keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Hideo Yokoyama: 64

Hideo Yokoyama: 64
Japaninkielinen alkuteos Rokyon 64 (2012)
Suomentanut Markus Mäkinen
Kansi Satu Kontinen
Bazar 2019
764 s.






Jaaha. Mitäpä tästä järkäleestä sanoisin? On aika hämmentynyt fiilis. Ensimmäiset 80 sivua luin vähän kakistellen, miettien että tapahtuuko tässä mitään ja jaksanko lukea. Sitten kirja jäi sivuun. Uusin lainaa monta kertaa, kunnes nyt totesin että alkaa olla aika palauttaa se kirjastoon. Jospa lukisin vähän lisää? Ja hittolainen, sitten pitikin lukea hiki hatussa loppuun asti. En tiedä olisiko niin tapahtunut, jos olisin jatkanut lukemista kuukausia sitten, vai itikö lukusiemen tauon aikana. 

Tarina on hitaahkosti etenevä. Päähenkilö Mikami on heitetty pihalle rikosjaostosta ja hän on päätynyt viestintätoimiston päälliköksi. Toimessaan hän törmää Amamiyan perheeseen, samaan johon liittyvää rikosta hän on ollut tutkimassa 14 vuotta aiemmin. Lapsen sieppaus, tapaus 64 ei ole jättänyt ketään rauhaan, ja nyt se nousee taas pintaan. Mikami päättää selvittää, miksi poliisi epäonnistui tuolloin sieppaajan henkilöllisyyden selvittämisessä. Työ ei ole helppo, sillä vaikenemisen kulttuuri on vahva. Samaan aikaan toisella rintamalla käydään valtataistelua toimittajien kanssa siitä, tiedotetaanko asioista anonyymisti vai henkilöiden nimillä. 

Q:n poliisiaseman päällikön virka-asunto. Hän oli painanut mieleensä poliisilinjan puhelinnumeron. Tätä työtä ei voinut hoitaa myös puhelimessa, vaan sen pystyi hoitamaan vain ja ainoastaan puhelimessa, hän mietti. Yllätyshyökkäys korviin. Hän virittäisi Urushibaralle ansan ja ravistelisi tästä tiedot ulos. Urushibara oli jo tottunut istumaan poliisiaseman päällikön paikalla, mutta alkujaan hän oli raskaan sarjan rikostutkija ja hänen vaistonsa olivat veitsenterävät. Jos Mikami lähestyisi häntä kasvokkain, kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen prosentin varmuudella Urushibara osaisi päätellä, kuinka vähän Mikami todella tiesi. Mutta puhelimessa... 

Luin kirjaa kiinnostuneena, mutta samalla tuskastuneena. Ihmisiä on hurja määrä, lisäksi on jaoksia ja toimistoja ja prefektuureja. Ehkä henkilöluettelo olisi ollut paikallaan. Onneksi tarinan ytimessä on riittävän pieni määrä ihmisiä, jotta heidän nimensä pysyvät mielessä. Hämmentävää on myös se, että ihmisistä puhutaan sukunimellä. Samalla sivulla voi olla kaksi Amamiyaa, jotka tekevät ihan eri asioita. Täytyy hoksata että ahaa, jälkimmäinen nimi onkin etunimi. Kummastelin myös aikaa; Mikami sanoo pariin otteeseen olevansa 46-vuotias, mutta melkein samalla hengenvedolla kertoo olleensa rikostutkija 28 vuotta. Eli hän on aloittanut rikostutkijana viimeistään 18-vuotiaana, huomioiden että hänet on siirretty nykyhetkeä vuotta aiemmin viestintätoimistoon. 

Päällimmäinen tunne on kummastus: mikä ihme tässä kiinnosti niin että luin vauhdilla loppuun? Kun eihän tässä varsinaisesti tapahdu mitään! Muutama action-vaihe on, mutta muuten on monenlaista pohdintaa ja kinastelua, usein myös samojen asioiden vatvomista eri henkilöiden kanssa. Unohtamatta jaosten ynnä muiden keskinäistä kiistelyä. En osaa selittää asiaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria". Japani on minulle melkeinpä täysin vieras. Jonkinlainen käsitys on kunnian ja häpeän kulttuurista, mutta siinä kaikki. Ehkä se koukuttava tekijä olikin nimenomaan vieraus? 

64:n ovat lukeneet myös Elegia (englanniksi) ja Kirjaluotsi.


2 kommenttia:

  1. Minähän kiinnostuin aluksi, kun kuulin tästä kirjasta. Mutta sitten tajusin, miten paksu opus on kysymyksessä - ja minulle 500 sivuakin on jo melkoinen uroteko!! Jos tapahtumat vielä etenevät hitaasti ja henkilöistä menee sekaisin, niin apua... Muutenhan minua kyllä kiinnostaisi lukea japanilaisia kirjoja. Jännä kyllä, että mikä oli se jokin, joka sai sinut kuitenkin lukemaan tämän loppuun asti - ja vielä kiinnostuneena :) Jotain siinä siis täytyi olla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain siinä oli, vieläkin on tosi vaikea hahmottaa että mitä! :) Sivumäärä on kyllä hurja, muistan lainanneeni tämän vähän pelonsekaisin tuntein. Varsinkin kun fonttikoko ei ole erityisen väljä, niin ei ole ollenkaan niin "helppolukuinen" kuin vaikkapa Lucinda Rileyn tai Kate Mortonin kirjat.

      Poista