keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela: Kiivaat
Kansi: Laura Noponen
Karisto 2019
210 s.








Vakaumus kuulosti helposti särkyvältä astialta, perintöruukulta, jonka isä ojensi pojalleen ja äiti tyttärelleen. Minä olen nostanut ruukun ylimpään hyllyyn ja sulkenut sen lasioven sisään. Kymmenen vuotta se on kerännyt pölyä. Jos lapsia joskus tulee, lukitsen oven.

1950-luvun puolivälissä Salme Laine kirjoittaa kirjettä rouva Kiviaholle, nuoruudenrakastettunsa Toivon vaimolle. Hän palaa kirjeessään reilun vuosikymmenen taakse, aikaan jolloin hän oli Salme Kiivas, nuori sodanvastustaja. Pieni tamperelainen ryhmittymä halusi toimia, halusi ajaa saksalaiset pois maasta. Lentolehtisillä ja sabotaasilla he kokivat vaikuttavansa asioiden kulkuun. He uskoivat itseensä ja vasemmistolaiseen aatteseensa, luottivat tulevaisuuteen. 

Vuonna 1942 oli aikaa myös rakkaudelle ja ystävyydelle, vaikka ne olivatkin sodan ja aatteen kuorruttamia. Ei oikein voinut elää hetkessä, ei suunnitella tulevaisuutta pitkälle - koko ajan oli vaarana jäädä kiinni. Sodan jälkeen nuorten tiet erosivat, eikä kunnollista yhteyttä koskaan enää löytynyt. Salme ei kuitenkaan ole katkera; asiat nyt vaan menivät niin. Mitään hän ei kadu.

Hiivin lähemmäs. Eläimen viikset väpättivät ja se päästi lähelle, katsoi minua hetken uteliaasti ja vahti muruaan, etten vain varastaisi sitä. 
"Osaatko neuvoa, kuinka täältä pääsisi pakoon?" 
Kun yritin maanitella hiirtä syliini, se ärhäkästi puraisi sormeani ja kipitti sitten seinänkoloon piiloon. 
Pieni jyrsijä teki päätöksen puolestani.
Vaikka ne uhkaisivat millä, pitäisin pintani. 
Ja pidinkin.

Tästä kirjasta ei ole helppo kirjoittaa, en tiedä miksi. Pidin lukemastani todella paljon, pidin siitä että sota-ajan keskelle on saatu myös iloisia hetkiä. Pidin siitä, että raakuuksista puhutaan viitteenomaisesti, niitä ei paiskata lukijan naamalle vaan annetaan tilaa mielikuvitukselle. Pidin kauniista kielestä ja monista yksityiskohdista joissa viivähtää. 

En tiedä, paljonko lukukokemukseen vaikuttaa se, että olen kotoisin Tampereen läheltä ja kolmen vuoden taukoa lukuunottamatta olen aina asunut Pirkanmaalla. Tampereella olen asunut yhteensä kymmenisen vuotta. Pispala ja Kalevankangas ovat tuttuja paikkoja - puhumattakaan siitä että nyt asun Satamakadulla! On helppo kuvitella Ratinan kenttä ilman stadionia, olen kävellyt keskustasta Lielahteen... Lukiessa oli siis myös kotoisa olo, vaikka tapahtumat ja aikakausi ovat varsin kaukana omasta elämästäni. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Kiivaat kohtaan 41, "kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". Sota sinänsä ei kiinnosta, mutta kiinnostaa se miten ja miksi ihmiset päätyivät tekemään erilaisia valintoja, miten ystävistä saattoi tulla vihollisia nopeastikin. Toisaalta myös sota-arjen yhteisöllisyys, toisista huolehtiminen ja välittäminen olisivat kokemisen arvoinen asia. 1950-luvussa kiinnostaa se, miten elämä oli rakennettu sodan jälkeen. Kuinka paljon omat ja muiden teot painoivat, vai annettiinko niiden olla ja jatkettiin eteenpäin.

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.  

Kirja on luettu myön muun muassa blogeissa Kirjahilla, Sinimarjan matkassa ja Anun ihmeelliset matkat.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Teatterissa: Sapiens Kansallisteatterissa

Keväällä Bloggariklubilla kuultiin Minna Leinoa ja Anni Kleinia Sapiens-näytelmään liittyen. Kiinnostuin heti, etenkin kun yleisön joukossa kiersi käsikirjoitus. Siinä näytti olevan varsin vähän tekstiä. Kysymys kuuluikin: miten yli 400-sivuinen tiivistekstinen tietokirja on muokattu näytelmäksi? 

Vastaus siihen saapui tänä syksynä. 

Halusin lukea Yuval Noah Hararin Sapiensin ennen teatteri-iltaa, mutta en ehtinyt loppuun asti. Toisaalta se oli mielenkiintoinen tilanne, että pystyin vertaamaan näyttämön ja kirjan tapahtumia vain alkuosalta. Olin iloisen hämmentynyt, yllättynytkin. Kirjan tapahtumia on seurattu uskollisesti. Koin että mukana on kaikki, mihin olin kiinnittänyt lukiessa huomiota. Mikä on tietenkin täysin mahdotonta, koska kirjaa ei lueta esityksessä alusta loppuun.

Niin, luetaan. Tarina etenee Jarmo Heikkisen kertomana. Jos ette tunne Heikkisen nimeä, tunnistatte taatusti äänen joka esiintyy monen monituisissa luonto-ohjelmissa sekä äänikirjojen lukijana. Näyttelijät lavalla toteuttavat ääneen luettua tekstiä, päästäen satunnaisesti äännähdyksiä mutta puhumatta mitään. Pidin tällaisesta toteutustavasta valtavasti. 

Lavalla on joukko näyttelijöitä, joista jokaisella on useita rooleja. Kaikki on maskeerattu niin, että näyttelijöiden persoonalliset piirteet peittyvät ja heistä tulee ihmismassaa. Kiehtovaa ja karmivaa samaan aikaan. 

Lavastus ja äänimaailma ovat aivan huikeat. Vähillä mutta monipuolisilla elementeillä saadaan kuvattua ihmiskunnan historian vuosikymmentuhannet. Yleisöstäkin tulee välillä osa lavastusta, mikä on asia mikä minulle toimii aina. Äänet yllättivät, kuinka hienosti kaikki lattian narahdukset, lasin kirskahdukset ja muut tulevat. Toisaalta minkään ei pitäisi yllättää, sen verran monta kertaa aiemmin olen ollut Kansallisteatterissa ihastuksissani. 

Loppupuolella keskittymiseni herpaantui hetkeksi. En tiedä onko Vilma Viinerin leipomosta kerrottu osuus liian pitkä, vai onko kapitalismi aiheena epäkiinnostava. Siinä kuitenkin ajattelin hetken, että mentäisiinkö jo eteenpäin. Muuten taisin olla suu auki koko esityksen ajan.

Sapiensista voisi sanoa samaa kuin Beckett-postauksestani, sitä ei voi selittää vaan se pitää kokea itse. Huomasin että esitykseen on saatavissa englanninkielinen tekstitys, ilmoitin samantien miesystävälleni että menemme katsomaan tämän yhdessä. Siinä on asia mihin hänellä ei nyt ole minkäänlaista sananvaltaa :D 

Kiitos Kansallisteatterille lehdistölipusta! 

Kuvat: Katri Naukkarinen

Sapiens Kansallisteatterissa ainakin tämän vuoden loppuun asti, yhteistyössä W A U H A U Sin ja Zodiak - Uuden tanssin keskuksen kanssa
Käsikirjoitus ja sovitus Minna Leino
Kertoja Jarmo Heikkinen
Näyttelijät Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen (W A U H A U S)
Lavastus Samuli Laine
Valosuunnittelu Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen (W A U H A U S) 
Pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

tiistai 10. syyskuuta 2019

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu
Ranskankielinen alkuteos Mal vu mal dit (1981)
Samuel Beckettin englanninnos Ill seen Ill said (1982)
Vertaillen suomentanut Anni Sumari
Like 2002
60 s.






Nyt olen hämmentynyt. Olin hämmentynyt lukiessa, ja hetkeä myöhemmin vielä enemmän. Mitä oikein luin? Ja ennen muuta, mitä oikein koin? On samaan aikaan olo, että nyt osui käsiin helmi, mutta myös että en tajunnut mitään. 

Kirja jakaantuu lyhyisiin tekstipätkiin, mikä on lukijan onni. Lauseet ovat lyhyitä, mutta sanajärjestys  on usein outo. Peräkkäiset lauseet saattavat liittyä toisiinsa tai sitten eivät. Yksittäinen kohtaus on lyhyt, vaihdellen puolesta sivusta pariin sivuun. Kohtausten välissä on tyhjää tilaa; ainakin minä koin että ratkaisu antaa lukijalle aikaa pohtia lukemaansa. Aika monta kertaa kävi silti niin, että luin kohtauksen uudelleen, sekä käsittääkseni sisällön että nauttiakseni kielestä. 

Laitan alle sitaatin siinä muodossa, kuin teksti kirjassa on. 

                             Oli aika jolloin hän ei
lainkaan ilmestynyt kivivyöhykkeelle. Hyvin
pitkä aika. Ei siis antanut kenenkään nähdä
menemistään tai tulemistaan. Jolloin hän 
ilmestyi vain niityille. Ei siis antanut kenen-
kään nähdä hänen poistuvan niiltä. Muuten 
kuin taikavoiman vaikutuksesta. Mutta pikku-
hiljaa hän alkoi ilmestyä. Kivivyöhykkeelle. 
Ensin epäselvästi. Sitten yhä selvemmin ja sel-
vemmin. Kunnes lopulta hänet saattoi nähdä 
yksityiskohtia myöten ylittämässä kynnyksen
molempiin suuntiin ja sulkemassa oven taka-
naan. Sitten aika jolloin hän ei ilmestynyt nä-
kyviin seiniensä sisäpuolella. Pitkä aika. Mut-
ta pikkuhiljaa hän alkoi ilmestyä. Seiniensä
sisäpuolella. Epäselvästi. Itse asiassa se vaihe
on edelleen menossa. Vaikka hän ei enää ole
siellä. Ei ole ollut pitkään aikaan.

Olen aika lailla sanaton, mutta sisälläni kuplii riemu. Pidän tällaisesta sanoilla ja lauseilla leikittelyistä, etenkin kun leikiteltävä aihe ja sanasto on on eri tekstipätkissä eri. Mystinen nainen esiintyy läpi kirjan, pari kertaa tapaamme myös miehen. On mökki ja nummi, kirstu ja yö, kivi ja silmä. 

Tämä on kirja josta ei voi kertoa, se pitää jokaisen kokea itse. 

                             Nummi olisi sopinut pa-
remmin tarkoitukseen. Jos oli tarkoitusta johon
sopia paremmin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 47, "kirjassa on alle 100 sivua". Tästä on blogattu myös Taikavuoressa

perjantai 23. elokuuta 2019

Chris Carter: The Caller

Chris Carter: The Caller
Simon & Schuster 2017
470 s.









Heti alkuun tärkein: nyt on jännä kirja! Hui! Jännä alusta saakka, ei vain viimeiset sivut. 

Kun puhelin soi, ihmisen luonnollinen reaktio on vastata. Kun tulossa on videopuhelu, joku saattaa yllättyä - kaikilla ei ole tapana soitella videopuheluita. Tässä kirjassa puhelimeen vastaava kokee elämänsä järkytyksen. Soittaja ei olekaan odotettu henkilö vaan aivan joku muu. Linjalla pelataan elämän ja kuoleman peliä.

Poliisi Robert Hunter kollegoineen on toivottoman tuntuisen tehtävän edessä. Ruumiita löytyy tuhkatiheään, mutta uhrit vaikuttavat satunnaisesti valikoiduilta. Jokaisella murhalla on silminnäkijä, mutta heistä ei ole juuri apua naamioituneen murhaajan tunnistamisessa. Ei ennen kuin sattuu yksi pieni juttu... 

'Gwen, is everything all right?' Erika's tone of voice became ominously serious. 'What's going on? What's wrong?'
Her sister blinked, but there was no reply.
'Gwen, what the hell? You're starting to scare me now. Will you say something, please?'
Finally, the image began panning out, but strangely enough it stopped before Gwen's face came into full view. Erica frowned. She couldn't see her sister's ears. In fact, she couldn't see past the outside edge of her eyes. She was now certain that her sister had been crying. 
'Gwen? What the fuck is going on? Why were you crying? And why is the sound all fucked up?'
...
'Talk to me, Sis.'
'There's nothing wrong with the sound,' the distorted voice came again. To Erica, it sounded like some sort of B-horror film demon's voice. 'And your sister can't answer you because she's not allowed to speak,' it continues. 'If she does, she dies.'

Pidin melkein kaikesta tässä kirjassa. Pidän erityisesti siitä, että niin uhrit kuin heidän läheisensä saavat tilaa myös ennen murhia; lukijalle ehtii syntyä jonkinlainen suhde heihin ennen heidän muuttumistaan uhreiksi. Murhat ovat toki kovasti raakoja, mutta ne ovat samalla hyvin poikkeuksellisia, mielikuvituksellisia. Rikospaikoilla vietetään aikaa enemmän kuin dekkareissa yleensä, joten saadaan tavallista enemmän tuntumaa myös oikeuslääkäriin ja rikospaikkatutkijoihin. 

Sivujuoni syntyy yhden uhrin läheisen toiminnasta. Se tukee pääjuonta hyvin, liittyy siihen tiiviisti eikä ole irrallinen tarina. Päähenkilö Robert Hunter jää yllättävän etäiseksi, ehkä siksi että häntä ei nähdä paljoa työn ulkopuolella. Töissä hänellä on melkein koko ajan joku kollega mukana, ja katse tiukasti rikoksessa. 

En tietenkään kerro, mitä rikosten taustalla on, mutta pidän siitäkin. Motiivi ei ole missään tapauksessa ennalta-arvattava, ja yllätyksellisyys pysyy loppuun asti. Minulla oli pienoinen aavistus tekijästä, tai siis kolme vaihtoehtoa joista syyllinen oli yksi, kuitenkaan en tuntenut minkäänlaista pettymystä siitä että olin vähän hajulla.

Ainoa miinus tulee "pakkokliseestä" eli siitä, että poliisi menee yksin epäillyn luo, kertomatta kenellekään mihin on menossa, ja joutuu tietysti hengenvaaraan. Että oliko ihan pakko käyttää tätä loppuun kaluttua keinoa muuten niin loistavassa kirjassa. Ihan varmasti hengenvaaran voisi järjestää myös siinä tapauksessa, että poliisi säntää paikalle karhuryhmineen kaikkineen.

Ilokseni huomasin, että Carterilta löytyy Pirkanmaan kirjastoista kaksi muuta kirjaa. Välittömästi lukulistalle! Ja harras toive, että joku kustantamo tarttuu tähän / näihin ja julkaisee suomeksi, jotta tämä / ne saadaan laajemman lukijakunnan käsiin!   

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita


Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co 2019
214 s.









Oijoijoi! Nyt osui käsiin sellainen kirja, että en tiedä kuinka paljon sitä hehkuttaisin! Mutta minkä sille voi, että minuun osuu ja uppoaa juuri tällainen, enemmän ja vähemmän vinksahtanut ja kieroutunut maailma. Monesti asiat kääntyvät vinoon siksi, että ihmisten toiminta lähtee lapasesta ihan reilusti. Mitä oudommat jutut muodostuvat ilmiöiksi ja trendeiksi.

Vainosen tarinoissa tapahtuu monenlaista kummallista. Osa naurattaa, osa säälittää, osa melkein pelottaa. Joskus maailma kääntyy vinoon heti alusta, joskus vasta ihan lopussa. Kun aloittaa lukemaan uutta tarinaa, ei koskaan voi arvata, mitä siellä tulee vastaan. Erityisen suurella lämmöllä suhtaudun siihen, että moni hahmoista esiintyy kahdessa tarinassa. Vaikka hahmo olisi aiemmin mainittu ohimennen yhden tarinan parissa sivulauseessa, tulee lämmin tuttuuden tunne, kun hän on toisessa tarinassa nähtynä erilaisesta kulmasta. 

Hän oli päättänyt tehdä pimeäksi muuttuneesta huoneesta valoisan kantamalla pimeän ulos. Jos kohtaisi muistot esine kerrallaan, lohkoisi surun ja ikävän palasiksi tavara tavaralta ja hävittäisi niistä jokaisen, ahdistus murenisi ja pilkkoutuisi ja hellittäisi pian kokonaan. 

Hän veisi kaiken pois - ja sitten kaikki olisi helpompaa, selkeää ja yksinkertaista. 

Anton toimi kuin kone. Hän pakkasi tyttärensä omaisuutta pahvilaatikoihin ja kantoi ne ulos. Esine esineeltä, ruumiinjäsen kerrallaan, hän jätti hyvästejä: herätyskello (Helkan korvat), kenkäpari ja sukat (jalkaterät), rintaliivit (povi), sukkahousut (jalat), t-paidat (iho). Tytön pipon sisällä lymysi muisto hiuksista, ja kun Anton tarttui meikkipussiin ja tunnusteli sormin sen nahkaista pintaa, hän hyvästeli tyttärensä kasvot - poskipäät, silmät, nenän, ja huulet. Jokainen esine, vaikka kuinka pieni, painoi viidentoista vuoden muistojen verran. Eikä vähään aikaan mikään ollut helppoa, selkeää ja yksinkertaista.

Ja kieli, jestas sentään! Valtavan kaunista ja mukaansatempaavaa, sellaista jota haluaa lukea rauhassa, jokaisesta sanasta nauttien. Painavaa mutta ei ahdistavaa. On paljon yksityiskohtia, pikkuasioita, joilla kuitenkin kerrotaan isoja asioita, koko elämä. Kieli ei ole koukeroista vaan helppolukuista, kuitenkin tarkoin harkittua niin että jokainen sana tuntuu olevan täsmälleen oikeassa paikassa, eikä mitään puutu.

Oikeastaan haluaisin kertoa kaikesta ihanasta vinksahtaneesta, mutta parempi jättää kokemisen ja löytämisen riemu teille itsellenne. Sen verran on pakko sanoa, että ensimmäisen tarinan katoava huone on heti sellainen elementti, että on pakko jatkaa seuraavaan tarinaan. Ja seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ja vielä seuraavaan...

Kirja on luettu blogeissa Kirjallisia sekä Reader, why did I marry him? Helmet-lukuhaasteessa tämä asettuu erinomaisesti kohtaan 16, "kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla".

torstai 8. elokuuta 2019

Museossa: Andy Warhol Posters Tampere-talossa

Tampere-talon seinässä oli liki koko kevään mainos kesän huippujutusta, Andy Warhol - julistenäyttelystä. Innostuin heti; tuonne on mentävä! 

Sorsapuisto-sali on sinänsä todella kolkko paikka, mutta nyt siitä oli saatu varsin miellyttävä. Tykkäsin todella paljon salin värimaailmasta. Sitä en tiedä, onko ohje seinien väristä tullut Hampurista, josta näyttely on lainassa, mutta väliäkö sillä, toteutus on joka tapauksessa erityisen onnistunut. 

Warhol tunnetaan tietysti soppapurkeistaan, Marilynistä ja jokaisen 15 minuutista julkisuudessa, mutta on hän tehnyt paljon muutakin. Lehtien kansia ja haastatteluja, levyjen kansikuvituksia, mainoksia... Itselleni suurin yllätys ja riemun aihe olivat kuninkaallisten muotokuvat. Tämä jos mikä on museossa käynnin riemua, saada tietää jotain uutta ja odottamatonta.

Näyttelysalissa ei ole selkeää opastettua suuntaa, miten päin näyttely kannattaisi tai pitäisi kiertää. Toisaalta sillä ei ole merkitystä, sillä Warholin tyyli on pysynyt melko lailla samana vuosikymmenestä riippumatta. Me kiersimme seuralaiseni kanssa myötäpäivään. 

Sali on yhtenäinen tila, mikä helpottaa näyttelyn hahmottamista. Voi helposti tarkistaa, mitä on jo nähnyt ja mitä on vielä näkemättä. Salissa on muutama säkkituoli, niille emme päässeet loikoilemaan sillä ne olivat varattuja kierroksemme ajan. Idea on hauska, mikäpä sen rennompaa kuin lojua säkkituolissa - ja katsella samalla teoksia.

Näyttely on esillä Tampere-talossa 25.8 saakka, joten vielä ehtii hyvin jos et vielä ole käynyt. Lippu maksaa 13 €, museokortilla kympin.


maanantai 5. elokuuta 2019

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus
Englanninkielinen alkuteos The Feather Thief: Beauty, Obsession, and the Natural History Heist of the Century (2018)
Suomentanut Tero Valkonen
Karisto 2019
355 s.






Kirk Wallace Johnson on tehnyt pitkän päivätyön pakolaisia auttavassa järjestössä. Raskaan työn vastapainoksi hän perhokalastaa. Eräällä kalastusreissulla hän kuulee oppaaltaan kummallisen  tarinan, joka jää vaivaamaan häntä. Miksi huippulahjakas viulisti Edwin Rist murtautui Tring-museoon ja varasti sieltä runsaasti lintuja? Mitä linnuille sen jälkeen tapahtui? Johnson lähtee seuraamaan Ristin jälkiä tämän lapsuudesta lähtien, pyrkien selvittämään mikä ajoi nuorukaisen tekemään rikoksen.

Selvitystyö vie vuosia, eikä kaikkea saada siltikään selville. Osittain syynä on ihmisten haluttomuus puhua aiheesta. Ryöstö tapahtui vuonna 2009, joten moni haluaa unohtaa sen ja kaiken siihen liittyvän. Koska Rist aikanaan tunnusti tekonsa, ei poliisilla eikä museolla oltu halukkaita penkomaan asiaa perinpohjin, eikä aiheeseen haluta palata. Wallace on kuitenkin sinnikäs ja onnistuu saamaan kokonaiskuvaan selkeyttä.

Hän veti toisen alustan esiin sydän pamppaillen. Tyhjä. Ja kolmannen. Tyhjä. Takakulmasta löytyi yksi näkymättömiin jäänyt aikuinen koiras, mutta sitä lukuun ottamatta jäljellä oli vain nuoria koiraita, joille ei ollut vielä kasvanut kirsikanoransseja rintahöyheniä. 

Talossa tehtiin täyshälytys, ja koko henkilökunta alkoi selvitellä, oliko muutakin varastettu. Intendentit tarkistivat läheisten kaapistojen kotingatilanteen ja totesivat, että kirkasväristen lintujen sijaan vetolaatikot olivat täynnä tyhjää. Kymmeniä sinikotingoja oli kadonnut. Trogonien kaapistosta ei löytynyt ryhmän yhtä edustajaa, mayaketsaalia. He alkoivat selvitellä myös paratiisilintujen tilannetta ja joutuivat toteamaan, että niitä oli kadonnut kymmenittäin, viisi Wallacen keräämää mukaan lukien. Vain vaatimattoman näköiset naaraat oli jätetty. 

He soittivat Hertforshiren poliisille ilmoittaakseen, että särkyneen ikkunan tapaus piti ottaa uudelleen käsittelyyn.

Pidin kirjasta valtavan paljon puoliväliin asti. Alussa kerrotaan paratiisilintujen ja muiden historiasta, palataan ajassa takaisin 1800-luvulle jolloin Alfred Russell Wallace keräsi valtavan määrän näytteitä niin linnuista kuin hyönteisistä. Hän oli kiinnostunut evoluutiosta, ja on melkeinpä sattumaa että hänen sijastaan Darwin on saanut mainetta ja kunniaa. Wallacen nimi kertonee paljon luonnontieteilijöille mutta vähemmän tavallisille kansalaisille. 

Ristin elämä on sekin kiinnostavaa luettavaa. Sattumalta kiinnostuksen kohteeksi tullut perhojen sidonta, josta sitten tulikin pakkomielle. Ryöstön suunnittelu, toteutus ja sitä seurannut aika on kuvattu kuin hyvässä dekkarissa. 

Jonkinmoinen lässähdys tulee siinä vaiheessa, kun tapaus selviää. Mukana on paljon kummallisia käänteitä, jotka jättävät minulle hämmentyneen olon. Että näinkö se sitten meni? Hiukan outo olo jää myös Johnsonin vimmaisesta tarpeesta selvittää kadonneiden lintujen kohtalo. Että hän jaksaa uhrata vuosia aikaansa, tuhansia jonsei kymmeniätuhansia dollareita rahaa lentomatkoihin, jaksaa seuloa nettisivuja kaivellen esiin niiltä poistettuja keskusteluja, jaksaa lukea tuhansia sivuja printattua tekstiä yhä uudelleen löytääkseen jonkin pienen aiemmin huomaamattoman vihjeen. Vähän pelottavaa, ehkä.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 39, "ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja". Tästä välittyy ikävä kyllä ihmisten piittaamattomuus eläimistä ja luonnosta, valtava itsekkyys jonka vuoksi uhanalaiset eläimet kuolevat. Kyllähän tämä laittaa miettimään, mitä näiden ihmisten päässä liikkuu. On juu hienoja perhoja, mutta eikö riitä että niitä voi tehdä yleisesti esiintyvien lintujen värjätyistä höyhenistä? Miksi tarvii ajaa harvinaisia lajeja sukupuuttoon, vain jotta voi sitoa kauniita värikkäitä perhoja? Toisaalta kysymystä voi miettiä myös muiden harrastusten kautta. Entäpä kirjaihmiset? Jos saisit haltuusi harvinaisen käsikirjoituksen tai ensipainoksen, mitä tekisit? Veisitkö sen museoon, soittaisitko poliisille ja kysyisit onko tällainen varastettu jostain, vai pitäisitkö esineen piilossa itselläsi?  

Samalla se herättää miettimään museoasiaa yleensä. Muistatko, onko 10 vuotta sitten lehdissä uutisoitu lintuvarkaudesta tai Ristin oikeudenkäynnistä? Minulla ei ole mitään muistikuvia. Jos kyseessä olisi ollut maalaus, tilanne voisi olla toinen. Maailma arvottaa museoesineistöä eri tavoin, niin se vain on. Luonnon (ja ihmisen) historiaa ei pidetä yhtä kiinnostavana kuin maalaustaidetta. Se on toisaalta harmi. Onneksi silloin tällöin ilmestyy kirja tai kirjoja, jotka herättävät huomiota ainakin hetkeksi. Tämän kirjan kuvaliite houkuttelee etsimään lisää tietoa siinä mainituista lajeista ja henkilöistä.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Håkan Nesser: Eugen Kallmanns ögon

Håkan Nesser: Eugen Kallmanns ögon
Albert Bonniers Förlag 2016
544 s.









Voi Håkan Nesser, mitä kanssasi tekisin? Kaupunkisarjan kirjoista Carmine Streetin sokeat sekä Taivas Lontoon yllä eivät napanneet ollenkaan, sen sijaan Elävät ja kuolleet Winsfordissa ynnä Elva dagar i Berlin olivat hittejä. Van Veeteren –tarinoista olen tykännyt, vaikka en muista yhdenkään kirjan tapahtumia. De vänsterhäntas förening oli ensimmäinen ruotsiksi kuuntelemani äänikirja, siitä pidin kovasti. Sitten vuorossa oli Eugen Kallmanns ögon, joka jätti kovin ristiriitaisen olon. Toisaalta tarina on kiinnostava, toisaalta tylsä. Olisiko tiivistäminen auttanut asiaa? Alussa tuntui jännittävältä, että mitä tässä piileekään takana. Matkan varrella tuntemus haalistui, ajattelin että 544 sivua tapahtumattomuutta on aika paljon.

K-n pikkukaupungissa on koettu keväällä tragedia, ruotsinopettaja Eugen Kallmann on kuollut. Tutkimukset on keskeytetty varsin nopeasti. Kesän jälkeen Kallmannin seuraaja Leon Berger löytää tämän kirjoittamat päiväkirjat. Niissä on jotain hämärää, jotain minkä vuoksi Berger alkaa selvittää Kallmannin elämää ja kuolemaa, yhdessä kuraattori Ludmilla Kovacsin ja matematiikan ja fysiikan opettajan Igor Masslindin kanssa. Kolmikko hämmästelee sitä, kuinka vähän Kallmannista tiedettiin. Käytännössä ei mitään, vaikka jotkut olivat työskennelleet hänen kanssaan viisitoista vuotta.

Mukana on myös oppilasnäkökulma yhdeksäsluokkalaisen Andrea Westerin kautta. Andrea ja ystävänsä Emma tutkivat ja pohtivat Kallmanniin liittyviä seikkoja. Miten Andrean perhe liittyy tähän?

Vad i hela friden betydde det? Ju längre runt banan jag kom, desto egendomligare tyckte jag det lät. Vad var det Charlie Mattis hade berättat för kvinnan, vem hon nu var, och som gjort henne så skakad? För hon hade låtit skakad, inget tvivel om saken. Charlie hade däremot låtit precis som vanligt, lite överlägsen, lite tillrättavisande. 

När jag hade tagit mig runt hela spåret funderade jag ett par ögonblick på att gå ett varv till, eller åtminstone fram och tillbaka till flyttblocket, för att undersöka om de stod kvar och diskuterade, men jag slog det ur hågen. Sannolikheten för att de gjorde det var liten, det hade gått mer än en halvtimme, och även om jag fick korn på dem igen var det ju knappast läge att kliva fram och försöka tjuvlyssna. Visst hade det varit interessant att få reda på vem kvinnan var, men denna tunna möjlighet räckte inte riktigt som motivation, särskilt inte som jag vid det här laget var ganska trött i benen. Min fysiska träning är inte vad den borde vara, det brukar jag konstatera ungefär fem gånger om dagen.

Nesser kirjoittaa taidokkaasti tarinaa tarinan sisään. Andrean äidin Englannin-aika on sellaista luettavaa, että sitä olisin jaksanut kokonaisen kirjan. Pidän siitä, että tämä tarina saa päätöksen kirjan lopussa. Sen sijaan muukalaisvihamielisyys tuntuu jotenkin irralliselta. Se on tiiviisti esillä pitkin matkaa, mutta lopussa asiat selitetään töks vaan. Ja kun selitys jää liian kauas Kallmannista, se saa teeman tuntumaan siltä kuin se olisi eri kirjasta. Ihan kuin tähän olisi tungettu samaan monta eri tarinaa, jotka sivuavat toisiaan mutta voisivat kaikki olla omia kirjojaan. 

Samoin tapaus Kallmann itse jätti tyytymättömän olon. Eniten siksi, että ensin asioita vatvotaan yli 500 sivua ja sitten poks ne selitetään muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. En tiedä, onko Nesserin tarkoituksena ollut kirjoittaa mysteeri, mutta siinä hän ei tällä kertaa onnistu. Jännitystä ei ole ollenkaan, ja ainakin minulle jäi aivan yhdentekeväksi se, mitä Kallmannille oikeastaan tapahtui.

Parasta antia ovat Andrea ja Emma. Heidän keskinäinen sanailunsa ja humoristinen nokittelunsa on kerrassaan hauskaa luettavaa, tunnustan tirskahdelleeni ääneen. Kiva että mukana on nuorten näkökulma.

Toisaalta tämä kirjojen herättämä ristiriitaisuus myös innostaa. Hitto vie, minähän luen lisää! Tänä vuonna on ilmestymässä kirja Halvmördaren: krönika över Adalbert Hanzon i nutid och dåtid författad av honom själv. Ja siis sehän on niin, että tuonnimistä kirjaa ei muutenkaan voi ohittaa, jestas sentään mikä rimpsu :D

Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 28, "kirjan kannessa on kuu". Ainakin tulkitsen tuon vaalean pallon kuuksi. 

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Englanninkielinen alkuteos Seven days of us (2017)
Suomentanut Karoliina Timonen
Tammi 2018
448 s.








Kuten kirjan nimi sanoo, viikko on pitkä aika – ainakin jos kyse on perheestä, joka koostuu neljästä toisistaan irrallisesta palasesta. Palaset sivuavat toisiaan mutta eivät loksahda yhteen, ei sitten millään. Jokainen on syvällä omassa maailmankuplassaan, eikä kukaan halua jakaa tunteitaan toisten kanssa.  Birchin perheelle jouluviikko muodostuu siis melkoisen piinalliseksi koettelemukseksi.

Perheen Olivia-tytär tulee jouluksi kotiin, mutta koska hän on ollut vapaaehtoistöissä Haag-viruksen valtaamalla alueella, ei hän saa liikkua ulkona. Koko perhe joutuu olemaan viikon karanteenissa. Hänen sisarensa Phoebe on nyreissään, sillä nyt joulua vietetään vain heidän neljän kesken, ilman Phoeben sulhasta.  Onni onnettomuudessa, että he asuvat suuressa kartanossa. Jokaisella on omaa tilaa, ja on mahdollista vältellä muita. Jokaisella on kannettavanaan jokin salaisuus. Yllätyin siitä, että salaisuudet paljastetaan lukijalle heti alussa. Odotin ehkä, että ne olisivat räjähtäneet (lukijankin) silmille vaikkapa jouluaterialla. Vaan ei, lukija tietää mitä perheenjäsenet piilottelevat toisiltaan. He odottavat oikeaa hetkeä kertoa, mutta eihän sellaista koskaan tule. Salaisuudet paljastuvat vahingossa ja yleensä ihan väärään aikaan, aiheuttaen suurta draamaa. Mietin, että miksi kertominen on mukamas niin vaikeaa. Onko taustalla jotain muuta perhedraamaa, mitä lukijalle ei kerrota? Vai ovatko perheenjäsenet vaan niin kertakaikkisen etääntyneitä toisistaan, että eivät pysty sanomaan edes iloisia asioita?

Mantelina joulupuurossa on amerikkalainen Jesse, joka saapuu Norfolkiin oman perhesalaisuutensa perässä. Eikä Phoeben George-sulhanenkaan onnistu pysyttelemään poissa, joten puuro saa kyytipojakseen myös luumusoppaa.

Olivia ihmetteli, miksi äiti oli ostanut isälle kirjan aiheesta, jonka tämä jo perin pohjin tunsi. Mutta hän tiesi, ettei se ollut oikeastaan tärkeää. Tärkeää oli se, että vuosi vuodelta annettiin toisille enemmän ja enemmän tavaraa. Äiti oli antanut hänelle suunnilleen kaksikymmentä käsirasvatuubia – kaikki hirveän voimakastuoksuisia. Phoebe oli ostanut hänelle villapaidan, jota olisi varmaankin itse mielellään pitänyt ja joka oli todennäköisesti tehty bangladeshilaisessa hikipajassa. Isä taas oli antanut hänelle täysin turhan valokuva-albumin – epäilemättä se oli Emman valitsema. Hän oli kirjoittanut korttiin: ”Olivialle sairaan hauskaa joulua. A.” Mikä häntä vaivasi? Oliko toimittajalle liian vaikeaa vastustaa sanaleikkiä? Olivia katsoi lattiaa, joka oli täynnä uutta tavaraa ja lahjapaperia ja –nauhaa, ja hän tajusi, että se sai hänet oikeasti voimaan huonosti. Hän mumisi jonkin tekosyyn ja meni yläkertaan lukemaan rauhassa uutisia.

Suhtaudun tähän lukukokemukseen kaksijakoisesti. Toisaalta olen iloisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ole siirappista hömppää, jossa kyyneleet virtaavat vuolaina putouksina ja jossa lopulta kaikki rakentavat yhdessä ihkun piparitalon. Ei ole pumpulinpehmeää joulutunnelmaa, pikemminkin niskaan satavia kuusenneulasia. Virkistävää, ehdottomasti. Alku salaisuuksien paljastamisineen on tehokas, ajattelin että ai näinkö tämä menee. Emman joulutössötys tuntui kotoisalta, ehkä siksi kun olen tottunut että äitini tekee sen tuhatta lajia ruokaa jouluksi. Onneksi äiti on muuten erilainen kuin Emma, eikä keskity pakonomaisesti siihen että jokainen minuutti menee täsmälleen suunnitelman mukaan, juuri niin kuin tuhantena aiempana vuonna.

Toisaalta olen vähän ymmälläni. En lämmennyt kenellekään henkilöhahmoista. Emma on kuin pelokas lapsi, joka ei uskalla päästää ääntäkään. Samalla hän on ylihuolehtiva kanaemo. Phoebe on saavuttanut elämässään vain sen, että tuleva aviomies on rikas. Hän on kodin vanki, siksi hän on vihainen siskolleen, joka on uskaltanut lähteä pois. Olivia kuitenkin kokee, että se mitä hän tekee ei riitä. On liikaa niitä, joita hän ei voi pelastaa haagilta. Kotiinpaluu on pakko, koska haag-alueella ei saa oleskella kuin rajallisen ajan kerrallaan. Perheen isä Andrew ei tunnu piittaavan kenestäkään. Kirjeenvaihtajan työ vaihtui kauan sitten ruokakriitikon puuhaan, mikä ehkä oli hetken tyydyttävää mutta ei kauaa. Mietin, että kun ihmisten välit ovat niin kireät niin miksi he viettävät joulua yhdessä? Onko se velvollisuudentunto vai mikä, vai miksi nämä neljä eivät hajaannu tahoilleen?

Lopputulema on että, kirja jää tasolle ”ihan ok”. Ei mikään järisyttävä elämys, mutta ei myöskään hukkaan heitettyä aikaa. Tämä löytänee lukijansa, mutta itse pitäydyn ennemmin Kate Mortonin kirjoittamissa perhesalaisuuksissa.

Viikko on pitkä aika on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi, Lukutuikku, Kirjojen keskellä ja Annelin lukuvinkit. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirja liittyy Isoon-Britanniaan".

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous
Katalaankinkielinen alkuteos La maledicció dels Palmisan (2015)
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2019
381 s.








Rafel Nadal Farreras on julkaissut useita kirjoja, joista on nyt suomennettu ensimmäinen. Toivon lisää suomennoksia, sillä Palmisanon kirous on oikein hyvä. Heti ensimmäisillä sivuilla tuli tunne, että samaan aikaan haluaa lukea nopeasti eteenpäin mutta myös hidastella jotta lukunautintoa riittäisi pidempään. Toisaalta puolivälin jälkeen tarinan vetovoima väheni hieman, siitä myöhemmin lisää.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Palmisanon perheestä kuolee 21 miestä, kaikki suvun miehet. Yhden vaimo Donata on raskaana ja synnyttää pojan. Äidin pelko on suuri; sota on ohi mutta kirous voi silti viedä Vitantonion hengen. Ystävättärensä Francescan kanssa hän punoo suunnitelman, jolla poika yritetään pelastaa. Vitantonio kasvaa yhdessä Francescan tyttären Giovannan kanssa, he ovat erottamaton kaksikko. Kunnes koittaa toinen maailmansota, joka ei piittaa sen kummemmin kirouksista, suunnitelmista kuin toiveista.

Kuivuutta oli kestänyt kaksi vuotta, ja lisäksi Itrian laaksoon puhalsi lämpimiä etelätuulia Pohjois-Afrikasta. Oliivipuiden lehdet varjelivat vähäistä kosteuttaan kääntymällä aamuisin kohti maata auringolta suojaan ja kohottamalla taas iltaisin katseensa tähtiin ja rukoilemalla siten kaipaamiaan sadepisaroita. Bellorotondon näköalatasanteelta levittäytyi erikoinen maisema: lehdet olivat keskipäivän valossa kuin hopeaa ja välkehtivät kuin Adrianmeri. Läheltä katsottuna lehtien väri oli kuitenkin lyijynvihreä. Kukat varisivat maahan, ja viljelijät tiesivät, että sato jäisi niukaksi jo toisena peräkkäisenä vuonna. He olivat hermostuneita ja peloissaan, sillä pienikin kipinä saattoi aiheuttaa mittavia tuhoja.

Tikahduttava ilma kiristi hermoja myös palatsissa Säätilan muutosta toivova nonna kävi joka aamu terassilla tähyämässä horisonttiin, mutta turhaan. Säiliöiden vesi oli samentunut jo keväällä, ja eräänä kesäkuun päivänä vesi ehtyi kokonaan. Angela-rouva piti sitä kohtalokkaana vahinkona, ja sen jälkeen hän käski lakaisemaan puutarhaa ja aukiota päivittäin, jotta talo saisi käyttöönsä joka ikisen vesipisaran, kun ukonilma viimein puhkeaisi. Hän nousi aamunkoitteessa terassille, nojasi ryppyisillä käsillään kaiteeseen ja ohjeisti korkealta valvontapaikaltaan palvelusväkeä vesikourujen puhdistuksessa. Terassin lattia oli hänen jäljiltään aina kuihtuneiden kukkien peitossa, sillä hän nyppi kuivuudesta kärsivien kiinansinisadeköynnösten terttuja vimmatusti, aivan huomaamattaan.  

On vaikea eritellä, miksi koin tarinan tosi voimakkaasti. Ehkä olen saanut dekkariyliannostuksen, ja siksi ”tavallinen” tarina osui täysillä. Ehkä se on Italia, jossa on paahtavan kuuma ja ihmisillä vahvat  tunteet. Ehkä se on sodan kauhu ja elämän rakentaminen sen jälkeen. Tai ehkä se on kieli, joka on vahvan visuaalista. Luolan viileä kosteus melkein kutittaa ihoa. Barin pommitus saa ihon kuumottamaan ja silmät muurautumaan umpeen.

Tarinakulku on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä aiheutti sen, että pidin kirjan alkupuolikkaasta ihan älyttömästi ja loppupuolesta vain kohtalaisesti. Olisin toivonut tiettyjen käänteiden menevän toisin, tai edes yllättävän jossain kohtaa. Kaikkinensa Palmisanon kirous on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen kokemus.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja". 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetut kirjat, Elämää väripaletilla ja Kirjarouvan elämää

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet
Ruotsinkielinen alkuteos Svara om du hör mig (2013)
Suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2019
444 s.







Olen sanonut jo ties kuinka monta kertaa aiemmin, että pidän erityisesti suljetun huoneen mysteereistä. Nyt ollaan ulkona, mutta lähtökohta on sama. Rajallinen määrä ihmisiä rajatussa tilassa, ulkopuolisten läsnäolo mahdoton. Kuollut henkilö. Syyllisen on oltava joku paikalla olijoista.

Jahtiporukka lähtee metsästysretkelle. Valtaosa on keskenään tuttuja, uusia kasvoja on pari; Henrik, joka on äskettäin tullut Hagforsiin, sekä Pärin teini-ikäinen tytär Alva. Rutiinit eivät kuitenkaan muutu, vaan kaikki sujuu kuten niin monta kertaa ennenkin. Kunnes radiosta kuuluu ylimääräinen laukaus. Kukaan ei myönnä ampuneensa, kukaan ei näe kaatunutta hirveä. Illan tullen huomataan, että Pär ja Alva eivät ole palanneet. Hirviporukkaan kuuluva poliisi Petra Wilander lähtee etsimään kadonneita, eikä aikaakaan kun Pär löytyy kuolleena. Alva sen sijaan on kadonnut jäljettömiin. Poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kello käy, on kylmä yö, Alva pitää löytää pian. Samalla pitää alkaa selvittää jahtiporukan välejä ja historiaa. On sana sanaa vastaan, vanhoja kaunoja, valehtelua. Kuka puhuu totta ja kuka ei, kuka peittelee jälkiään – ja kuka on murhaaja. Toisaalla toimittaja Magdalena Hansson tulee vedetyksi puoliväkisin mukaan tutkimuksiin. Hänellä on paikallistuntemusta mutta myös kontakteja, sillä hänen isänsä on yksi hirvestäjistä ja samalla yksi epäillyistä.

Christer seurasi kuinka Sannerien valaistut keittiön ikkunat kutistuivat peruutuspeilissä, kun Folke kääntyi maantielle. 
"Mitä sinulla oli mielessä, kun kysyit, onko Alvalla tapana lähteä mukaan metsälle?"
Folke käänsi puhaltimen lämpöä kovemmalle ja sanoi:
"Ensinhän sitä ajattelee, että oli onneton sattuma, että Alva oli mukana metsällä juuri tänään. Mutta jos asiaa katsoo toiselta kantilta, ehkei se ollutkaan mikään sattuma. Ehkä oli tarkoituskin, että hänkin olisi paikalla."
"Tarkoitus? Tarkoitatko, että hänenkin oli määrä olla uhri?"
"Miksi ei?"
He istuivat vähän aikaa hiljaisuudessa. Christer päästi katseensa harhailemaan ulos sivuikkunasta, katseli kuinka rosoiset kuuset sujahtivat ohi aivan ojan reunalla, kuinka niiden oksat heiluivat tuulessa.
"Uskotko, että hän on elossa?" Christer kysyi. 
"Toivon niin", Folke sanoi. "Mutta pakko sanoa, että epäilen sitä."

Ninni Schulman on noussut yhdeksi suosikikseni ruotsalaisista dekkaristeista. Tarinan eteneminen on sujuvaa eikä raakuuksilla mässäillä. Henkilöhahmoilla on ongelmansa, mutta ne ovat sivuroolissa eikä niitä vatvota. Poliiseilla on kohtalaisen hyvät keskinäiset suhteet, toki pieniä kahnauksia on mutta enemmän luottamusta ja ystävyyttä. Ihan tarpeeksi on kirjoitettu poliisilaitoksen valtapeleistä, kettumaisista pomoista ja pahanmakuisesta automaattikahvista, poliisien päihdeongelmia ja rikollisia harrastuksia unohtamatta. Pidän siitä, että uhri nousee poliiseja tärkeämmäksi, että kärjessä on sen selvittäminen, mitä hänelle tapahtui ja miksi. Tässä kirjassa pidän varsinkin Petran asenteesta. Hän tiedostaa olevansa epäilty, ja haluaa pysytellä tutkinnasta syrjässä. Kun hänet vaaditaan mukaan, hän suostuu vaikkakin on hiukan varpaillaan. 

Pidän myös tavasta, jolla Magdalena hoitaa perhe-elämäänsä. Mies tekee pitkää päivää töissä, mutta hoitovapaalla oleva Magdalena kieltäytyy jumiutumasta pelkkään äidin rooliin. Mies saa luvan ottaa vastuuta, onhan kyseessä hänenkin lapsensa. Magdalenan työpaikka on uhattuna, koko paikallislehti on uhattuna, koska pitää säästää. Pär Sannerin tapauksen raportointi on yksi keino, jolla Magdalena voi osaltaan auttaa lehteä. Paitsi että Magdalena ajautuu tapauksessa paljon syvemmälle kuin pelkästään raportoinnin tasolle.  

Tarinaa seurataan paitsi Petran ja Magdalenan myös poliisi-Christerin sekä jonkin verran Pärin lesken Bodilin kautta. Hyvä niin, on aina tervetullutta nähdä asiat erilaisten hahmojen ja erilaisten roolien kautta. Aika usein dekkareissa uhrien omaiset ovat sivuosassa tai pääepäiltyjä, eikä juurikaan seurata sitä miten heidän elämänsä muuttuu tragedian jälkeen. 

Yksi asia, mistä en pidä, ei tässä kirjassa vaan yleensä, on se että takakannessa kerrotaan liikaa. Esimerkiksi tässä on isolla: "Kohtalokas metsästysonnettomuus paljastaa (...)" en kerro mitä, katsokaa itse. Mutta siis jo takakannen perusteella tietää, mistä rikoksessa on pääpiirteittäin kyse, mikä on motiivina. Vain yksityiskohdat pitää selvittää lukemalla. Ei näin! 

Vastaa jos kuulet on luettu ainakin blogeissa Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Luetut.net sekä Kirjanmerkkinä lentolippu

Koska kirja on julkaistu ruotsiksi jo kuusi vuotta sitten, oletan että sarjaan on tullut jo jatkoa. Lukulistalle siis mitä löytyy!

torstai 4. heinäkuuta 2019

Annika Eräpuro: Karkaava talo

Annika Eräpuro: Karkaava talo
Kuvitus Tiina Konttila
Robustos 2019
75 s.









Talo oli saanut tarpeekseen.

Olihan se sentään empiretyylinen huvila, rakennettu vuonna 1831. Benedictus Paavalainen oli laatinut piirustukset nuorten neitien musiikkiopistoa varten, ja sittemmin, sotien melskeissä ja väliajoilla, siinä oli ollut kasakoiden alakoulu (ripaskaa oli harjoiteltu niin railakkaasti, että yksi alakerran huone tärisi väliin vieläkin). Ja nyt, viimeiset kolme vuotta se oli joutunut toimimaan vierasmajana, kelle tahansa kulkijoille. Eikä siinä vielä mitään, sen olisi vielä kestänytkin, mutta ympäristön muutokset alkoivat kyllä olla liikaa.

Näin alkaa Annika Eräpuron uutuuskirja Karkaava talo. Ja onhan alku! Eihän tuommoisen jälkeen voi muuta kuin lukea eteenpäin ja selvittää, mitä talo aikoo. Eikä mikä tahansa talo, vaan hyvin persoonallinen ja oman arvonsa tunteva. Aikansa se on kestänyt, mutta kun teiden nimiä on muuteltu tarpeeksi ja muut vanhat talot hävitetty, sille riittää. Tämä ei ole enää sen paikka. Niinpä se lähtee pois.

Vierasmajan työntekijä Helena ja sinne vieraaksi saapuva Mauri hämmästyvät, kun talo on yhtäkkiä poissa. Minne se on mennyt? He aloittavat päättäväiset etsintätoimet. Ensimmäinen osoite on Katoamistenkartoituskeskus, josta löytyy rakennustarkastaja. Tällä on kuitenkin jotain taloa ja sen löytymistä vastaan… Mutta asiahan on sillä tavalla, että Helenaa ja Mauria ei pysäytetä.

Etsintöjen ollessa kiivaassa käynnissä talo jatkaa seikkailuaan. Se tapaa matkallaan muita rakennuksia, joista toiset ovat ystävällisiä ja toiset eivät. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, että talo on noin vain lähtenyt tiehensä. Onneksi tielle osuu myös niitä, jotka ovat talolle avuksi, kuka milläkin tavalla.

- Niin varmasti, talo sanoi. – Minäkin olen kuulemma arvokas, se jatkoi, ja hämmästyi sitten itseään. Mitä minä oikein puhun? Enhän minä koskaan kehu itseäni, tällä tavoin turhaan… Ei, en tosiaankaan enää tiedä kuka olen.
- Tunnetko sinä ketään tärkeitä? pamautti paviljonki.
- Miten… niin? Mitä sinä tarkoitat?
- No jos et edes tiedä mitä minä tarkoitan, niin ehkä koko kysymys on turha, paviljonki näpäytti. Äkkiä se oli niin oudon kopea, että taloa kylmäsi välipohjasta.
- Minun lempisäveltäjäni ovat NIIN kuuluisia, että heistä eivät tiedä kuin muutaman, paviljonki jatkoi.
- Jaaha… Hetkinen, nyt en oikein ymmärrä?
Mutta paviljonki vain laski kaihtimensa niin että pamahti.
Ja kun talo lähti räystäs painuksissa jatkamaan matkaansa, surkeana ja ravasta rumana, se kuuli miten piharakennukset nauroivat sen perään.

Pidin tästä kovasti. Tarinassa on monta mutkaa mutta se on helppo seurattava, ei liian täynnä tavaraa. Ihmismäiset rakennukset luovat tunnun, että kirjan tapahtumat ovat mahdollisia. Tässä vähän jännittäen, että päättääkö kotitaloni lähteä Pyynikille kävelylle… J Talo on hyvin sympaattinen hahmo, hänelle (vai sille?) toivoo pelkkää hyvää. Siksi lukiessa saakin jännittää, mitä tapahtuu. Oudoille seuduille vaeltaminen luo turvattomuutta, jota ilkeät tai ujot rakennelmat vain lisäävät. Onneksi talon reitille osuu myös iloisia hetkiä.


Luulenpa, että tämäkin päätyy alakoululaisten vinkkauslistalle. Ei ehkä ihan pienimmille itse luettavaksi; fontti on aika pientä ja teksti aseteltu leveälle palstalle, joten voi turhauttaa jos lukeminen ei vielä ole sujuvaa. Mutta kuunneltavaksi tämä sopii myös pienille, miksipäs ei alle kouluikäisillekin. 

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Thomas Erikson: Mielivalta

Thomas Erikson: Mielivalta
Ruotsinkielinen alkuteos Vanmakt (2013)
Suomentanut Timo Korppi
Minerva 2019
468 s.







Nyt on kuulkaa dekkariraakki mielissään! Siihen on yksinkertainen syy, jota en osaa selittää yksinkertaisesti. No mutta, tiedätte dekkarit ja trillerit, joissa "joku haluaa osoittaa valtansa" kaihtamatta mitään keinoja. Yleensä niissä vallankäyttäjät ovat joukko miehiä, joiden vapaa-ajan harrastuksiin kuuluu naisten ja/tai lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä kirjassa ei liikuta lainkaan sellaisissa vesissä; ei kuljeta pimeillä kujilla eikä olla päihteiden orjia. Iloa tuottaa juoni, joka on lähestulkoon nerokas. 

Tukholmassa asuu brittiläinen diplomaattiperhe, jolle alkaa tapahtua omituisia asioita. Perheenjäseniä katoaa, löytyy ja katoaa taas. Niin perhe kuin poliisi on ymmällään. Mistä on kyse? Lunnaita ei vaadita, sen sijaan ihmiset löytyvät itsekseen tai heidät tuodaan näkyville. Lukija tietää koko ajan enemmän kuin perhe ja poliisi, sillä tarina etenee myös rikollisten näkökulmasta. Mukana on niin valehenkilöllisyyksiä kuin ambulanssin kaappaus. Juonenkulku on monimutkainen mutta hallittu, tapahtumia on paljon mutta ne eivät etene vyöryen. 

Käyttäytymistieteilijä Alex King päätyy mukaan tutkintaan osin sattumalta. Hän asuu diplomaattiperheen naapurissa, ja on oiva välikappale perheen ja poliisin välillä. Moni asia hoituu hiljaisuudessa, kun ne käsitellään naapurin kautta, ei pelkästään virkapukuisten poliisien. Myöskään psykologiaa ei vyörytetä lukijaa tainnuttamaan, vaikka se kulkee tiiviinä osana tarinaa. 

Hellmark nyökkäsi. Hän naputteli työpöytänsä pintaa kynällä. "Syyllisen kiinni saaminen käy koko ajan vaikeammaksi. Osaa epäilemättä pysyä piilossa."
"Minusta tämä näyttää nyt oikealta kidnappaukselta."
"Kun lapsenlikalta ensimmäisellä kerralla napattiin vaunut, oliko se silloin kidnappaus?" Hellmark lausahti.
"Siitä meillä ei ole tarpeeksi tietoa. Ehkä joku vain löysi vaunut. Jätti ne sitten. Yksityiskohdista ei ole aavistustakaan."
"Jos joku löytäisi vaunut ja niissä lapsen, niin eikö hemmetissä hän soittaisi poliisille? Eikä kärräisi niitä suoraan oletetulle omistajalle? Ja keskellä yötä kaiken lisäksi. Hämärä homma. Ja mistä kukaan voi tietää, kenen vaunuista on kyse?"
Alex kohautti olkapäitään. "Tässä ei ole liikkeellä kuka tahansa. Emme tiedä syyllistä. Ja syitä voi olla muitakin kuin raha."
"Mitä ajat takaa?"
"Miksi asioita yleensä tehdään? Et sinäkään tee työtäsi ensisijaisesti rahan takia."

Kun lukee paljon dekkareita, alkaa turtua. Toisinaan on olo, että lukee samoja kirjoja, riippumatta kirjoittajasta. Siksi onkin aina ilahduttavaa huomata yllättyvänsä jostain. Mielivallan suhteen olin alkuun skeptinen, juurikin tuon alussa kuvailemani valtakuvion takia. Nopeasti kävi ilmi, että nyt on kyse jostain muusta. Ehkä siksi innostuin tästä niin paljon. Se vaan aina sykähdyttää, kun kohtaa totutusta poikkeavan tarinan. 

Luettuani kirjailijan loppusanat jäin miettimään, että miksi tätä(kään) sarjaa ei suomenneta kokonaan tai järjestyksessä. Kansilieve kertoo, että tätä ennen on suomennettu Pelonkylväjät. Erikson kuitenkin kiittää Maria Sundbergiä, "joka kuten kahteen aiempaankin Alex King - romaaniin, loi tähän hienon kannen". Kahteen? Onko siis suomentamatta jätetty sarjan ensimmäinen vai toinen osa? Oletettavasti toinen, koska Alexin ja poliisi-Ninan välinen suhde vaikutti melko erilaiselta kuin Pelonkylväjissä. Täytyypä tutkailla, josko suomentamaton löytyisi alueen kirjastoista ruotsiksi. Oletukseni on lisäksi, että koska Mielivalta on julkaistu ruotsiksi jo 2013, sarja on saanut jatkoa. 

Tästä on tehnyt postauksen myös Takkutukka. Mitenkä minusta tuntuu, että luemme varsin paljon samoja kirjoja? :) 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Englanninkielinen alkuteos Our homesick songs (2018)
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2019
379 s.







Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on ainakin minun lukumakuuni melko lailla täydellinen kirja. Kieli on äärettömän kaunista, se on visuaalista, se loihtii lukijan osaksi kanadalaisen kalastajakylän tapahtumia. Tarina on haikea ja koskettava, kohti tyhjyyttä ja tuhoa kulkeva, mutta kuitenkin siinä on ripaus toivoa.

Kylä on aina elänyt kalastuksesta. Jo vuosia on ollut niin, että kalaa tulee aina vain vähemmän. Ei kalaa, ei elantoa, ei tulevaisuutta. Yksi toisensa jälkeen kyläläiset muuttavat muualle, kunnes vain muutama talo on asuttu. Connorien perhe sinnittelee vielä. Perheen isä ja äiti päätyvät sellaiseen ratkaisuun, että he menevät vuorotellen pohjoiseen töihin. Kuukausi muualla, kuukausi kotona. Puoliso tavataan vain pikaisesti vuoron vaihtuessa. Aina ei ehditä edes kotiin saakka, vaan lyhyimmillään halataan satamassa. Toinen lähtee, toinen jää.

Aidanin ja Marthan on ollut pakko etsiytyä töihin pohjoiseen. Heidän poikansa Finn yrittää ratkaista ongelman, mutta ongelma ei ole pieni eikä helposti selvitettävissä. Minne kalat ovat kadonneet ja miten ne saisi takaisin? Hänen soitonopettajansa rouva Callaghan tapaa kertoa tarinoita, ja niiden pohjalta Finn luo suunnitelman. Mutta onko mahdollista, että 11-vuotias lapsi palauttaa kylän elämään? Etenkin kun hänen sisarensa Cora katoaa, suistaen vanhemmat epätoivoon.

Sitten kolmas sunnuntai jäi taakse, oli entistäkin kylmempää, tuulisempaa ja sateisempaa ja jotkut kalastajista – ne, joilla oli perhe elätettävänä, ja ne, joiden oli kaikkein vaikeinta olla miettimättä veneessä epäilyksiään ja joiden ajatukset lensivät niin nopeasti ja olivat niin raskaita, etteivät kirjat ja laulut voineet karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Sitten neljäs sunnuntai jäi taakse, ja monet jäljelle jääneistä kalastajista – ne, joiden oli vaikea olla miettimättä epäilyksiään ja joiden ajatukset alkoivat lentää niin nopeasti ja muuttuivat niin raskaiksi, ettei toivo voinut karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Ja Finn laski iltaisin veneiden valoja. Niitä oli ilta illalta vähemmän, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, kolme. Toisinaan Cora tuli laskemaan hänen kanssaan, toisinaan ei.

En meinaa millään keksiä, mitä tästä sanoisin. Tarina on hieno, mutta kun hieno tuntuu vähättelevältä määreeltä. Lukiessa kokee monenlaisia tunteita eläessään Connoreiden mukana Aidanin ja Marthan nuoruudesta nykyhetkeen. Pieni kylä, armoton ja arvaamaton meri, epävarma tulevaisuus, tahto jäädä ja pakko lähteä – valtavan suuria asioita, jotka uhkaavat pieniä ihmisiä. On liikuttavaa lukea Finnin taistelusta kodin puolesta, poika vastaan luonto. Finn on poikkeuksellinen lapsi, joka tekee poikkeuksellisia asioita. Mutta myös muut henkilöhahmot ovat syviä. He ovat myös miellyttäviä, heistä on helppo pitää.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, ”rakkausromaani”. Rakkaus kohdistuu kotiin, lähiympäristöön, lähellä oleviin ihmisiin, pieniin yksityiskohtiinkin. Muistuttaen samalla, että rakkauskirja voi olla muutakin kuin hömppäviihdettä :)

Kirja on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Jenna, Mai Laakso ja Raija Hakala.  

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Sofie Sarenbrant: Andra andningen

Sofie Sarenbrant: Andra andningen
Ponto Pocket 2014
358 s.









Emma Sköld – sarjan suomennokset aloitettiin jostain syystä kolmososasta Avoimet ovet. Luin sen ja tykkäsin, mutta ennen neljättä osaa Osasto 73 halusin palata sarjan alkuun. Koin tärkeäksi päästä Emman mukaan ihan alusta saakka. Ykkösosa Vila i frid esitteli Emman perhesuhteet sekä parisuhteen ja kipupisteet. Pidin siitäkin, mutta postauksen haluan kirjoittaa kakkososasta Andra andningen.

Kyseessä on jokseenkin poikkeuksellinen rikosromaani. On kylmä ja sateinen lauantai kesäkuun alussa. Kuten jo vuosia tähän aikaan kesäkuusta, on Tukholman maratonin aika. Juoksijat lähtevät liikkeelle, mutta pian yksi lyyhistyy matkalle. Nopeasti selviää, että kyseessä on rikos. Hetkeä myöhemmin reitin varrelta löytyy toinen ruumis. Poliisille tulee kiire selvittää, mitä on tekeillä. Ovatko uhrit olleet kohteita vai valikoituneet sattumalta? Kulkeeko tuhansien juoksijoiden seassa murhaaja? Ennen muuta - onko uhreja tulossa lisää? Vaikka myrskysää hidastaa valtaosaa juoksijoista, kello tikittää silti kiivaaseen tahtiin. Emmaa ajaa myös henkilökohtainen syy; hänen siskonsa on juoksemassa joten hän pelkää Josefinin puolesta.

Poliisi pysyttelee nykyhetken hektisessä tutkinnassa lähes loppusuoralle asti, mutta lukija kuljetetaan hyvissä ajoin tapahtumissa taaksepäin. Jotain tapahtui vuosi sitten, minkä seurauksena jotain tapahtui 11 kuukautta sitten, jotain muta 8 kuukautta sitten ja niin edelleen. Tässä juuri on mielenkiintoinen kontrasti. Nykyhetkessä kello etenee minuutteja, menneessä kuukauden pari. Menneessä maisemat eivät juuri vaihdu, nykyhetkessä edetään juoksureitillä tasaisen nopeaan tahtiin.

Emma vill ha chefens fulla uppmärksamhet innan hon fortsätter. Han verkar väldigt inne i något på dataskärmen framför sig men det räcker med några sekundens tystnad för att han ska flytta över blicken till henne.
”Som att Viktorias tid uppdaterades efter halva loppet.”
”Vänta lite.” Lindberg ropar högt efter Nyllet, som ser nyfiken ut när han tittar in i rummet efter en stund.
”Nu förstår jag ingenting”, erkänner Nyllet och Lindberg tittar uppmanande på Emma. ”Inte jag heller.”
”Antingen har vi fel namn på offret eller så har förövaren tagit med sig hennes chip och fortsätter springa med det. Det var I alla fall Lennarts två olika teorier.”
“Det var som fan”, utbrister Nyllet.
Men Emma är långt ifrån klar. ”Inte nog med det – det finns bara tre personer som har nästan exakt samma tid som Viktoria vid halva sträckan: Börje Larsson och Antonia Karlsson, båda över femtio bast, och Martin Pihl, trettio år.”

Tämä jos mikä on kiihkeätempoista toimintaa. Ei puhuta päivistä vaan muutamasta tunnista. Jos murhaaja pääsee livahtamaan pakoon joko reitin varrella tai maalissa, häntä on melkeinpä mahdoton tavoittaa. Ja kun juoksu etenee koko ajan, on poliisilla melkoinen työ selvittää, kuka noin 16 000 juoksijan joukosta on syyllinen. Unohtamatta sitä, että murhaaja voi olla myös joku 3000 vapaaehtoisesta. Tai katsoja, joka vaihtaa paikkaa ja iskee eri kohdilla reittiä. Jännitys ei tule väkivallasta vaan siitä uhasta, että voi tapahtua mitä tahansa, koska tahansa, kenelle tahansa.

Pidän ansiokkaana sitä, että vaikka kirjassa on kolme ja puoli sataa sivua niin siinä ei jaaritella turhia. Asiat etenevät koko ajan, eikä esimerkiksi Emman ja hänen perheensä välisiä kahnauksia vatvota sivutolkulla. Toisaalta tässä kirjassa on koko ajan kiire, ehkä välillä liiaksikin. Surusanoman vievät samat poliisit, jotka etsivät murhaajaa, joten asia toimitetaan, kysymykset kysytään ja sitten äkkiä eteenpäin.

Yhden lisämausteen sain siitä, että olen itse juossut Tukholmassa maratonin kahdesti, ja kerran olen ollut katsomassa muiden juoksua. Lisäksi olen lomaillut siellä ihan muuten vaan. Osa paikoista oli siis tuttuja, ja pystyin varsin hyvin hahmottamaan missä päin kaupunkia milloinkin mennään. Lisäksi juoksijoiden kokemat tunteet olivat tuttuja, ketutus sateesta, etenemisen pakko, euforia maaliviivan lähestyessä. Toisaalta tämä myös nosti mieleen sen että maratonilla voi tapahtua kaikenlaista. Bostonin pommi-isku lienee pahin toteutunut, mutta voi tulla muutakin. Kuten kilpailun johtaja Lennart tuumii, on tilastollisesti todennäköistä että kuudentoista tuhannen juoksijan joukossa on joitakin, joilla on rikollista taustaa. Aivan. Hui!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, ”kirjailijan nimi viehättää sinua”. Sofie Sarenbrant on kaunis, rimmaava nimi nimi. Vila i frid – kirjassa kirjailija kiittää aviomiestään hienosta sukunimestä J