tiistai 10. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 9. Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides: Hiljainen potilas
Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient (2019)
Suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 s.








Suhtaudun aina hieman pelokkaasti - tai ainakin epäilevästi - kirjoihin, joiden kannessa on toisen kirjailijan antamat kehut. Kuten tässä A. J. Finnin ”täydellinen trilleri”. Välillä kun on niin että kirjan lopussa kiitetään kyseiset kehut antanutta kirjailijaa avusta käsikirjoitusvaiheessa. Lisäksi olen huomannut, että monet piinaavan jännittäväksi luonnehditut trillerit ovat varsin usein hidastempoisia, suorastaan tylsiä. Hiljainen potilas onnistui kuitenkin tekemään vaikutuksen.

Tarinaa kertoo psykoterapeutti Theo Faber. Hän kiinnostuu erityisen paljon tapauksessa, jossa aviomiehensä murhasta syytetty ja tuomittu taiteilija Alicia Berenson lakkaa puhumasta. Miksi näin kävi? Kun Berensonia hoitavassa laitoksessa avautuu työpaikka, Faber hakee ja pääsee sinne. Hän on päättänyt murtaa vaikenemisen muurin ja saada selville, mitä murhailtana todella tapahtui. Hän suuntaa kohti päämääräänsä varsin suoraviivaisesti, suorastaan jyräämällä. Mitä ikinä Berensonille on syötetty lääkkeenä, mitä ikinä hänelle on käytetty terapiamuotoina, Faber haluaa muutoksia. Muut lääkärit tuntevat olonsa ristiriitaiseksi, osa suhtautuu hänen toimiinsa myönteisesti ja osa vastustaen. Tavoite on hyvä, mutta kuinka pitkälle voidaan mennä yrityksissä saada Berenson puhumaan?

Alicia oli kuitenkin ollut niin pahasti peloissaan, että oli pyytänyt Barbielta apua - ja myöhemmin myös Gabrielilta. Mitä hän oli tehnyt sen jälkeen? Oliko hän ehkä kertonut huolistaan vielä muillekin? Se asia minun oli selvitettävä.

Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan, mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.

Värähdin kylmästä - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.

Tarinaa seurataan paitsi Faberin kertomana myös Berensonin päiväkirjojen kautta. Lukija saa tietää asioiden kulun ennen Faberia, mutta siitä huolimatta loppuun riittää yllätyksiä. Pidän päiväkirjamerkinnöistä, mielestäni on tärkeää että tarinasta nähdään myös Berensonin puoli. Kirjoitettuna se toimii ehkä jopa paremmin, kuin jos hän puhuisi asioista.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä käy kohtaan 40, ”kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia”. On ankeaa lapsuutta, narsismia, rajatilapersoonallisuutta, pakkomielteitä. Välillä lukiessa jää miettimään, ketkä tässä ovatkaan enemmän järkkyneitä mieleltään, hoitolaitoksen lääkärit vai potilaat. Itselleni jäi laitoksen toiminnasta enemmän ahdistunut olo kuin toiveikkuus siitä, että mielenterveysongelmaiset parantuvat.

2 kommenttia:

  1. Samoin aprikoinnein: mitä jää jäljelle, kun kehukuorrutus kaavitaan pois tartuin tähän uutukaiseen.
    Ja olihan toki tarjolla koko kattaus niitä pakollisia palikoita ihmissuhdekiemuroinen ja traumoineen, mutta kokonaisuudesta kuoriutui mielenkiintoisia kysymyksiä: missä mukana kantamamme räjähdyspanoksen laukaisinpiste tulee vastaan? Kuka tai mikä liipasinta painaa?  Mikä on se korsi, joka kulloinkin katkaisee kamelin selän?

    Tervetullut ja varmaotteisen oloinen lisä dekkaririntaamaan. Varsin mielenkiintoista nähdä, mille urille jatko suuntautuu.

    VastaaPoista
  2. Katsoin jo että löytyykö kirjastosta lisää Michaelidesin kirjoja, ei vielä. Jos hän kirjoittaa lisää niin olen samaa mieltä kanssasi, kiinnostavaa nähdä mitä sieltä on tulossa.

    VastaaPoista