"Kaduille oli satanut ohut kerros lunta. Katulyhtyjen lepattavassa valossa se näytti kaupungin ylle hetkeksi sirotellulta hohtavalta hiekalta." Riikka Stewenin esikoisromaani Niin kauan kuin rakastat (Teos 2011) alkaa silmien eteen piirtyvällä kuvauksella. Ensimmäinen lause tempaa mukaan kahdessa eri ajassa kulkevalle kiehtovalle matkalle etsimään mystiselle taideteokselle alkuperää. Tarinan kaikki osat ovat periaatteessa kohdallaan: on jännitystä, menneisyyden traumoja, pahoja aikeita ja aavistus romantiikkaa.
Mutta mutta mutta... Ongelmana ovat päähenkilöt. Joko niitä ei ole tai niitä on liikaa. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt, myös muiden muistoissa vilahtavat, on esitelty ennen prologia muutamalla sanalla. Sen enempää heistä ei irtoakaan. Henkilöiden väliset kytkökset paljastuvat yllättäen, ja ne ohitetaan nopeasti. Henkilöt jäävät etäisiksi, koska Iristä lukuunottamatta heillä ei ole yksityiselämää. Kaikki, mitä he sanovat ja tekevät, liittyy taideteoksen arvoituksen selvittämiseen. Heillä on vain työ, ei muuta.
Stewenin kirjassa minua ärsyttää sama asia kuin muissakin oppineiden teoksissa. Henkilöt ovat korkeasti koulutettuja tai ainakin he opiskelevat yliopistossa. He pukeutuvat erittäin tyylikkäästi ja tuntevat kaikki alueet kirjallisuudesta musiikkiin ja kulttuurihistoriaan. Käsitteet täytyy selittää lukijoille, mikä tekee tekstiin outoja vivahteita. Stewenin kirjassa esimerkiksi professori Jonathan selittää entiselle oppilaalleen, taiteilija Miriamille mikä on sfumato eli valohämy. Lukijalle tulee vaikutelma lässytyksestä; tottahan taiteilija tuntee taidehistorialliset käsitteet, ei niitä tarvitse hänelle rautalangasta vääntää.
Minulla on korkeakoulututkinto, mutta en silti halua pukeutua täydellisesti istuviin kermanvärisiin jakku- tai housupukuihin. Viileän asiallisia kirjallisuustieteilijöitä, taidehistorioitsijoita ja muita vastaavia on jo riittämiin. Oranssissa mekossani haluan näyttää satuprinsessalta!