sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kati Routa: Vihanpitäjät

Kati Routa: Vihanpitäjät
Kansi: Jussi Kaakinen
Crime Time 2018
298 s.








Tiedättekös kuulkaa, minä sitten tykkään näistä kotimaisista dekkareista, kun ei tarvi mässäillä irrotetuilla raajoilla eikä kryptisillä viesteillä, vaan jännitystä saadaan ja ylläpidetään muilla keinoin. Pidän myös päähenkilöistä, kuten tästä Kati Roudan Rosi Tikkurista. Ihana räväkkä Rosi, joka sanoo asiat suoraan. Ensi alkuun ei ole kauhean uskottavaa, että poliisiharjoittelijan paikalta poispotkittu Rosi alkaa tutkia kadonneen teinipojan tapausta omin päin, mutta tilanne muuttuu kun Joelista paljastuu yhteys Rosiin. 

Neljätoistavuotiaan pojan katoaminen ei ole asia, joka nousee poliisin prioriteettilistalla korkealle. Karkaaminen on todennäköisempi selitys, etenkin kun selviää että poika on ollut kovin yksinäinen. Rosi kuitenkin uskoo, että kyse on jostain muusta, jostain vakavasta. Hänen mielestään ei voi ohittaa esimerkiksi sellaista tosiasiaa, että pojan toimittajaisä on saanut uhkausviestejä. 

Siinä se röhnötti hänen autossaan repsikan paikalla, miehen pikkuveli, yhtä tanakasti hönössä kuin veljensä aikoinaan, mutta kalliimmin pukeutuneena, silti kuin ihmisen varjona. Esa Ketovuori oli horjahtanut portaikkoon ja kierinyt seuraavalle tasanteelle pehmeästi kuin humalaiset aina, ilman naarmuja tai mustelmia, ainoina jälkinä pudotuksestaan rapaa ja hiekoitushiekkaa mustissa muotivaatteissaan. Hän oli taluttanut sen takaisin ulos ja työntänyt työautoon selviämään.

Poika kateissa puolitoista viikkoa, mahtoi se olla rikki. Taru pakkasi siivousvälineitä autonperään ja tunsi miestä kohtaan sekä myötätuntoa että raivoa. Mistä juontui niin syvä veliviha, että se oli mennyt puhumaan poliiseille potaskaa? Niin suureen katkeruuteen hän oli aiemmin törmännyt vain kirjoissa, silloin, kun oli vielä ehtinyt lukemaan. 

Ihmiselämät ovat melkoisessa sotkussa Vihanpitäjissä. On salaisuuksia, turhautumista, katkeruutta, on haikailua ja haihattelua. Yllättäviä yhteyksiä ja sukulaisuuksia putkahtelee tuon tuosta, ei kuitenkaan niin paljoa että mentäisiin saippuaoopperaan asti. Toimiva ratkaisu on se, että moni henkilöhahmo saa äänen ja eri luvuissa tapahtumia seurataan eri henkilöiden kokemana. Hahmogalleria on riemastuttavan värikäs ilman kliseisiä tyyppejä. 

Niskakarvoja nostattavaa jännitystä ei löydy, sen verran paksu huumorikerros tarinaa kuorruttaa. Mutta onhan tämä erinomaisen viihdyttävää luettavaa.

Vihanpitäjät on luettu myös blogeissa Kaksi sivullista, Kirjarouvan elämää ja Kirjat kertovat.


torstai 7. maaliskuuta 2019

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Karisto 2019
32 s.







Jaakon pää on poksahtamassa. Syy on kauhea: hänen päässään on hirmuisen paljon rumia sanoja. Pää on täyttynyt rumista sanoista, koska koti on täynnä niitä. Äiti ja isä keksivät niitä koko ajan lisää eivätkä huomaa ollenkaan, mitä Jaakolle on tapahtumassa. Mutta Jaakko on tomera tapaus, hän lähtee ulos keräämään kauniita sanoja. 


Hän kyselee tutuilta ja tuntemattomilta, ja jokainen antaa hänelle kauniin sanan. Hän kerää ne rasiaan, välillä kerraten mitä hänellä jo on. Jotkut sanat kuulostavat rumilta, mutta tärkeintä on että ne ovat sanojansa mielestä kauniita. Niinhän sitä sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä, tässä tapauksessa kuulijan korvassa. Lopulta Jaakko palaa kotiin ja vapauttaa kauniit sanat sinne. 

"Arsenal", mies ähkäisee, nappaa pallon kainaloonsa ja on jo takaisin kentällä. 
Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan.

Lukija saa pohtia omia rumia ja kauniita sanojaan. Yksi Jaakon kokoelman sanoista on kevytviili, itse en olisi keksinyt sitä ehkä sadan ensimmäisen sanan joukossa, mutta se ehkä johtuu siitä että en pidä viilin mausta. Sen sijaan pidän sanoista hulavanne, pähkinäpensas, kumkvatti ja kolmiloikka.

Kerro minulle kaunis sana on haikeankaunis tarina kauniissa paketissa. On hiukan surullista, kuinka kauan Jaakko kulkee ulkona ennen kuin kukaan tajuaa että hän on liikkeellä yksin. Kuitenkaan tarina ei ole synkkä eikä aikuislukija ehdi huolestua. Karoliina Pertamon kuvitus virittää hienosti sanojen ja kirjainten maailmaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta
Into 2019
Kansi: Perttu Lämsä
277 s.








En ole koskaan käynyt Portugalissa, mutta mitä useamman Anu Patrakan kirjan luen, sitä enemmän maa kiinnostaa. Kunhan en vain törmäisi Rui Santosiin, joka miettii "(...) että jälleen törmäsi työssään suomalaisiin. Mikä oikeasti oli todennäköisyys, että niin tapahtuisi?" Ei hänellä mitään suomalaisia vastaan ole, ihmetteleepä vaan mistä niitä riittää rikospaikoille.

Tällä kertaa tutkinnan osana on suomalaispariskunta Pikijoki. Taidemaalari Rafael on yhdessä Pia-vaimonsa kanssa jättänyt Suomen ja muuttanut portugalilaiseen kylään. Rafael haluaa vain maalata, muulla ei ole väliä. Pia yrittää saada Rafaelin töitä näyttelyihin ja sitä kautta myydyksi. Se on kuitenkin vaikeaa. 

Eräänä päivänä rannalta löytyy ruumis. Pia on varma, että kyseessä on Rafael. Vaan eipä ole. Kuka siis on kuollut mies, joka makaa Rafaelin vaatteiden lähellä? Ja missä Rafael on? Rui Santos ei ehdi päästä tutkimuksissa edes alkuun, kun Piakin katoaa. Mistä on kysymys? Kuka on oikeasti kadonnut ja kuka ei halua tulla löydetyksi? Portugalin poliisilla on pähkinä jos toinenkin purtavaksi salaisuuksia kaivellessaan. 

Miksi mies oli ottanut rannekellon mukaansa? Oliko hän niitä miehiä, jotka eivät koskaan ottaneet sitä pois kädestään? Vaimo oli kuitenki pyynnöstä etsinyt sitä. Pikainen haku internetissä oli kertonut, ettei kyseinen kellomerkki ollut kovin kallis, jollei sitten kyseessä ollut kultakello. 

Rui Santos nojautui tuolissaan taaksepäin ja nosti jalat pöydälle. Hän tuijotti rannalla käynnin jälkeen kiillotettujen nahkakenkien kärkiä. Miksi kengät tehtiin niin suipoiksi? Jalkaterähän oli leveä. Miksi ihmiset pakotettiin ahtamaan jalkansa liian kapeisiin ja epämukaviin kenkiin, joissa isovarvas ei mahtunut olemaan suorassa? Hän huokaisi.

Miksi hän ei halunnut uskoa, että suomalaistaiteilija oli kadonnut mereen?

Kirjan miinus on se, että se on liian lyhyt. Tai vaihtoehtoisesti se, että Piaa ja Rafaelia on liikaa suhteessa Rui Santosiin. Olisi ollut kiva lukea enemmän tapahtumista poliisiasemalla, nyt tuntuu siltä että tapahtumat etenevät harvakseltaan muutamalla haastattelulla. Välillä ihan unohtuu, että kyseessä on Rui Santos - sarjan kirja, tai dekkari / trilleri. Vaikka Pikijokien parisuhde-elämä on tärkeä motivaattori tapahtumakululle, olisi sitä voinut olla vähemmän. 

Patrakan vahvuus on ihmisten kuvaaminen. Hän osaa piirtää tarkkoja muotokuvia varsin vähäisestäkin materiaalista. Voi olla, että henkilöhahmo esiintyy vain muutaman lyhyen kerran, ehkä vain yhdesti tai kahdeksi, silti hän tuntuu elävältä ja todelliselta. Lukijana on helppo sujahtaa mukaan tapahtumiin, olla osa tapahtumapaikkaa, istua kahvilan sivupöydässä tai poliisilaitoksella jonkun huoneen nurkassa. 

En tiedä, millainen Portugalin sää keskimäärin on, tätä sarjaa lukemalla tuntuu että siellä on aina kaunista ja lämmintä. Joskus tuulee niin että meri myrskyää. Patrakka kuvaa paitsi ihmisiä myös paikkoja ja asioita hyvin kouriintuntuvasti. Lukiessa alkoi tehdä mieli sämpylöitä ja appelsiinimehua, ja mennä kävelemään hiekkarannalle. 

On mielenkiintoista nähdä, montako osaa sarja saa. En usko sen päättyvän tähän kolmanteen kirjaan, Rui Santosissa kumppaneineen on ehdottomasti ainesta vielä ainakin muutamaan tarinaan. 

Syyllisyyden ranta on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta