sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Ranskankielinen alkuteos Couleurs de l'incendie (2018)
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2018
522 s.







Kirjoitin Lemaitren teoksesta Näkemiin taivaassa, että se on yksi kirjoista joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Siksi oli suuret odotukset jatko-osaan Tulen varjot. Eikä odotus ollut turha. 

Lemaitre osoittaa kirjan opettajalleen Alexandre Dumasille, ja sen huomaa. Tulen varjoista tulee väistämättä mieleen Dumasin Monte Criston kreivi, joka on yksi lempikirjoistani. Samankaltaisuus oli hyvällä tavalla häiritsevää. Että onko ihan pakko olla näin yksi yhteen! Samalla kuitenkin nauratti.

Vuonna 1927 Péricourtin perhe on kokenut isoja muutoksia. Édouard on kuollut, niin myös isä Marcel. Tarina alkaa Marcelin hautajaisista, joista tulee yllätykselliset. Marcelin 7-vuotias tyttärenpoika Paul hyppää ikkunasta ja halvaantuu. Äiti Madeleine omistautuu Paulin kuntouttamiselle. Samalla hän on Péricourtin imperiumin perijätär, ja vastuussa liikeasioista. Paul vie hänen kaiken aikansa, joten liikeasiat jäävät häneltä vain papereiden allekirjoittamiseen. Lähipiirin keinottelijat huomaavat tilaisuutensa tulleen. Madeleine menettää talonsa ja omaisuutensa. Vastoin kaikkia oletuksia ja todennäköisyyksiä hän ei lamaannu. Paul antaa hänelle syyn ja voimaa taistella. Hänestä kuoriutuu kostava tornado, joka hitaasti mutta varmasti kerää voimia ja nujertaa kaikki hänelle vääryyttä tehneet. 

Dupré ja Madeleine tapasivat sattumalta. Nolostuminen, yllättyneisyys ja kömpelyys olivat pysäyttäneet heidät hetkeksi, se oli paha virhe, sillä heidän oli ollut pakko jutella tovi, vaihtaa muutama tilanteeseen sopiva sana. Herra Dupré toimi työnjohtajana lukkoja valmistavassa tehtaassa rue de Châteaudunilla. Keskustelu tyrehtyi nopeasti. Madeleinen hymyillessä avuttomasti Dupré teki aloitteen ja vapautti hänet ilmeisen kiusallisesta tilanteesta. "Ajat ovat kovat...", hän sanoi lähtiessään. Ehkä hän oli lukenut lehdistä herra Péricourtin kuolemasta, Paulin onnettomuudesta, tai ehkä hän tarkoitti sitä, että Madeleinen entinen mies virui yhä vankilassa, mutta Madeleine luuli sanojen viittavaan rapistuneeseen ulkonäköönsä ja pahoitti mielensä.

Hän lohduttautui sillä, että kotielämä oli palannut lähes normaaliksi, niin normaaliksi kuin oli mahdollista talossa, jossa asui puoliksi halvaantunut lapsi, sairaanhoitaja joka ei puhunut sanaakaan ranskaa, toimittaja joka sai palkkaa siitä, ettei tehnyt mitään, seuraneiti joka oli kavaltanut yli viisitoistatuhatta frangia ja perhepankin perijätär, jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä kynnysarvo tai velan reaaliarvo tarkoittivat.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paljon juonikuvioita, mutta kaikkea ja kaikkia on helppo seurata. Tapahtumat etenevät loogisesti, ja henkilöiden väliset suhteet ovat hallittuja kuvioita. Kaikki eivät ole tekemisissä kaikkien kanssa, mikä helpottaa muistamaan kuka on kuka.

Olin hämmästynyt siitä, että tykkäsin kaikista henkilöhahmoista. Johtuu ehkä siitä, että monet muuttuvat tarinan aikana. Ne ketkä on alussa esitetty pahoina, näyttäytyvät myöhemmin hyvässä valossa, Madeleinen apuna. Vastaavasti alussa miellyttäviä olleet henkilöt osoittautuvat ketkuiksi. Lukiessa saa nopeasti huomata, että pinnan alla on vaikka mitä. Madeleine ärsytti aluksi, että miten hän on noin typerä ja kääntää kaikki vastoinkäymiset muiden syyksi. Ärsyttävyydestä huolimatta hän on enemmän sympaattinen hahmo, siksi toivoin koko ajan, että hänen kostoretkensä onnistuu.

En tiedä, millainen lukukokemus olisi ollut, jos en olisi koskaan lukenut Monte Criston kreiviä enkä nähnyt siitä tehtyä tv-sarjaa. Nyt en voinut olla miettimättä, että Gérard Depardieu olisi epäilemättä myös mitä osuvin Madeleine :D 

Loppuun vinkki, kannattaa katsoa millaiseksi elokuvaksi Näkemiin taivaassa on kääntynyt. Levykotelon kansipaperi ei vastannut ollenkaan muistikuviani kirjasta, mutta itse elokuva on hyvä.

Tulen varjot on ollut blogimaailmassa varsin luettu kirja, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Arja, riitta k, Leena Lumi ja Mai Laakso.      

4 kommenttia:

  1. Ei voi kuin ihmetellä ja ihailla Lemaitren kykyä yhä uudelleen tuottaa erivivahteista, viihdyttävää ja antoisaa ykkösluokan tekstiä, joka tässä tempaa vaivatta mukaansa historialliseen aikakauteen ja kirjavan henkilögallerian keskelle.

    Tuo Depardieu -ehdotuksesi osui täydellisesti nappiin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Hauskaa että esimerkiksi dekkareiksi luokitellut Lemaitret ovat keskenään erilaisia, ei tule ollenkaan olo että lukee samaa kirjaa yhä uudelleen, päinvastoin, sitä odottaa että mitä tällä kertaa saa lukea. Tulen varjoja lukiessa oli sellainen fiilis että Näkemiin taivaassa - kirjan perusteella ei osannut ollenkaan odottaa tällaista Madeleinea. Positiivisia yllätyksiä siis riittää, toivottavasti sama jatkuu :)

      Poista
  2. Heh, Depardieou Madeleinena :))) Tuo ranskalaistähti minunkin mielessäni lukiessa pyöri. Mutta hieno kirja. Pidin siitä, ettei ollut niin julma kuin Näkemiin taivaassa. Tähän on tekeillä kuulemma vielä kolmas osa - ei auta kuin odottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Depardieu voisi kai esittää mitä tahansa uskottavasti :D Mahtavaa saada jatkoa, vaikka voikin olettaa että se on taas oma persoonansa.

      Poista