lauantai 13. heinäkuuta 2019

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous
Katalaankinkielinen alkuteos La maledicció dels Palmisan
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2019
381 s.








Rafel Nadal Farreras on julkaissut useita kirjoja, joista on nyt suomennettu ensimmäinen. Toivon lisää suomennoksia, sillä Palmisanon kirous on oikein hyvä. Heti ensimmäisillä sivuilla tuli tunne, että samaan aikaan haluaa lukea nopeasti eteenpäin mutta myös hidastella jotta lukunautintoa riittäisi pidempään. Toisaalta puolivälin jälkeen tarinan vetovoima väheni hieman, siitä myöhemmin lisää.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Palmisanon perheestä kuolee 21 miestä, kaikki suvun miehet. Yhden vaimo Donata on raskaana ja synnyttää pojan. Äidin pelko on suuri; sota on ohi mutta kirous voi silti viedä Vitantonion hengen. Ystävättärensä Francescan kanssa hän punoo suunnitelman, jolla poika yritetään pelastaa. Vitantonio kasvaa yhdessä Francescan tyttären Giovannan kanssa, he ovat erottamaton kaksikko. Kunnes koittaa toinen maailmansota, joka ei piittaa sen kummemmin kirouksista, suunnitelmista kuin toiveista.

Kuivuutta oli kestänyt kaksi vuotta, ja lisäksi Itrian laaksoon puhalsi lämpimiä etelätuulia Pohjois-Afrikasta. Oliivipuiden lehdet varjelivat vähäistä kosteuttaan kääntymällä aamuisin kohti maata auringolta suojaan ja kohottamalla taas iltaisin katseensa tähtiin ja rukoilemalla siten kaipaamiaan sadepisaroita. Bellorotondon näköalatasanteelta levittäytyi erikoinen maisema: lehdet olivat keskipäivän valossa kuin hopeaa ja välkehtivät kuin Adrianmeri. Läheltä katsottuna lehtien väri oli kuitenkin lyijynvihreä. Kukat varisivat maahan, ja viljelijät tiesivät, että sato jäisi niukaksi jo toisena peräkkäisenä vuonna. He olivat hermostuneita ja peloissaan, sillä pienikin kipinä saattoi aiheuttaa mittavia tuhoja.

Tikahduttava ilma kiristi hermoja myös palatsissa Säätilan muutosta toivova nonna kävi joka aamu terassilla tähyämässä horisonttiin, mutta turhaan. Säiliöiden vesi oli samentunut jo keväällä, ja eräänä kesäkuun päivänä vesi ehtyi kokonaan. Angela-rouva piti sitä kohtalokkaana vahinkona, ja sen jälkeen hän käski lakaisemaan puutarhaa ja aukiota päivittäin, jotta talo saisi käyttöönsä joka ikisen vesipisaran, kun ukonilma viimein puhkeaisi. Hän nousi aamunkoitteessa terassille, nojasi ryppyisillä käsillään kaiteeseen ja ohjeisti korkealta valvontapaikaltaan palvelusväkeä vesikourujen puhdistuksessa. Terassin lattia oli hänen jäljiltään aina kuihtuneiden kukkien peitossa, sillä hän nyppi kuivuudesta kärsivien kiinansinisadeköynnösten terttuja vimmatusti, aivan huomaamattaan.  

On vaikea eritellä, miksi koin tarinan tosi voimakkaasti. Ehkä olen saanut dekkariyliannostuksen, ja siksi ”tavallinen” tarina osui täysillä. Ehkä se on Italia, jossa on paahtavan kuuma ja ihmisillä vahvat  tunteet. Ehkä se on sodan kauhu ja elämän rakentaminen sen jälkeen. Tai ehkä se on kieli, joka on vahvan visuaalista. Luolan viileä kosteus melkein kutittaa ihoa. Barin pommitus saa ihon kuumottamaan ja silmät muurautumaan umpeen.

Tarinakulku on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä aiheutti sen, että pidin kirjan alkupuolikkaasta ihan älyttömästi ja loppupuolesta vain kohtalaisesti. Olisin toivonut tiettyjen käänteiden menevän toisin, tai edes yllättävän jossain kohtaa. Kaikkinensa Palmisanon kirous on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen kokemus.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja". 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetut kirjat, Elämää väripaletilla ja Kirjarouvan elämää

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet
Ruotsinkielinen alkuteos Svara om du hör mig (2013)
Suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2019
444 s.







Olen sanonut jo ties kuinka monta kertaa aiemmin, että pidän erityisesti suljetun huoneen mysteereistä. Nyt ollaan ulkona, mutta lähtökohta on sama. Rajallinen määrä ihmisiä rajatussa tilassa, ulkopuolisten läsnäolo mahdoton. Kuollut henkilö. Syyllisen on oltava joku paikalla olijoista.

Jahtiporukka lähtee metsästysretkelle. Valtaosa on keskenään tuttuja, uusia kasvoja on pari; Henrik, joka on äskettäin tullut Hagforsiin, sekä Pärin teini-ikäinen tytär Alva. Rutiinit eivät kuitenkaan muutu, vaan kaikki sujuu kuten niin monta kertaa ennenkin. Kunnes radiosta kuuluu ylimääräinen laukaus. Kukaan ei myönnä ampuneensa, kukaan ei näe kaatunutta hirveä. Illan tullen huomataan, että Pär ja Alva eivät ole palanneet. Hirviporukkaan kuuluva poliisi Petra Wilander lähtee etsimään kadonneita, eikä aikaakaan kun Pär löytyy kuolleena. Alva sen sijaan on kadonnut jäljettömiin. Poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kello käy, on kylmä yö, Alva pitää löytää pian. Samalla pitää alkaa selvittää jahtiporukan välejä ja historiaa. On sana sanaa vastaan, vanhoja kaunoja, valehtelua. Kuka puhuu totta ja kuka ei, kuka peittelee jälkiään – ja kuka on murhaaja. Toisaalla toimittaja Magdalena Hansson tulee vedetyksi puoliväkisin mukaan tutkimuksiin. Hänellä on paikallistuntemusta mutta myös kontakteja, sillä hänen isänsä on yksi hirvestäjistä ja samalla yksi epäillyistä.

Christer seurasi kuinka Sannerien valaistut keittiön ikkunat kutistuivat peruutuspeilissä, kun Folke kääntyi maantielle. 
"Mitä sinulla oli mielessä, kun kysyit, onko Alvalla tapana lähteä mukaan metsälle?"
Folke käänsi puhaltimen lämpöä kovemmalle ja sanoi:
"Ensinhän sitä ajattelee, että oli onneton sattuma, että Alva oli mukana metsällä juuri tänään. Mutta jos asiaa katsoo toiselta kantilta, ehkei se ollutkaan mikään sattuma. Ehkä oli tarkoituskin, että hänkin olisi paikalla."
"Tarkoitus? Tarkoitatko, että hänenkin oli määrä olla uhri?"
"Miksi ei?"
He istuivat vähän aikaa hiljaisuudessa. Christer päästi katseensa harhailemaan ulos sivuikkunasta, katseli kuinka rosoiset kuuset sujahtivat ohi aivan ojan reunalla, kuinka niiden oksat heiluivat tuulessa.
"Uskotko, että hän on elossa?" Christer kysyi. 
"Toivon niin", Folke sanoi. "Mutta pakko sanoa, että epäilen sitä."

Ninni Schulman on noussut yhdeksi suosikikseni ruotsalaisista dekkaristeista. Tarinan eteneminen on sujuvaa eikä raakuuksilla mässäillä. Henkilöhahmoilla on ongelmansa, mutta ne ovat sivuroolissa eikä niitä vatvota. Poliiseilla on kohtalaisen hyvät keskinäiset suhteet, toki pieniä kahnauksia on mutta enemmän luottamusta ja ystävyyttä. Ihan tarpeeksi on kirjoitettu poliisilaitoksen valtapeleistä, kettumaisista pomoista ja pahanmakuisesta automaattikahvista, poliisien päihdeongelmia ja rikollisia harrastuksia unohtamatta. Pidän siitä, että uhri nousee poliiseja tärkeämmäksi, että kärjessä on sen selvittäminen, mitä hänelle tapahtui ja miksi. Tässä kirjassa pidän varsinkin Petran asenteesta. Hän tiedostaa olevansa epäilty, ja haluaa pysytellä tutkinnasta syrjässä. Kun hänet vaaditaan mukaan, hän suostuu vaikkakin on hiukan varpaillaan. 

Pidän myös tavasta, jolla Magdalena hoitaa perhe-elämäänsä. Mies tekee pitkää päivää töissä, mutta hoitovapaalla oleva Magdalena kieltäytyy jumiutumasta pelkkään äidin rooliin. Mies saa luvan ottaa vastuuta, onhan kyseessä hänenkin lapsensa. Magdalenan työpaikka on uhattuna, koko paikallislehti on uhattuna, koska pitää säästää. Pär Sannerin tapauksen raportointi on yksi keino, jolla Magdalena voi osaltaan auttaa lehteä. Paitsi että Magdalena ajautuu tapauksessa paljon syvemmälle kuin pelkästään raportoinnin tasolle.  

Tarinaa seurataan paitsi Petran ja Magdalenan myös poliisi-Christerin sekä jonkin verran Pärin lesken Bodilin kautta. Hyvä niin, on aina tervetullutta nähdä asiat erilaisten hahmojen ja erilaisten roolien kautta. Aika usein dekkareissa uhrien omaiset ovat sivuosassa tai pääepäiltyjä, eikä juurikaan seurata sitä miten heidän elämänsä muuttuu tragedian jälkeen. 

Yksi asia, mistä en pidä, ei tässä kirjassa vaan yleensä, on se että takakannessa kerrotaan liikaa. Esimerkiksi tässä on isolla: "Kohtalokas metsästysonnettomuus paljastaa (...)" en kerro mitä, katsokaa itse. Mutta siis jo takakannen perusteella tietää, mistä rikoksessa on pääpiirteittäin kyse, mikä on motiivina. Vain yksityiskohdat pitää selvittää lukemalla. Ei näin! 

Vastaa jos kuulet on luettu ainakin blogeissa Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Luetut.net sekä Kirjanmerkkinä lentolippu

Koska kirja on julkaistu ruotsiksi jo kuusi vuotta sitten, oletan että sarjaan on tullut jo jatkoa. Lukulistalle siis mitä löytyy!

torstai 4. heinäkuuta 2019

Annika Eräpuro: Karkaava talo

Annika Eräpuro: Karkaava talo
Kuvitus Tiina Konttila
Robustos 2019
75 s.









Talo oli saanut tarpeekseen.

Olihan se sentään empiretyylinen huvila, rakennettu vuonna 1831. Benedictus Paavalainen oli laatinut piirustukset nuorten neitien musiikkiopistoa varten, ja sittemmin, sotien melskeissä ja väliajoilla, siinä oli ollut kasakoiden alakoulu (ripaskaa oli harjoiteltu niin railakkaasti, että yksi alakerran huone tärisi väliin vieläkin). Ja nyt, viimeiset kolme vuotta se oli joutunut toimimaan vierasmajana, kelle tahansa kulkijoille. Eikä siinä vielä mitään, sen olisi vielä kestänytkin, mutta ympäristön muutokset alkoivat kyllä olla liikaa.

Näin alkaa Annika Eräpuron uutuuskirja Karkaava talo. Ja onhan alku! Eihän tuommoisen jälkeen voi muuta kuin lukea eteenpäin ja selvittää, mitä talo aikoo. Eikä mikä tahansa talo, vaan hyvin persoonallinen ja oman arvonsa tunteva. Aikansa se on kestänyt, mutta kun teiden nimiä on muuteltu tarpeeksi ja muut vanhat talot hävitetty, sille riittää. Tämä ei ole enää sen paikka. Niinpä se lähtee pois.

Vierasmajan työntekijä Helena ja sinne vieraaksi saapuva Mauri hämmästyvät, kun talo on yhtäkkiä poissa. Minne se on mennyt? He aloittavat päättäväiset etsintätoimet. Ensimmäinen osoite on Katoamistenkartoituskeskus, josta löytyy rakennustarkastaja. Tällä on kuitenkin jotain taloa ja sen löytymistä vastaan… Mutta asiahan on sillä tavalla, että Helenaa ja Mauria ei pysäytetä.

Etsintöjen ollessa kiivaassa käynnissä talo jatkaa seikkailuaan. Se tapaa matkallaan muita rakennuksia, joista toiset ovat ystävällisiä ja toiset eivät. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, että talo on noin vain lähtenyt tiehensä. Onneksi tielle osuu myös niitä, jotka ovat talolle avuksi, kuka milläkin tavalla.

- Niin varmasti, talo sanoi. – Minäkin olen kuulemma arvokas, se jatkoi, ja hämmästyi sitten itseään. Mitä minä oikein puhun? Enhän minä koskaan kehu itseäni, tällä tavoin turhaan… Ei, en tosiaankaan enää tiedä kuka olen.
- Tunnetko sinä ketään tärkeitä? pamautti paviljonki.
- Miten… niin? Mitä sinä tarkoitat?
- No jos et edes tiedä mitä minä tarkoitan, niin ehkä koko kysymys on turha, paviljonki näpäytti. Äkkiä se oli niin oudon kopea, että taloa kylmäsi välipohjasta.
- Minun lempisäveltäjäni ovat NIIN kuuluisia, että heistä eivät tiedä kuin muutaman, paviljonki jatkoi.
- Jaaha… Hetkinen, nyt en oikein ymmärrä?
Mutta paviljonki vain laski kaihtimensa niin että pamahti.
Ja kun talo lähti räystäs painuksissa jatkamaan matkaansa, surkeana ja ravasta rumana, se kuuli miten piharakennukset nauroivat sen perään.

Pidin tästä kovasti. Tarinassa on monta mutkaa mutta se on helppo seurattava, ei liian täynnä tavaraa. Ihmismäiset rakennukset luovat tunnun, että kirjan tapahtumat ovat mahdollisia. Tässä vähän jännittäen, että päättääkö kotitaloni lähteä Pyynikille kävelylle… J Talo on hyvin sympaattinen hahmo, hänelle (vai sille?) toivoo pelkkää hyvää. Siksi lukiessa saakin jännittää, mitä tapahtuu. Oudoille seuduille vaeltaminen luo turvattomuutta, jota ilkeät tai ujot rakennelmat vain lisäävät. Onneksi talon reitille osuu myös iloisia hetkiä.


Luulenpa, että tämäkin päätyy alakoululaisten vinkkauslistalle. Ei ehkä ihan pienimmille itse luettavaksi; fontti on aika pientä ja teksti aseteltu leveälle palstalle, joten voi turhauttaa jos lukeminen ei vielä ole sujuvaa. Mutta kuunneltavaksi tämä sopii myös pienille, miksipäs ei alle kouluikäisillekin. 

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Thomas Erikson: Mielivalta

Thomas Erikson: Mielivalta
Ruotsinkielinen alkuteos Vanmakt (2013)
Suomentanut Timo Korppi
Minerva 2019
468 s.







Nyt on kuulkaa dekkariraakki mielissään! Siihen on yksinkertainen syy, jota en osaa selittää yksinkertaisesti. No mutta, tiedätte dekkarit ja trillerit, joissa "joku haluaa osoittaa valtansa" kaihtamatta mitään keinoja. Yleensä niissä vallankäyttäjät ovat joukko miehiä, joiden vapaa-ajan harrastuksiin kuuluu naisten ja/tai lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä kirjassa ei liikuta lainkaan sellaisissa vesissä; ei kuljeta pimeillä kujilla eikä olla päihteiden orjia. Iloa tuottaa juoni, joka on lähestulkoon nerokas. 

Tukholmassa asuu brittiläinen diplomaattiperhe, jolle alkaa tapahtua omituisia asioita. Perheenjäseniä katoaa, löytyy ja katoaa taas. Niin perhe kuin poliisi on ymmällään. Mistä on kyse? Lunnaita ei vaadita, sen sijaan ihmiset löytyvät itsekseen tai heidät tuodaan näkyville. Lukija tietää koko ajan enemmän kuin perhe ja poliisi, sillä tarina etenee myös rikollisten näkökulmasta. Mukana on niin valehenkilöllisyyksiä kuin ambulanssin kaappaus. Juonenkulku on monimutkainen mutta hallittu, tapahtumia on paljon mutta ne eivät etene vyöryen. 

Käyttäytymistieteilijä Alex King päätyy mukaan tutkintaan osin sattumalta. Hän asuu diplomaattiperheen naapurissa, ja on oiva välikappale perheen ja poliisin välillä. Moni asia hoituu hiljaisuudessa, kun ne käsitellään naapurin kautta, ei pelkästään virkapukuisten poliisien. Myöskään psykologiaa ei vyörytetä lukijaa tainnuttamaan, vaikka se kulkee tiiviinä osana tarinaa. 

Hellmark nyökkäsi. Hän naputteli työpöytänsä pintaa kynällä. "Syyllisen kiinni saaminen käy koko ajan vaikeammaksi. Osaa epäilemättä pysyä piilossa."
"Minusta tämä näyttää nyt oikealta kidnappaukselta."
"Kun lapsenlikalta ensimmäisellä kerralla napattiin vaunut, oliko se silloin kidnappaus?" Hellmark lausahti.
"Siitä meillä ei ole tarpeeksi tietoa. Ehkä joku vain löysi vaunut. Jätti ne sitten. Yksityiskohdista ei ole aavistustakaan."
"Jos joku löytäisi vaunut ja niissä lapsen, niin eikö hemmetissä hän soittaisi poliisille? Eikä kärräisi niitä suoraan oletetulle omistajalle? Ja keskellä yötä kaiken lisäksi. Hämärä homma. Ja mistä kukaan voi tietää, kenen vaunuista on kyse?"
Alex kohautti olkapäitään. "Tässä ei ole liikkeellä kuka tahansa. Emme tiedä syyllistä. Ja syitä voi olla muitakin kuin raha."
"Mitä ajat takaa?"
"Miksi asioita yleensä tehdään? Et sinäkään tee työtäsi ensisijaisesti rahan takia."

Kun lukee paljon dekkareita, alkaa turtua. Toisinaan on olo, että lukee samoja kirjoja, riippumatta kirjoittajasta. Siksi onkin aina ilahduttavaa huomata yllättyvänsä jostain. Mielivallan suhteen olin alkuun skeptinen, juurikin tuon alussa kuvailemani valtakuvion takia. Nopeasti kävi ilmi, että nyt on kyse jostain muusta. Ehkä siksi innostuin tästä niin paljon. Se vaan aina sykähdyttää, kun kohtaa totutusta poikkeavan tarinan. 

Luettuani kirjailijan loppusanat jäin miettimään, että miksi tätä(kään) sarjaa ei suomenneta kokonaan tai järjestyksessä. Kansilieve kertoo, että tätä ennen on suomennettu Pelonkylväjät. Erikson kuitenkin kiittää Maria Sundbergiä, "joka kuten kahteen aiempaankin Alex King - romaaniin, loi tähän hienon kannen". Kahteen? Onko siis suomentamatta jätetty sarjan ensimmäinen vai toinen osa? Oletettavasti toinen, koska Alexin ja poliisi-Ninan välinen suhde vaikutti melko erilaiselta kuin Pelonkylväjissä. Täytyypä tutkailla, josko suomentamaton löytyisi alueen kirjastoista ruotsiksi. Oletukseni on lisäksi, että koska Mielivalta on julkaistu ruotsiksi jo 2013, sarja on saanut jatkoa. 

Tästä on tehnyt postauksen myös Takkutukka. Mitenkä minusta tuntuu, että luemme varsin paljon samoja kirjoja? :) 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Englanninkielinen alkuteos Our homesick songs (2018)
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2019
379 s.







Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on ainakin minun lukumakuuni melko lailla täydellinen kirja. Kieli on äärettömän kaunista, se on visuaalista, se loihtii lukijan osaksi kanadalaisen kalastajakylän tapahtumia. Tarina on haikea ja koskettava, kohti tyhjyyttä ja tuhoa kulkeva, mutta kuitenkin siinä on ripaus toivoa.

Kylä on aina elänyt kalastuksesta. Jo vuosia on ollut niin, että kalaa tulee aina vain vähemmän. Ei kalaa, ei elantoa, ei tulevaisuutta. Yksi toisensa jälkeen kyläläiset muuttavat muualle, kunnes vain muutama talo on asuttu. Connorien perhe sinnittelee vielä. Perheen isä ja äiti päätyvät sellaiseen ratkaisuun, että he menevät vuorotellen pohjoiseen töihin. Kuukausi muualla, kuukausi kotona. Puoliso tavataan vain pikaisesti vuoron vaihtuessa. Aina ei ehditä edes kotiin saakka, vaan lyhyimmillään halataan satamassa. Toinen lähtee, toinen jää.

Aidanin ja Marthan on ollut pakko etsiytyä töihin pohjoiseen. Heidän poikansa Finn yrittää ratkaista ongelman, mutta ongelma ei ole pieni eikä helposti selvitettävissä. Minne kalat ovat kadonneet ja miten ne saisi takaisin? Hänen soitonopettajansa rouva Callaghan tapaa kertoa tarinoita, ja niiden pohjalta Finn luo suunnitelman. Mutta onko mahdollista, että 11-vuotias lapsi palauttaa kylän elämään? Etenkin kun hänen sisarensa Cora katoaa, suistaen vanhemmat epätoivoon.

Sitten kolmas sunnuntai jäi taakse, oli entistäkin kylmempää, tuulisempaa ja sateisempaa ja jotkut kalastajista – ne, joilla oli perhe elätettävänä, ja ne, joiden oli kaikkein vaikeinta olla miettimättä veneessä epäilyksiään ja joiden ajatukset lensivät niin nopeasti ja olivat niin raskaita, etteivät kirjat ja laulut voineet karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Sitten neljäs sunnuntai jäi taakse, ja monet jäljelle jääneistä kalastajista – ne, joiden oli vaikea olla miettimättä epäilyksiään ja joiden ajatukset alkoivat lentää niin nopeasti ja muuttuivat niin raskaiksi, ettei toivo voinut karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Ja Finn laski iltaisin veneiden valoja. Niitä oli ilta illalta vähemmän, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, kolme. Toisinaan Cora tuli laskemaan hänen kanssaan, toisinaan ei.

En meinaa millään keksiä, mitä tästä sanoisin. Tarina on hieno, mutta kun hieno tuntuu vähättelevältä määreeltä. Lukiessa kokee monenlaisia tunteita eläessään Connoreiden mukana Aidanin ja Marthan nuoruudesta nykyhetkeen. Pieni kylä, armoton ja arvaamaton meri, epävarma tulevaisuus, tahto jäädä ja pakko lähteä – valtavan suuria asioita, jotka uhkaavat pieniä ihmisiä. On liikuttavaa lukea Finnin taistelusta kodin puolesta, poika vastaan luonto. Finn on poikkeuksellinen lapsi, joka tekee poikkeuksellisia asioita. Mutta myös muut henkilöhahmot ovat syviä. He ovat myös miellyttäviä, heistä on helppo pitää.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, ”rakkausromaani”. Rakkaus kohdistuu kotiin, lähiympäristöön, lähellä oleviin ihmisiin, pieniin yksityiskohtiinkin. Muistuttaen samalla, että rakkauskirja voi olla muutakin kuin hömppäviihdettä :)

Kirja on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Jenna, Mai Laakso ja Raija Hakala.  

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Sofie Sarenbrant: Andra andningen

Sofie Sarenbrant: Andra andningen
Ponto Pocket 2014
358 s.









Emma Sköld – sarjan suomennokset aloitettiin jostain syystä kolmososasta Avoimet ovet. Luin sen ja tykkäsin, mutta ennen neljättä osaa Osasto 73 halusin palata sarjan alkuun. Koin tärkeäksi päästä Emman mukaan ihan alusta saakka. Ykkösosa Vila i frid esitteli Emman perhesuhteet sekä parisuhteen ja kipupisteet. Pidin siitäkin, mutta postauksen haluan kirjoittaa kakkososasta Andra andningen.

Kyseessä on jokseenkin poikkeuksellinen rikosromaani. On kylmä ja sateinen lauantai kesäkuun alussa. Kuten jo vuosia tähän aikaan kesäkuusta, on Tukholman maratonin aika. Juoksijat lähtevät liikkeelle, mutta pian yksi lyyhistyy matkalle. Nopeasti selviää, että kyseessä on rikos. Hetkeä myöhemmin reitin varrelta löytyy toinen ruumis. Poliisille tulee kiire selvittää, mitä on tekeillä. Ovatko uhrit olleet kohteita vai valikoituneet sattumalta? Kulkeeko tuhansien juoksijoiden seassa murhaaja? Ennen muuta - onko uhreja tulossa lisää? Vaikka myrskysää hidastaa valtaosaa juoksijoista, kello tikittää silti kiivaaseen tahtiin. Emmaa ajaa myös henkilökohtainen syy; hänen siskonsa on juoksemassa joten hän pelkää Josefinin puolesta.

Poliisi pysyttelee nykyhetken hektisessä tutkinnassa lähes loppusuoralle asti, mutta lukija kuljetetaan hyvissä ajoin tapahtumissa taaksepäin. Jotain tapahtui vuosi sitten, minkä seurauksena jotain tapahtui 11 kuukautta sitten, jotain muta 8 kuukautta sitten ja niin edelleen. Tässä juuri on mielenkiintoinen kontrasti. Nykyhetkessä kello etenee minuutteja, menneessä kuukauden pari. Menneessä maisemat eivät juuri vaihdu, nykyhetkessä edetään juoksureitillä tasaisen nopeaan tahtiin.

Emma vill ha chefens fulla uppmärksamhet innan hon fortsätter. Han verkar väldigt inne i något på dataskärmen framför sig men det räcker med några sekundens tystnad för att han ska flytta över blicken till henne.
”Som att Viktorias tid uppdaterades efter halva loppet.”
”Vänta lite.” Lindberg ropar högt efter Nyllet, som ser nyfiken ut när han tittar in i rummet efter en stund.
”Nu förstår jag ingenting”, erkänner Nyllet och Lindberg tittar uppmanande på Emma. ”Inte jag heller.”
”Antingen har vi fel namn på offret eller så har förövaren tagit med sig hennes chip och fortsätter springa med det. Det var I alla fall Lennarts två olika teorier.”
“Det var som fan”, utbrister Nyllet.
Men Emma är långt ifrån klar. ”Inte nog med det – det finns bara tre personer som har nästan exakt samma tid som Viktoria vid halva sträckan: Börje Larsson och Antonia Karlsson, båda över femtio bast, och Martin Pihl, trettio år.”

Tämä jos mikä on kiihkeätempoista toimintaa. Ei puhuta päivistä vaan muutamasta tunnista. Jos murhaaja pääsee livahtamaan pakoon joko reitin varrella tai maalissa, häntä on melkeinpä mahdoton tavoittaa. Ja kun juoksu etenee koko ajan, on poliisilla melkoinen työ selvittää, kuka noin 16 000 juoksijan joukosta on syyllinen. Unohtamatta sitä, että murhaaja voi olla myös joku 3000 vapaaehtoisesta. Tai katsoja, joka vaihtaa paikkaa ja iskee eri kohdilla reittiä. Jännitys ei tule väkivallasta vaan siitä uhasta, että voi tapahtua mitä tahansa, koska tahansa, kenelle tahansa.

Pidän ansiokkaana sitä, että vaikka kirjassa on kolme ja puoli sataa sivua niin siinä ei jaaritella turhia. Asiat etenevät koko ajan, eikä esimerkiksi Emman ja hänen perheensä välisiä kahnauksia vatvota sivutolkulla. Toisaalta tässä kirjassa on koko ajan kiire, ehkä välillä liiaksikin. Surusanoman vievät samat poliisit, jotka etsivät murhaajaa, joten asia toimitetaan, kysymykset kysytään ja sitten äkkiä eteenpäin.

Yhden lisämausteen sain siitä, että olen itse juossut Tukholmassa maratonin kahdesti, ja kerran olen ollut katsomassa muiden juoksua. Lisäksi olen lomaillut siellä ihan muuten vaan. Osa paikoista oli siis tuttuja, ja pystyin varsin hyvin hahmottamaan missä päin kaupunkia milloinkin mennään. Lisäksi juoksijoiden kokemat tunteet olivat tuttuja, ketutus sateesta, etenemisen pakko, euforia maaliviivan lähestyessä. Toisaalta tämä myös nosti mieleen sen että maratonilla voi tapahtua kaikenlaista. Bostonin pommi-isku lienee pahin toteutunut, mutta voi tulla muutakin. Kuten kilpailun johtaja Lennart tuumii, on tilastollisesti todennäköistä että kuudentoista tuhannen juoksijan joukossa on joitakin, joilla on rikollista taustaa. Aivan. Hui!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, ”kirjailijan nimi viehättää sinua”. Sofie Sarenbrant on kaunis, rimmaava nimi nimi. Vila i frid – kirjassa kirjailija kiittää aviomiestään hienosta sukunimestä J

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat...

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat... Harvinaistuvat, hyödylliset pikkuötökät, joita ilman emme tule toimeen
Norjankielinen alkuteos Insektenes planet (2018)
Suomentanut Katarina Luoma
Minerva 2019
222 s.






En tiedä tuntuuko minusta vain siltä, että ötököiden merkitys planeetallemme on ollut esillä viime vuosina aika paljon. On ollut juttuja siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi mehiläiset ja kimalaiset ovat, ja monien kauhuksi myös hämähäkit. Että kuinka maapallo tuhoutuisi nopeasti, jos joku laji katoaisi lopullisesti. Tähän saumaan iskee Anne Sverdrup-Thygeson, jonka uutuusteoksen Jos hyönteiset katoaisivat... laitan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 8, "kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen". On tullut aika avata silmät ja havahtua katsomaan maapallomme tilaa, missä se on nyt ja mihin se on menossa.

Sverdrup-Thygeson on hyönteistutkija, joka kertoo asioista - ainakin tässä kirjassa - hyvin selkeästi ja helppotajuisesti. On juu hyönteisten latinalaisia nimiä, mutta ei muuta tieteellistä jargonia. Päinvastoin; moniin asioihin annetaan konkreettinen esimerkki tai vertailukohta. Teksti on varsin raflaavaa ja välillä voi tulla tunne että onko joka asiasta ihan pakko lohkaista vitsi tai kehitellä sanaleikki.

Kirjassa on yhdeksän lukua, joissa hyönteisten merkitystä tarkastellaan eri näkökulmista. On hyönteisten ja kasvien yhteiseloa, hyönteiset ruokanamme ja ruokamme ruokana, erilaisia tuotteita joissa käytetään hyönteisistä saatavaa materiaalia (tai työvoimaa)... Ehdottoman mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Laitan tähän alle muutamia esimerkkejä siitä, mitä itse pidän huomionarvoisena. Ihminen kun ei ole luomakunnan kuningas, vaikka kuinka haluaisi!

On vaikea saada otetta syvästä ajasta, eoneista ja maailmankausista, miljoonista ja miljardeista vuosista. Siksi sinulle ei ehkä sano kovin paljon, jos kerron, että ensimmäiset hyönteiset näkivät päivänvalon noin 479 miljoonaa vuotta sitten. Ajattele mieluummin, että hyönteiset ovat nähneet dinosaurusten tulevan ja lähtevän.

[H]yönteiset hallitsivat maapallon ilmatilaa yli 150 miljoonaa vuotta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että oma lajimme Homo sapiens on ollut maapallolla yhteensä vasta reilut 200 000 vuotta.

Karl von Frisch osoitti, että kun hunajamehiläinen löytää hyvän mesilähteen, se lentää kotiin muiden luokse ja kertoo niille, missä kukat ovat. Se tanssii eräänlaisen kahdeksikon ja keikuttaa takapuoltaan ja värisyttää siipiään tanssin suoran osuuden aikana. Tanssin nopeus kertoo kukkien etäisyyden, kun taas tanssin suunta suhteessa pystysuoraan linjaan kuvailee, missä kukat sijaitsevat auringon asentoon nähden.

Plantaaseilla vain kolme tuhannesta kaakaokukasta saadaan pölytettyä onnistuneesti siten, että ne kehittyvät hedelmiksi. Keskimäärin kaakaopuu tuottaa 25-vuotisen elämänsä aikana niin vähän kaakaopapuja, että niistä saadaan vain vajaat viisi kiloa suklaata. Toisella tavalla laskettuna noin 50 gramman painoisen suklaapatukan valmistukseen vaaditaan yhden kaakaopuun koko sato kolmen kuukauden ajalta. Lisäksi tarvitaan vielä joukko ahkeria suklaapolttiaisia, jotka ovat uurastaneet pölyttäjinä.

Joka minuutti mereen upotetaan muovia niin paljon, että sillä täyttäisi kokonaisen roska-auton.(...) Siksi tieto siitä, että useat hyönteiset pystyvät syömään ja hajottamaan muovia, on melkoinen jymyuutinen.

Harvardin professori E. O. Wilson kirjoittaa: "Totuus on, että me tarvitsemme hyöteisiä mutta ne eivät tarvitse meitä. Jos ihmiset katoaisivat huomenna, maailma jatkaisi kulkuaan kuten ennen. -- Mutta jos hyönteiset katoaisivat, luulen, etteivät ihmiset selviäisi muutamaa kuukautta kauempaa."

Mitä tähän voisi lisätä? 

Pidän siitä, että kirjassa ison ja pienet asiat limittyvät. Ensin on pikkuinen ötökkä, joka tanssii tai oppii laskemaan neljään tai tunnistaa ihmisen kasvot tai rakentaa ilmastoidun keon tai tekee jotain muuta kyseiselle lajille ominaista. Myöhemmin sama pikkuinen ötökkä esiintyy osana ketjua, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Koko maapallo on ekosysteemi, mutta oma pieni ekosysteeminsä tapahtuu myös laiskiaisen turkissa. 

Tätä lukiessa tuli olo, että jatkossa lentäviin ja hyppiviin otuksiin suhtautuu vähän eri tavalla. Että vaikka ne ovat monesti ärsyttäviä, joskus jopa pelottavia, ne ovat kuitenkin elintärkeitä. Mutta katsotaan sitten elokuussa banaanikärpästen aikaan, unohtuuko että meillä on 77 prosenttia samoja geenejä... 

Tuli myös olo, että tekee mieli googlettaa jotkut otuksista. Millainen on sudenkorennon silmä, joka itse asiassa koostuu 30 000 osasilmästä? Tai ylösalaisin lentävä sudenkorento? Miltä näyttää ankeuttajapistiäinen? Tai seitsentoistavuotiskaskas, joka elää 99 prosenttia elämästään - 17 vuotta - maan alla, nousee maan pinnalle 3-4 viikoksi munimaan ja kuolee pois? Olisin kaivannut kirjan väliin kuvaliitteen! :) 

Monipuolinen sisältö, lukijaystävällinen tyyli ja kohtuullinen sivumäärä (ilman lähteitä ja hakemistoa 191 sivua) tarkoittavat sitä, että saan tästä lisäyksen yläkoululaisten tietokirjavinkkauksiin. 

Kirja on luettu myös blogissa Mummo matkalla.  




torstai 30. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu 25 v.: Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä

Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä
Tammi 2008
86 s.









Ylen Tanssiva karhu - postauksissa on edetty kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin voittajaksi valittiin Aki Salmelan kolmas runokokoelma Tyhjyyden ympärillä. Tämän tyhjyyden ympärillä onkin sitten paljon kaikenlaista. On kielellä leikittelyä, ison ja pienen rinnakkaiseloa, yllättäviä yhteyksiä, tavallaan itsestäänselvyyksiä joita ei kuitenkaan ole tullut ajatelleeksi. Syvällinen ja kevyt kulkevat yhdessä, rinnakkain tai limittäin, toisinaan keskenään leikkien. Puut ja kivet ovat, asiat ja esineet ovat, ihmisen määritteleminä mutta silti omana itsenään.

Kaipauksen maku

Voisi kenties odottaa, että kaipaus maistuisi heittelehti-
vältä mereltä, syyskuun viileältä ilmalta, pimenevien öiden jälkeensä
jättämältä kosteudelta tai kuulta joka vierähtää hitaasti jälleen yhden
unettoman yön poikki. Voisi kenties odottaa, että kieli tunnistaisi tä-
män välittömästi, että maku soittelisi tuttuja säveliä muistin herkillä 
koskettimilla. Ja kuitenkin kun kaipaus pyyhkäisee kielen poikki,
se on aina jokin vieras muunnelma vanhasta teemasta, pyöreäksi
hioutuneita kiviä jotka hiljaa paljastuvat jääksi.

Pidän kokoelman tunnelmasta, se on rauhallinen ja rauhoittava. Elämä on, kuolema on. Luonto ja ihminen ovat. Olemassaolo on, mutta ei itsessään, ihminen varsinkin haluaa täyttää sen joillain (ehkä näennäisesti) merkityksellisillä asioilla. Tyhjyyttä ei saa olla, ihminen ei kestä sitä että jokin vain on, paeten määrittelyjä. 

Olen lukenut tämän aikaisemmin, joskus vuosia sitten (aikana ennen blogia). Muistan että olin innoissani, ja sitä olen edelleen. Näissä runoissa asiat esitetään tavalla joka pysäyttää lukijan miettimään. Runot voi lukea monta kertaa, ja aina ne herättävät ajatuksia. Joistakin mieleen piirtyy selkeä kuva, toiset voi melkein tuntea käsissään. Runoissa on filosofista pohdiskelua maailmasta, elämästä, kuolemasta, olemassaolosta, kuitenkin niin että lukija ei muserru sen alle. Se kulkee pohjavireenä mutta ei ahdista eikä hukuta lukijaa elämäntuskaan. 

[Alkuosa runosta Kolme montaasia, III]

Vanhemmiten hän otti tavakseen puhella itselleen. Menepä nyt tuon-
ne, ja hän meni. Eikä vain itselleen, myös kukille ja esineille hän pu-
hui, lintuja unohtamatta kuin myöhempien päivien Pyhä Fransiskus.
Pikkulinnut katselivat häntä, eivät sen enemmän kummissaan kuin
muutoin, ja hän sanoi niille eikö ole kaunis päivä. Hänen mieleensä
ei juolahtanut kysyä olisivatko ne voineet vastata, tavalla tai toisella,
hän vain meni asiassa eteenpäin kuin aika.

Tiedättekö, runojen lukemisen voisi määrätä reseptiksi stressiin. Runoja luetaan hitaasti, niihin keskittyen. Niitä pureskellaan pala kerrallaan, joskus palataan vähän taaksepäin tai aloitetaan alusta. Runoja lukiessa arjen voi jättää taka-alalle, hetkelliseen unohdukseen. Runoja lukiessa voi sukeltaa toiseen maailmaan, pysähtyä ja ehkä jopa piiloutua sinne. Voi keskittyä havainnoimaan, aistimaan kaikilla aisteilla. Ja ehkä jopa ottaa oppia: 

Tämä on hyvänmuotoinen kivi, eikä siitä ole vaikea saada otetta.
Katso miten se täyttää itsensä kokoisen paikan, ei teeskentele; on. 





tiistai 21. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu 25 v.: Eino Santanen: Tekniikan maailmat (repost)

Eino Santanen: Tekniikan maailmat
Teos 2014
102 s.









Tänä vuonna Ylen runopalkinto Tanssiva karhu täyttää 25 vuotta. Onnea! Kirjabloggarit osallistuvat juhlavuoteen julkaisemalla postauksia palkinnon voittajista. Minä osallistun kahdella kirjalla, ensimmäisenä on uusintapostaus Tekniikan maailmoista. 

Teos-kustantamo nousi tietoisuuteeni 2000-luvun puolivälissä. Missä kirjallisuustapahtumissa kävinkään, tarjolla oli runokirjoja vitosella tai kympillä. Oli Tuomas Timosta, Olli Sinivaaraa, Henriikka Tavia, Eino Santasta... Jokainen kirja sellainen, että kestää aikaa, kestää monta lukukertaa. 

Nyt käsiin osui muutaman vuoden takainen Tekniikan maailmat, Eino Santasen mainio runokokoelma. En väitä olevani runoasiantuntija, toteanpa vaan että minulle toimivat tällaiset kokoelmat, jotka samaan aikaan ihmetyttävät ja naurattavat. Tässä jo heti alku riemastuttaa; sisäkannet ovat "peilipaperia"! 

Runojen tunnelma on intensiivinen, tehokas. On runo pitkä tai lyhyt, se pakottaa keskittymään, hidastamaan, ajattelemaan. Teknologia on läsnä koko ajan, on sekä osa ihmisyyttä että häiritsevä tekijä. Se on välttämätöntä mutta virhealtista, luoden sekä järjestelmällisyyttä että kaaosta. Ihmisen osa ei ole helppo, kun pitää elää elämää mutta tehdä se niin että se näyttää hyvältä, että siitä tykätään. 

0 000 000 001

tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa

koskettele vaikka                    sormenpäätäsi
koskettele vaikka                    pikkuvarvastasi
koskettele vaikka                    ole          hiljaa
koskettele vaikka                    ihan        hiljaa

Seteliruno-osuus on erityisen kiinnostava. Lukiessa mietin, onko siinä käytetty oikeita seteleitä ja oikeaa kirjoituskonetta vai onko runot tehty skannaamalla ja kuvankäsittelyohjelmalla. Kirjan lopussa on osio "Johdatus setelirunouteen", ja siinä kerrotaan että on käytetty oikeita seteleitä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka setelin pinta-alaa on käytetty, milloin vaaka- ja milloin pystytasossa. Olisin halunnut liittää tähän mukaan kuvan setelirunosta, mutta koska en tiedä rikkooko se tekijänoikeuksia niin en sitä tee. Etsikää kirja käsiinne ja katsokaa itse :) 

Olen nähnyt Eino Santasen esiintymässä monen monta kertaa, alkaen Tampereen Tallipihan Runopiha-tapahtumasta ties kuinka monta vuotta sitten ja viimeksi Turun kirjamessuilla viime syksynä. Johtuneeko siitä, mutta lukiessa kuulen Santasen äänen mielessäni, rauhallisen mutta voimakkaan, samaan aikaan kiihkeän ja meditatiivisen. Lukeminen on nautinnollista, rentouttavaa. Tuntuu kuin olisi toisessa maailmassa, todellisuuden ulkopuolella. Se lienee hyvän kirjallisuuden tarkoituskin. 

MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa
SinäOletYksiSeitsemässadaskahdestoistaosaOleHiljaa

Tulipa mieleen myös, että näissä on jotain CMX-henkistä. Aivan hyvin voisin kuvitella A. W. Yjänän laulamassa "MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa" tai "minä herätän sinut henkiin käyttämällä tekniikkaa". Olenkohan kuunnellut liikaa kyseistä orkesteria sen jälkeen, kun tapasin Yrjänän Helsingin kirjamessuilla? :D 

Tekniikan maailmat on luettu myös blogeissa VersojaKäymälä ja Runosuositus



Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 2, "kotimainen runokirja".  

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat: Kim Wallin tarina

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat: Kim Wallin tarina
Ruotsinkielinen alkuteos Boken om Kim Wall - när orden tar slut (2018)
Suomentanut Ida Takala
WSOY 2019
250 s.






Kim Wall lienee monelle tuttu nimi. Jos ei, niin sana "sukellusvenemurha" kilisyttänee kelloja. Kim Wall on juuri se toimittaja, joka murhattiin omatekoisessa sukellusveneessä hänen ollessaan haastattelemassa sukellusveneen rakentajaa, keksijä Peter Madsenia. Wallin vanhemmat ovat kirjoittaneet kirjan, jossa kertovat tyttärensä tarinan. Mitä muuta Kim Wall oli, kuin murhan uhri?

Tarina etenee rinnakkain kahdessa tasossa. Katoaminen, murhatutkimus ja oikeudenkäynti tapahtuvat vuosina 2017-2018, toisessa linjassa kulkee Kimin elämä syntymästä katoamispäivään. Vaikka vanhempien näkökulma on tietysti ylistävä ja "puolueellinen", on silti selvää että Kim Wall oli poikkeuksellinen toimittaja, poikkeuksellinen nainen. Hän opiskeli monessa maassa useita tutkintoja, teki juttuja ihmisistä jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa, oli kiinnostunut kulttuureita ja matkusteli valtavan paljon, meni toimittajana paikkoihin joista useimmat muut pysyisivät poissa... Toisaalta, hän pääsi jo pienenä matkustamaan toimittajavanhempiensa kanssa, eli hän näki ja koki enemmän kuin useimmat ikäisensä. Kiinnostus monenlaisiin asioihin ja avara maailmankuva lienee seurausta tuosta. 

Kim Wall oli periaatteen ihminen niin työssään kuin vapaalla. Hän oli ihmisistä välittävä, heikompia puolustava, muutosta haluava. Aluksi hän haaveili diplomaatin urasta, mutta työharjoittelun aikana ymmärsi että se ei ole tapa vaikuttaa, tapa muuttaa maailmaa. Niinpä tie vei toimittajaksi. 

Täydellinen ihminen hän ei kuitenkaan ollut, tai ehkä oli, mutta kuitenkin kolmekymppisenä riippuvainen vanhempiensa avusta. Kirjassa mainitaan ohimennen, mutta useita kertoja, että Kim tarvitsi apua lentolippujen varaamisessa, tarvitsi rahaa lukukausimaksuihin, tarvitsi rahaa kun luottokortti ei toiminut, tarvitsi rahaa kun halusi vaihtaa Kuubassa hotellista toiseen. Lukiessa tuntuu välillä siltä, että hän meni sokeasti kohti tavoitteitaan ja luotti siihen, että jos ei saa stipendiä tai apurahaa niin vanhemmat auttaisivat kyllä. Tuntuu siltä, että hän seurasi täysillä sydäntään eikä piitannut niin arkisesta asiasta kuin rahasta.

Kim uskalsi aina avata suunsa ja sanoa vastaan, jos jokin oli hänen mielestään väärin. Taistelu päiväkodin pihan veripyökin puolesta oli tästä eräs esimerkki. Kum Kim ja hänen ystävänsä Elina kuulivat, että suuri ja kaunis veripyökki aiottiin kaataa, koska sitä pidettiin vaarallisena sen alla leikkiville lapsille, he ryhtyivät puunhalaajiksi nuoresta iästään huolimatta. Tytöt kirjoittivat vetoomuksen ja tekivät kyltin, joka kiinnitettiin puuhun. Heidän kaunista puutaan ei saisi kaataa! He ilmaisivat tiukan tahtonsa kömpelöin tikkukirjaimin ja kannustivat muitakin puolustamaan puuta. He onnistuivat, puu tutkittiin uudelleen ja se on yhä pystyssä.

En tiedä, oliko puuepisodi Kimille lopulta kovinkaan merkityksellinen, sillä kun puhuimme siitä joitain vuosia sitten, hän ei edes muistanut koko tapausta. Mutta hän taisteli jo lapsena oikeana pitämänsä asian puolesta, ja sen ominaisuuden saimme nähdä monta kertaa. Jos jotain oli pielessä, siitä pidettiin ääntä, vaikeneminen ei ollut hänen tapaistaan.

Minulla oli kaksijakoinen olo lukiessa. Yllä ilmeisesti äiti Ingrid epäilee puuepisodin merkityksellisyyttä Kimille. On toisinaan ärsyttävää, että hän pitää tytärtään yli-ihmisenä, sellaisena jonka pitäisi muistaa kaikki asiat, nekin minkä puolesta on vaahdonnut lapsena. Tyttäressä ei ole mitään heikkouksia, hän on ollut vauvasta asti täydellinen, oman tien kulkija joka kuitenkin ottaa kaikki muut huomioon. Pikkuasia ehkä, mutta erityisesti ärsyynnyin siitä, kuinka kehutaan 4-vuotiasta Kimiä; hän osaa lausua vaikeita dinosaurusten nimiä ja keksiä niille uusia maailmoja. Terveisiä kirjaston lastenosastolta ja tiedoksi vaan, aika moni muukin 4-vuotias osaa samaa! :) 

Mietin paljon sitä, että jos Kim Wall olisi saanut elää, olisiko hänestä koskaan kirjoitettu kirjaa tai olisiko hän itse kirjoittanut muistelmansa. Hän kuitenkin oli monin tavoin poikkeuksellinen; puhui monia kieliä, oli matkustellut lähes kaikilla mantereilla, oli saanut kansainvälistä tunnustusta reportaaseistaan, oli opiskellut ja tehnyt harjoitteluja monessa eri maassa... On hirveän surullista, että lahjakas ihminen saa nimensä laajaan tietoisuuteen sillä, että joutuu murhatuksi. Että hänen elämänsä on merkittävä, koska se päättyi liian aikaisin. Kuten kirjassa sanotaan, tutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana murhaaja saa paljon enemmän palstatilaa kuin uhri. Osittain siitä syystä tämä kirja on kirjoitettu. Vanhemmat eivät halua, että heidän tyttärensä tiedetään ja muistetaan vain Peter Madsenin uhrina, he haluavat että hänet muistetaan sen takia mitä hän teki eläessään. Pointsit vanhemmille siitä, että vaikka ovat itse toimittajia niin eivät epäröi sivaltaa sanoilla ammattikunnan muita jäseniä. 

Yhden asian haluan nostaa esiin, mielestäni se on asia joka sopisi kaikille mietittäväksi:

Yksinkertaisesti - elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta. Kaikki muu olisi ollut Kimille vierasta. Hänelle oli olemassa vain yksi suunta, eteenpäin. Taaksepäin mentiin vain ottamaan vauhtia.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 11, "kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa". Kim Wall itse sanoi haluavansa raivata tiensä ulkomaantoimittajien miesvaltaiseen joukkoon. Kun hän kuoli, jotkut ihmettelivät miksi hän oli pukeutunut hameeseen mennessään haastattelemaan miestä. Ihan kuin hame antaisi oikeuden murhata! Tai raiskata tai ahdistella seksuaalisesti. 

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Teatterissa: Kaikki hienot jutut Kansallisteatterissa

Maaliskuun lopulla pääsin siskoni kanssa katsomaan Kaikki hienot jutut -esitystä. Aihe vaikutti hurjan kiinnostavalta: päähenkilö alkaa 7-vuotiaana tehdä listaa tärkeistä asioista, niistä joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Hänen äitinsä on yrittänyt itsemurhaa, mikä on lapselle vaikea käsittää. Lista tuo elämään konkretiaa, juurruttaa. Myöhemmin lista kasvaa, päähenkilö kasvaa, listan asiasisältö syvenee. 

Puolitoistatuntinen on valtavan intensiivinen kokemus. Penkit on aseteltu lavan reunalle, niin että yleisö on näyttämön kolmella reunalla. Näyttelijä, tässä tapauksessa Mari Lehtonen liikkuu fyysisesti pienellä alueella mutta kulkee ympäri ja ympäri, napaten katsojia osaksi esitystä. Kivasti ihmiset lähtivät mukaan, oli rooli sitten pieni tai suuri. Listan asioita oli jaettu paperilapulla katsojille, niin että näyttelijän sanoessa numeron katsoja luki mitä lapulle oli kirjoitettu. Siskollani oli palindromit, minulla se että kirjasta tehty elokuva on parempi kuin kirja. Siskoni pääsi kuraattori Leila Helmiseksi. Koska hänellä oli sukkahousut eli hän ei saanut otettua sukkaa käteen, ei hätää, minut poimittiin kollegaksi joka lainasi Leila Helmiselle sukkaansa. (Siskoressu joutui käsittelemään hiksitä sukkaani, ja vieläpä kahdesti!) Esityksen loputtua Lehtonen kävi halaamassa meidät ja kysymässä olemmeko hengissä. Kyllä oltiin! 


Esitykseen sisältyy jonkin verran improvisaatiota, johtuen siitä että yleisön osa on niin iso. Yhteen tilanteeseen tarvittiin kirja, ja eräällä katsojalla sattui olemaan mukana koira-aiheinen tarrakirja. Hyvät naurut saatiin. Tällainen hetken synnyttämä komiikka kevensi tunnelmaa, mikä on vain hyvä asia. Puolessatoista tunnissa käydään läpi kasvu lapsesta aikuiseksi, kasvu jota värittävät äidin toistuvat itsemurhayritykset. Onneksi tielle mahtuu myös onnellisia aikoja. 

Olimme siskoni kanssa molemmat vaikuttuneita. Minulle jäi hirmuisen lämmin olo. Intiimi tunnelma, vielä intiimimpi kuin Willensaunassa yleensä, joka ei ollut ollenkaan vaivaannuttava vaan lempeä. Tunteiden kirjo on moninainen niin näyttämöllä kuin katsomossa, mutta kaikkea ympäröi luottamus siitä että kaikki päättyy hyvin. 

Kaikki hienot jutut on juuri tänään jatkunut pienen tauon jälkeen. Esityksiä on toukokuussa, ja sen jälkeen syyskuusta vuoden loppuun asti. 

Kuvat Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Kaikki hienot jutut
Näyttelijät Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö
Käsikirjoitus Duncan Macmillan ja Johnnu Donahue
Suomennos ja ohjaus Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Olli Valkola



keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Englanninkielinen alkuteos Still Life (2005)
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Perttu Lämsä
Bazar 2019
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Dekkarigenreä sulostuttaa uusvanha tuttavuus, Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä, joka on aiemmin julkaistu suomeksi kymmenkunta vuotta sitten, WSOY:n toimesta nimellä Naivistin kuolema. Uusintajulkaisu on tarpeen; meidän kirjastomme kappale Naivistin kuolemasta on kovin kellastunut. Lisäksi kirja on pienikokoinen, ja siis fonttikin kovin pientä. Aiemmin Pennyltä on suomennettu kaksi kirjaa, Bazar julkaisee ne uudelleen ja lisäksi ainakin kolmannen osan. Toivottavasti enemmänkin!

Minä pidän kovasti tällaisista kylädekkareista. Ehkä se johtuu siitä, että olen kotoisin pikkukaupungista jossa kaikki tunsivat kaikki, tai siis tuntevat edelleen. Ehkä siksi kanadalainen Three Pinesin kylä tuntuu niin kotoisalta. Kun Jane Neal murhataan, kylä järkyttyy. Katseet kääntyvät muualle; murhaajan täytyy olla joku ulkopuolinen, se ei voi olla kukaan meikäläisistä. Quebeckiläinen komisario Armand Gamache on toista mieltä. Jollakin kyläläisistä on murha tunnollaan, ja hän aikoo selvittää kenellä. Tehtävä on tavanomaista hankalampi, sillä kukaan ei ole nähnyt mitään, kukaan ei ole kuullut mitään, kukaan ei tiedä mitään - paitsi sen että syyllinen ei ole Three Pinesista! Selvitystyötä hidastaa myös se, että murha-ase on sellainen jota lähes kuka tahansa kyläläisistä osaa käyttää. 

"Se oli joku metsästäjä, eikö niin?"
"Sitä ei oikeastaan tiedetä. Mutta ellei ollut, tuleeko mieleenne joku?"
Gabri kurotti itselleen muffinin. Beauvoir ymmärsi sen luvaksi tehdä samoin. Muffinit olivat vielä paistolämpimiä. 
Gabri oli ääneti kahden muffinin ajan ja sanoi sitten hiljaa: "Ei tule mieleen ketään. Mutta", hän käänsi läpitunkevat ruskeat silmänsä Gamacheen, "pitäisikö edes tulla? Tarkoitan, että eikö juuri se ole murhassa niin kauheaa? Sen tuloa ei näe. Taisin muotoilla tämän vähän huonosti." Hän kurotti itselleen vielä yhden muffinin ja söi sen ruusuineen päivineen. "Ne ihmiset, joille olen ollut eniten vihoissani, ovat tuskin edes huomanneet mitään. Onko tässä nyt järkeä?"
Gabri näytti anovan Gamachelta, että tämä ymmärtäisi. 
"On. Hyvin paljon", Gamache sanoi, ja tarkoitti mitä sanoi. Vain harvat pystyivät oivaltamaan yhtä nopeasti, että harkituissa murhissa on useimmiten kyse pitkään muhineista tulahdutetuista tunteista - ahneudesta, mustasukkaisuudesta, pelosta. Kuten Gabri sanoi, ihmiset eivät näe murhan tuloa, koska murhaaja on mielikuvien ja pettävän julkisivun mestari, joka osaa luoda järjellisen, jopa tyynen ulkokuoren. Mutta sen alla piilee hirveyksiä. Ja siksi ilme, jonka Gamache uhrien kasvoilla useimmiten näki, ei ollut pelokas eikä raivostunut. Se oli yllättynyt.

Johtuuko lie kyläympäristöstä, että henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia persoonia. Ihmiset tapaavat toisiaan päivittäin, vierailevat toistensa kodeissa, harrastavat yhdessä. He pystyvät puhumaan toisilleen suoraan, mistä seuraa nasevaa sanailua ja humoristisia tilanteita. Vaikka on tapahtunut murha, kyläläiset pysyttelevät järkevinä eivätkä panikoi. Siksi tietynlainen kodikkuus päilyy tapahtumien yllä. On ihan ok, enemmänkin kuin ok, itse asiassa sehän kuuluu täällä asiaan että poliisi istuu keinutuolissa tai syö muffineja tehdessään kuulusteluja. 

En keksi kirjasta mitään negatiivista sanottavaa, minulle se upposi heti. Toki jos joku kaipaa hiuksianostattavaa jännitystä tai sarjamurhaajia niin hänelle tämä kenties on liian leppoisa. Minä kuitenkin kaipaan raakuuksien rinnalle kevyempää, sellaista minkä lukeminen on hauskaa ja mistä jää hyvä mieli (vaikka murhattua sääliikin). 

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6. Ennakkokappaleen on lukenut myös Leena Lumi

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä
Ruotsinkielinen alkuteos Ett frågetecken är ett halvt hjärta
Suomentanut Terhi Vartia
Otava 2019
400 s.







Kansikuva sai minut herkeämään epäileväksi: onkohan tämä siirappista tusinatavaraa? Esittelyteksti ei vielä vakuuttanut, sillä "voidakseen pelastaa perheen, joka hänellä on, Elinin täytyy kohdata menneisyytensä" ei ole mitenkään omaperäinen. Kirjan alussa kuvioihin ilmestyy mies, mikä saa pelkäämään että onko tämä taas yksi tarina, jossa pääsisältö on naisen tasapainoilu kahden miehen välissä, jossa nainen määrittää itsensä vain miesten kautta.

Onneksi epäilykset ja pelot osoittautuvat turhaksi, ja jokunen yllätyskin osuu matkan varrelle.

Ruotsalainen Elin asuu New Yorkissa ja tekee unelmatyötään valokuvaajana. Työ on vaativaa, ja verottaa perhe-elämää. Eräänä päivänä Elin saa kirjeen, jonka ruotsinkielinen viesti sekoittaa pakan. Gotlantilaisen tytön tie vei Pariisin kautta New Yorkiin, ja Ruotsi jäi unohduksiin. Mutta vaikka Elin on aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan lapsuuden ja nuoruuden ajan, nyt se palaa hänen luokseen. Ihmiset, maisemat, ilon ja surun hetket.  

Elin ei halua palata menneisyyden maisemiin, mutta hänen tyttärensä Alice pakottaa hänet. Yhdessä he lähtevät Visbyyn, toinen kohtaamaan vanhat haamut, toinen tutustumaan elämänsä palaseen, josta ei ole koskaan tiennyt. 

Seuraavalle sivulle hän on piirtänyt ulkomuistista pisamaiset kasvot, hymyilevän suun suurine vinoine hampaineen ja tuikkivat silmät, jotka katsovat häneen vetoavasti. Kasvojen ympärillä on pieniä tähtiä. Hänet valtaa outo kaipuu.

Ehkä hän jääkin sänkyyn. Vapaapäivä yksin. Kotona ei ole ketään, ei ole mitään tekemistä, ei velvollisuuksia. Hän laskee kirjan viereensä ja vetää peiton leukaan asti. Puristaa sitä molemmin käsin. Sitten hän tarttuu taas muistikirjaan, avaa sen ja etsii kuvan, jonka tulosti eilen. Asfaltin halkeamasta kasvava yksinäinen voikukka. Auringonkeltainen. Hän muistaa kaikki voikukat, joita he joutuivat kitkemään ja heittämään pois. Kauniit keltaiset kukat, joiden ainoana kohtalona oli tunkio. Mitä jos hän itsekin on voikukka? Rikkaruoho väärässä paikassa. Maalainen kaupungissa. Hän sulkee silmänsä.

Pidän siitä, että vaikka Elin on menestyvä ja rikas, hän ei ole pelkkää pintakiiltoa. Toki hän pyrkii olemaan aina huoliteltu, mutta tulee hetkiä jolloin hän ei välitä. Pidän siitä, että kirjassa ei luetella vaate- ja kosmetiikkamerkkejä, muu on etusijalla. Pariisi ja New York eivät ole luettelo nähtävyyksistä eivät luksuskenkiä ja shampanjaa, ne ovat elämää ja usein varsin kovaa elämää. Pidän siitä, että nykyhetken New Yorkissa ja 1980-luvun alun Gotlannissa viivytään lähes yhtä kauan; tarina on tasapainossa. 

Menestyksestä huolimatta Elin on yksinäinen. Lapsuudessa Gotlannissa ovat Fredrik sekä kaupan Gerd, nuorena  Pariisissa äitihahmo Anne, aikuisena New Yorkissa puoliso Sam sekä Alice, siinäpä ne. Vaikka hän on paljon tekemisissä esimerkiksi agenttinsa kanssa, jäävät kaikki muut ihmiset etäisiksi taustatekijöiksi. Se on varsin surullista. Samalla se ehkä muistuttaa siitä, että ulkokultainen kimallus on vain kylmä kuori, eikä sillä ole tekemistä aidon ystävyyden kanssa. Ja se osoittaa, että tällainen on länsimainen yhteiskunta nykyään; vaikka elämä on perseestä on näytettävä hymynaamaa ja piilotettava vaikeudet. 

Pidän siitä, mitä Elinille ja Fredrikille tapahtuu nykyhetken Visbyssä. Siinä olisi kaikki edellytykset vetää yhteen kaikki viihdekirjallisuuden kliseet, mutta onneksi, onneksi Lundberg kirjoittaa toisin. 

Kirjan on lukenut myös Anu.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
188 s.








Nimettömäksi jäävä mies matkustaa pieneen La Bastide-de-Séroun kylään ja asettuu luostariin. Hän on päättänyt jatkaa kirkkohistorian opintojaan, ja haluaa tutustua Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessiin. 900 vuotta sitten Adèle putosi jyrkänteeltä, jäi henkiin, parani aiemmista vammoistaan ja alkoi tehdä ihmetöitä. Miestä kiinnostaa silminnäkijöiden kertomukset sekä onnettomuudesta että ihmeteoista. Mitä eri ihmiset näkivät, mitä otettiin mukaan aikalaisten kuvauksiin tapahtumista, miten tarina on elänyt ja ehkä muuttunut vuosisatojen aikana. 

Hiljainen, kylmä luostari ja sen säntillinen elämä saavat miehen pohtimaan omaa elämäänsä, kipupisteitä. Keskustelut munkki Paulin kanssa eivät tarjoa suoria vastauksia, mahtaako sellaisia ollakaan. Mies palaa jyrkänteelle kerran toisensa jälkeen, mutta vastauksia ei ole sielläkään.

En kaipaa kotiin. En kaipaa elämästäni mitään, vaikka muutama päivä sitten mieleeni ei muuta mahtunutkaan kuin kaiken kaipaaminen. Ajattelen asuntoani Mariankadulla, sen hiljaisia ja tyhjiä huoneita, jotka eivät välitä olenko paikalla vai poissa ja tulenko minä koskaan takaisin. Nuo huoneet ottavat vastaan kenet tahansa, ja minä voisin olla kuka tahansa. Juuri nyt kukaan ei odota minua.

Myöhemmin makaan vuoteessani hiljaa. Ajatukseni karkailevat, vaikka huoneen yksinkertaisuus yrittää pitää kaiken paikallaan: kapea vuode ja kaappi, pöytä ja pesuvati, puinen krusifiksi seinällä, kynttilä. Yhteinen pesutila on käytävän päässä. Maisema jatkuu ikkunasta kauas laaksoon, ja tähän aikaan vuorokaudesta maailma kadottaa mittasuhteensa.

Kynttilä palaa, enkä sytytä muuta valoa. Pidän pimeydestä, joka ympäröi minut, koska se ei ole pelottavaa vaan lohduttavaa pimeyttä. Tunne on uusi, sillä pelko on kulkenut minun mukanani mihin ikinä olen mennyt, se on pitänyt tiukasti kiinni, ohjannut minua kaikessa ja estänyt astumasta elämän syvään ytimeen.

Vaikka kirjan alaotsikko on Pienoisromaani, se kertoo suuren tarinan. Ollaan pienellä alueella niin ajassa kuin paikassa, mutta pienuuden sisään mahtuu suuria asioita. Elämä, elämän mielekkyys, mielekkyyden löytyminen ja katoaminen, ihmisyys. Hetkessä oleminen, ja siitä kurottaminen kauas niin taakse kuin eteen. Ihmissuhteet ja niissä tapahtuvat muutokset, lähestymiset ja etääntymiset.

Haahtelan kieli on kaunista, kuten aina. Adèlen ja miehen tarina on kuitenkin sikäli poikkeava, että se vaatii tavallista enemmän keskittymistä. Kielen visuaalisuus nostaa silmien eteen selkeitä kuvia, joita haluaa jäädä katselemaan. Lisäksi tekstissä on paljon kohtia, joita on makusteltava, annettava ajatusten liitää minne ne haluavatkaan sillä hetkellä mennä.

Kapeista ikkunoista sinertää kuun valoa, paperinohutta ja vaaleaa. Seison kappelissa vieraana. En ymmärrä kaikkia sanoja, mutta niiden poljento rauhoittaa mielen. Ja samalla minusta kuitenkin tuntuu kuin kaikki olisi pelkkää näytelmää, joka paljastuu hetkenä minä hyvänsä; nämä kummalliset miehet kaavuissaan, heidän alati toistuvat mantransa ja ristinmerkkinsä, luostarin hiljainen satumaailma. Jonakin päivänä he heräävät unesta, ihmettelevät itseään, viikkaavat kaapunsa, petaavat sänkynsä, unohtavat Jumalansa ja jättävät luostarin vuorituulten armoille rapistumaan. Vai onko tämä sittenkin enemmän totta ja maailma ulkopuolella enemmän unta?

Tämä ei ole kirja, joka ahmaistaan hetkessä. Ei, tämän parissa viivytään, edetään hitaasti sana kerrallaan. Kenelläkään ei ole kiire, ei Adèlella, ei miehellä, ei lukijalla. Lukiessa tuntui siltä kuin olisin ollut saippuakuplan sisällä. Näkyvillä mutta irti kaikesta muusta, suojassa mutta kuitenkin tietoisena siitä, että kupla voi puhjeta milloin tahansa. 

Adèlen kysymys on luettu myös blogeissa Kirjareppu sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmet-lukuhaasteeseen ujutan tämän kohtaan 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". 

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Teatterissa: Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Maaliskuun viimeinen perjantai oli samalla kertaa hieno ja hämmentävä. Päivän olin lastenkirjastotyön seminaarissa Tampereella, illaksi lähdin Bloggariklubille Helsinkiin. Aamupäivällä Henkka Hyppösen seminaariesityksessä oli puhe sekä varhaisten työkalujen kehityksestä miljoonia vuosia sitten että tekoälystä. Bloggariklubin aluksi kuulimme Minna Leinon ja Anni Kleinin kertovan tekeillä olevasta Sapiens-näytelmästä. Tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten Yuval Noah Hararin teos - ja nykyihmisen 70000 vuotta - kääntyvät näyttämölle. Tämän jälkeen haastattelussa oli kirjailija Emma Puikkonen, jonka Lupaus-kirja käsittelee ilmastonmuutosta. 

Ilmastonmuutosta on myös Yhdennessätoista hetkessä, tosin vasta lopussa. Sitä ennen seurataan pitkä tovi hallituksen työskentelyä, leikkauslistan etenemistä sekä tutkijoiden raportointia yhteiskunnan tilasta. Täytyy tunnustaa, että minun vastaanottokyvylleni tavaraa on liikaa. Alussa nähdään poliitikkoja paitsi lavalla myös aitioissa, joskin näyttelijät siirtyvät nopeasti kaikki lavalle ja toisiin hahmoihin. Hahmoja on ehkä liikaa. Esimerkiksi puoluejohtajat Päivi Räsänen ja Jussi Halla-aho esiintyvät ensimmäisen minuutin aikana, sen jälkeen eivät enää ollenkaan. Koin hankalaksi sen, että hahmojen ulkomuoto ei juuri muutu roolin vaihtuessa. Videotaulu toki näyttää kenestä on kyse. 


Ja ne videotaulut... Pääsääntöisesti en lämpiä niille, en nytkään. Niska kenossa tuijotetaan tekstimassaa tekstimassan perään. Helposti käy niin, että jos unohtuu katsomaan näyttelijää, taulun teksti on vaihtunut ja osa siitä jää lukematta. Toisaalta, kun on lukenut sanomalehden muutamana päivänä viikossa, on hyvin kärryillä siitä mistä on kyse. Miksi leikkauksia tarvittiin niin paljon ja mistä on leikattu. Silti, monelta on saattanut unohtua että tapahtumien juuret juontuvat jo kymmenen vuoden takaa. Hyvä että se tuodaan esiin, samoin kuin tuodaan mukaan otteita perustuslaista muistuttamaan, että ihan mitä tahansa ei sovi rahan takia tehdä.

Koin aika raskaana sen, että valtaosa esitysajasta oli niin tiukasti talousasioissa. Kansallisteatterin nettisivulla näytelmästä kerrotaan, että se "antaa äänen niille, joita ei tahdota kuunnella ja nostaa valokeilaan sen, mitä ei haluta nähdä" Ensiksi mainittua jäin odottamaan. Olihan siinä se mielenterveysongelmainen vanhus ja irtisanottujen joukko TE-toimiston luona, mutta siinäkö kaikki? Missä esimerkiksi aktiivimallin leikkuriin ja sitä kautta toimeentulovaikeuksiin joutuneet, tai ammattiin opiskelevat joiden pitäisi oppia ammattinsa itsenäisellä ja etäopiskelulla, tai naisvaltaiset kuntatyöntekijät joiden lomarahoista vietiin kolmannes (vaikka työministeri lehdessä sanoikin ettei niillä rahoilla saada yhtään uutta työpaikkaa vientiteollisuuteen) tms.? 

Kuten yllä olevasta voi päätellä, puuduin aika pahasti tähän katkeamattomaan talouspolitiikan virtaan. Yhtäkkiä mukaan tuli ilmastonmuutos ja voi jestas kuinka vaikuttava kohtaus onkaan se, jossa tuuli vie ihmiset ja tavarat mennessään! Hieno muistutus siitä, että vaikka ihminen kuinka pyrkii hallitsemaan ja olemaan luonnon herra, sitä hän ei ole. Huu, vieläkin tulee kylmät väreet kun muistelee näkemäänsä.

Pian edellä koetun jälkeen minuun iski kova ilmastoahdistus. Emma Puikkosen kirjan päähenkilö joutuu hoitoon ilmastoahdistuksen vuoksi, toivottavasti minulle ei käy samoin... Ahdistus syntyi monen palasen kokonaisuudesta. Aamulla siis oli puhe siitä, kuinka varhaisten työkalujen kehittymisessä kului miljoona vuotta siihen, että joku keksi teroittaa työkalun toisen reunan. Nykyään joka vuosi haetaan tuhansia, jopa satoja tuhansia patentteja. Tekoäly on jo voittanut parhaat shakkitietokoneet. Kuten joku kysyi, mitä jos tekoäly pyyhkäisee ihmiset pelilaudalta? Illan esityksessä videotaululla näkyi raportin osa, jossa ennustettiin että maapallon lämpötila nousee neljällä asteella vuoteen 2100 mennessä, minkä seurauksena suuri osa planeettaa muuttuu elinkelvottomaksi. Pysähtykääpä hetkeksi miettimään sitä, että ihmislaji on ollut olemassa miljoonia vuosia, on ollut kymmeniä tuhansia sukupolvia ennen meitä nyt eläviä, ja ollaan siinä tilanteessa että tuho on muutaman sukupolven päässä. Vuoteen 2100 on 81 vuotta. Minä en ole silloin näkemässä mitä tapahtuu, mutta sisareni lapset saattavat olla, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa taatusti ovat. 

Niin, mitä tähän enää lisäisi. Kusessa ollaan. 

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa ainakin lokakuun 2019 loppuun asti. Luin muiden bloggaajien arvioita ja esitys näyttää jakavan mielipiteitä varsin voimakkaasti. On meitä jotka jäivät kylmäksi, mutta on myös niitä jotka ovat liimautuneet tuoliin. 

Kuvat: Mitro Härkönen

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa Katariina Kaitue, Timo Tuominen, Sari Mällinen, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Jani Karvinen, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Varis ja Vesa Vierikko
Muusikko Samuli Laiho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Videografiikka ja animaatiot Ville Virtanen


maanantai 1. huhtikuuta 2019

Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä

Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä
Minerva 2019
382 s.








Heti alussa alkoi naurattaa. Olen kuunnellut Yle Areenasta Matti Rämön pyöräilykirjoja kirjailijan itsensä lukemana, joten välittömästi uuden kirjan avattuani aloin kuulla päässäni Rämön tasaisen rauhallista luentaa. Sen vuoksi - tai ansiosta - halusin lukea häiriöttä, ilman taustamusiikkia tai urheilulähetyksiä. Juuri ja juuri siedin tiskikoneen ääntä. Luin hitaasti, pätkän kerrallaan. 

Muutaman vuoden tauon jälkeen kesä 2018 oli taas pyöräilyaikaa. Entisiin reissuihin verrattuna napapiirin retkessä on paljon samaa, mutta myös uutta. Matka alkaa tuttuun tapaan, pakkaaminen on jäänyt varsin myöhäiseen. Pyörä on tuskin päässyt vauhtiin, kun on ensimmäisen kommelluksen aika, tällä kertaa se on eksyminen Nastolassa. Ei saisi nauraa, etenkin kun itse on surkea suunnistaja ja lahjakas eksyjä, mutta... Ja miten voi olla, että vaikka oli hirmuinen hellekesä niin ensimmäisen viikon ajan sataa vettä? :D Lukijan onneksi Rämö on viilipyttyasenteella liikkeellä, kuten aina. Matkalla ei ole kiire, päinvastoin. Eksymisiä tulee ja menee, kun haluaa mennä pieniä teitä eikä painaltaa valtateiden piennarta. Aina on aikaa pysähtyä katselemaan maisemia, tutkimaan kiinnostavia kohteita, vaihtaa muutama sana kohdattujen ihmisten kanssa.

Ohitan Käpylän pientaloalueen. Vaaran laelta on lyhyt lasku keskustaan koulun ja terveyskeskuksen ohi. Seisautan karavaanini kaupan eteen. Päivän ensimmäisen etapin saldo on 35 kilometriä, joka vie pysähtelyineen lähes kolme tuntia. Hymyilen perille pääsemisen riemua. Pyöräretken yksi hienous on perille pääsyn ilo, ja päivän aikana voi päästä perille monta kertaa. Olemisen ja elämän tarkoitus kiteytyy hetkeksi siihen, että on saavuttanut tavoitteen, jonka on itselleen asettanut. Tunti sitten elämäni tarkoitus oli päästä Rautavaaraan, ja nyt olen perillä. Kokemus on hyvin terapeuttinen. Se vapauttaa onnistumisen iloa ja sysää turhan murehtimisen ja eksistentiaalisen tuskan nurkan taakse.

Ihmiset, kuunnelkaa polkupyöräfilosofia! Miettikää, kuinka paljon parempi olo monella olisi, jos osattaisiin asettaa pieniäkin tavoitteita, vaikka joka viikolle joku pieni juttu mistä voi kokea onnistumisen iloa. 

Olen aiemminkin ylistänyt Rämön kirjoja, enkä koe minkäänlaista tarvetta muuttaa linjaani. Jälleen kerran hän taivaltaa pitkän matkan antaen lukijoiden eteen paljon tietoa, painavaa pohdintaa mutta myös hauskoja sattumuksia. Osan matkasta mukana pyöräilee kumppani Eeva, tuoden retkeen uutta twistiä. Ei ole yksinkertainen juttu sovittaa yhteen erilaista päivärytmiä, erilaisia ruokailutottumuksia jne. Pikku kahnauksia tulee väistämättä, mutta eipä elämä koskaan ole pelkkää sateenkaarella tanssimista. Kunhan mennään reilusti plussan puolella niin se riittää. 

Pikkutien risteyksessä vanha tienviitta opastaa Hiirikylään. Nimi nostattaa mielen laukkaamaan. Kuinka paljon pitää olla hiiriä, että ne riittävät antamaan nimen kylälle? Muistan vuosien takaa sen alkutalven aamuyön tunteen, kun kömmin omaan sänkyyn kahden poissa vietetyn yön jälkeen. Ihmettelin, mitä kummaa on peiton alla. Enkä ihan heti ymmärtänyt, miten sänkyyni oli voinut päätyä keko kuivattuja karpaloita. Puuhakas hiiri oli aloittanut talvivarastojen keruun.

Olen tykännyt kaikista Rämön kirjoista, niin kotimaan kuin ulkomaan retkistä. Osa kiitoksista menee tietysti kustantajalle, joka julkaisee myös kotimaanmatkailua. Helsingistä napapiirille ja takaisin tulee melkoisen pitkä matka, jonka varrelle mahtuu monenlaista paikkaa ja tapahtumaa. Osa herättää matkakuumeen, osa tuo tunteen että tuonne en ainakaan halua. Pakko myöntää, että Puolangan pessimismi saa hihittämään ääneen. 

Avulias nainen, joka on ihan liian pirteä pessimistisen grillin myyjäksi, täyttää kuitenkin juomapulloihini kolme litraa kraanavettä. Hymyillen hän toivottaa hyvää matkaa. Tosipessimisti laatisi valituksen liian hyvästä palvelusta. Tai ehkä tosipessimisti hyväksyy myös sen, että odotukset huonosta palvelusta menevät pieleen.

Usein suomalaisia pidetään hiljaisina ja varautuneina. Näyttää kuitenkin siltä, että matkalaista ollaan valmiita auttamaan. Yleensä niin, että kun kysyjä kaipaa vettä niin häneltä kysytään jääkö hän tai he syömään. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa ollaan yksin". Vaikka osan matkasta mukana on seuraa, ja muitakin ihmisiä tavataan tuon tuosta, on pääasiallinen tunnelma yksinolo. Ja sehän se on hyvän suhteen merkki, kun kaksin pystytään olemaan yksin.