lauantai 13. lokakuuta 2018

Linda Bondestam: Hyvää yötä maa

Linda Bondestam: Hyvää yötä maa
Ruotsinkielinen alkuteos God natt på jorden
Suomentanut Maarit Halmesarka
Teos & Förlaget 2018
45 s.






Lastenkirjallisuuden valikoima on hyvin vaihteleleva, ja myös taso on kirjava. Kuvakirjoja julkaistaan paljon, ja lastenkirjastotätinä on pakko sanoa että helmet ovat harvassa. Aivan liikaa suomennetaan runokuvakirjoja, joissa tarina jää lähes aina paitsioon kun tärkeintä on että sanat rimmaavat toisiinsa. Kuvituksena on monesti söpöjä pehmeänpulleroita eläinhahmoja, etenkin karhu ja jänis - pari tuntuu olevan hitti. 

Onkin siis aina riemastuttavaa löytää kuvakirja, jota lukiessa tekee mieli hihkua ääneen, pomppia tasajalkaa ja tuulettaa. Linda Bondestamin uutuus on sellainen. Hyvää yötä maa on kirja nukkumaanmenosta, eikä nukkumaanmeno suinkaan suju niin kuin vanhemmat toivovat. Apinalapsi ei nukahda, vaikka äiti on esittänyt ukulelella 73 laulua. Kummituseläinlapsi aikoo valvoa ja kummitella koko yön! 

Kun kiivi-isä on nukahtanut, lapset voivat pelata tabletilla ja syödä herkkuja :D 

Kirja on pakko lukea ainakin kaksi kertaa peräkkäin. Ensimmäisellä kerralla keskittyä tarinaan, että mitä eläimiä tulee ja mitä kunkin nukkumaanmenoaikaan tapahtuu. Tykkään siitä, että mukana on hyvinkin erikoisia eläimiä. Toki tutummat apina ja kissa, mutta myös aksolotli, surikaatti ynnä muita. Loppu on todellinen huipennus ainakin tälle aikuislukijalle. 

Toisella lukukerralla on paneuduttava kuvitukseen. Runsaat ja tarkat yksityiskohdat tuovat lisää mittaa tarinaan. Mikä on aksolotlin lempikirja, missä laiskiainen on, keillä on kertakaikkisen upeat silmäpussit... Kuvitus on persoonallinen, ilmeikäs ja hauska. 

Harmittelen ainoastaan kirjan fyysistä kokoa; pientä kirjaa on hankala lukea isolle lapsiryhmälle. Onneksi meillä kirjastossa käy välillä pienempiäkin porukoita, joten eiköhän tämä saada ääneenluettavaksi ja tutkittavaksi.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Turun kirjamessut 2018

Tänä vuonna olin Turun kirjamessuilla vain lauantaina. Olisin halunnut olla koko viikonlopun, mutta perjantaina oli työpäivä ja sunnuntaina Pirkan Hölkkä, joten lauantain varaan jäi kaikki. Eikä se pettänyt! Olin tehnyt suunnitelman, jota noudatin varsin uskollisesti. Yksi suunniteltu juttu jäi pois, mutta tilalle tuli kaksi suunnittelematonta.

Bussi lähti Tampereelta klo 8, Turkuun saavuttiin kymmeneltä. Tällä kertaa en lähtenyt kävelemään Messukeskukseen vaan suuntasin Kauppatorille ja paikallisbussiin. Sen verran aikaa kului kävellessä ja pysäkkiä etsiessä, että en ehtinyt kuuntelemaan Riikka Pulkkista klo 10.40. Olin perillä vähän ennen yhtätöista. Pikaisesti kiersin ruokapuolen, ajatuksella että vielä ei ole kauheasti ruuhkaa. 



Varttia yli yhdeksitoista suuntasin kakkoskerrokseen. Kirjailijan ääni - tilassa oli pitkin päivää mahdollisuus pysähtyä kuuntelemaan kirjailijoiden ääneenlukua, vartti per kirjailija. Aamupäivällä kuuntelin Olli Jalosta, iltapäivällä Jarkko Tonttia. 


Puoli kahdeltatoista lähdin takaisin alakertaan. Etsin tieni äidinkielen opettajien pisteelle, jossa tiesin odottaa koululaisten haastattelevan kirjailijoita. Nämä ovat aina olleet suosikkejani, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Osuin paikalle sopivasti vuoron vaihtuessa, pääsin kuulemaan Virpi Hämeen-Anttilaa. Haastattelu ei meinannut päästä alkamaan, haastattelijoilla tuli jonkinlainen oikosulku, kunnes toinen sai henkäistyä "mua vähän jännittää". Hämeen-Anttila oli loistavasti tilanteen tasalla, naurahti ja sanoi "niin minuakin". Se ehkä rentoutti koululaiset :) 

Tiergartenin teurastaja oli luettu ja karmivaksi todettu. Oppilaat olivat - tietenkin - kiinnostuneita siitä, kuinka paljon taustatyötä vaatii kun sijoittaa kirjan 1920-luvulle. Vaatiihan se, vaikka Hämeen-Anttilalla onkin asiantuntemusta jo ennestään. 

Puoliltapäivin oli bloggarilounaan vuoro. Alkoikin olla nälkä! Oli hauskaa tavata tuttuja, ja yhtä hauskaa oli että muutama nimeltä tuttu blogi sai kasvot. Tämä on aina kohokohta, oli messut missä tahansa. "Ai sinä olet se!" :) Lounaalla ei ollut virallista ohjelmaa, lähteä sai kun halusi. En ehtinyt esityksen alkuun, mutta Anna Kortelainen oli iltapäivän avausnumero. Hyvä Sara on kiinnostava kirja, ehdin sen pikaisesti nähdä kun se saapui kirjastoomme.


Kuten kuvasta näkyy, Kortelainen oli hyvin innoissaan Sarasta. Vilkkaat eleet korostivat Saran tarinaa. Aloin oikein miettiä asiaa, varmaan jokainen tietää Sara Hildenin taidemuseon ainakin nimeltä, mutta kuinka moni tietää hänen elämästään jotakin? Nainen, kauppias, taidemesenaatti - poikkeuksellista silloin ja melkein yhtä poikkeuksellista nykyään, sanoisin. 

Kortelaisen esiintymisen jälkeen oli 20 minuutin tauko kierrellä messuhallia. Sen jälkeen suuntasin lasten kulmaukseen kuuntelemaan, kuinka Juha Itkonen luki lapsille. 


Itkosen valinta oli uusin Puluboi-kirja. Hauskaa oli, sekä lukijalla että yleisöllä. Kiva oli, että Itkonen kertoi myös perheensä lukutottumuksista. Aiemmat Puluboit ovat olleet suosikkeja, silläpä olikin looginen valinta lukea tuoreinta opusta messuilla. Heti Itkosen jälkeen oli Siri Kolun vuoro. Hän huomasi (kauhukseen), että Rosvolat-sarja täyttää jo 10 vuotta. Mihin vuodet ovat menneet?! Olen samaa mieltä, ihan vastahan se ykkösosa ilmestyi! Kirjailija on myös sanataidekoulun rehtori, joten kiirettä piisaa. Kirjoittamiseen kuitenkin löytyy aina aikaa - vaikka se tarkoittaakin sitä että kello soi aamulla sika-aikaisin.


Lasten alueella ihastelin alla olevaa lukuluolaa. Huomatkaa taskulampun kajo, siellä on joku lukupuuhissa!

Kahdeksi suuntasin auditorioon, jossa tapasin kaksi työkaveriani. Menimme kuuntelemaan luontorunoudelle omistettua puolituntista. Tuija Välipakka lausui aluksi runokollaasin osallistujien runoista. Sitten kukin osallistujista eli Pauliina Haasjoki, Sauli Sarkanen, Jenni Haukio ja Risto Rasa sai kertoa, miten on päätynyt kirjoittamaan luontoteemoista. Sen jälkeen he lukivat runojaan ääneen. 




Puolituntinen meni vauhdikkaasti, ja sitten suuntani oli yläkertaan. Kirjabloggaajat, yksi podcastaaja (onko tuo oikea sana?) ja kirjailija Pajtim Statovci keskustelivat blogeista ja yleensä kirjallisuuskritiikistä. Mukana olivat blogit Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka ja Kulttuuri kukoistaa, sekä Sivumennen-podcast.


Lopputulema oli, että kirjoista blogataan rakkaudesta, ei maksettuna markkinointina. Mietin, että tämä on asia jota aina kysytään kun kerron bloggaamisesta kirjastoalan opiskelijoille. Ei, en tienaa bloggaamisella. Toki nytkin sain Turkuun ilmaisen sisäänpääsyn ja lounaan, mutta maksoin bussimatkoista 15 €. Että kyllä näissä hommissa oma kukkaro kevenee väistämättä. 

Keskustelun jälkeen jäin yläkertaan kuuntelemaan Jarkko Tontin ääneenlukemista. Siitä taas alakertaan ja Fiore-lavalle, jonka muistin nähneeni jossain... Löytyi helposti, ja olin paikalla hyvissä ajoin. Istumapaikkoja ei tokikaan ollut, kun vuoron sai Anja Snellman sekä kirjansa Kaikkien toiveiden kylä. Ja ihanaa, että puhuttiin myös kirjan aasista! Snellman totesi, että olisi voinut kirjoittaa Kreeta-aiheisen kirjan aiemminkin, mutta ei halunnut. Joskus on parempi kypsytellä kunnolla. 


Viimeiseksi suuntasin auditorioon. Maarit Verronen sai puheenvuoron 10 minuuttia myöhässä, mikä oli harmi, sillä en ehtinyt kuunnella haastattelua kokonaan. Vieraat joet on ollut yksi parhaista lukemistani kirjoista tänä vuonna, ja oli mielenkiintoista kuunnella miten maailmanloppu päätyi kirjaksi.

Viiden jälkeen suuntasin paikallisbussille ja takaisin keskustaan ja edelleen Tampereelle. Kotona olin iltayhdeksän maissa, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Turun Messukeskus on kiva paikka, se on helposti hallittavissa oleva, eri esiintymispaikat on helppo löytää. Lisäksi lavat on sijoitettu niin, että toisten lavojen ohjelma ei kuulu muualle - eikä häiritse. Tänä vuonna ohjelma oli lauantain osalta sellainen, että sain yllättävän helposti rakennettua kokonaisuuden. Väistämättä mielenkiintoisia juttuja jäi pois, mutta näin ne muutamat jotka ehdottomasti halusin. Siinä mielessä useampi päivä olisi parempi ratkaisu, silloin ehtisin nähdä kaikki kiinnostavat kirjailijat, lyhyemmässä tai pidemmässä haastattelussa. 

Lukurötväystä aion harrastaa kotona, paljonkin. Juoksukausi päättyi sunnuntaina, joten nyt on palauttelun ja uusien tavoitteiden luomisen aika. Siinä ohessa on hyvin aikaa lueskella sekä omia että lainattuja kirjoja. Kirjastosta on kolmisenkymmentä lainaa, ja omassa hyllyssä ehkä 40-50 lukematonta... 

Olin toista kertaa Turussa peräkkäin, kaikkinensa kolmatta kertaa. Tuntuu, että siitä on vahvasti tulossa perinne, melkeinpä uskallan jo luvata osallistuvani ensi vuonnakin. 

lauantai 6. lokakuuta 2018

Rene Denfeld: The Child Finder

Rene Denfeld: The Child Finder
Harper Perennial 2018
273 s.









Joskus sitä osuu ihan sattumalta kultasuoneen. Lentokentällä etsiskelin kirjakaupasta luettavaa matkalle. Tarjontaa oli vaikka kuinka,  mutta tässä vangitsi sekä kirjan nimi että kansikuva. Takakannen esittelyteksti oli se viimeinen niitti, että tämän ostan. Koneessa olin lukenut 20 sivua kun sanoin kaverilleni, että tykkään tästä tosi paljon. 

Tarina ei ole kaunis eikä kiehtova. Ei, se on rujo, onneton, hyytävä. On lapsi, joka on kadonnut viisivuotiaana. Katoamisesta on kulunut kolme vuotta, mutta vanhemmat eivät ole luopuneet toivosta. Eivät, vaikka tyttö on kadonnut lumisessa metsässä, joulukuusenhakumatkalla. Vanhemmat ottavat yhteyttä Naomiin, kolmekymppiseen naiseen, joka on tullut tunnetuksi kadonneiden lasten löytäjänä. Jotkut hän on löytänyt elossa, toisia ei. Mutta päättyi etsintä miten tahansa, Naomi tuo vanhemmille tiedon, rauhan. 

Katoamistapausten selvittäminen on hidasta ja raskasta työtä, mutta Naomilla ei ole valinnanvaraa, hän ei voi tehdä mitään muuta. Sillä vuosia sitten hän oli itse yksi kadonneista. Hän ei tiedä mitä tapahtui, ei tiedä missä oli. Hän tietää päässeensä pakoon ja tietää saaneensa itselleen perheen. Madison Culverin etsintä palauttaa hänen mieleensä muistoja, tekee yöllisistä painajaisista entistä pahempia ja todentuntuisempia. Vähitellen oregonilainen pikkukaupunki ja kansallispuiston valtava metsäalue alkavat paljastaa salaisuuksiaan. 

Samaan aikaan Naomin jäljitystyön kanssa ollaan Madisonin luona. Tunne on aika jännä; lukija tietää mitä Madisonille tapahtui, missä hän on nyt, millaista hänen elämänsä on. Olot ovat kurjat, tietenkin. Lukija ei voi kuin tuskastuneena odottaa, milloin Naomi saa ratkaisevia tietoja.

Mr. B had been watching, and waiting, for the woman hunter. He had spent that morning along the ridge above the ravine where she had crossed before. In the afternoon he had turned back in the direction of the lower elevations towards the store, checking the perimeters of the land.
He saw the woman in a clearing below him. She was moving rapidly near a large black rock, looking through bushes. She looked excited. She appeared ready to run into the forest to him, but then she stopped suddenly, as if caught with an idea.
He watched as she turned and hiked back down towards the store, her pack high in excitement.

After she was gone, B descended down to inspect the area around the black rock. Her tracks stopped, and then ran all over the place. No, he observed. She had moved methodically, in a circle, as if searching for something. She had stopped at every low bush and branch.
B returned to the black rock, trying to figure it out. He sat down on the rock as if he were the woman hunter. He could still smell the coffee she had opened, lingering in the air. He made his eyes her eyes, and looked around. 
Then he saw it, as tiny and delicate as the spot on a bird's wing.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kuinka nykyjännäreissä on jatkuvasti lapsiuhreja. Osa lukijoista on kyllästynyt tähän trendiin. Tässä kirjassa on lapsilla kurjia oloja, on kaltoinkohtelua, mutta vastaavasti on lämmintä huolenpitoa ja pyyteetöntä rakkautta. Pidän tärkeänä sitä, että kaltoinkohtelu on selitetty, se ei ole pelkästään yksioikoisten vinoutuneiden mielien syytä vaan sillä on toisinaan kaukaakin juontuvat juuret. Pahuus esitellään paitsi synnynnäisenä ominaisuutena myös opittuna toimintatapana. 

Kirjan kansikuva on nappiosuma kertomaan tunnelmasta. On koleaa, hiljaista ja yksinäistä. Alistunut surumielisyys kuorruttaa niin ihmiset kuin tapahtumat. Välissä on pieniä lämmön pilkahduksia, hitunen kimalletta, ettei ihan kokonaan unohdeta että maailmassa on myös hyvää. 

Kaikki henkilöhahmot ovat koskettavia. Kaikilla on ollut surua, kaikki ovat jotenkin vankina elämässään. Heitä säälii, mutta ei surkuttelevalla tavalla. 

Toivoisin että tämä olisi sarjan alku. Haluaisin seurata Naomia toiseen kaupunkiin, etsimään lisää kadonneita - ja myös etsimään omaa tarinaansa. Toivoisin lisäksi, että kirja suomennettaisiin. Uskon, että se järisyttäisi myös muiden lukijoiden perustuksia. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 47, "kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta". Koko kirjaa ei kerrota, mutta pieni Madison Culver on äänessä jokaisessa luvussa.