtymiset ja hikoilukohtaukset ovat iso osa arkea, mikä aiheuttaa häpeää, eniten hänelle itselleen. Mieli on usein maassa, sairastelu pakottaa vuodelepoon, hän ei näe kummoista tulevaisuutta itselleen. Lähellä on muutamia ystäviä, joihin hän kuitenkin hermostuu, joskus mitättömän tuntuisesta syystä. Sibeliuksesta tulee hänelle tukiranka, yhteys elämään. Samalla ystävyys on raskasta; Axel näkee paljon vaivaa kerätäkseen Sibeliukselle rahaa, hän murtuu negatiivisista kritiikeistä, hän murehtii Sibeliuksen elintapoja... Ainakin minulle jää sellainen olo, että Axel ei koskaan pääse elämään. Aina on jotain esteitä, fyysisiä tai henkisiä, jotain mikä lamaannuttaa hänet. On kuin hän kulkisi varjona oman elämänsä laitamilla.

Koulussa ei minulla ole yhtään ystävää. Olen pyytänyt Hjalmaria avuksi, hän ryntää tiehensä, juoksee, hyppii ja heittelee minua lumipalloilla. (1.12.1868.)

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, koska minulla olisi ollut pelkästään kurjaa kerrottavaa. Koetan olla vaiti etten ärsyttäisi muita, ja silloin on kynäkin vaiti. Toivoisin että voisin muuttaa itseni muuksi, tehdä itseni näkymättömäksi, sittenhän näkisivät kaikki! Kirjoittanut Koston Käsi. Sinetöity yksinäisyydessä e.m:tun verellä. (4.4.1871.)

Erittäin ärtyväinen, kävin tri B:n luona, pelännyt järkeni puolesta, itkukohtauksia hiljaisuudessa, unettomuutta, pyysin rauhoittavia lääkkeitä, hän katseli minua epäluuloisesti ja määräsi terveempää elämää! Minä, joka en tupakoi enempää kuin juokaan, vaan - hajoan. (18.12.1882.)

Janne kiihkeästi työhönsä uppoutuneena eikä ole voinut ottaa vastaan. Istun huoneessani ja olen osa tätä niukkaa asumusta. (26.3.1906.)

Olen kuihtunut linnunrangaksi, silti lapaluiden ja näkyviin työntyvien kylkiluiden välissä on tilaa rauhalle ellei ilolle. (18.8.1917.)

Vaikka Axelin tie on kivikkoinen, ei päiväkirja ole pelkkää toivottomuutta. Ilonpilkahduksia löytyy ihmisistä, luonnosta ja ennen muuta musiikista. Vaikka Axelista ei tullutkaan muusikkoa, hän pystyy nauttimaan muiden esityksistä ja sävellyksistä. Päiväkirjamerkintöjen sävy on usein haikea ja lämmin, ei synkkä. Elämä olisi voinut tarjota paljon enemmän, mutta niillä mennään mitä on saatu. 

Kirjan kieli on kaunista, etenkin luontoa ja musiikkia käsittelevissä kohtauksissa. Vaikka tekstiä olisi muutama rivi, tuokio laajenee kauas yli sanojen. Välillä on pakko pysähtyä, pakko nostaa katse ulos ikkunasta ja miettiä. Miettiä omaa elämää, haaveita, mahdollisuuksia, mutta myös sitä millaista olisi ollut elää reilut sata vuotta sitten.

Mozart: valoa syvyyksien yllä. Beethoven: itsepintainen liike pystysuoraan. Brahms: koti-ikävä. Se on: kuolemankaipuu, elämänkaipuu, yhdistyneinä. (3.10.1896.)

Tämän ovat lukeneet myös Marjatta, Ina, Leena Lumi ja Leena Laurila.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

John Le Carré: Mies kylmästä

John Le Carré: Mies kylmästä
Englanninkielinen alkuteos The Spy Who Came in from the Cold (1963)
Suomentanut Antti Salomaa
Weilin & Göös 1964
277 s.







Kirjaston uutuuspöydällä katselin John Le Carrén uutta kirjaa. En tietenkään voinut vielä lainata sitä, koska sen kerrottiin olevan jatkoa kahdelle muulle. Huomasin, että muita osia ei ole kirjastomme kokoelmassa. Ajattelin tilata ne seutuvarauksena, kunnes kävi onnenpotku. Joku oli tuonut kierrätyshyllyyn juurikin kyseiset kaksi kirjaa. Mies kylmästä on ensimmäinen osa, ja voi kun sitä oli hauska lukea. Nykyjännäreissä on varsin vähän vakoojatarinoita, äkkiseltään mieleen tulee vain Daniel Silva. Ja tietenkin Tom Clancy, mutta hän alkaa olla jo unohtumaan päin. 

Alec Leamas on amerikkalainen agentti, sijoituspaikkana Länsi-Berliini. Tehtävänä hänellä on selvittää, miksi vakoojaverkosto on menettänyt agentin toisensa jälkeen, itse asiassa niin monia että oikeastaan koko verkosto on poissa. Yhteyshenkilö Karl on Leamasin viimeinen toivo,  mutta Karl ammutaan hänen silmiensä edessä. Leamas hyllytetään, hän joutuu palaamaan kotiin ja menemään tylsiin toimistohommiin huolehtimaan agenttien ja operaatioiden rahaliikenteestä. Pian hän tekee katoamistempun, hän ei halua elämää ex-vakoojana. Alkoholi ja erakoituminen ottavat vallan. Rahattomana hän pakottautuu menemään töihin kirjastoon. Entinen elämä ei kuitenkaan ole ohi, silmät seuraavat häntä edelleen. Niinpä ennen pitkää Leamas vedetään mukaan ovelaan peliin, peliin jossa vain kovimmat selviävät hengissä. 

- Mutta ette voi odottaa koko loppuikäänne. Hän on jo yhdeksän tuntia sovitusta ajasta myöhässä.
- Menkää te vain, jos haluatte, sanoi Leamas ja lisäsi: - Olette ollut suureksi avuksi. Kerron Kramerille, että olette ollut hiton suureksi avuksi.
- Mutta kauanko aiotte odottaa?
- Kunnes hän tulee.
Leamas meni tähystysikkunan luo ja jäi seisomaan kahden liikkumattoman poliisin väliin. He kiikaroivat itäpuolen tarkastusasemaa. 
- Hän odottaa pimeää, mutisi Leamas. - Olen varma siitä.
- Tänä aamuna sanoitte, että hän tulee työväen mukana. 
Leamas kääntyi häneen päin.
- Agentit eivät ole lentokoneita. Heillä ei ole aikataulua. Hänen pelinsä on selvä, hän pakenee henkensä edestä ja hän pelkää. Mundt on tälläkin hetkellä hänen kannoillaan. Hänellä on vain yksi mahdollisuus. Saakoon hän itse valita hetkensä.
Nuorempi mies epäröi. Hän halusi poistua, mutta ei saanut lähdetyksi.
Kello kilahti vartiotuvassa. Kaikki valpastuivat, jännittyivät odottamaan. Poliisi sanoi saksaksi: - Musta Opel Rekord. Liittovaltion rekisteritunnus.

Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka paljon nautin tämän lukemisesta. Erityisen hyvää ja viihdyttävää on tarinan monipuolisuus, se kuinka yllättäviä juonenkäänteitä tulee. Lukijan on liki mahdoton tietää tai edes arvata, kuka on oikeasti millä puolella; juuri kun näyttää siltä että tämä on varmasti näin niin tuleekin jokin yllätys. Mielestäni lukeminen oli siksi myös hauskaa. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä, että tietty tilanne oli odotettu tapahtuvaksi ja sitä oli ehkä harjoiteltukin, mutta silti, sellaisessakin koetaan jotain odottamatonta, kohdehenkilö(it)ä hämmentävää. 

Dekkareita on tullut luettua viime aikoina paljon; ehkä siksikin vanha kunnon jännäri oli niin kiva lukea. Ruumiita tulee melko paljon, mutta pääosin siististi, kuten ampumalla. Jännitystä riittää, kun lukija arvailee kuka on hyvis ja kuka pahis, kuka jää henkiin, kenestä seuraavaksi paljastuu uusia asioita... Tuntuu, että tarina hämää lukijaa melkein joka sivulla. Harva asia tai ihminen on sitä miltä näyttää, usein niistä paljastuu ihan toinen puoli, sen jälkeen vielä yksi, ja ehkä vieläkin yksi. Mikään ei ole varmaa, ja viimeiselle riville asti saa jännittää että miten tässä käy. 

Onneksi kierrätyshyllyssä oli myös seuraava osa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Uskon ja toivon viihtyväni sen parissa yhtä hyvin kuin tämän. 

Mies kylmästä on luettu blogissa Lukukokemuksia ja vähän muutakin.