Vähän vinossa

Maailmassa ja ihmisissä on paljon kummallisia asioita. Niitä hämmästelläkseen ei tarvitse tuhlata sanoja, vaan pienillä lauseilla voi tuoda esiin outouksia. Jotkut tarvitsevat yhden asian läpikäymiseen paksun romaanin, toisille riittää sivu tai kaksi. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu Raisa Lardot. Uutuusteos Jotain häikkää (Schildts 2011) nostaa arkiset asiat esiin oudossa valossa.

Jotain häikkää on näennäisen kevyt: kirja on pienikokoinen ja ohuehko. Sisältö on kuitenkin painava. Lardot on kirjoittanut 65 kuvausta ihmisten välisistä suhteista. Lyhimmät luvut ovat puolen sivun pituisia, pisimmät kolmesivuisia. Kaikki ovat kuitenkin hämmästyttävän tarkkoja, osuvia analyysejä ihmisten asenteista ja pettymyksistä, tunteista ja toiveista.

Miehen pyjamasta tipahtelivat napit yksi kerrallaan. Lopulta oli jäljellä enää vain yksi nappi pitämässä pyjamaa edes jotenkuten aloillaan. Surullista, mutta minkä mahtoi. Itse asiassa, mies virkahti kerran kuin ohimennen, itse asiassa sinä voisit ommella pudonneet napit takaisin paikoilleen. Nainen hämmästyi. Ikinä hän ei olisi tullut sitä itse ajatelleeksi. 

Kuvaukset tai tarinat muistuttavat, että itsensä ja toisen voi yllättää pitkänkin tuttavuuden jälkeen. Omia toimintatapoja ja asenteita on syytä kyseenalaistaa, koska pienillä muutoksilla voi saada paljon hyvää aikaan. Välillä elämä on kovaa, mutta ilon voi löytää pienistä asioista, pienillä teoilla. Pieni on kaunista, ja pienellä liikkeellä maailma oikenee.

Pappaenergiaa!

Lukemisharrastus on jäänyt vähemmälle viimeisen kuukauden aikana. Syynä on ollut muutto ja etenkin muutaman sadan kirjan siirto yksiöstä toiseen yksiöön. Kuljetus ei ollut ongelma vaan se, miten sijoitella kirjat. Runoja on vähän, käännettyä proosaa paljon. Kirpputoreilta haalittuja vanhoja kirjoja on kohtalaisesti, tietokirjoja paljon. Jonkinlainen epäselvä ja väljä teemoitus on tehty, ja ensimmäistä kertaa kirjani ovat aakkosjärjestyksessä. Vaikeudet lisääntyvät samaan tahtiin kirjamäärän kasvamisen kanssa. Onneksi on kirjasto, josta saa uusiakin kirjoja nopealla aikataululla luettavakseen ettei kaikkea tarvitse ostaa.


Muuttotouhuissa olisin tarvinnut tyttöversion siitä energiasta, joka Allan Karlssonilla on kirjassa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (WSOY 2011). Jonas Jonasson on luonut hervottoman hauskan tyypin, jolle ikä on kolminumeroiseksi muututtuaan pikkuinen hidaste, ei sen enempää.

Karlssonin seikkailijaluonne ei sopeudu vanhainkotiin, minkä vuoksi hän päättää karata juuri ennen satavuotisjuhliaan. Sattumalta hän varastaa rosvojen laukun, ja hurja seikkailu on alkanut. Karlsson itse ei piittaa vähääkään, hän on kokenut elämässään vaikka mitä. Jonasson on jakanut tekstin niin, että nykyhetki vuorottelee menneen kanssa. Lukija seuraa rinnakkain nykyajan muutaman päivän seikkailua ja edeltävää vuosisataa. On ratkiriemukasta lukea Karlssonin osallisuudesta 1900-luvun merkittäviin tapahtumiin, etenkin kun ne on kerrottu humoristisesti. Atomipommin keksiminen,Vladivostokin polttaminen ja roistojen tappaminen vahingossa ovat pikkujuttuja, tärkeintä Karlssonille on säännöllinen viinaryyppy.

Allan vastasi, ettei aikonut palvella mitään järjestelmää mutta voisi antaa Julille pari vinkkiä, jos he tosiaan olivat juuttuneet paikoilleen atomipommiproblematiikassa. Ensin Allan kuitenkin halusi maistaa vielä lasillisen tuota votkaa, jonka nimeä ei osannut lausua edes selvin päin. 

Jonasson saa mainiosti kerittyä yhteen vuosisataisen maailmanhistorian ja yksittäisen papparaisen pitkän elämän. Mikä tärkeintä, hän on kirjoittanut kirjan loppuun eikä ole jättänyt itselleen mahdollisuutta takoa menestyshahmolla rahaa kirja toisensa jälkeen. Karlsson on kirjansa ansainnut, tässä se on ja hyvä niin.