maanantai 24. syyskuuta 2018

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2018
358 s.








On vaikea valita, minkä sitaatin nostaisi postaukseen. Kaikkien toiveiden kylä on tunnerikas, elinvoimainen, kiihkeä, vimmainen, paikoin rujokin. Se on aistivoimainen kertomus autioituneesta vuoristokylästä, vanhasta ja nuoresta naisesta, ystävyydestä, menneisyyden ja tulevaisuuden painosta. Jokaiselta sivulta löytyy jotain hienoa, jonka voisi ottaa näytteeksi.

Kreetalaisessa Pneuman kylässä elää 93-vuotias Agave. Hän on kylän ainoa ihmisasukas, seuranaan koira nimeltä Adonis ja aasi nimeltä Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonialainen. Yhtenä päivänä Agave löytää pahoin loukkaantuneen naisen. Mitä tälle on tapahtunut? Kuka on suomalainen Monika, matkaopas, elämässään eksyksissä oleva? Agaven huomassa Monikan fyysiset vammat paranevat vähitellen, kuitenkin niin hitaasti että he joutuvat viettämään koko kesän yhdessä. Niin erilaisia kuin naiset ovat, historialtaan ja nykytilanteelta, heidän välilleen syntyy ystävyys. 

Kuka sinut lähetti? Agave kuiskuttaa eräänä yönä kun Monika on harvinaista kyllä nukahtanut apteekkarin puutarhaan, katoksen alle kiskomalleen viinipunaiselle divaanille. Vanhus on katsellut Monikaa läheltä, seisonut siinä orvokkikukallinen yöpaita päällään outo ilme kasvoillaan, kynttilä kädessään.

Tiedoksesi, en pelkää mitään, en sinuakaan. Olen täyttänyt tehtäväni tässä maailmassa. Olen maalannut koko luolaston seinät sinisiksi ja valkoisiksi. Olen ollut runoilija ja maalari näissä maisemissa. Haudankaivajakin olen ollut. Tiedoksesi, tämä kylä on ollut osa Afrikkaa. Olen raaputellut kallioseinistä simpukoita ja kotiloita. Kerran yhden merihevosenkin löysin, ei se ollut ruostunut rautanaula, vaikka joku niin väitti. Ihmeitä tapahtuu. Tuon suuren eukalyptuspuun ei pitäisi olla hengissä näin korkealla. Syön sen lehtiä ja sitkeämmäksi tulen.

Taustalla ollaan sekä Agaven nuoruusajassa että Monikan elämässä Kreetalla. Oppaan työ on esitellä matkalaisille alueen parhaita puolia, mutta Akhilleus aktivistiystävineen näyttää Monikalle arjen toisen puolen. Turismi ei aina tuo tullessaan pelkkää hyvää. Agaven luona Monika on kaukana turistikohteista, kaukana vaativista matkalaisista - ja kaukana Akhilleuksesta. Hän oppii tuntemaan Kreetasta aivan uusia puolia ja luo samalla käsityksensä saaresta uudelleen. Samalla lukija saa pohdiskella omia käsityksiään turismista ja turismiteollisuudesta. 

"Olen ollut runoilija ja maalari näissä maisemissa." Sitä on ollut Snellmankin. Kieli on upeaa, samaan aikaan keveää ja painavaa. Lyhyisiin lauseisiin mahtuu paljon, toisinaan kokonainen maailma. Runsaat yksityiskohdat loihtivat lukijan silmien eteen maiseman, jonne haluaa astua sisään. Lukeminen repii välillä kahtia; toisaalta haluaisi kiirehtiä eteenpäin, kohti vakaasti lähestyvää syksyä, toisaalta haluaisi pysähtyä tähän, viivähtää hetken ja antaa kaikkien aistien vaeltaa. Lukiessa tulee sisäisesti lämmin, sellainen auringon hehku joka säteilee sisältäpäin vielä kauan viimeisen pisteen jälkeen. 

Tämä on luettu myös Kirjasähkökäyrässä. Mai on aivan yhtä haltioissaan kuin minäkin :) 




keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Turun kirjamessut: pääsylippuarvonta

Kaksi ja puoli viikkoa Turun kirjamessuihin! Tänä vuonna pääsen ehkä aikaisemmin paikalle, muistanen että linja-autoasemalta on aika turkasen pitkä matka kävellä Messukeskukseen... Sain arvottavaksi pääsylippuja, kiitos messuorganisaatiolle! 

Arvotaan 2 x 2 lippua, osallistumisaika päättyy sunnuntaina 23.9. klo 18. Osallistua voi kommentoimalla postausta tässä tai vaihtoehtoisesti Hemulin kirjahyllyn Facebook-sivulla. Voittajat kerron sunnuntai-iltana ja liput lähtevät postiin ensi maanantaina. 

Vielä en kerro messusuunnitelmista muuta kuin että kiirettä pitää tänäkin vuonna, sen verran paljon näyttää olevan kiinnostavia esiintyjiä :D 

tiistai 18. syyskuuta 2018

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Aviador 2018
177 s.









Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin. Rajantakainen painajaismaa jouti mennä. 

En ole suuri dystopia- tai tieteiskirjallisuusfani, johtuen ehkä siitä että suurin osa lukemastani on ollut nuortenosaston tavaraa, jossa teinien väliset kahnaukset ja ihastumiset ovat tärkeä osa tarinaa. Nyt kun päähenkilönä on vanhempi - ja yksinäinen - ihminen, olen kovin ihastunut. 

Lia työskentelee joen varressa keräten sieltä löytyvää tavaraa ja myyden sen. Eräänä päivänä hän löytää viisi lasta. Lapset tulevat muualta, tuhoalueelta. Maapallo elää viime hetkiään, maanjäristykset ravistelevat planeettaa ja tulivuoret purkautuvat. Täydellisen tuhon alue on noin 90 % ja kasvaa koko ajan. Vain pienelle osalle väestöstä on turvapaikka, muut tuhoutuvat planeetan mukana. Lia ja lapset pääsevät suojaan - mutta suojakin on vaarallinen. Mitä voi kourallinen ihmisiä tehdä, kun Maa kiehuu ja Aurinkokin on tuhoutumassa?

Olin maailman vanhin ihminen, se oli hassua.

Illalla miehistö ilmoitti, että satelliitit olivat radoillaan ja niiden lähettämien tietojen perusteella oli varmistunut, että eteläinen napatasanko olisi paras paikka laskeutua. Vajoaisimme siellä sitkaaseen pintalaavaan enintään metrin ja aiheuttaisimme lähistölle vain vähäisiä järistyksiä ja halkeamia. Voisimme nukkua yön rauhassa, ei kiirettä aamulla, mutta seuraavan päivän aikana laskeutuisimme. Se täytyi tehdä pian jo polttoaineniukkuudenkin takia, ja aseman hataruuden. Ja jotta saisimme viljelykset käyntiin mahdollisimman nopeasti.

Tykkäsin tästä hurjan paljon. Tarina on melko lohduton mutta siinä on juuri sen verran toivoa että siitä jää hyvä mieli. Tapahtumat etenevät pääosin kiireettä, mutta tunnelma on koko ajan intensiivinen. Maailmanloppuun ei etsitä syyllisiä, ei osoitella, todetaan vaan että näin nyt on ja sen mukaan eletään. Kieli on mielettömän kaunista, ja koska tunnelma on rauhallinen niin lukijallakaan ei ole hoppua eteenpäin. Sanoissa voi viivähtää, niitä voi tunnustella ja makustella kaikessa rauhassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan". Toivon, ettei kirjan maailma ole koskaan totta. 

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi. 

Kirja on luettu myös blogissa Konfiguraatio.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta

Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja
Sammakko 2018
221 s.









Seppo Muraja oli oikea henkilö, rakennusmestari jonka todellinen kutsumus oli merellä. Pete Suhonen on kirjoittanut fiktiivisen mutta tosipohjaisen kertomuksen Murajan viimeisestä suuresta seikkailusta, yrityksestä matkustaa maailman ympäri veneellä. 

Joulukuussa 1972 Muraja ja matkakumppaninsa Pertti Oinaala lähtevät liikkeelle Turusta. Matkanteko on hidasta ja esteitä täynnä jo ensi hetkistä lähtien, eikä mikään muutu helpommaksi kuukausien kuluessa. Paksu sumu haittaa näkyvyyttä, merellä on varottava ettei törmää isompiin aluksiin, alkumatkasta on pestauduttava Ruotsissa töihin että saadaan rahaa polttoaineeseen, matkan jatkuessa osutaan sotilasalueelle, veneen moottori menee rikki, iso osa varusteista kastuu ja menee pilalle... Jossain vaiheessa Oinaalalle riittää ja hän palaa kotiin. Muraja jatkaa yksin, mutta kokee lisää vaikeuksia. Välillä hän joutuu palaamaan Suomeen hankkimaan rahaa, joutuu palaamaan salaa sillä pelkää häpeää. Suurin odotuksin hän lähti matkaan, ja odotettua hitaampi eteneminen syö miestä. On raskasta olla kuukausia jäljessä aikataulusta, tuhansia kilometrejä kauempana kuin mitä on laskenut etukäteen. Ja kun lopulta näyttää siltä että hän pääsee pois Euroopasta, meri näyttää armottomuutensa. 

Brest 7.3. 1973

Kävelin sataman viertä, join kahvin, kävelin lisää. Viimein löysin moottoripajan, sain selitetyksi ongelmamme. Ukko raapi niskaansa, lupasi käydä luonamme ja katsoa onko mitään tehtävissä. Milloin? Pian, ukko sanoi. Huomenna? Hyvin pian, ukko vastasi.
Palatessani törmäsin santarmeihin, jotka tajusivat minut heti muukalaiseksi. Kysyivät passiani ja katsoivat kuin kulkutautia, minä katsoin muualle. 
Kirjoitin kortin Katjalle. Se tuntui hyvältä, saattoi olla virhe. Kun pudotin kortin laatikon suuhun, Katja syntyi minulle. Siihen asti tyttö oli ollut vain helposi sivuun sysättävä kuvitelma, lämpö Hannelen puheessa. Nyt Katja on totta minullekin.
Radio kertoo, että Nantesin yllä kaksi matkustajakonetta on törmännyt, toinen syöksynyt alas. Kuolleita on kymmeniä. Kuvittelin törmäyksen hetken: keskustelut, jotka se katkaisi, viimeisen aterian liian pienillä ruokailuvälineillä, lapsen käden ojentautuneena kohti pilveä, jossa näkyy ihmisen kasvot.

(...)

Turku 9.12.1973

Näin miehet ovat aina tehneet. Vastanneet odotuksiin, täyttäneet tehtäviä, joita he ovat luulleet heillä olevan. Ei sen kummempaa.
Aion jättää Hannelelle 500 markkaa.

Murajassa on todellista seikkailuhenkeä. Lukijaa saattaa epäilyttää jo alussa; miksi lähteä liikkeelle joulukuussa? Eikö olisi järkevämpää startata keväällä tai kesällä? Miksi lähteä liikkeelle ilman rahaa, mitä järkeä jos jo Ruotsissa on pidettävä työ- ja rahankeruutauko, viikkoja kestävä? Lukijana ihmettelee Murajan ratkaisuja, mutta samalla tuntee suurta sympatiaa. Ei ole varmasti ollut helppoa, kun veri on vetänyt merelle, koko ajan. Lähdön hetkellä lapsi on pian syntymässä, tammikuussa Muraja kuulee itkun puhelimessa. Osa miehestä haluaisi olla kotona vaimon ja lapsen luona, suurempi osa haluaa toteuttaa maailmanympärimatkan, tulla kotiin juhlittuna sankarina, kaikkien epäilysten ja vastoinkäymisten jälkeen. 

Suhosella on ollut lähteenä lehtiartikkeleita sekä Murajan kirjeitä, lisäksi hän on haastatellut Murajan tuttavia. Tapahtumakulku noudattaa todellisuutta, kirjeet ja lehtiartikkelit ovat aitoja. Murajan kirjoittama lokikirja on fiktiota, mutta hyvin todentuntuista. Tunteet, mielialat ja ajatukset myötäilevät matkan olosuhteita, mutta pohjalla oleva päättäväisyys ei murru. 


Myrskyn ratsastaja sopii Kirjoja ulapalta - haasteeseen, vaikka olosuhteiden pakosta Muraja viettääkin paljon aikaa mantereella.  

lauantai 15. syyskuuta 2018

Teatterissa: Musta Saara Kansallisteatterissa


Nyt! Kaikki teatteriin! Musta Saara on kertakaikkisen huikea sekoitus, jossa kaiken keskellä hohtaa kirkkaana sanoma inhimillisyydestä. Ihmisen ei pitäisi olla ihmiselle susi - vaan ihminen. Eikä epämukavia asioita saa katoamaan sillä, että katsoo muualle. Pirkko Saisio tutkii maailmaa viiltävällä terävyydellä, kiertelemättä ja kaunistelematta. Musikaalimuodossa, huumorin varjolla annetaan huutia etenkin kansallismieliselle uholle. 

Keskeisiä elementtejä ovat romanijoukko sekä kansallismielisen puolueen valtataistelu. Romanit kiertelevät ympäri Eurooppaa, etsien paikkaa jonne asettua. Sanotaan, että heidän pitäisi pysyä paikoillaan mutta minkäs teet kun joka paikasta käsketään pois. Joukkio suuntaa Musta Saara -pyhimyksen luo, kysymään tältä neuvoa. Tie on pitkä ja eksymisten värittämä. 


Ranskassa kansallismielisen puolueen johtohahmo Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) antaa puolueen puheenjohtajuuden tyttärelleen Marinalle (Katariina Kaitue). Päätöksen oikeellisuus mietityttää, sillä tytär tuo mukanaan uuden tiedotuspäällikön, romani Mircean (Janne Marja-aho). Muukalaisen! Pian Janne-Maria toteaa, ettei pelkkä kunniapuheenjohtajuus riitä. Hän asettuu  tyttärensä vastaehdokkaaksi ja käy taistoon presidenttiydestä. Kansan syvien rivien tavoittaminen ja äänten keruu vie hänet muun muassa Transilvaniaan, jossa Draculan (Timo Tuominen) linnassa hän saa huomata olevansa itse muukalainen.


Kiintopisteenä toimii karismaattinen trio Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström. Voimakolmikko hallitsee tapahtumia monessa eri roolissa. 

Ensi-illassa näytelmä kesti 3 h 15 minuuttia. Se ei kuitenkaan tuntunut niin pitkältä. Tavaraa on paljon, mutta kaikki on olennaista. En kokenut mitään turhaksi, päinvastoin, jokainen hahmo tuo tarinaan syvyyttä ja tärkeitä huomioita. Tanssiva karhu (Erkki Saarela) esimerkiksi ilmentää roolin periytymistä ja pysyvyyttä. Isä, tämän isä ja isänisä, vielä isänisänisäkin ovat kaikki olleet tanssivia karhuja. Kaikki ovat kenties halunneet kulkea vapaina ja metsästää, mutta tanssimaan tuomittuina ovat vain kuulleet metsästyksestä. Pitkä laiha sika (Jani Karvinen) kokee asemassaan huikean arvonnousun, mutta koska valta nousee päähän niin kokee karun pudotuksen.  

Näyttelijäntyö on erityisen laadukasta. Ketään ei voi nostaa ylitse muiden, sillä jokainen suoritus onnistuu loistavasti. Valot ja puvut tunnelmoittavat hienosti, unohtamatta livemuusikoita jotka ovat olennainen osa esitystä. Olen aiemminkin kannattanut ihmismusiikkia nauhoitusten sijasta ja tämän nähtyäni olen edelleen mitä vahvimmin sitä mieltä. Lavastus on suhteellisen yksinkertainen mutta toimiva. Tarina on itsessään tapahtumarikas, joten turha ylikuormittaa katsojien aisteja liian monimutkaisilla rakennelmilla. 

Pidin siitä, miten fakta ja fiktio sekoittuvat. Näyttelijät kutsuvat välillä toisiaan oikeilla nimillä, etenkin kohtausten vaihtuessa. Tyyliin menes nyt Juha siitä, on alkamassa seuraava kohtaus. Se, että kohtausten vaihtuminen "kuulutetaan" on onnistunut ratkaisu, varsinkin kun jokaisella kohtauksella on nimi. Tavallaan tietää mitä odottaa, mutta kuitenkaan ei tiedä. Hyvin nopeasti käy ilmi, että mitä ikinä katsoja odottaakaan, siitä mennään pidemmälle potenssiin kymmenen. Ensimmäinen puolisko jättää kutkuttavan odotuksen; tietää ettei millään pysty kuvittelemaan mitä vielä voi olla tulossa, mutta samalla tietää että se on jotain isoa ja yllätyksellistä. 

Kiitokset Kansallisteatterille kutsusta ensi-iltaan. Sattui olemaan syntymäpäiväni, mikäpä tämän parempi paikka juhlistaa sitä :)

Kuvat: Tuomo Manninen

Musta Saara
Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi
Musiikki Jussi Tuurna
Muusikot Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan





sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Kaupunkilomalla: viikonloppu Berliinissä

Pari viikkoa sitten lähdin melkein ex tempore - matkalle Berliiniin. Puolitoista viikkoa aikaisemmin sain poikaystävältäni viestin, että hänen kaverinsa on väitellyt tohtoriksi ja minutkin on kutsuttu juhlistamaan sitä. Pikainen tsekkaus työvuoroihin ja kysely kollegoille, että pärjäävätkö perjantain kaksin (kyllä), joten matkaan siis! 

Finnairin lento lähti perjantaina vähän ennen puoltapäivää. Tegelin kentälle laskeuduttiin puolitoista tuntia myöhemmin. Viimeksi lensin Schönefeldiin, jossa mies oli vastassa ja junailtiin yhdessä kaupunkiin. Nyt sain selvitä yksin. Onneksi kentällä oli selkeät opasteen, ei tarvinnut muuta kuin seurata kylttejä joissa oli linja-auton kuva. Tokihan sitten bussiasema oli aivan toisessa päässä kenttää... Lippuautomaateille oli pitkät jonot. Totesin, etten ehdi seuraavaan bussiin, mutta sinänsä ei väliä koska niitä meni muutaman minuutin välein. Automaatilla en ollut varma, mikä lippu pitäisi ostaa, otin varmuuden vuoksi päivälipun A-C -vyöhykkeille. Myöhemmin katsoin kartalta, että Tegel on B-vyöhykkeellä, eli kahden vyöhykkeen lippu olisi ollut riittävä. Oikeasti olisin halunnut ostaa kolmen päivän lipun, mutta koska takana oli pitkä jono niin en halunnut kansoittaa automaattia pitkäksi aikaa. 

Olin keskustassa kahden maissa, ja koska mies oli tulossa vasta puoli viiden aikaan niin hengailin itsekseni. Bussi lentokentältä meni Alexanderplatzille, ihan sinne asti en mennyt vaan jäin pois tuomiokirkon luona. Sisälle kirkkoon en lähtenyt yrittämään; koska pihalla oli kylttejä joissa oli merkitty että ei salkkuja eikä selkäreppuja, en uskonut että matkakassinikaan olisi sallittu. Ihailin kirkkoa siis vain ulkopuolelta. Kuljeskelin hetken Museuminselin luona. Yllä olevan kyltin näin ja mietin, että vaikka Berliinissä onkin keskustan alueella suht lyhyet etäisyydet mennä vaikka kävellen, niin jonnekin muualle on turhan pitkä matka :D 



Seurasin junarataa Alexanderplatzille, josta menin lähijunalla päärautatieasemalle. Viimeksi menimme siitä ohi, nyt ehdin hengailla vähän aikaa sisällä. Se on kuin kauppakeskuksen ja rautatieaseman yhdistelmä. Kerroksia on ehkä kuusi, noin neljässä on raiteet ja noin neljässä keskimmäisessä on kauppoja. Kirja- ja vaatekauppoja, kahviloita ja ravintoloita... Kaikkein vaikeinta oli löytää saapuvien junien aikataulut, lähteviin oli vaikka kuinka monta ilmoitustaulua ja näyttöä joka kerroksessa mutta saapuville vain pari koko rakennelmassa. Löysin kuitenkin oikean raiteen ja olin ajoissa odottamassa junaa.

Rautatieaseman ylin kerros. Taustalla valtiopäivätalo
Miehen kaverit olisivat järjestäneet meille yöpaikan, mutta mies päätti kuitenkin varata hotellin. Sen kanssa kävikin melkoinen yllätys. Koska 93 % hotellihuoneista oli varattu, netti oli ehdottanut ympäröiviä kaupunkeja. Kun mies varasi hotellia torstaina, hän oli saanut tarjouksen viiden tähden hotellista, Regentistä. 2 henkilöä 2 yötä n. 420 €, normihinta 1500 €. Eipä siinä, pääsin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni viiden tähden hotelliin... Pakko kyllä myöntää, että olen ollut hienommissa huoneissa  muualla, tosin en noin isossa. Huone oli ehkä isompi kuin 30,5-neliöinen yksiöni! Ja tullessa meille kerrottiin että huoneemme on upgreidattu, se ei käynyt selville että miksi.

Mutta silti, jos tuo on 1500 euron huone niin olisin odottanut nuhruisen kokolattiamaton sijasta vähintäänkin kullattuja lattialaattoja! :D Kylppäri sen sijaan oli hieno:


Vähän ihmeteltiin sitä, että kun kirjauduttiin klo 18 maissa, sitten lähdettiin ulos ja palattin yöllä puoli kahden maissa, niin huoneessa oli jo käyty siivoamassa. Pyyhkeet oli vaihdettu ja sängylle tuotu aamiasesite. Mietin että ekologia ei toimi; kylppärissä oli lappu jossa sanottiin että lattialle jätetyt pyyhkeet vaihdetaan. Kerran käyttämäni käsipyyhe roikkui naulakossa mutta sekin oli vaihdettu.

Hotellin aamiaishinnasto näytti siltä, että mieluummin söimme ulkona. Myöhemmin laskin että meillä ei mennyt perjantain ja sunnuntain välillä ruokaan yhteensäkään niin paljoa, mitä yksi terveellinen aamiainen hotellissa olisi maksanut...

Kävimme syömässä kevyttä iltapalaa, ja sen jälkeen kiertelimme Friedrichstrassen aseman seutuvilla. Sieltä löytyi ehkä mahtavin paikka ikinä, viisikierroksinen KulturKaufhaus Dussmann. Jokaisessa kerroksessa kirjoja, jossakin pelejä, jossakin elokuvia, jossakin musiikkia. Lisäksi samassa yhdeydessä on iso English Bookshop. 




Hauskinta oli se, että kun iltakahdeksalta kaikki muut kaupat menivät kiinni, ihmiset kerääntyivät tänne. Auki arkisin puoleenyöhön, lauantaisin klo 23.30 saakka. En tiedä johtuiko matkapäivän rasittavuudesta, mutta olin täällä melkein sekopäinen. Aina kun tultiin uuteen kerrokseen, olisi tehnyt mieli hyppiä tasajalkaa. Sanoin, että tuntuu kuin olisin humalassa vaikka en ole alkoholia juonutkaan :D 

En voinut olla ostamatta mukia... Sanoin heti tämän nähdessäni, että tässä on lastenkirjastotädille töihin teemuki:


Olisi ollut muitakin hienoja, mutta en raaskinut ostaa enempää kuin yhden. 

Kulttuurikaupasta suuntasimme viinibaariin tapaamaan miehen ystävää. He eivät olleen nähneet vuoteen, joten kun molemmat oli kutsuttu tohtorispirskeisiin niin kumpikin lähti Berliiniin. Oli kiva lämmin ilta istua ulkona terassilla. Vieressä Spree-joella kulki jokilaivoja, jotka tähän aikaan illasta tuntuivat olevan bilelaivoja. 

Perjantai-iltana tuli viesti, jossa lauantain tohtorispirskeiden päiväohjelma peruttiin. Suunnitelmana oli ollut mennä uimaan, piknikille ja frisbeetä heittelemään, tai vaihtoehtoisesti Volksparkiin. Nämä molemmat peruttiin, joten yhtäkkiä meillä olikin koko lauantaipäivä vapaa. Ohjelmaa löytyi kuitenkin helposti, sillä perjantaina jo huomasimme isot mainokset kertomassa että viikonloppuna on avoimet ovet liittokanslerin virka-asunnolla sekä ministeriöissä. Ei tarvinnut kauaa miettiä että mennäänkö katsomaan, miten liittokansleri majailee. Ei siellä tietenkään kaikkea nähnyt, noin kuudesta kerroksesta avoinna oli kaksi alinta eli kokous- ja lehdistötiloja. Alin kerros oli aulatilaa, jossa oli esillä presidenteiltä ja kuninkaallisilta valtiovierailuilla saatuja lahjoja. Suomi oli edustettuna Tarja Halosella, viemisinä oli ollut Pentikin poro.

Bundeskanzleramtia kutsutaan pyykkikoneeksi


Liittokanslerin virka-asuntoon ei niin vaan marssita sisälle. Turvatarkastus oli kuin lentokentällä; kassi laitettiin laatikossa läpivalaisuun, ja kännykät, kellot yms. otettiin pois kassista ja laitettiin erikseen läpivalaisuun. Lisäksi käsilaukuille oli sallittu koko; minun kassini oli liian leveä joten jouduin jättämään sen pois. Jonottajille jaettiin vesimukeja, mutta ne piti juoda tyhjäksi ennen piha-alueelle menoa, koska alueelle ei saanut viedä mitään nesteitä.



Puhe muurin murtumisen hetkiltä


Bundeskanzleramtista suuntasimme miehen kanssa hotelliin vaihtamaan vaatteet. Klo 20 oli illallinen Al Hamra - ravintolassa, jonne jäimme ruuan jälkeen bilettämään. Tilassa oli harmillisesti tapahtunut tuplabuukkaus. Ensin meidän seurueemme soitti omaa musiikkia vähän aikaa, sitten toinen seurue omaansa puoli yhteentoista saakka, ja sen jälkeen meidän porukka loppuillan. Oli hauskaa päästä tanssimaan pitkästä aikaa! Tanssilattia oli pieni mutta se ei haitannut, siirrettiin pöytiä seinän viereen niin saatiin lisää tilaa. 

Yökahdelta lähdimme pois, siis minä ja mies, suurin osa jatkoi juhlia. Me lähdimme siksi, että halusimme edes jonkinlaiset yöunet. Emme tienneet moneltako hotellin uloskirjautuminen on, päätimme että klo 11 on turvallista. Sitten veisimme laukut rautatieasemalle säilytykseen ja hengailisimme kaupungilla muutaman tunnin. Näin tapahtuikin.

Koska avoimien ovien päivä jatkui vielä sunnuntain, päätimme piipahtaa ministeriössä. Päärautatieasemaa lähin oli koulutus- ja tutkimusministeriö, viralliselta nimeltään Bundesministerium für Bildung und Forschung. Olisi varmasti ollut mielenkiintoisempaa, jos olisin ymmärtänyt enemmän... Tunnistin toki robotit, 3D-tulostimet ja vastaavat, mutta esittelyteksteistä en tajunnut mitään. Portaikossa oli hieno efekti, mutta emme löytäneet mitään selitystä mistä on kyse.


Ministeriövisiitin jälkeen oli vielä aikaa leikkiä turistia. Metrolla muutama pysäkinväli Checkpoint Charlielle, jossa arvuuteltiin ollaanko ylittämässä entistä rajaa idän vai lännen puolelta. Tauluissa on paljon mielenkiintoista tietoa niin muurin rakentamisesta, pakoyrityksistä, rajan laillisesta ylittämisestä kuin muurin murtumisestakin. Mietin vaan, että kun muuri kaadettiin 30 vuotta sitten niin vieläkö siitä riittää autenttisia paloja museoihin ja matkamuistomyymälöihin myytäväksi. 


Täältä kävelimme Holocaust Manchmalille, koska viimeksi oltiin siellä pimeällä ja halusin nähdä sen myös päivänvalossa. 






En muista, kerroinko aiemman Berliini-postauksen yhteydessä siitä, että muistomerkillä levähtäminen on herättänyt keskustelua. Saako kivipaasien päällä istua vai ei? Nykyisin yhä useampi on kuulemma sitä mieltä että saa, aiemmin sitä pidettiin herkemmin loukkauksena. 

Täältä suuntasimme pahimpaan turistihelvettiin eli Brandenburgin portille. Jäätelöt Unter den Lindenillä ja sitten metrolla Friedrichstrasselle ja sieltä junalla päärautatieasemalle. Napattiin laukut mukaan ja sitten hyppäsin bussiin ja suuntasin lentokentälle. Koska Tegeliin ei mene muita julkisia kuin bussi, ne olivat ihan supertäynnä. En mahtunut ensimmäiseen ennen kuin ovet lyötiin kiinni, mutta sunnuntaisinkin ne kulkevat viiden minuutin välein. Toiseen ehdin ja sain jopa istumapaikan, Matka oli kyllä todella tukala, sillä joka pysäkiltä tunki paljon ihmisiä sisään. Matkustajat olivat kuin sillit suolassa, olin käytäväpaikalla niin vieressä seisovan reppu painoi rintaa niin että oli vaikea hengittää. Ihmiset huutelivat sisääntulijoille että ei mahdu enää, ei vaikka kuinka tunkisitte. Olikin sitten iso helpotus päästä lentokentällä ulos. Turvatarkastuksessa oli lyhyt jono, sitten vaan istuin ja odotin. Lento oli - taas kerran - myöhässä, lähdettiin 40 minuuttia myöhässä. Enkä tietenkään ehtinyt junaan. Bussien lähtöajat olivat muuttuneet, laskeuduttiin klo 22.50 niin bussi lähti ykkösterminaalista klo 23.03. Kiisin pysäkille puolijuoksua, onneksi bussi oli 6 minuuttia myöhässä niin ehdin siihen, muuten olisin joutunut odottamaan tunnin seuraavaa.


Tykkäsin Berliinistä enemmän tällä toisella visiitillä. Ehkä siksi kun oli lämpimämpi ja valoisaa. Lisäksi viimeksi kuljimme paljon Alexanderplatzin ja Ostbahnhofin lähistöllä, missä oli narkkaripuistoja ja ränsistyneitä taloja; tällä kertaa olimme ison osan ajasta joen lähellä, veden ja vihreän ympäröimänä. Lisäksi olivat ihmiset. Viimeksi tapasimme tohtorintutkinnon saavuttaneen ja hänen puolisonsa, minä ensimmäistä kertaa. Nyt tavatessamme sain lämpimän halauksen molemmilta, niin saapuessa kuin lähtiessä. Tuli olo, että vaikka oltiin tavattu vain kerran aikaisemmin niin he olivat vilpittömän iloisia siitä että olin tullut juhliin. Tapasin myös miehen hyvän ystävän ensimmäistä kertaa, ja tuntui kuin olisimme olleet tuttuja pitkäänkin, niin lämpimästi minua tervehdittiin ja otettiin jatkuvasti mukaan keskusteluun. 

Kaksi lyhyttä reissua Berliiniin ovat näyttäneet paljon, mutta paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Monet puistot ja museot, Wannsee ja muut ympäröivät alueet, eläintarha... Voi olla että "joudun" palaamaan kaupunkiin. 










lauantai 1. syyskuuta 2018

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl
Quercus 2014
328 s.









Selailin kerran Elly Griffithsin nettisivua ja huomasin, että kappas vaan, hän kirjoittaa Ruth Galloway - sarjan lisäksi toistakin, Stephens & Mephistoa. Pakko siihenkin oli tutustua :)

Tarina sijoittuu vuoteen 1950. Sota on ohi, tuhoja korjattu ja elämä jatkunut. Edgar Stephens palveli sodassa salaisessa ryhmässä nimeltä Magic Men. Joukkion tarkoitus oli luoda illuusioita siitä, että brittiarmeijalla oli enemmän varusteita ja suurempia suunnitelmia kuin mitä todellisuudessa oli. Nimi tuli siitä, että osa porukasta oli - ja on yhä - taikureita, illusionisteja, mentalisteja. Vuosi 1950 tuo miehet takaisin yhteyteen. Löytyy ruumis, raa'asti murhattu nainen. Poliisina työskentelevä Edgar oivaltaa pian, että surmatapa mukailee taikatemppua. Toinen ruumis noudattaa toista taikatemppua, ja pian Edgar saa kirjeen jossa kerrotaan mikä on kolmas temppu. Kuka on seuraava uhri ja mitä tekemistä murhilla on sota-ajan kanssa? Keneen voi luottaa, kun pelissä on mukana mielenhallitsijoita, pokerinaamoja? Poliisina Edgar ehkä rikkoo sääntöjä kertoessaan tapauksesta ystävälleen taikuri Max Mephistolle, mutta koska juttu liippaa niin läheltä heitä, hän haluaa tämän olevan sekä tietoinen tapahtumista että varuillaan.

'Goodbye then.' Edgar went to raise his hat and realised that he wasn't wearing one. 'Good luck for the rest of the week.'
'Thank you,' said Ruby. 'It's not easy, being stabbed to death every night.'
Something in the way she said this made Edgar feel suddenly afraid. He wanted to tell her not to go back to the theatre, not to enter the cabinet and face the shining swords. But Ruby was smiling so he had to smile too, raise his non-existent hat and say that he hoped they'd meet again some day.
It was only as he was nearly back at the station when he remembered that, in the theatrical world, the words 'good luck' are considered extremely unlucky.

En oikein osaa pukea sanoiksi mitä kirjasta ajattelen. Taikureiden kiertolaiselämästä oli kiinnostavaa lukea, siitä miten hankalaa elannon hankkiminen on ja miltä tuntuu kun joka viikko on uusi kaupunki ja uusi yleisö. Miltä tuntuu, kun ammattitaito on lunastettava aina uudelleen. Ja kuinka naisten asema on olla avustajana; joku rohkea haaveilee olevansa päätähti mutta matka sinne on pitkä. Hahmokaarti on kovasti miesvoittoinen mutta se ei häirinnyt minua. 

Verkkaisesti etenevä poliisintyö teki lukemisesta rentouttavaa. Ei stressaavaa valvontakameroiden nauhojen tuijottelua, ei tuskailua laboratoriotulosten odottelusta, ei tutkittavia kännyköitä tai tietokoneita... Niiden tilalla haastatteluja, joskus jopa sellaisia jotka vaativat parin päivän matkustamista. Etsitään osoitteita, lähetetään kirjeitä, soitetaan lankapuhelimella, kohdataan ihmisiä kasvokkain. 

Jos jotakin olisin halunnut lisää niin ajan yhteiskunnan kuvausta. Ihan fyysistä kuvailua siitä, miltä talot näyttävät Brightonissa ja Hastingsissa. En tiedä, pommitettiinko niitä sodassa vai ei, mutta olisin halunnut kuvausta joko sodan tuhoamasta tai sodassa säästyneestä ympäristöstä. Kirjan sivumäärä on dekkarille normaali, mutta fontti on tosi isoa ja väljää, eli lisää olisi mahtunut ilman pelkoa tiiliskivimäisyydestä. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 3, "kirja aloittaa sarjan". Sen verran mielenkiintoinen parivaljakko Stephens & Mephisto on, että toisen osan laitoin jo varaukseen. Toivottavasti tämäkin sarja saadaan joskus suomeksi!