perjantai 14. joulukuuta 2018

Natasa Dragnic: Kanssasi aina

Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Saksankielinen alkuteos Jeden Tag, jede Stunde (2011)
Suomentanut Tiina Hakala
Otava 2012
285 s.







Omasta hyllystä löysin tämmöisen opuksen, tiesin kyllä sen olemassaolosta mutta sitä en tiedä, miksi se on lojunut siellä vuosikausia lukematta. Ehkä aina on ollut jotain kiireisempää tai jotain kiinnostavampaa. 

Rakkaustarinoita on maailma täynnä, toiset enemmän ja toiset vähemmän siirappisia. Kanssasi aina on sekä että, sekä niin siirappista että melkein tulee hampaisiin reikiä ihan vaan lukemalla, toisaalta tarinassa on myös niitä sarvia ja hampaita. 

Kroatialaiset Dora ja Luka tapaavat ensi kertaa päiväkodissa. Dora on kahden vanha, Luka viisi. Ensikohtaaminen on dramaattinen: Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä side, joka on kuin kuminauha. Dora muuttaa perheensä kanssa Ranskaan, ja vähitellen Kroatia unohtuu. Ei ihan kokonaan; jossain on muisto ihanista lapsuuspäivistä - ja Lukasta. Menestyksen kynnykselle päässeenä näyttelijänä Dora kuitenkin keskittyy nykyhetkeen. Kunnes taiteilija Luka saapuu Pariisiin pitämään näyttelyä. Tiet kohtaavat - Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Yhteys on taas luotu, rakkaus leimahtaa ja loimuaa. Hetken he ovat kaksin maailmassa, mutta maailma ei anna armoa. Luka palaa Kroatiaan ja yhteinen aika haalistuu. Kunnes Dora pölähtää kroatialaiseen hotelliin ja tapaa vastaanottovirkailijan - Luka on pyörtymäisillään ja Dora säntää auttamaan. Ja niin edelleen. 

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Hänen tekisi mieli jäätelöä. Mansikkaa ja sitruunaa tietenkin, ei suklaata. Hän hymyilee. Ei missään tapauksessa. Aurinko lämmittää vain hänen oikeaa poskeaan.

Ei enää juoksentelua paljasjaloin. Ei tarjottuja jäätelöitä. Ei tuttuja kasvoja. Ei pyöreitä tikkareita. Dora tietää, että kuva on tuhriutunut. On liian myöhäistä. Mitään ei voi enää pelastaa eikä ketään. Ja jos hän kuolisi nyt, se ei haittaisi.

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Päätä särkee hieman. Olo ei ole mukava. Hän ei halua. Olla olevinaan. Olla kuin ei pelkäisi.

Ei enää rantaleikkejä. Ei kakulla palkittuja käyntejä Marija-tädin, sen tosi hyvän leipurin luokse. Joka leipoi heille, vain heille, suklaakakun joka oli melkein musta ja jossa oli paljon suklaakreemiä ja suklaakuorrutetta. Ei satamaa. Ei laivoja. Kuvasta ei erota enää mitään. Tuhottu. Tyystin. Kaikki.

Luka makaa sileällä kalliolla. Kuin ei mitään olisikaan. Ei yhtikäs mitään. Koskaan enää.

Tässä on vaihteeksi kirja, josta en osaa sanoa tykkäsinkö vai en. Tykkäsin toisteisuudesta, joka  ylläolevassa sitaatissa tulee esiin. Muualla toistoa on harvemmin, niin että tarinan ajassa saattaa kulua vuosia ennen kuin tapahtuma tai ajatus toistuu sanasta sanaan samana kuin aiemmin, toistuakseen uudelleen vielä myöhemmin. Jostain syystä pidän sellaisesta, nimenomaan niin että samaa on vähän pidempi pätkä eikä yksittäinen lause. Toisteisuus tuo tunnun siitä, että tarina on kahdeksikko, tai kenties jono kahdeksikkoja, ketju. Doran ja Lukan tiet kohtaavat, erkaantuvat, kaartuvat toisiaan kohti, kohtaavat hetkeksi, alkavat erkaantua, ovat kaukana toisistaan, kääntyvät toisiaan kohti, kohtaavat, lähtevät erkanemaan... 

Samalla tarina on kuitenkin ärsyttävä. Lapsina Luka ja Dora ovat okei, mutta aikuisina omituisia. Jotenkin tuntuu siltä, kuin he eivät olisi koskaan kasvaneet aikuisiksi. Yhteinen aika on seksiä ja ihme hihkumista, liidellään pää pilvissä. Tiedetään että pitäisi puhua vakavista asioista mutta niin ei tehdä. Sitten yhtäkkiä häippästään, hyvästejä jättämättä, ollaan tahoillaan ja riudutaan sydänsuruissa. 

Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on, että ärsyttävyys ja kulmikkuus ovat hallitsevampia kuin kauneus ja pehmeys. Saa nähdä, muuttuuko tuntemus kun aika kuluu ja etäännyn lukukokemuksesta.

Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 39, "maahanmuuttajan kirjoittama kirja". Dragnic on kasvanut Kroatiassa mutta muuttanut sieltä Saksaan.

Tätä on luettu blogeissa paljon, arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Hanna, Anneli, Aletheia ja Tuulia


torstai 6. joulukuuta 2018

Miranda July: Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
Englanninkielinen alkuteos No one belongs here more than you (2007)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Siltala 2017
218 s.







Sanottakoon heti alkuun, että Uimakoulun tärkein anti minulle oli se, että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 9, "kirjan kansi on yksivärinen". (Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta kannessa on tummenpaa ja vaaleampaa keltaista.) Muuten olin jokseenkin pettynyt. Takakansiteksti antoi odottaa rajumpaa ja kummallisempaa kuin mitä koin. 

Niminovelli Uimakoulu on ainoa, johon ihastuin. Päähenkilö asuu pienessä kylässä, naapureinaan kolme noin 80-vuotiasta. Tuleepa puheeksi, että kolmikko ei osaa uida, kun taas päähenkilö on ollut koulunsa uintijoukkueessa. Niinpä hän alkaa opettaa toisia uimaan. Sillä ei ole väliä, että kylässä ei ole sen paremmin järveä kuin uima-allastakaan. Tokihan uimaan voi opetella asunnon lattialla! Uimaharjoitusten kuvaus on sitä absurdia, vinksahtanutta maailmaa josta pidän, sitä jossa vinksahtanut asia on kaikkien osallisten mielestä täysin normaalia. 

Sen sijaan muut novellit jäävät etäisiksi. Se, mikä niissä on vinksallaan, on liian tavallista osuakseen minun tykkäämishermooni. Moni asia on liian lähellä todellisuutta tehdäkseen novellien maailmasta absurdin. Muutama on jopa sellainen, että en keksinyt mikä siinä on outoa. 

Ihmissuhteita ja ihmissuhteettomuksia puidaan eri tavoin. Henkilähahmot kaipaavat läheisyyttä mutta eivät sitten oikein osaakaan olla toista lähellä. Ihmiset ovat ressukoita, usein täysin jumissa elämänsä kanssa. En tiedä koinko tunnelman yleisesti niin masentavaksi, että osin siksi en innostunut novelleista.

Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä. Tarvitsen uusia koskemattomia ihmisiä, jotka liittävät minut ajatuksissaan kaikkeen hauskaan. Siinä on ongelma numero kaksi: en ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Tämä ongelma kulkee käsi kädessä ensimmäisen ongelmani kanssa: siis hätäilyn. Tai ehkä nämä ongelmat eivät varsinaisesti kulje käsi kädessä vaan ovat saman olennon kaksi eri kättä. Ehkä ne ovat minun käteni, ja minä olen se olento.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Ihminen välissä, Kohtaamisia ja Kosminen K. Vastaanotto vaihtelee äärilaidasta toiseen. Pääosin tästä on tykätty paljon, mutta en ole ihan yksin ajatuksessa että tämä ei ole minun kirjani.