Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua
Englanninkielinen alkuperäisteos Don't Turn Around (2012)
Suomentanut Inka Parpola
WSOY 2014
353 s.

Kukaan ei kaipaa sinua kertoo kahdesta yksinäisestä nuoresta. Noa on kiertänyt sijaisperheitä ja nuorisovankiloita sekä asunut kadulla, Peter puolestaan on rikkaasta perheestä mutta tulee heitetyksi ulos. Nuoret tuntevat toisensa nettimaailman nimimerkkeinä, mutta olosuhteiden pakosta tapaavat ja alkavat selvittää omituisia tapahtumia.

Noa on herännyt sairaalasta, tai pikemminkin paikasta joka on naamioitu sairaalaksi. Ympärillään aseistettuja vartijoita, rinnassaan siihen kuulumaton arpi, pää täynnä kysymyksiä. Paettuaan sairaalasta hän ei voi mennä kotiinsa. Tietokonetaitojensa avulla hän on luonut itselleen vaihtoehtoisen valheellisen identiteetin, mutta se osoittautuu jäljitetyksi. Minne tahansa Noa menee, aseistetut pukumiehet löytävät hänet.

Peter on rikkaasta ja menestyvästä perheestä, hänellä on autot ja laitteet ja kaikki mitä rahalla saa. Vanhempiaan hän ei silti juuri näe, ja hänen veljensä on kuollut PEMA-nimiseen hivuttavaan tautiin. Kun Peter penkoo isänsä työpapereita ja löytää sieltä vihjeitä mystisestä projektista, helvetti pääsee irti. Kotiin murtaudutaan ja hänen läppärinsä viedään. Kun hän käyttää julkisia tietokoneita selvittääkseen asiaa lisää, murtautujat löytävät hänet välittömästi. Mikä pahinta, hänen vanhempansa ovat asemiesten puolella ja käskevät hänen lopettaa tonkimisen. Kun hän ei sitä tee, hänen on lähdettävä.

Tietokonenerona Peter on perustanut /ALLIANCE/-nimisen salaisen nettiverkoston. Sen jäsenet auttavat toisiaan ja pyrkivät tuomaan erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia ja firmojen valheita julkisuuteen. Kun /ALLIANCE/ kaadetaan, Peter hermostuu. Hän ottaa yhteyden Noaan, ja yhdessä he alkavat selvittää, keitä aseistautuneet pukumiehet ovat ja miksi nämä jahtaavat heitä. Pian paljastuu heidän osuneen jonkin todella suuren ja todella hirvittävän jutun jäljille.

Mutta hänen turvallisuutensa riippui siitä, miten paljon he hänestä tiesivät. Oliko hänet vain umpimähkäisesti napattu kadulta, vai oliko häntä jäljitetty jo jonkin aikaa? He tiesivät hänen nimensä, mutta tiesivätkö he hänen kehittämästään feikkiperheestä ja siitä, missä hän asui? Pääsisivätkö he hänen kämppäänsä? Tiesivätkö he postilokerosta? He saattoivat hyvinkin norkoilla sen liepeillä tietäen, että hänen oli ennemmin tai myöhemmin pakko käydä siellä.

Hänen ei oikeastaan tehnyt enää mieli katsoa itseään koskevaa tiedostoa, mutta kaikki heidän hänestä tietämänsä asiat todennäköisesti löytyisivät sieltä. Noa kiristeli hampaitaan. Hän pelkäsi löytävänsä jotain hirveää, mutta hän pakotti itsensä terästäytymään ja antoi mennä.

Takakannessa kirja mainitaan teknojännäriksi, mikä onkin osuva määritelmä. Nuoret ovat tehneet ja tekevät yhä enemmän teknologian, etenkin internetin avulla. He osaavat luoda virtuaalitodellisuuksia ja murtautua nettisivuille peittäen jälkensä. Vastassa on kuitenkin vähintään yhtä osaavia aikuisia, erona se että aikuisilla on aseet minkä vuoksi nuoret joutuvat pakenemaan yhä uudelleen.

Kukaan ei kaipaa sinua iskee ajan hermoon kysymällä, keneen ja mihin voi luottaa. Ympäristö muuttuu enenevässä määrin kasvottomaksi ja yhteydenpito siirtyy koko ajan enemmän sähköiseen muotoon. Kilpailu on kovaa, ja sivuun on helppo joutua jos jää järjestelmän ulkopuolelle. Samalla kyseessä on myös alati jatkuva taistelu rahan, maineen ja vallan sekä etiikan välillä.

En löytänyt mainintaa siitä, että kirja olisi sarjan avausosa. Kiitoksissa kirjailija puhuu seuraavasta kirjasta, mutta ei kerro onko kyse Noasta ja Peteristä vai jostain muusta. Kirjan loppu on sellainen, että jatkoa voisi olla odotettavissa. Toivon, että lisää tulee. 

SuviSirkku Talas (toim.): Rakas äitini!

SuviSirkku Talas (toim.): Rakas äitini!: Armas, Eero, Arvid ja Kasper Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen kirjeitä äidilleen Elisabeth Järnefeltille
Karisto 2014
555 s.

Järnefeltin sisarukset ovat olleet poikkeuksellisen merkittävä tekijä Suomen kulttuurihistoriassa 1900-luvun taitteen molemmin puolin. On kiinnostavaa ja toisaalta vähän jännittävääkin, kuinka lahjakkaita he kaikki olivat, ja myös kuinka monella eri taiteenalalla he vaikuttivat. Myös heidän laaja ystävä- ja tuttavapiirinsä on antanut panoksensa maan taiteelliseen elämään.

SuviSirkku Talas on tehnyt kaikinpuolin suuren työn kootessaan kansiin sisarusten kirjeitä äidilleen. Kirjeissä välittyy lasten kasvu vanhemmuuteen ja isovanhemmuuteen, heidän terveydelliset ja taloudelliset huolensa sekä välittäminen niin äidistä kuin sisaruksista ja näiden jälkeläisistä.

Kirjan paras anti on juurikin kirjeiden arkipäiväisyydessä. Suuriin tapahtumiin - esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan alkuun ja Tukholman olympialaisiin - viitataan vain lauseella tai parilla, ja useimmiten niin että tarkan selityksen on laittanut Talas alaviitteeseen. Sen sijaan esimerkiksi Elisabethin lastenlasten kasvusta ja kuulumisista kerrotaan hyvinkin usein ja tarkasti. Aino Sibelius kuvaa tarkkaan myöskin moninaisia ompelutöitään, ruuanlaittoaan ja kasvimaansa hoitoa.

Kuten Anna J. on sinulle kertonut olen nyt sitoutunut 5 vuodeksi eteenpäin hyvillä ehdoilla. Ei enää mene kahtakaan vuotta niin pääsen veloista ja sitten rupean säästämään vähintäin 10.000 vuodessa ja niinpä vihdoin viimeinkin pääsen viheriäiselle oksalle. 

Siis tehkää nopea päätös ja ilmottakaa milloin tulette. Kasper aikoi kesällä käydä, kyllä minä häntä sitten retkeilytän. Olympialaisia pelejä katsotaan. Ehkä sinäkin tahtoisit kesällä tulla, sinä kun aina olet ollut niin intresseerattu boxningissta ja potkupallosta.

(Armas Järnefeltin kirjeestä Elisabeth Järnefeltille 21.1.1912.)

Kuten sitaatista näkyy, kirjeistä käy ilmi monia hauskoja ja yllättäviä seikkoja. Tammikuussa 1912 Elisabeth on täyttänyt 73 vuotta, ja hänellä on liuta lapsia, lastenlapsia ja lastenlasten lapsia. Kukapa olisi arvannut hänen olleen kiinnostunut "boxningissta ja potkupallosta"!

Kirja on erittäin kiinnostava, se kuvaa paitsi Suomen jonkin verran myös Euroopan oloja. Järnefeltit ja Aino Sibelius matkustelivat paljon ja asuivat sekä matkustelivat useissa maissa. En tiedä johtuuko se "kohteiden" reissaamisesta vai kirjeiden pirstaleisuudesta mutta välillä minun oli vaikea seurata, kuka missäkin menee. Kirjeitä on lähetetty ja vastaanotettu todella monissa eri paikoissa, ja usein tarkempi tieto on laitettu alaviitteeseen tyyliin "nejane viettivät kesää paikassa x" tai "sejase oli matkustanut paikkaan x". Ehkä olisi ollut selkeämpää, mikäli mukana olisi ollut Elisabeth Järnefeltin kirjeitä lapsilleen, nyt hänen kirjeitään lainataan vain muutamissa alaviitteissä. Samoin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin sisarusten kirjeitä toisilleen. Jos kaikki kaipaamani olisi ollut mukana, kirjasta olisi tullut tietenkin hirvittävän laaja. Toisaalta se kattaa ajallisesti 50 vuotta, joten ehkä sen olisi voinut jakaa kahteen niteeseen. Toki se toimii mainiosti nykyisessä muodossaankin antaen lisävalaistusta yhteen merkittävimmistä kotimaisista perheistä.  

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo
Englanninkielinen alkuperäistoes House of Secrets (2013)
Kuvitus Greg Call
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2014

Hurjien tarinoiden talo esitellään uskomattomana ja hurjana, seikkailuntäyteisenä fantasiana. Sitä se on, mutta huumorilla kuorrutettuna. Jokaisella sivulla on sanottu tai tehty jotain hupaisaa, niin että jännittävät tapahtumat eivät muutu pelottaviksi.

Brendan, Cordelia ja Eleanor Walker vanhempineen muuttavat unelmataloon. Talo on suuri, idyllinen ja hinnaltaan huomattavan edullinen. Lapset epäilevät, voiko niin hyvä olla totta. Jo ensivierailulla talossa ja pihalla tapahtuu kummia, asioita jotka lapset ohittavat harhanäkyinä tai muistivirheinä. Kuitenkin vain pari viikkoa myöhemmin, perheen juuri asetuttua taloksi, tapahtumat rysähtävät päälle täydellä voimalla.

Talo on aiemmin ollut kirjailija Denver Kristoffin omistama. Kristoffin tytär Delia tunkeutuu taloon, esittäytyy karmeaksi Tuulinoidaksi ja siirtää lapset osaksi isänsä kirjojen tapahtumia. Lapset ovat nokkelia eikä heillä kestä kauaa, ennen kuin he hoksaavat mistä on kyse. He löytävät kolme kirjaa, joiden tapahtumat vaikuttavat tutuilta. Samalla he saavat vihiä siitä, mitä on vielä edessä. Hämmennystä aiheuttaa se, että eri kirjojen hahmot ja juonet sekoittuvat toisiinsa. Lisäksi heillä on kirjoihin liittymätön tehtävä: heidän on löydettävä ja toimitettava Tuulinoidalle Tuhon ja tahdon kirja, sillä vasta kirjan saatuaan noita palauttaa lapset heidän omaan elämäänsä, uuteen kotiin vanhempien kanssa.

Kolossin musta tukka ulottui harteille, jotka olivat rekka-auton kokoiset. Ei näyttänyt siltä, että hän kaljuuntuisi vielä pitkään aikaan. (Mutta jos he olisivat katsoneet hänen päälakeaan suoraan yläpuolelta, he olisivat erottaneet karusellimäisen kaljun pälven.) Hänen hiuksissaan oli siellä täällä isoja valkoisia hitusia, kuin jättimäisiä lumihiutaleita.

"Hyi! Hänellä on hilsettä", Brendan sanoi otsa rypyssä. "Hiutaleet ovat minun pääni kokoisia."

Kolossin tuuhea tukka peitti hänen kasvonsa suurimmaksi osaksi näkyvistä, mutta he erottivat mustat kulmakarvat, leveän kolmiomaisen nenän ja järjettömän paksut huulet. Hän todellakin muistutti mammuttimaista Mick Jaggeria. 

"Mistä tuo kamala haju tulee?" Cordelia kysyi ja painoi käden nenälleen ja suulleen.

"Hänen hiestään", Eleanor vastasi.

"Hän haisee kuin lehtori Benjamin, joka opetti minulle kolmannella luokalla luonnontieteitä", Brendan sanoi. "Hän oli allerginen suihkuille."

Kirja on fantasia- ja jännitysgenreen erittäin kepeä mutta samalla se on hyvin helppolukuinen. Tapahtumia on valtavasti ja ne etenevät hirmuista vauhtia, joten mitään syvällisempää sanomaa on turha hakea. Tiukkoja tilanteita tulee liukuhihnalta, eivätkä lapset edes ehdi niitä säikähtää kun he jo selvittävät ne ja odottavat mitä seuraavaksi. Se minua häiritsi; johtuneeko runsaasta huumorista vai mistä, mutta lapset eivät todellakaan tunnu pelästyvän mistään, vaikka he kohtaavat niin sotureita kuin merirosvojakin. Lisäksi he tietävät ja osaavat kaiken vaadittavan, aina haavan ompelemista myöten!

Hurjien tarinoiden talo voi olla alakoululaisten mielestä kiva kirja, mutta aikuislukija ei siitä kyllä saa mitään irti. Minulle jäi sellainen olo, että aineksia on ollut vaikka mihin mutta toteutus ontuu pahasti. Voi tietysti olla, että käsikirjoittaja Vizzini ja muun muassa Harry Potter - elokuvien ohjaajana tunnettu Columbus ovat suunnitelleet tarinan suoraan valkokankaalle, jolloin visuaalisuus ja vauhti korostuvat kun taas rivien välissä ei ole mitään.

Kaupunkilomalla: helteinen Praha

Myyrä! Suosittu ihana tsekkiläinen lastenkirjahahmo.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tein pidemmän matkan kesälomalla. Aiemmat ulkomaanreissut ovat olleet pitkiä viikonloppuja tai juoksuristeilyjä. Ystäväni kanssa puhuimme jo talvella, että mennään kesällä jonnekin. Vaihtoehtoja oli useita, Prahan ohella ainakin Lontoo, Barcelona, Krakova, Wien, Reykjavik ja Istanbul. Reissu varattiin kuitenkin vasta pari viikkoa ennen lähtöä, ja voittajaksi selvisi Praha. Hinta oli edullinen, kahden hengen edestakaiset lennot Finnairilla + neljä yötä neljän tähden hotellissa maksoivat 300 €/henkilö.

Saavuimme Prahaan illalla maanantaina 14.7. Lentokentältä otimme taksin, noin 20 km:n matka maksoi 700 korunaa eli noin 28 €. Hotellimme oli siisti ja viihtyisä Assenzio Prague Wenzigowa-kadulla. Ainakin ensimmäisessä kerroksessa huoneet olivat tilavia ja ilmastoituja, sängyt olivat leveitä ja kylpyhuoneessa oli amme. Kylpy tosin jäi ottamatta; koko viikon päivälämpötila oli noin 28 astetta ja öisinkin parikymmentä.

Olimme hotellilla iltayhdeksän aikaan. Jätimme laukut huoneeseen ja lähdimme liki samantien kohti keskustaan. Kävelymatkaa turismin keskipisteeseen eli Kaarlensillalle ja sen lähiympäristöön oli parisen kilometriä.

Astronominen kello yöllä ja päivällä.

Praha on hieno kaupunki myös pimeän aikaan. Maanantai-iltana suuntasimme Astronimiselle kellolle ja siitä Kaarlensillalle ja edelleen Vltava-joen toiselle puolelle. Sillan kupeessa oli turisteja liikkeellä mutta sen verran vähän että liikkuminen oli helppoa ja nopeaa. Jännä ilmiö oli se, että ylitettyämme joen kadut olivat likimain tyhjiä. Kävelimme Vltavan rantaa pitkin kohti etelää, poispäin Prahan linnasta. Kohtasimme muita ihmisiä vain satunnaisesti. Vaikka katulyhdyt paloivat, saimme ihastella tähtitaivasta sekä myös nousevien ja laskeutuvien lentokoneiden valoja.

Vesimyllyn varjo Vltavan rannalla.

Tiistaina vietimme turistipäivää. Kävimme uudestaan Astronomisen kellon luona ja katsoimme tasatuntinäytöksen. Se oli hienoinen pettymys. Kellotornissa on luukkuja, jotka aukeavat ja niissä pyörähtää pyhimyspatsaita. Esitys on hyvin lyhyt eikä apostoleita sekä ehdi että voi nähdä kunnolla; ne ovat pieniä eivätkä liiku tornin ulkopuolelle. Kellotornilta kävelimme Kaarlensillalle ja sen yli Prahan linnan luo. Sinne onkin aikamoinen kipuaminen, matka on lähes kokonaan ylämäkeä. Välillä poikkesimme houkuttelevan näkösissä putiikeissa vähän levähtämässä:

Tämä ei ole museo vaan karkkikauppa.

Linnalle saavuttuamme kiertelimme pihalla ja katselimme linnaa ulkopuolelta. Satuimme paikalle vahdinvaihdon aikaan. Säälin kovasti vahteja, jotka joutuvat seisomaan pitkähihaisessa ja -lahkeisessa puvussa ja hattu päässä suorassa auringonpaisteessa. Toivottavasti vuorot eivät ole kovin pitkiä...

Kolmannella linnapihalla on Pyhän Vituksen katedraali näyttävine uusgoottilaisinen julkisivuineen. Katedraali katsastettiin myös sisältä. Etenkin lasimaalaukset ovat upeita, harmi vaan että kirkon tunnelma ja yksityiskohdat eivät välity kunnolla valokuvissa.

Linnalta suuntasimme Josefoviin eli juutalaisalueelle. Pienellä budjetilla matkaavina emme menneet maksullisiin kohteisiin vaan katselimme rakennuksia vain ulkopuolelta. Välillä harmittelin mukulakivikatuja; olisin halunnut katsella niska kenossa rakennuksia katonrajaan asti mutta aika usein piti katsella jalkoihin jos halusi pysyä varmasti pystyssä. Juutalaisalueella söimme ravintolassa, jonka nimeä en harmikseni muista enkä sitä löytänyt vaikka yritin etsiä netistä. Jos joku tunnistaa terassin niin voisi olla ystävällinen ja kertoa paikan nimen. Söin siellä elämäni parhaan salaatin, siinä oli punertavan salaatin lisäkkeinä sinihomejuustoa, pekonia, rusinoita, päärynänpaloja ja saksanpähkinöitä, kaikkia paljon! Hintakin oli varsin kohdallaan, kolmen henkilön salaattiannokset ruokajuomineen maksoivat n. 30 €.

Yksityiskohta parhaan ruokapaikan terassilta.

Keskiviikko oli ostospäivä. Matkustimme metrolla vihreän linjan pääteasemalle Depo Hostivariin, puolitoista tuntia voimassa oleva metrolippu maksaa reilun euron per naama. Metroasemalta on ilmainen bussikuljetus Fashion Arena Outletiin, bussi kulkee kumpaankin suuntaan puolen tunnin välein, matka kestää kymmenisen minuuttia. Fashion Arenalla on kymmeniä kauppoja: urheiluliikkeitä, vaatekauppoja, sisustusliikkeitä, keittiötarvikkeita, lastentarvikkeita, kenkiä ja laukkuja, alusvaatteita, suklaata... Ostosalue osoittautui aika suureksi pettymykseksi hintojen vuoksi. Adidaksen kauppa oli ainoa halpa, siellä oli outlet-hintojen lisäksi runsaasti tuotteita alennettuna. (Ostin paljasjalkakengät n. 17 €:lla.) Etenkin urheilukaupoissa normaalihinnat olivat samaa tasoa kuin Suomessa alennusmyynneissä.

Ostosalueelta matkasimme metrolla keskustaan ja sieltä raitiovaunulla hotellin lähelle. Tunnustan että raitiovaunussa matkustimme pummilla, vahingossa tosin. Seisoimme kuljettajan oven luona lompakko kädessä valmiina ostamaan liput. Ilmeisesti ratikoissa lippuja ei voi ostaa kuljettajalta, ainakaan tämä kuski ei avannut ovea. Menimme vaunuun keskiovesta ja suuntasimme kohti kuljettajaa, mutta koppi oli tiukasti lukittu. Toivoimme siis että emme jää kiinni, emmekä jääneet :)

Ratikkapysäkki oli parinsadan metrin päässä hotellista, ikävä kyllä kamalan mäen alla... Ylös olisi päässyt "virallista" tietä pitkin mutta olimme väsyneitä emmekä jaksaneet kiertää yhtään, joten kiipesimme rinnettä ylös:

Oli siitä muutkin oikaisseet, selvä polku näkyvissä...

Torstaina teimme päiväretken Prahan ulkopuolelle Kutná Horaan. Välimatka on 75 km, junalla matka kestää tunnin kumpaankin suuntaan. Kahden hengen edestakainen junalippu maksoi 359 korunaa eli n. 16 €. Lippu kannattaa ottaa välille Praha - Kutná Hora Mesto, tällöin pääsee ilman eri maksua Kutná Horan keskustaan asti. Prahan juna pysähtyy päärautatieasemalle, jossa täytyy vaihtaa pikkujunaan. Jos haluaa mennä luukirkolle, se on ensimmäinen pysäkki, jos haluaa keskustaan niin se on toinen pysäkki. Me jäimme pois ensimmäisellä pysäkillä, koska luukirkko oli se mitä halusimme nähdä. Viralliselta nimeltään se on Kostnice Sedlec Ossuary. Pääsymaksu kirkkoon on 90 korunaa eli hieman alle 4 €. Junapysäkin ja kirkon välissä on turisti-info, josta saa kaupungin karttoja ja josta voi ostaa yksittäisiä tai yhteislippuja eri kirkkoihin.

Sedlecin luukirkko.

Kirkko on samaan aikaan kaunis ja karmiva. Paikalla on aiemmin ollut maineikas luostari, jonka hautausmaalle rikkaat halusivat tulla haudatuksi. Hautausmaata laajennettiin, kun rutto ja sodat tappoivat väkeä. Myöhemmin osa vainajista kaivettiin ylös, ja heidän luitaan käytettiin kappelin koristeluun. Arviolta 40000 ihmisen luita on käytetty näissä kiehtovissa mutta makaabereissa koristeissa.

Luukirkolta menimme bussilla Kutná Horan keskustaan, matka kesti varttitunnin ja maksoi noin euron. Vanhakaupunki on Unescon perintökohde. Siellä on muun muassa vaikuttava Pyhän Barbaran katedraali. Katedraalin ulkopuolella samoin kuin muutamassa muussa kohdassa katuun on upotettu kaupungin kartta, jonka kuvat näyttäisivät olevan satelliittikuvia. Emme seuranneet näitä karttoja vaan paperiversiota :) 

Kutná Hora.

Perjantai oli viimeinen päivämme. Ennen puoltapäivää kirjauduimme hotellista ulos, laukut saimme jättää hotellin Luggage roomiin lukkojen taakse. Lisäksi hotellin henkilökunta tilasi meille valmiiksi taksin lentokentälle illalla.

Väsyneet ja hiertyneet jalat eivät enää paljoa jaksaneet kuljettaa meitä. Emme jaksaneet lähteä Petrínin kukkulalle, vaikka se oli ollut suunnitelmissamme. Se olisi varmasti ollut kiva piknik-paikka! Kävimme parilla päiväoluella ja kiertelimme vielä vähän kauppoja. Sitten raahauduimme hotellille hakemaan laukut ja suuntaamaan kohti lentokenttää. Matkalla kauhistelin paikallista liikennekäyttäytymistä: kaistoja vaihdettiin surutta, vauhti oli kova ja turvavälit melkeinpä olemattomia. Pääsimme kuitenkin ehjänä kentälle ja kotimaahan :)

Loppuun vielä muutama vinkki - tai ehkä pikemminkin varoitus - Prahaan matkaavalle:

• Ravintoloissa kannattaa olla tarkkana. Kaikki muut kokemuksemme olivat onnistuneita, mutta viimeisenä päivänä mokasimme. Söimme keitot turistialueen ravintolassa (jonka nimeä en tietenkään kirjoittanut ylös tai kuvannut). Laskun tullessa yllätyimme: emme lukeneet ruokalistaa keittoja pidemmälle joten emme huomanneet, että jokaisen annoksen hintaan lisättiin 50 korunaa. Se luki pienellä painettuna listan viimeisellä sivulla. Keitto itsessään maksoi n. 160 korunaa joten hintaa tulikin neljännes lisää. 
• Varautukaa epäystävällisyyteen ja kieliongelmiin. Kaupoissa ja ravintoloissa tervehditään mutta hymyjä on harvassa. Sekä Prahassa että Kutná Horassa oli sama. Kaikissa paikoissa ei osata englantia. Muutamassa paikassa pyysimme jääpaloja veteen tai limsaan, vastaus saattoi olla "okay" mutta mitään ei tapahtunut. Pyyntö piti toistaa toiselle tarjoilijalle ennen kuin jäät tuotiin. Maineikkaassa Coyotes-baarissa kävimme drinkeillä happy hourin aikaan eli saimme kaksi samaa juomaa yhden hinnalla. Drinkit olivat hyvin erinäköisiä kuin Suomessa, esimerkiksi Sex on the Beach oli liki vastenmielisen värinen kun se oli sheikkerissä ravistettu. Toisena päivänä saimme pitkän odotuksen jälkeen drinkkilistan mutta kukaan ei tullut ottamaan tilausta, vaikka istuimme baaritiskiä vastapäätä. Monta tarjoilijaa kulki ohi mutta koska meihin ei edes vilkaistu niin lähdimme pois. Toisen baarin Pina Colada ei suinkaan ollut vaalen niin kuin Suomessa vaan keltainen, maku oli kuitenkin sama.
• Metrolaiturilla ja etenkin päärautatieaseman lähellä saa olla varovainen. Taskuvarkaita emme nähneet, mutta Muzeumin metropysäkillä liikkui epäsiisti mies tsekinkielinen paperilappu kädessä. Rautatieaseman ympäristössä, etenkin sen viereisessä puistossa, liikkuu paljon narkkareita ja osa piikittää ihan avoimesti.
• Rahaa kannattaa vaihtaa mahdollisuuksien mukaan vasta Prahassa. Suomessa lentokentällä yhdellä eurolla sai n. 24 korunaa, Prahan vaihtopisteissä enimmillään 27. Fashion Arenalla osa kaupoista hyväksyi eurot maksuvälineenä, vaihtoraha annettiin korunoissa. Monissa kaupoissa ja ravintoloissa voi maksaa luottokortilla, tämä kuitenkin kannattaa varmistaa etukäteen. 

Näkymä Prahan linnalta.

Näkymä Kaarlensillalta linnan suuntaan.

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä
Kuvat Natalia Baer ja Juha Reunanen
Kirjapaja 2014
156 s.

Baletin ystävänä odotin Vihmasen kirjan ilmestymistä kovasti. Yllätyin sisällöstä melko paljon, olin kuvitellut kirjan olevan kuvaus Vihmasen omasta tanssijanurasta ja hänen elämästään balettimaailmasta. Varpaille on sitä mutta myös paljon paljon muuta.

Pidin erityisesti siitä, että balettitanssijan urasta kerrotaan todella alusta, ihan ensimmäisistä tunneista, alkaen. On hellyyttävää lukea, miten lapsia tutustutetaan balettiin leikin kautta. Toisaalta tuntuu hurjalta lukea lajin vaatimuksista, siitä kuinka paljon työtä vaaditaan jo hyvin nuorilta. Koko ajan kuitenkin tuotiin esiin se, miten motivaatio työntekoon nousee lapsista ja nuorista itsestään. Faktahan on, että niin baletissa kuin missä tahansa muussakin harrastuksessa lapsi lopettaa jos kiinnostus ja innostus loppuvat.

Kirjassa kerrotaan koskettavasti nuorista tanssijoista, heidän matkastaan kohti unelma-ammattia. Erityisen hienoa on, että ääneen pääsevät tasaveroisesti sekä tytöt että pojat. Ammatin vaatimuksia, vartaloihannetta, minäkuvaa, syömisasioita, työllistymismahdollisuuksia ynnä muuta käsitellään kummankin sukupuolen näkökulmasta, ja nimenomaan niin että opiskelijat itse kertovat kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Nykytilanteen sekaan lomittuvat sujuvasti sekä Vihmasen omat että etenkin 1950-luvun ammattilaisten kokemukset.

Parhaimmillaan balettitunti toimii työpäivän päätteeksi lähes meditatiivisena hetkenä. Tiedän, miten tunti etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedän myös sen, että seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei kysy minulta mitään eikä pyydä mitään. Riittää, kun teen ne samat liikesarjat, jotka kaikki muutkin tekevät. Muuta ei tarvitse ajatella, ei juuri nyt. Voin pukea kaikki senhetkiset tunteeni liikesarjoihin, jotka ulospäin saattavat näyttää täysin tyyniltä. Joskus unohdun hetkeksi katselemaan salin ikkunasta kadulla kulkevaa liikennettä ja mainosvaloja. Ihmiset kulkevat autojen seassa toppatakit päällä kantaen kasseja. Jostain syystä koen juuri sillä hetkellä olevani vapaa siitä maailmasta, turvassa balettitunnilla. Minulla on tämä sali, tanko, peili ja lattia. Balettitunnin tuoksu. Ja ystävät. Balettitunti voi toisinaan olla kuin arkinen pieni retriitti. Palaan arkeen virkistyneenä ja helpottuneena. Elämä näyttää kauniilta. Tiedän, että jollekin toiselle jalkapallo, hiihtäminen tai judo voi toimia samalla tavalla. Minulle se on baletti.

Vaikka kirjassa tuodaan esiin baletin raadolliset puolet, nekin ovat suodattuneet intohimon läpi. Kaikesta paistaa läpi tanssijoiden omistautuneisuus, se miten he ovat valmiit kestämään kipua ja arvostelua. Ja jälleen kerran, etenkin miten pojat taistelevat tiensä homottelun, epäluulon ja vähättelyn läpi. Hurjan kiinnostavaa on lukea myös tekijöistä tanssijoiden taustalla; Vihmanen kertoo esimerkiksi suutarin ja fysioterapeutin tehtävistä.

Varpaille oli minulle ihana mutta samalla haikea lukukokemus. Kiinnostuin baletista vasta muutama vuosi sitten, enkä siis ole kokenut satubalettia tai muutakaan ballerinan elämää. Tavallaan kirja siis kertoo, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Samalla se kuitenkin on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä, jotka toteuttavat tai ovat jo toteuttaneet unelmansa. Unohtamatta sitä, mitä on elämä balettiuran jälkeen. 

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
Englanninkielinen alkuperäisteos The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry (2012)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
WSOY 2014
327 s.

Harold Fry on ehtinyt olla eläkkeellä  puoli vuotta saadessaan kirjeen entiseltä työkaveriltaan. Kirjeessä kuolemansairas Queenie Hennessy jättää jäähyväiset. Harold järkyttyy, vaikkei olekaan ollut Queenien kanssa yhteyksissä vuosikausiin. Hän ei tiedä, miten reagoisi. Vastauskirje on vaikea muotoilla, ja kun se lopulta on muotoiltu, postittaminen on vaikeaa.

Harold ei itsekään tiedä, miksi kävelee postilaatikoiden ohi. Hän kävelee eteenpäin ja lopulta tekee päätöksen: hän kävelee koko maan halki, aina sen pohjoisimpaan kolkkaan asti tapaamaan Queenietä. Vaikka tämä on kuolemaisillaan, Harold on vakuuttunut että Queenie elää niin kauan kuin hän on matkalla. Jalassaan kuluneet purjehduskengät ja ilman matkatavaroita hän aloittaa pitkän ja raskaan matkan. Matkalla hän tapaa valtavan joukon ihmisiä ja tuleepa hänen vaelluksestaan maanlaajuinen uutinenkin. Kaikki, mitä hän matkalla kohtaa ja miettii, muuttaa häntä hieman. Eikä pelkästään häntä vaan myös hänen vaimoaan Maureenia, joka hänen poissaollessaan käy läpi heidän elämäänsä ja tehtyjä virheitä. Harold hän tekee vaikutuksen oikeastaan kaikkiin, keitä matkalla tapaa.

Harold käveli pääteitä, maanteitä, kujia ja polkuja. Kompassin värisevä neula osoitti pohjoiseen, ja hän noudatti sen osoittamaa suuntaa. Hän kulki päivällä tai yöllä, miten milloinkin miellytti, kilometrin toisensa jälkeen. Jos rakot äityivät kipeiksi, hän pani niihin ilmastointiteippiä. Hän nukkui silloin, kun tunsi siihen tarvetta, ja nousi sitten taas kävelemään. Hän kulki tähtien alla ja kuun lempeässä loisteessa, kun se riippui taivaalla silmäripsen muotoisena ja puunrungot hohtivat kuin luut. Hän kulki tuulessa ja sateessa ja auringon valkaiseman taivaan alla. Haroldista tuntui, että hän oli koko ikänsä odottanut tätä vaellusta. Hän ei enää tiennyt, kuinka kauas oli ehtinyt, hän tiesi vain kulkevansa eteenpäin. Cotswoldin kalpea kiviaines muuttui Warwickshiren punatiileksi, ja maasto tasaantui Keski-Englannin tasangoksi. Kohottaessaan käden suulleen pyyhkäistäkseen pois kärpäsen Harold tunsi partansa kasvavan paksuina tukkoina. Queenie jäisi henkiin. Hän tiesi sen.

Ja silti kaikkein merkillisintä tässä kaikessa oli, että ohi ajava kuljettaja saattoi pikaisesti vilkaistessaan nähdä vanhan miehen paidassa ja solmiossa, ehkä purjehduskengissäkin, eikä hän silti nähnyt muuta kuin tienvartta kulkevan miehen. Se oli hyvin hullunkurista, ja Harold oli hyvin onnellinen, niin onnellinen, että hän tuntiessaan maan jalkojensa alla saattoi nauraa nauramistaan: kaikki oli niin yksinkertaista.

Tarinassa on kaikki edellytykset kliseisyyteen, mutta Joyce välttää sen taidokkaasti. Harold ei kulje Queenien luo riemusaatossa salamavalojen loisteessa, ei, hän kokee matkan aikana epävarmuutta ja epäilyä. Hän miettii kotiinpaluuta, hän miettii onko vaelluksessa mitään järkeä, hän miettii muuttuuko mikään vaikka hän pääsisi Queenien luo ajoissa.

Kirja on hieno kuvaus Haroldin matkasta vaimonsa luota Queenien luo mutta samalla myös matka vierautuneisuudesta takaisin rakkauteen. Se kertoo ihmisen kasvusta ja siitä, miten jokaisen on käytävä oma kivikkoinen tiensä tietääkseen tai muistaakseen, kuka on.

Hyytävää jännitystä: Erik Axl Sund: Unissakulkija & Saara Kesävuori: Kuningas

Erik Axl Sund: Unissakulkija
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Hungerelden (2011)
Suomentanut Kari Koski
Otava 2014
400 s.

Saara Kesävuori: Kuningas
Tammi 2014
364 s.

Kahden kirjan dekkaripaketti oli matkaeväänäni, kun istuin bussissa kahdeksan tuntia ja lisäksi odottelin vaihtoyhteyksiä kolmisen tuntia siihen päälle. Toisen ehdin ahmaista kokonaan, toisesta jäi satakunta sivua kotiin iltalukemiseksi.

Kirjoissa on yhteistä niiden ahdistava tunnelma. Pelko on käsinkosketeltavaa. Varsinaista väkivallan kuvausta on kohtalaisen paljon, samoin väkivallan uhkaa. Uhkaava tunnelma ja sen odottaminen minkä tietää olevan tulossa pelottaa ainakin minua enemmän kuin suora toiminta.

Kuningas palaa vielä kerran Olli Holman sekä Senta ja Kaarlo Karemaan kohtaloihin. Karemaiden lapsuudenkoti laitetaan myyntiin, mikä sysää liikkeelle yllättäviä tapahtumia. Senta pyytää Ollia auttamaan tavaroiden pakkaamisessa, etenkään Kaarlon omaisuuteen hän ei itse halua koskea. Olli toimii käsittämättömän typerästi; rahantarpeessaan hän kähveltää Kaarlon Elvis-kokoelmasta monenlaista tavaraa ja laittaa niitä myyntiin. Siitä Kaarlo - uudelta nimeltään Kodak Vikberg - tietysti raivostuu, varsinkin kun talon myynti on suunniteltu tehtävän häneltä salassa. Työssäkäyvän perheenisän rooli väistyy taka-alalle kun tappajan luonne alkaa vaatia kostoa.

Karemaan talon lisäksi Ollilla on oman talon ongelma. Hän saa yllätysperinnön, huvilan Viron Naissaaresta. Perintö on viimeinen asia, mitä hän haluaa. Talo osoittautuu kuitenkin tarpeelliseksi, kun Kaarlo pääsee Ollin ja Sentan jäljille.

Kaarlo Karemaa on mielestäni yksi rikoskirjallisuuden pelottavimmista henkilöhahmoista. Hän on tappanut velipuolensa teini-ikäisenä, minkä takia kaikki hänet tuntevat pitävät häntä murhanhimoisena psykopaattina. Hän on arvaamaton, uhkaava, kylmäverinen ja tunteeton kaikessa muussa paitsi Jesse-poikaansa ja Elvikseen liittyvissä asioissa. Muut kuin Jesse ja Elvis ovat joko kulloisenkin tehtävän kannalta tarpeellisia tai häiriöksi, ja siten hän heitä kohtelee.

Kuninkaassa kenelläkään eivät asiat ole hyvin. Ihmiset valehtelevat toisilleen,  pettävät toisensa, epäilevät toistensa tarkoitusperiä, ylläpitävät vanhoja traumoja. Kaikilla on paha olo, niin itsensä kuin perheidensä kanssa.

Kodakin oli pitänyt olla päivä pois töistä siksi, että hän oli päässyt lähtemään Ouluun. Hän oli ajanut helteessä kuusi tuntia. Jesse oli alkanut kiukutella jo ennen Jyväskylää, eikä Prinsessa ollut kyennyt pitämään poikaa hiljaisena. Jyväskylän jälkeen sekä Jesse että Prinsessa olivat nukahtaneet. He olivat levänneet. Kodak ei ollut nukkunut sen jälkeen, kun hän oli käsittänyt, että Prinsessa oli muuttunut. Kuinka kauan siitä oli? Kaksi päivää? Kolme? Hän oli tehnyt töissä virheitä vain siksi, että oli ollut vaimonsa käytöksen takia hermostunut. Virhe yksinkertaisessa laskutoimituksessa. Virhe lähetysluettelossa. Virhe tärkeässä laskutuksessa. Sen sijaan, että hän olisi rangaissut vaimoaan, hän oli hillinnyt itsensä. Ja nyt vaimo kehtasi sanoa, ettei muistanut, oliko Holma puhunut Sentasta. Muistamattomuuden lisäksi vaimo oli antanut uuden todisteen syyllisyydestään. Prinsessa oli taas pyytänyt anteeksi. Anteeksi mitä? Pitikö Prinsessa häntä pilkkanaan?

Holman ja Karemaiden tarina on päätöksessä, mutta komisario Jeanette Kihlbergin ja psykologi Sofia Zetterlundin jatkuu. Unissakulkija on toinen osa Varistytön aloittamassa trilogiassa. Kuten avausosassa, myös Unissakulkijassa oa paljon kärsimystä ja kuolemaa. Kuolonuhrit osoittautuvat kaikki olevan sidoksissa toisiinsa. Jeanette kollegansa Jens Hurtigin kanssa pääsee vastenmielisen kuvion jäljille, kuvion jossa merkittävänä osana on asioiden peittely ja silmien sulkeminen, lähinnä niin sanotun hyvä veli - verkoston kautta.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kakkososassa entistä isommassa osassa. Välillä tarinassa hypätään vuosia taaksepäin, mutta riippumatta siitä mitä aikaa kuvataan, hyväksikäyttö on läsnä koko ajan. Kaikkein vastenmielisintä on se, että tekijät kokevat tehneensä hyvää, rakastaneensa lapsia. Aikuisiksi varttuneet uhrit eivät todellakaan koe olevansa rakastettuja, ja he joutuvat etsimään kukin omat selviytymiskeinonsa jaksaakseen elää päivästä toiseen. 

Kerran oli pieni tyttö, jonka nimi oli Victoria, ja kun hän oli kolmevuotias, hänen isänsä rakensi huoneen hänen sisälleen. Aution huoneen, jossa ei ollut tarjolla muuta kuin tuskaa ja tunnekylmyyttä. Vuosien mittaan huone sai tukevat seinät surusta, lattian kostonhimosta ja viimein paksun katon vihasta.

Huone suljettiin niin tiiviisti, ettei Victoria päässyt ulos.

Ja sen sisällä hän on nyt. 

Kumpikin kirja on yksinään ravisuttava lukukokemus, peräkkäin luettuna ne musertavat alleen. Niissä on niin paljon silkkaa pahuutta, pahuutta jota ei voi käsittää, pahuutta joka on tänäkin päivänä totta. Minulle tuli fyysisesti huono olo, joka välillä helpotti mutta palasi takaisin kun selailin kirjoja tätä postausta varten. Kuningas lopettaa sarjan, joten siinä on vähän toivoakin mukana. Unissakulkija sen sijaan vei kaikki voimat ja jätti jälkeensä onton ja tyhjän olon. Silti odotan kovasti sarjan päätösosaa, odotan ja toivon että siinä olisi mukana edes rippunen iloa.