perjantai 29. kesäkuuta 2018

Bo Carpelan: Axel

Bo Carpelan: Axel
Ruotsinkielinen alkuteos Axel
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 1987
458 s.







Axel Carpelan on nimi, joka on vilahdellut taiteilijaelämäkerroissa. Hänen suurin "meriittinsä" on ollut ystävyys Jean Sibeliuksen kanssa. Mutta mitä tiedetään Axelista itsestään, Axelina? Bo Carpelan on kirjoittanut fiktiivisen päiväkirjan isoisänsä veljen elämästä vuosilta 1868-1919. Alkusanoissa hän kertoo, että kukaan ei tiedä kirjoittiko Axel päiväkirjaa vai ei. Mutta eipä sillä ole väliäkään. Carpelan on hyödyntänyt saatavilla olevaa aineistoa, niin kirjoja kuin kirjeitä, joten päiväkirja nojaa vahvasti tosiasioihin. 

Pidän Axelia todella surullisena mutta hyvänä kirjana. Axelin elämä on vaikea, ja intiimit päiväkirjamerkinnät tuovat asiat todella lähelle. Pienikokoinen ja sairaalloinen Axel on musiikillisesti lahjakas, mutta keho ei sittenkään kestä viulunsoittoa. Hermostuneisuus, äkillinen kiihtymys, pyörtymiset ja hikoilukohtaukset ovat iso osa arkea, mikä aiheuttaa häpeää, eniten hänelle itselleen. Mieli on usein maassa, sairastelu pakottaa vuodelepoon, hän ei näe kummoista tulevaisuutta itselleen. Lähellä on muutamia ystäviä, joihin hän kuitenkin hermostuu, joskus mitättömän tuntuisesta syystä. Sibeliuksesta tulee hänelle tukiranka, yhteys elämään. Samalla ystävyys on raskasta; Axel näkee paljon vaivaa kerätäkseen Sibeliukselle rahaa, hän murtuu negatiivisista kritiikeistä, hän murehtii Sibeliuksen elintapoja... Ainakin minulle jää sellainen olo, että Axel ei koskaan pääse elämään. Aina on jotain esteitä, fyysisiä tai henkisiä, jotain mikä lamaannuttaa hänet. On kuin hän kulkisi varjona oman elämänsä laitamilla.

Koulussa ei minulla ole yhtään ystävää. Olen pyytänyt Hjalmaria avuksi, hän ryntää tiehensä, juoksee, hyppii ja heittelee minua lumipalloilla. (1.12.1868.)

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, koska minulla olisi ollut pelkästään kurjaa kerrottavaa. Koetan olla vaiti etten ärsyttäisi muita, ja silloin on kynäkin vaiti. Toivoisin että voisin muuttaa itseni muuksi, tehdä itseni näkymättömäksi, sittenhän näkisivät kaikki! Kirjoittanut Koston Käsi. Sinetöity yksinäisyydessä e.m:tun verellä. (4.4.1871.)

Erittäin ärtyväinen, kävin tri B:n luona, pelännyt järkeni puolesta, itkukohtauksia hiljaisuudessa, unettomuutta, pyysin rauhoittavia lääkkeitä, hän katseli minua epäluuloisesti ja määräsi terveempää elämää! Minä, joka en tupakoi enempää kuin juokaan, vaan - hajoan. (18.12.1882.)

Janne kiihkeästi työhönsä uppoutuneena eikä ole voinut ottaa vastaan. Istun huoneessani ja olen osa tätä niukkaa asumusta. (26.3.1906.)

Olen kuihtunut linnunrangaksi, silti lapaluiden ja näkyviin työntyvien kylkiluiden välissä on tilaa rauhalle ellei ilolle. (18.8.1917.)

Vaikka Axelin tie on kivikkoinen, ei päiväkirja ole pelkkää toivottomuutta. Ilonpilkahduksia löytyy ihmisistä, luonnosta ja ennen muuta musiikista. Vaikka Axelista ei tullutkaan muusikkoa, hän pystyy nauttimaan muiden esityksistä ja sävellyksistä. Päiväkirjamerkintöjen sävy on usein haikea ja lämmin, ei synkkä. Elämä olisi voinut tarjota paljon enemmän, mutta niillä mennään mitä on saatu. 

Kirjan kieli on kaunista, etenkin luontoa ja musiikkia käsittelevissä kohtauksissa. Vaikka tekstiä olisi muutama rivi, tuokio laajenee kauas yli sanojen. Välillä on pakko pysähtyä, pakko nostaa katse ulos ikkunasta ja miettiä. Miettiä omaa elämää, haaveita, mahdollisuuksia, mutta myös sitä millaista olisi ollut elää reilut sata vuotta sitten.

Mozart: valoa syvyyksien yllä. Beethoven: itsepintainen liike pystysuoraan. Brahms: koti-ikävä. Se on: kuolemankaipuu, elämänkaipuu, yhdistyneinä. (3.10.1896.)

Tämän ovat lukeneet myös Marjatta, Ina, Leena Lumi ja Leena Laurila.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

John Le Carré: Mies kylmästä

John Le Carré: Mies kylmästä
Englanninkielinen alkuteos The Spy Who Came in from the Cold (1963)
Suomentanut Antti Salomaa
Weilin & Göös 1964
277 s.







Kirjaston uutuuspöydällä katselin John Le Carrén uutta kirjaa. En tietenkään voinut vielä lainata sitä, koska sen kerrottiin olevan jatkoa kahdelle muulle. Huomasin, että muita osia ei ole kirjastomme kokoelmassa. Ajattelin tilata ne seutuvarauksena, kunnes kävi onnenpotku. Joku oli tuonut kierrätyshyllyyn juurikin kyseiset kaksi kirjaa. Mies kylmästä on ensimmäinen osa, ja voi kun sitä oli hauska lukea. Nykyjännäreissä on varsin vähän vakoojatarinoita, äkkiseltään mieleen tulee vain Daniel Silva. Ja tietenkin Tom Clancy, mutta hän alkaa olla jo unohtumaan päin. 

Alec Leamas on amerikkalainen agentti, sijoituspaikkana Länsi-Berliini. Tehtävänä hänellä on selvittää, miksi vakoojaverkosto on menettänyt agentin toisensa jälkeen, itse asiassa niin monia että oikeastaan koko verkosto on poissa. Yhteyshenkilö Karl on Leamasin viimeinen toivo,  mutta Karl ammutaan hänen silmiensä edessä. Leamas hyllytetään, hän joutuu palaamaan kotiin ja menemään tylsiin toimistohommiin huolehtimaan agenttien ja operaatioiden rahaliikenteestä. Pian hän tekee katoamistempun, hän ei halua elämää ex-vakoojana. Alkoholi ja erakoituminen ottavat vallan. Rahattomana hän pakottautuu menemään töihin kirjastoon. Entinen elämä ei kuitenkaan ole ohi, silmät seuraavat häntä edelleen. Niinpä ennen pitkää Leamas vedetään mukaan ovelaan peliin, peliin jossa vain kovimmat selviävät hengissä. 

- Mutta ette voi odottaa koko loppuikäänne. Hän on jo yhdeksän tuntia sovitusta ajasta myöhässä.
- Menkää te vain, jos haluatte, sanoi Leamas ja lisäsi: - Olette ollut suureksi avuksi. Kerron Kramerille, että olette ollut hiton suureksi avuksi.
- Mutta kauanko aiotte odottaa?
- Kunnes hän tulee.
Leamas meni tähystysikkunan luo ja jäi seisomaan kahden liikkumattoman poliisin väliin. He kiikaroivat itäpuolen tarkastusasemaa. 
- Hän odottaa pimeää, mutisi Leamas. - Olen varma siitä.
- Tänä aamuna sanoitte, että hän tulee työväen mukana. 
Leamas kääntyi häneen päin.
- Agentit eivät ole lentokoneita. Heillä ei ole aikataulua. Hänen pelinsä on selvä, hän pakenee henkensä edestä ja hän pelkää. Mundt on tälläkin hetkellä hänen kannoillaan. Hänellä on vain yksi mahdollisuus. Saakoon hän itse valita hetkensä.
Nuorempi mies epäröi. Hän halusi poistua, mutta ei saanut lähdetyksi.
Kello kilahti vartiotuvassa. Kaikki valpastuivat, jännittyivät odottamaan. Poliisi sanoi saksaksi: - Musta Opel Rekord. Liittovaltion rekisteritunnus.

Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka paljon nautin tämän lukemisesta. Erityisen hyvää ja viihdyttävää on tarinan monipuolisuus, se kuinka yllättäviä juonenkäänteitä tulee. Lukijan on liki mahdoton tietää tai edes arvata, kuka on oikeasti millä puolella; juuri kun näyttää siltä että tämä on varmasti näin niin tuleekin jokin yllätys. Mielestäni lukeminen oli siksi myös hauskaa. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä, että tietty tilanne oli odotettu tapahtuvaksi ja sitä oli ehkä harjoiteltukin, mutta silti, sellaisessakin koetaan jotain odottamatonta, kohdehenkilö(it)ä hämmentävää. 

Dekkareita on tullut luettua viime aikoina paljon; ehkä siksikin vanha kunnon jännäri oli niin kiva lukea. Ruumiita tulee melko paljon, mutta pääosin siististi, kuten ampumalla. Jännitystä riittää, kun lukija arvailee kuka on hyvis ja kuka pahis, kuka jää henkiin, kenestä seuraavaksi paljastuu uusia asioita... Tuntuu, että tarina hämää lukijaa melkein joka sivulla. Harva asia tai ihminen on sitä miltä näyttää, usein niistä paljastuu ihan toinen puoli, sen jälkeen vielä yksi, ja ehkä vieläkin yksi. Mikään ei ole varmaa, ja viimeiselle riville asti saa jännittää että miten tässä käy. 

Onneksi kierrätyshyllyssä oli myös seuraava osa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Uskon ja toivon viihtyväni sen parissa yhtä hyvin kuin tämän. 

Mies kylmästä on luettu blogissa Lukukokemuksia ja vähän muutakin.  

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Ruotsinkielinen alkuteos Vågspel (2016)
Suomentanut Anu Koivunen
Bazar 2018
574 s.







Ann Rosmanilta suomennettiin kolme kirjaa, sitten tauon jälkeen Karin Adler - sarjan kuudes osa. Olen lukenut väliosat ruotsiksi, mutta mielestäni Sukellus syvyyksiin toimii myös yksittäisenä teoksena eikä vaadi aiempien osien lukemista.

Ruotsin poliisi saa virka-apupyynnön Orkneysaarilta. Ruotsalaisen omistama vene on löytynyt ajelehtimasta, tyhjänä. Kenelle kuuluvat veneestä löytyvät verijäljet ja missä on Bo Stenman, eläköitynyt sukeltaja? Karin ja Folke matkustavat selvittämään asiaa.  He kuulevat legendoja vuonna 1916 uponneesta aarrelaivasta, josta on tullut Stenmanille suorastaan pakkomielle. Hylylle on tehty sukellus vuonna 1977, ja tuo tutkimusretki vaikuttaa yhä monien elämään.

"Veneessä on joku", Karin sanoi. "Kiireesti vaatteet päälle ja taskulamppu mukaan, jos sinulla on. Minulla on vain yksi pieni lamppu." Karin istuutui lattialle ja veti kengät jalkaan, mutta Folke seisoi paikallaan aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. 
"Vauhtia nyt, Folke!"
"Oletko soittanut poliisille?" Folke kysyi.
"En minä kenellekään ole soittanut."
"Emme kai me keskellä yötä voi rynnätä ulos?" hän yritti.
"Etkö kuullut mitä minä sanoin? Purjeveneessä on joku. Veneessä palaa valo."
"Kuulehan, Karin, asia on nyt niin..."
"Menen sitten yksin", Karin vastasi ja lähti. Hän ei aikonut jäädä kuuntelemaan Folken pitkäveteisiä pohdiskeluja. Vaikka Folkella oli jo vuosien kokemus poliisin työstä, hän ei vieläkään osannut mennä suoraan asiaan ja vasta sitten jaaritella kaikesta muusta. 

Tykkäsin kirjasta muuten, mutta siinä jää minun makuuni liian monta isoa kysymystä auki. Kuka on Leslie ja miksi hän on mukana sukellusretkellä? Miksi amerikkalainen liikemies kustantaa kalliin retken yhden fiktiivisen kirjan takia? Onko taustalla muuta ja jos on niin mitä? Miksi uppoamishetkellä vuonna 1916 sotilaat estivät siviiliavun? Miksi Karin ja Folke kutsutaan avustamaan paikallista poliisia, kun heidät kuitenkin jätetään lähes tyystin oman onnensa nojaan?

Loppuratkaisu oli minulle karmea pettymys. Se olisi kaivannut ehdottomasti enemmän pohjustusta. 500 sivua täynnä ihmisiä, sitten yhtäkkiä yhdessä lauseessa Karin ymmärtää kuka on syyllinen. Minä ymmärsin kuka mutta en että miksi. Kun 1970-luvun tapahtumista kerrotaan niin laajasti, niin mielestäni sen olisi pitänyt liittyä loppuratkaisuun paljon tiukemmin. Nyt jäi olo, että tässä on kaksi aikatasoa ja kaksi erillistä tarinaa, joista olisi voinut kirjoittaa kaksi erillistä kirjaa.

Tarinat sen sijaan, ne ovat hurjan kiehtovia. 1970-luvun sukellusretki on jo itsessään jännittävä. Mistä ja milloin hylky löytyy, milloin sääolot mahdollistavat sukelluksen, kuka pääsee sukeltamaan ja mitä vaaroja siihen liittyy, mitä hylystä löytyy... Retki on kuvattu todella elävästi.  Nykyhetkessä poliisityö limittyy tiukasti veneilyyn ja sukellukseen. Onneksi alan termejä ei viljellä tuhottoman paljoa, joten ei haittaa vaikka ei olisi eläissään astunut veneeseen.

Henkilöhahmot ovat loistavia. Karinista olen tykännyt aina. Nyt hänessä on lisänä se, että hän on muuttanut pois veneestä ja asuu talossa. Kaipuu vesille on kova, eikä sitä helpota se että meri näkyy talon ikkunoista. Kollegat Folke ja Robert ovat mainioita tyyppejä, Folke suorastaan riemastuttavan hauska.

Tätä ei kannata lähestyä huippujännittävänä dekkarina mutta toimii lomalukemistona mökkirannassa :)


Kirjoja ulapalta-haasteeseen tämä sopii myös, tervemenoa haaveilemaan merimatkasta :) 

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota & Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2018
173 s.
Arvostelukappale

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
10. painos Tammi 2010
173 s.

Pitkästä aikaa käsittelyssä kaksi kirjaa samaan aikaan, tällä kertaa suoranainen kirjapari. Aloitin lukemalla Vuosisadan rakkaussodan ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen jatkoin Vuosisadan rakkaustarinalla. Kirjoissa on paljon samaa mutta myös paljoa eroa. Witt-Brattström kirjoittaa parisuhteen väljähtymisestä, tai ei, väljähtyminen on liian lievä sana, olisiko rappio parempi. Tulinen rakkaus on muuttunut tuliseksi vihaksi, jossa katkeruus vallitsee ja syytökset lentelevät. Tikkasella rakkaus on jäänyt toisen osapuolen alkoholismin varjoon. Viha on piilevämpää, pinnalla on turhautuminen, alistuminen, yritys saada toinen huomaamaan että hei minä olen yhä olemassa ihmisenä.

Mies sanoi:
Puukotat minua silmään.
Pistelet neuloilla.
Jos et olisi tehnyt sitä
minun ei olisi tarvinnut
kohdella sinua kuin ilmaa.

Mies sanoi:
Sinä olet hullu.
On surullista nähdä
ihmisen tulevan noin hulluksi.

Nainen kysyi:
Mutta miksi minä tulen hulluksi?
Sinun sielusi on pikimusta.

(Vuosisadan rakkaussota)

Molemminpuolinen syyttely kiihtyy kiihtymistään. Sinä olet sellainen ja tällainen, sinä teit sitä ja tätä, minä teen tai sanon tai olen näin vain siksi kun sinä teet tai sanot tai olet noin. Hyvät, onnelliset ajat ovat yhä mielessä, tai ainakin mielen perukoilla, mutta ne haipuvat koko ajan kauemmas. Kuitenkaan suhteesta ei osata päästää irti, ei osata lopettaa vaan annetaan kierteen jatkua jatkumistaan.

En koskaan ymmärtänyt
miksi niin itsepintaisesti
väitit
että rakastit minua
kun et edes huomannut
että pian ei olisi jäljellä 
mitään minua
jota rakastaa

Sitten sinä loit itsellesi 
nimen
samaan aikaan kun minä
olin vajonnut todellisuuteen
korvia myöten

(Vuosisadan rakkaustarina)

Kirjoitusmuoto on sama, mutta sävy hyvin erilainen. Tikkasen minässä on jopa marttyyrin piirteitä; minä hoidan kaiken mutta sinä et huomaa minua, minä rakastan sinua mutta sinä huitelet muualla. 

Tykkäsin enemmän Witt-Brattströmin tekstistä. Mietin, että yksi syy voi olla siinä, että Tikkasen teksi muistuttaa liikaa siitä ajasta, jonka elin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Niin monta kertaa kuulin sunnuntaisin lupaukset, jotka rikottiin seuraavana perjantaina. Niin monta kertaa jäin kakkoseksi viinapullolle ja illanvietolle kaverin kanssa. Inhosin itseäni, kun en saanut lähdettyä suhteesta; siksi en voi pitää Vuosisadan rakkaustarinan minästä. Sen sijaan pidän paljonkin Witt-Brattströmin miehen ja naisen välisestä viiltävästä sanailusta, suoranaisesta kilpailusta siitä kumpi keksii nasevammat ja loukkaavammat haukkumasanat. Samalla vähän hävettää, tulee mietittyä että onko soveliasta nauttia riitelyn lukemisesta. 

Uskon, että Vuosisadan rakkaussota toimii myös ilman Vuosisadan rakkaustarinaa, mutta itse halusin lukea molemmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "palkitun kääntäjän kääntämä kirja". Vuosisadan rakkaussodan kääntänyt Jaana Nikula on saanut viime vuonna Erkki Reenpää - palkinnon. 

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja
Norjankielinen alkuteos Tysteren
Suomentanut Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic 2017
365 s.







Olipa aika, jolloin Anne Holt oli suunnilleen ainoa norjalainen dekkaristi, jonka osasin nimetä. Nyt uusia kirjailijoita putkahtelee varsin usein ja suomennosten määrä on kasvanut reippaasti. Viime vuonna saatiin ensimmäinen suomennos Anton Brekke - sarjaan, toinenkin on jo tullut, kolmannesta en tiedä mutta luulisin että tulossa sekin. 

Tarina alkaa 1960-luvun New Yorkista. Vincent Giordano on otettu jäseneksi mafiaperheeseen. Vähän myöhemmin hän saa tehtäväksi eliminoida ilmiantajan. Koska perhe on Vincentille kaikkein tärkein, tehtävän suorittaminen ei tuota ongelmia. Kunnes myöhemmin hän kuulee, että ilmiantaja-asia ei olekaan niin yksinkertainen millaisena se hänelle esitettiin.

Nykyhetkellä Norjassa yritysjohtaja Wilhelm Martiniussen löydetään murhattuna. Epäiltyjä löytyy rutkasti; Wilhelm on ilmoittanut yrityksen vetäytyvän suurista kaupoista, jolloin monen ihmisen lompakko jää täyttymättä. Pian löytyy konkreettinen tyhjä lompakko, tajuttoman miehen luota. Lompakon omistaja on nimeltään Vincent DeLuca. Hallitusti peliriippuvainen rikosylikomisario Anton Brekke saa tapaukset kontolleen, apunaan yli-innokas mutta siksi niin hauska poliisioppilas Magnus Torp, sekä komisario Simon Haugen. Älykäs ja viilipyttymäisen tyyni Brekke saa aivoilleen haasteen, mutta täytyypä hänen matkustaakin ennen kuin tapahtumakulku on selvillä. 

Anton nojasi päätään niskatukeen ja katsoi ympärilleen. Latoja, suuria peltoja ja valtavasti metsää. Täydellinen paikka murhalle ja runsaasti paikkoja ruumiin piilottamiseen.

Hän mietti lyhyttä keskustelua Frode Moenin kanssa. Martiniussen ja Moen eivät selvästikään olleet hyviä ystäviä, ja loppuvaiheessa he eivät olleet edes hyviä kollegoita. Siitä huolimatta hän ei osannut kuvitella, että Moen itse olisi murhan takana. Jos Frode Moen olisi surmannut Martiniussenin, mies olisi ilman muuta tehnyt sen täällä. Hän olisi houkutellut Martiniussenin jonnekin ja ampunut tämän. Tai iskenyt hengiltä. Moen oli kuitenkin ehdottomasti sitä tyyppiä, joka voisi palkata tehtävään jonkun toisen, joka oli tehnyt sen ennenkin. Jonkun, joka tiesi mitä teki. Se selittäisi erikoisen skenaarion ja sen tosiasian, että Nora Röed Karlsen oli jäänyt eloon. Säälimätön murhaaja oli yksinkertaisesti saanut maksun vain yhden henkilön surmaamisesta.

Pidin tätä jopa yllättävän hyvänä. 1960- luku ja mafia eivät nouse kärkeen kiinnostuksen kohteissani, mutta tässä ne maustavat tarinaa kiinnostavalla tavalla. Etenkin kun mafian kanssa ei jäädä 60-luvulle vaan perhe on mukana myös nykyhetken tasolla. Lisäsyvyyttä tulee siitä, kun 60-luvun nuori Vincent on nyttemmin harmaantunut isoisä. 

Aluksi ajattelin että jaaha, seuraava ongelmakimppu-poliisi, tällä kertaa vuorossa peliriippuvuus. Onneksi pelaaminen on mukana niin, että se ei ole kaikkea hallitseva voima. Tappiot kirvelevät mutta Anton pystyy keskittymään työhön täysillä, ja työn ulkopuolella hänellä on muutakin elämää kuin pokeripöydät. Toivottavasti seuraavissa osissa sama jatkuu, eikä Anton uppoa pelimaailmaan kokonaan. Liikaa on kirjoja, joissa rikos jää sivuseikaksi päähenkilön keskittyessä ryyppämään tai arpoessa millä pillereillä jaksaa selvitä päivästä. 

Koska tarinalinja kattaa puoli vuosisataa, tapahtumia ja henkilöitä on paljon - mutta ei liikaa. Kokonaisuus on hallittu, henkilöt on helppo muistaa ja tapahtumat ovat melko suoraviivaisia. Toki matkalle mahtuu yllättäviä yhteyksiä ja kiemuroita, mutta keskus muodostuu muutamasta tapahtumasta joista ei koskaan edetä kauas. Lukijan ei tarvitse pysähtyä miettimään, että millä aikatasolla nyt mahdetaan olla, kukas tuo olikaan, mitä tuolle tapahtui ja niin edelleen. Kelpo avaus sarjaan siis!

Ilmiantajan ovat lukeneet myös taina j, Marika Oksa ja Mari. Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 14, "kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan".. 


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa
Ruotsinkielinen alkuteos Levande och döda i Winsford (2013)
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Jussi Karjalainen
Tammi 2018
440 s.






Henkilökohtaisesti Elävät ja kuolleet Winsfordissa on minulle yksi tärkeimmistä Håkan Nesserin kirjoista. Näin siksi, koska kaupunkisarjan aiemmat osat ovat olleet pettymyksiä. Loistavan van Veeteren - ja melkein yhtä hyvän Barbarotti-sarjan jälkeen olisin halunnut pitää kaupunkikirjoista, mutta Lontoo ja New York jättivät minut kylmäksi. Tämä uusin suomennettu onkin suorastaan pankin räjäyttäjä. Tykkäsin ensisanoista lähtien, ja pitkästä pitkästä aikaa toivoin että kirja ei loppuisi ollenkaan. 

Tarina alkaa, kun Maria Holinek ja koiransa Castor saapuvat Exmoorin nummille. Maria - käyttäen sukunimeä Anderson - on vuokrannut talon talveksi. Ylhäällä nummella hän on kaukana kaikesta, kaukana tutuista ihmisistä, puhelimen ja sähköpostin tavoittamattomissa. Hän esittäytyy kirjailijaksi ja kertoo tulleensa Winsfordin kylään kirjoittamaan. Kylä toivottaa hänet tervetulleeksi, kyselemättä sen enempää miksi ja miten ruotsalainen nainen päätyy noin syrjäiseen paikkaan. 

Marian tarinaa keritään auki vähän kerrassaan. Työ tv-yhtiössä on alkanut tympiä, eikä elämää helpota kirjallisuusprofessori-aviomiehen aiheuttama skandaali. Maria ja Martin päättivät suunnata Marokkoon, paikkaan jossa Martin on viettänyt aikaa 1980-luvun alussa. Käy kuitenkin niin, että Marokon sijasta määränpääksi tulee Winsford, eikä sinne saavu kuin Maria. Mökissä hän käy läpi sekä elämäänsä että puolisonsa kirjoituksia. Hän haluaa selvittää Martinin salaisuudet, hän haluaa tietää mitä on tapahtunut vuosikymmeniä sitten, hän haluaa päästä mukaan siihen mitä tapahtui ennen kuin he Martinin kanssa tapasivat. Nummi tarjoaa vastauksia mutta myös uusia kysymyksiä. Mitä Marialle on tarjolla Ruotsissa? Voiko 55-vuotias nainen aloittaa uudelleen tyhjästä? Mitä Englannilla on annettavaa?

Join kuin vastamyrkkynä kaksi lasillista erinomaista portviiniä, jota olin ostanut Dulvertonista, ja otin esiin tietokoneeni. Martinin kone, se jossa on ärsyttävä tarra Barcelonasta, saa toistaiseksi pysyä hänen mustassa salkussaan. Luulen että jossain vaiheessa avaan nekin, sekä salkun että tietokoneen, mutta tänä iltana se ei todellakaan tuntunut tarpeelliselta. Totesin että täällä ei ole nettiyhteyttä, ei tietenkään, tiesin sen kyllä. Jos myöhemmin tuntuu siltä että tarvitsen yhteyden - syystä jota en juuri nyt oikein keksi - voin mennä joko rannikkokaupunki Mineheadiin, jossa on kuulemma yksi jos toinenkin internetkahvila, tai sitten Dulvertonin kirjastoon. Tai näin ainakin luulen, ehkä vaihtoehtoja on lähempänäkin. Varmistin myös, ettei minun eikä Martinin kännykkä toimi talossa, ja päätin että tarkistan huomenna tilanteen hautakummulla josta Mr Tawking puhui. En missään tapauksessa yritä soittaa kenellekään - enkä lähettää sähköpostia tai tekstiviestiä - mutta on toki syytä selvittää, yrittääkö joku ottaa yhteyttä meihin. 

Tosin jo pelkkä kännykän aktivointi voi olla riski, en tiedä miten homma toimii. Mutta jos meitä aletaan etsiä, siis jos Interpol ja erilaiset tiedustelijat sun muut alkavat tosissaan jäljittää meitä, meidät tietenkin löydetään ennemmin tai myöhemmin. Idea on siinä, että kenellekään ei tule mieleen ruveta etsimään meitä. Koska siihen ei ole mitään syytä.

Kuten jo sanoin, en olisi halunnut tämän loppuvan. Onkohan se sumuinen ja sateinen nummi vaelluspolkuineen, joka imee mukaansa? Yksinolo, pimeät illat, seurana lähinnä kirjat ja omat ajatukset. Tiedättehän, Arnaldurin kirjat, Ruth Galloway - sarja, Susanne Janssonin Uhrisuo... Joka tapauksessa, olen tavattoman onnellinen ja helpottunut, ihanaa että lopulta pääsin takaisin Nesserin kelkkaan. 

Tarina on kiinnostava, se on yllätyksellinen mutta käänteet ovat uskottavia. Samalla mukana on pieniä kiemuroita, jotka saavat epäilemään että ovatko asiat sittenkään näin vai onko taustalla vielä jotain muuta. Toisinaan Maria epäilee itsekin, jolloin lukijan on pakko kiirehtää eteenpäin saadakseen selityksiä. Nesser sirottelee pieniä taitavia koukkuja sinne tänne, lukemista on melkeinpä mahdoton jättää tauolle, vaikka esimerkiksi Marian nukkumaanmeno antaisi muuten siihen tilaisuuden.

Vilkaiskaa myös, mitä mieltä Takkutukka, Anneli A ja Tuijata ovat tästä.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 4, "kirjan nimessä on jokin paikka". 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
Englanninkielinen alkuteosThrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2017)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Kansi Laura Noponen
Bazar 2018
367 s.






Sarjan alussa Flavia de Luce oli yksitoistavuotias, kahdeksannessa osassa kahdentoista. Paljon on siis ehtinyt tapahtua melko lyhyessä ajassa! Tuskin hän on ehtinyt selvittää tapauksen Amerikassa, kun on aika palata koti-Englantiin. Paluu sujuu ikävissä merkeissä. Flavian isä on sairastunut vakavasti, ja Esmeralda-kana on syöty. Sisaret ovat yhtä inhottavia kuin aina. Flavia haluaisi mennä tapaamaan isäänsä sairaalaan mutta ei saa lupaa; isän voinnin pitää kohentua ennen vierailua.

Niinpä Flavia yrittää saada aikansa kulumaan, mikä ei olekaan ihan helppo tehtävä. Ennen kuin sattuu onnenpotku. Kirkkoherran Cynthia-rouva pyytää Flaviaa toimittamaan kirjeen, mutta kuinkas sattuukaan, Flavia löytää vastaanottajan kuolleena. Poliisin kutsumiselle ei ole kiirettä, eihän kuollutta voi enää auttaa. Flavia tekee ensin omat havaintonsa ja käynnistää ajatustyön, vasta sitten on poliisin vuoro. 

Nopea nuuskaisu paljasti, että ilmassa ei tuntunut savun tai kynttilöiden hajua eikä palaneen vauvanrasvan tai minkään vastaavan katkua, mikä olikin oikein mukavaa. Sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Vaikka olen saanut syntymälahjaksi vahvan vatsan, on kuitenkin asioita jotka ovat täysin kestämättömiä.

En aistinut muuta hajua kuin sen vienon rikin tuoksahduksen, mikä saattoi olla peräisin vaikkapa sytytetystä tulitikusta. 

Huokaisin helpotuksesta, kun varmistuin, että huoneessa ei näkynyt noki- tai tuhkajälkiä, ei lattiaan piirrettyjä pentagrammikuvioita, eikä muitakaan kammottavuuksia, joista Daffy niin mielellään luki minulle ääneen Dennis Wheatleyn selkäpiitä karmivista kirjoista.

Juuri kun olin kehumassa itseäni siitä miten järkevästi osasin toimia, ruumiin suunnalta alkoi kuulua rapinaa. Käännähdin ympäri ja näin, että ruumis liikkui.

Olen pääosin tykännyt Flavia-sarjasta. Esimerkiksi Filminauha kohtalon käsissä on sellainen, jota lukiessa suorastaan riemastuin. Ihana suljetun huoneen mysteeri! Talo täynnä ihmisiä tarkoittaa taloa täynnä epäiltyjä! Kolmasti naukui kirjava kissa on sarjan synkkävireisin osa. Flavia on aina vähän yksinäinen ja ulkopuolinen, nyt vielä enemmän. Isä on poissa, suosikkini Dogger vilahtelee vain ohimennen, komisario Hewitt vain käväisee tarinassa... Ainoastaan polkupyörä Gladys on uskollisesti läsnä. Flavia ei juuri tapaa ihmisiä, ja ne keitä hän tapaa niin heidän seurassaan hän ei viihdy. Kuvaavaa on hänen ajatuksensa, kun hän ruumista tutkiessaan hymyilee: "[S]e taisi olla ensimmäinen hymyni moneen kuukauteen." Eikä tarinan myöhemmissäkään vaiheissa tule syytä hymyilyyn, päinvastoin. Tapauksen selviää tuskallisen hitaasti, ja kotiolot ovat ankeat. 

Kirjan tunnelma on kovin alakuloinen. Harmi. Olen tykännyt siitä, että tarinoissa on ollut huumoria, jopa sellaista että melkein naurattaa ääneen. Tässä huumori on ohimenevää, kunnes taas synkkyys jysähtää niskaan. Flavialla ei ole juuri ollut ystäviä ennenkään, mutta nyt ei tahdo löytyä edes juttukaveria. Kaikilla on kiire, kukaan ei ehdi, kaikilla on muuta ajateltavaa. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän, jos esimerkiksi Dogger tai Hewitt olisivat olleet tiiviimmin mukana. Nyt Flavia on minun makuuni liian yksin. Toivottavasti seuraavassa osassa hänen elämäänsä tulee edes vähän valoa ja lämpöä.

Suomentaja Maija Heikinheimolle lähetän lämpimiä tervesiä. Sarjan alun luin suomeksi, sitten osat 5-7 englanniksi ja tämän suomeksi. Mielestäni lukeminen on ollut yhtä vaivatonta kummallakin kielellä. Käännös ei tunnu missään vaiheessa pakotetulta, tarina soljuu eteenpäin ja tekstin vangitsevuus toimii myös suomeksi. 

Blogeissa "kirjavaa kissaa" on luettu ahkerasti, siitä ovat postanneet muun muassa Marja-Liisa, Evaria, Niina T. ja Mari.

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 42, "kirjan nimessä on adjektiivi".

torstai 7. kesäkuuta 2018

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
Otava 2018
303 s.









Karl Axel Björk seikkailee jo viidennessä kirjassa. Edellisen kirjan loisteliaasta oopperamaailmasta siirrytään täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Tällä kertaa tie vie hänet Berliiniin, kaksien kasvojen kaupunkiin. 1920-luvun Berliini on iloinen, riehakas, väsymätön. Samalla se on köyhä, synkkä ja vaarallinen. 

Helsingissä ministeri Ritavuori on murhattu. Björk ei saa osallistua tutkimuksiin, mikä tekee hänet vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kun esimies on kuollut, Björk ei halua jatkaa työssään. Onneksi on Gustav-setä, joka tarjoaa hänelle töitä. Setä epäilee, että yrityksen Berliinin-konttorissa on tekeillä jotain hämärää. Rahavirta on pienempi kuin pitäisi, ja hän haluaa selvittää miksi. Björk on oikea mies tehtävään. Pian osoittautuu, että kavallus on yksinkertainen asia selvitettäväksi, ehkä liiankin. Olisin toivonut sen olevan vähän hankalampi tapaus. Nyt se tuntuu löyhältä, vähän kuin täytteeltä että saadaan syy Björkin Berliinin-matkaan. 

Kauaa ei Björk ehdi olla Berliinin maaperällä, kun hän lukee lehdestä ikäviä uutisia. On löytynyt silvottu ruumis, eikä se ole ainoa. Erinäisten sattumusten kautta Björk ystävystyy poliisimiehen kanssa ja pääsee mukaan tutkimuksiin. Tiergartenin teurastaja osoittautuu ovelaksi, varjoksi varjojen joukossa. Kilpajuoksu aikaa vastaan tuottaa ahdistusta ja mustelmia, mutta Björk ei ole mies joka antaa periksi. 

Onpa aikamoinen tapaus, hän ajatteli, kun käveli siltaa kohti. Ei Suomessa tuollaisia helvetistä karanneita ollut. Kotosalla iskettiin reilusti puukolla ja ammuttiin pistoolilla niin, että uhri kuoli melkein saman tien. Oli tosin ollut se myrkyttäjä, Käärme. Se oli saanut hänet tolaltaan. Siinä ihmisessä oli ollut paljon sairaalloista. Tämä teurastaja, hänkin oli selvästi mieleltään sairas, vielä sairaampi kuin Käärme, jolla oli sentään jonkinlainen ymmärrettävä motiivi kamaliin tekoihinsa. 

Mutta uskoisi, että hullu jäisi kiinni helpommin kuin tervejärkinen.

Jack the Ripper, Björk muistutti itseään. Siinä oli hullu murhaaja, jota ei koskaan ollut saatu kiinni.

Hän kääntyi Koch-kadulle. Piti siirtää tuumailut sedän yritykseen. Tilikirjat tuntuivat vain kovin epätodellisilta sen jälkeen, kun oli pohtinut ihmissielun mustimpia sopukoita.

Aiempiin osiin verrattuna tämä on synkempi ja raskaampi. Björk on puolivieraassa maassa, vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka hän tutustuu naapureihinsa, olosuhteet eivät anna myöten kepeälle seurustelulle. Tapauksen tutkinta valvottaa Björkiä, eikä Berliini ole helppo paikka ihmiselle joka yrittää pysyä erossa morfiinista. Rakkaudelle on sijansa, mutta rakkauskin on epätoivon merkitsemää. 

Mielestäni Hämeen-Anttila on erittäin taitava ajan kuvaaja. Huomaa, että hän tietää mistä kirjoittaa. Berliini ja sen ihmiset tuntuvat eläviltä, lukija tuntee kulkevansa Björkin varjona, olevansa osallisena, haluavansa metsästää murhaajaa. 

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljon kirjoja, joissa rikosten kohteena ovat lapset. Monet ovat siihen kyllästyneet. Kun tässä paljastui uhrien olevan lapsia, ensireaktioni oli pettymys. Lapsia, taas! Myöhemmin ajattelin, että mitä ikinä kirjoissa tapahtuu, todellinen maailma on vielä kamalampi. Mitä ikinä kirjojen lapsille tapahtuu, todellisessa maailmassa on suuri määrä lapsia, jotka tälläkin hetkellä kokevat kammottavampia asioita kuin mitä haluan tietää. Rumat asiat eivät katoa sillä, että ne jätetään kirjoista pois.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Tiergartenin teurastajan kohtaan 17, "kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa". Sata vuotta myöhemmin tapahtuu edelleen sitä, että toisia lapsia pidetään vähempiarvoisina kuin toisia, että on lapsia joita kohdellaan kaltoin kotonaan, että on ihmisiä jotka kokevat että lapset ovat vapaata riistaa heille. Onneksi on Karl Axel Björk, hän on kuin kynttilän liekki pimeydessä, hän lämmittää ja valaisee pahaa maailmaa. 

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows: Sisämaa
Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet (2018)
Suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
190 s.








Nimetön nainen muuttaa poikaystävän perässä pieneen kylään Pohjois-Ruotsiin. Asia herättää ihmetystä sekä etelässä että pohjoisessa; ”vain” rakkaudenko takia hän muuttaa tuhannen kilometrin päähän, vieraaseen kylään, paikkaan jossa ei tunne kuin poikaystävänsä. Nainen itse on muutolle ja muutokselle avoin. Parisuhde on ohi oikeastaan jo ennen muuttoa, mutta erosta huolimatta nainen päätyy jäämään uudelle paikkakunnalle. Kylä on kuitenkin ystävällismielinen, uutta ihmistä ei katsota karsaasti vaan uteliaasti.

Vähitellen nainen saa jalansijaa uudessa kotipaikassaan. Hän tutustuu ihmisiin, pääsee töihin, kotiutuu. Päivät ja yöt ovat toisinaan pitkiä ja raskaita, mutta nainen kokee silti muutoksen olleen sen arvoista.

Luonto on jatkuvasti läsnä. Ollaan pienellä paikkakunnalla, vesien ja tunturien äärellä. Paikalliset tuntevat luonnon ja sen merkit, naisella on paljon opeteltavaa. Vähän myös pelättävää, koska luonto voi yllättää. Välillä tuntuu kuin naisella olisi maisema-ahdistus; liian paljon ja liian lähellä, liian monimuotoista ja liian aistivoimaista.

Kukaan ei vajoa täällä jäihin, koska täällä tunnetaan jää. Ja koska jää on täällä paksua.

En tiedä mitään jäästä. Paksuus senteissä ei sano minulle mitään. Milloin jäällä voi seistä? Pitääkö sen olla metrin vai kymmenen sentin paksuista? En tiedä milloin jää pettää enkä miksi.

(…)

Minulle on uutta että voi ajaa autolla ilman päämäärää. Ajella taajamassa, jäällä, toisinaan maantiellä päättämättä minne. Ja että voi ajaa jonkun luokse ilmoittamatta etukäteen. Avata oven ja astua sisään ja huikata hei. Vaikka tahtoisin omaksua nämä tavat, en osaa. Olla suuntaamatta minnekään, olla kokonaan ilman suunnitelmia. Eikä minulla liioin ole ketään, jonka luokse voisin ajaa käymään. Stina ei varmaan juuri kulmiaan kohottaisi, mutta minä en tuntisi oloani luontevaksi.

Tykkäsin kirjasta. Osittain ehkä siksi, että muuttaminen pienelle, vieraalle paikkakunnalle on tuttua. Reilut 10 vuotta sitten muutin parintuhannen asukkaan kuntaan, josta en tuntenut kuin silloisen poikaystäväni. Hänen ollessaan iltavuorossa mietin aluksi, että mitä tuli tehtyä. Muutamalla kadulla valaistus, muuten pilkkopimeää. Ei ystäviä, ei harrastuksia, ei oikein mitään tekemistä. Tuntemattomien kiinnostus, joka ajan myötä haipui ja aloit olla kiinnostava itsenäsi, et jonkun tyttöystävänä.

Mielestäni Willows kuvaa hienosti naisen yksinäisyyttä ja vierauden tunnetta. Samoin pidän luonnon kuvauksesta. Tarinan tenho on sanojen voimassa, kauniissa kielessä jota ei ole tehty turhan koukeroiseksi. Henkilöhahmot ovat varsin simppeleitä ja konstailemattomia, juuri siksi heistä on helppo pitää. Pitkälti ollaan nykyhetkessä, ilman menneisyyden painolasteja. Otetaan vastaan se, mitä elämällä on antaa tässä ja nyt. 

Kirjaa lukiessa tunsin kaipuuta pohjoiseen. Täältä ratikkatyömaan keskeltä olisi ihana päästä Lapin hiljaisuuteen ja luontoon. Tosin vain väliaikaisesti, en usko että itselläni olisi kanttia muuttaa sinne pysyvästi. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 1, ”kirjassa muutetaan.”

Sisämaata on luettu paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Kosminen K, Kymmenes kirjain, Aina joku kesken sekä Täysien sivujen nautinto -blogit.