Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!
Otava 2014
120 s.

Jos nauruhermonne kaipaavat kutitusta, suosittelen hakeutumaan Tatun ja Patun seuraan! Ensimmäisen kerran selasin kirjan läpi töissä ja kiertelin sitten näyttämässä hauskimpia kuvia työkavereille. Toisella kerralla luin kirjan kotona, kaikessa rauhassa hihitellen.

Tatu ja Patu kertovat ja havainnollistavat syömiseen ja yleensä ruokaan liittyviä asioita. Liikkeelle lähdetään alkeista eli siitä, miten syöminen tapahtuu. Yllättäen pureskeleminen ja nieleminen ovat varsin monimutkaisia, joten ne tarvitsevat useamman sivun kuvituksen.

Kirjassa kerrotaan myös erilaisista ruoka-aineista sekä mistä niitä saadaan. Osa jutuista on sarjakuvamuodossa. Mukana on myös reseptejä esimerkiksi voileivän tai smoothien tekoon, tatujapatumaiseen tapaan kokattuna, tietenkin. Opettavaista puolta ei ole unohdettu, vaan poikien opastuksella maistetaan pahaksi epäiltyjä ruokia. Lisäksi saadaan lukea ja nähdä ainoat hyväksyttävät syyt "olla tulematta ruokapöytään heti kun kutsutaan". Ne ovat tavallisessa maailmassa hyvin erikoisia, mutta ilmeisesti Outolan arkipäivää; ruokapöydästä saa myöhästyä muun muassa silloin, jos norsu seisoo varpailla tai jos pöytään kutsutun ja keittiön välissä on Star Warsista tutut Imperiumin iskujoukot.

Mitäpä sitä kiertelemään: kirja on loistava! Kuva ja sana pelaavat täydellisesti yhteen. Teksti on virallihkoa, muodoltaan kuin olisi vakavastakin asiasta kyse mutta sisällöltään huvittavaa. Kuvitus havainnollistaa kerrotun, ja kuten näkyy, jokaikinen kuva on aivan mahtava. Kertakaikkiaan ei voi olla nauramatta ääneen.

Puheenvuoro lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta

En voi olla tarttumatta aiheeseen, joka aiemmin häiritsi ja nyt risoo todella paljon. Nimittäin se, kuinka lasten- ja nuortenkirjallisuutta vähätellään. Muutama vuosi sitten Roope Lipasti oli Rajanaapurit-teoksellaan ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Kun ehdokkuus julkistettiin, olin että mitä ihmettä, miten Lipasti voi olla esikoiskirjailija kun häneltä on julkaistu useita lastenkirjoja.

Muutama päivä sitten näin Helsingin Sanomien listauksen syksyn 2014 esikoiskirjailijoista. Lista näyttää tältä:

Aleksi Aalto: Rintaperillinen. Nimimerkkidebytantin humoristinen romaani. Paasilinna

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies. Mies ryhtyy tekemään mitä haluaa. Gummerus

Antti Arnkil: Lauantaiesseet. Paavo Rintalasta Foo Fightersiin. Siltala

Karin Erlandsson: Minkkitarha. Sukusaaga pohjalaiselta minkkifarmilta. Schildts & Söderströms

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri. Lintumies armeijassa 1944. Minerva

Antti Holma: Järjestäjä. Teatterimiehen humoristinen romaani. Otava

Kai Kajander: Supersäikeet. Runoja kosmologian, biologian ja tietotekniikan maailmoista. Otava

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa. Romaani, jossa jokainen perhe on katastrofialue. WSOY

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi. Ympäristöaktivisti haluaa pelastaa maailman ja maineensa. Crime Time

Jenna Kostet: Lautturi. Spekulatiivinen fiktio kahdesta lukiolaisesta. Robustos

Sami Majala: Riivaaja. Kun kirjoittaminen on tapa elää. Gummerus

Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja. Runopolut polveilevat luonnonfilosofisina. Poesia

Tanja Pohjola: Lintu pieni. Historiallinen romaani siskon ikävästä. Atena.

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa. Kuvaus pelastetuksi tulemisen halusta. Gummerus

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit. Naissukupolvien saaga. Otava

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi. Romaani kulkee 80-luvulta 2000-luvun alkuun. Kaiku Books

Jessica Suni: Hoito. Romaani, jossa narsistinen mies haluaa hallita naista. Tammi

Mila Teräs: Harmaat enkelit. Romaani sodan jättämästä nälästä. Karisto

Taru Vuontisjärvi: Nyhtänkölijä. Romaani 80-luvun Sodankylästä. Sammakko

Lihavoin kolme nimeä. Nämä kolme ovat kirjailijoita, jotka mielestäni eivät missään tapauksessa ole esikoiskirjailijoita. Tässä syyt, miksi:

Ansu Kivekäs on kirjoittanut Kirjava Kukko - sarjaan kirjan nimeltä Ykkösjätkät. Lisäksi on dekkareita nuorten Musta Kaista - sarjaan.

Veera Salmi on kirjoittanut lapsille Puluboi-sarjan, jota on julkaistu tähän mennessä kolme osaa.

Mila Teräksen nimittäminen esikoiskirjailijaksi on suorastaan rienausta. Hän on julkaissut lapsille tähän mennessä neliosaisen Telma-sarjan, kaksi Elli-kuvakirjaa sekä neljä nuorten/nuorten aikuisten kirjaa. Yhteensä julkaistuja teoksia on siis kymmenen.

Alkanut lukuvuosi 2014-2015 on Lukuinto-hankkeen teemavuosi. Tavoitteena on koulujen ja kirjastojen yhteistyöllä kehittää lasten ja nuorten lukutaitoja. Hankkeen suojelijana on arvovaltainen taho eli tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Itse tulen työskentelemään pedagogisena informaatikkona ja Lukuinto-koordinaattorina. On jokseenkin masentavaa ja turhauttavaa lähteä levittämään lukemisharrastuksen ja lanu-kirjallisuuden ilosanomaa, kun valtakunnan suurin päivälehti asennoituu niin, että oikea kirjailija on sellainen joka on julkaissut lukuromaanin aikuisille. Aion totisesti käyttää seuraavat kahdeksan kuukautta siihen, että sekä kotien että median tietoisuus monipuolisesta ja laadukkaasta lanu-kirjallisuudesta lisääntyy, ja teen kaikkeni jotta myös asenteet muuttuvat. Lapset ja nuoret eivät ole yhteiskunnassa marginaalisessa asemassa, joten sitä ei pitäisi olla heille suunnatun kirjallisuudenkaan.

Markus Ahonen: Jäljet

Markus Ahonen: Jäljet
Smashwords Editions 2014
158 s.
Kirjailijalta saatu e-kirja

Jäljet on kolmas osa Markku Isaksson - sarjasta. En ole lukenut aiempia osia mutta se ei haitannut; Isakssonin hahmoon oli helppo päästä kiinni ja hän tuntui pian vanhalta tutulta.

Tapahtumat käynnistyvät helsinkiläisestä elokuvateatterista, jossa murhataan mies. Uhri on lööpeistä tuttu meteorologi. Isaksson kollegoineen pohtii, onko uhri tarkoituksella valittu vai sattumanvarainen. Vastaus tulee pian: kuolema kulkee Helsingin kaduilla viikate heiluen. Ruumiita tulee paljon mutta johtolankoja ja silminnäkijöitä on vähän. Pieni pala kerrallaan juttu alkaa aueta.

Odotellessa hän toisteli sanoja: Kartta. Pakoreitit. Elokuvateatteri. Korkeavuorenkatu. Mitä kautta murhaaja oli paennut? Ja minne? Hän tuijotti uudelleen karttaa. Silmät tuntuivat keskittyvän Esplanadin puiston eteläpuolelle. Mitä ihmettä Korkeavuorenkadun suunnassa oli? Ainoa enkelikuvioinen jalanjälki oli Korkeavuorenkadun itäpuolella. Puukotus tapahtunut länsipuolella sijaitsevan talon edessä. Itäkulman markiisin alla ollut jalanjälki oli näyttänyt etelän suuntaan. Tekijä ei ollut mitenkään voinut paeta takaperin vastakkaiseen suuntaan vaan tullut Rikhardinkadun suunnasta. Jos teko oli suunniteltu, oliko tekijä vaaninut Hällströmiä Korkeavuorenkadulla? Se tuntui mahdolliselta. Hällströmin toimisto sijaitsi Korkeavuorenkadun ja Etelä-Esplanadin kulmatalossa. Vähänkään Hällströmin tapoja seurannut saattoi helposti tietää tämän kävelevän töistä kotiinsa tiettyä reittiä. Korkeavuorenkatu muuttui Vuorimiehenkadun kohdalla Kapteeninkaduksi. Ei ollut syytä olettaa, että Hällström olisi kulkenut kotimatkallaan muuta reittiä. Ellei tämä ollut poikennut matkalla jossain. Parin korttelin matkalle ei jäänyt montaa paikkaa. Ravintola? Pubi? Kirjasto? Oliko joku nähnyt tekijän?

Kirja alkaa houkuttelevasti ja se pitää otteessaan koko ajan. Alussa kiinnitin huomiota kielellisiin seikkoihin; jonkin verran on liian pitkiä tai täyteen ahdettuja virkkeitä. Esimerkiksi lause "[K]ukaan nuorisojoukosta ei ollut enää yrittänyt työntää päätään metrotasanteen kahvilan tuolilla lasiin tehtyyn reikään saatuaan kyynelkaasusuihkun rinnuksilleen" on niin täynnä tapahtumia että sitä on vaikea hahmottaa useammankaan lukukerran jälkeen. Lause "[H]än katsoi rautatieasemaa ja Sokosta ja Kaivotaloa ja mietti, miten suurin osa kaikkien näiden ohi keskustaan töihin tulleista ei koskaan joutunut kokemaan näiden kortteleiden usein niin arkisia väkivaltatilanteita" on myös hankala. Mutta mitä pitemmälle kertomus eteni, sen sujuvammaksi kerronta tuli. Oikeastaan vain ensimmäisen osan alkupuolella jotkut lauserakenteet hyppäsivät silmille. Sen jälkeen kieli on tiiviimpää ja vähemmän toisteista. En ainakaan huomannut mitään erikoista, ja itse asiassa luin kirjan puolivälistä loppuun vielä toisenkin kerran.

Jäljistä jäi vähän omituinen olo, ei varsinaisesti kiusaantunut mutta jotenkin hämäävä. Niin kuin monissa muissa dekkareissa, tässäkin on taustalla tragedia. On helppo sääliä paitsi uhreja myös murhaajaa. Toisaalta tuntuu väärältä kokea sympatiaa murhaajaa kohtaan. Lisäksi osa uhreista tuntui sellaisilta, että oikeastaan he saivat mitä ansaitsivat. Sekin ajatus tuntuu väärältä. Silti: pidän tällaisista tarinoista, joissa murhaaja ei ole "puhdas" psykopaatti vaan hänellä on toiminnalleen syy, joku muu kuin se että hän on mielenvikainen. 

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Lars Sund: Onnellinen pieni saari
Ruotsinkielinen alkuperäisteos En lycklig liten ö (2007)
Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen
WSOY 2007
285 s.

Onnellinen pieni saari on hämmentävä teos. Aluksi se tuntuu hyvinkin selkeältä mutta mitä pitemmälle se etenee, sen omituisempia - jopa hivenen makaabereita -  piirteitä tarina saa.

Pieni saari on Fagerö lounaissaaristossa. Saarelaiset ovat tuttuja keskenään ja hyvin sisäänpäinlämpiäviä. Ulkopuoliset ovat ulkopuolisia, riippumatta siitä kauanko he ovat saarella asuneet. Ja vaikka Fagerölle olisi muutettu naapurisaaresta, tulokasta pidetään mantereelta tulleena.

Saaren arki kokee mullistuksia, kun rantaan ajautuu tunnistamaton ruumis. Ensin yksi, sitten toinen, sitten muutama lisää, ja vielä ja vielä lisää. Lopulta ruumiita on lähes sata. Saarelaiset ovat kertakaikkisen tyrmistyneitä. Keitä ovat nuo vainajat, ilman henkilöllisyyspapereita, ilman selkeää kuolinsyytä, ilman kaipaavia omaisia? Ja millä oikeudella he tulevat täyttämään Fagerön hautausmaan, saarelaisten kustannuksella?

Muutamissa luvuissa tutustutaan tarkemmin joihinkin saarelaisiin. Henkilön merkittävyys ei riipu taloudellisesta tai sosiaalisesta asemasta, vaan siitä, kenen taustalla on kummallinen tai traaginen tarina tai kuka käyttäytyy omituisesti.

Viimeksi Janne yritti lähteä merelle yli kolmekymmentä vuotta sitten, tarkoitus oli käydä vain lyhyellä souturetkellä, hän halusi kokeilla miltä se tuntuu. Vene ei ollut päässyt laiturin päästä kuin kaksi metriä, kun hänet piti soutaa takaisin koska häneltä oli mennä henki. Sen jälkeen hän oli vuodepotilaana viikon ennen kuin pääsi jotenkin tolpilleen. Sen koommin hän ei ole käynyt lähelläkään venettä. 

Kirja on tasaisen vahva sekä ihmisten että luonnon kuvaamisessa. Pieneen saareen mahtuu yllättävän persoonallista väkeä, joiden touhuille ei voi kuin nauraa. Toisaalta siinä on myös surua, joka on kerrottu riipaisevasti. Taustalla vaikuttavat koko ajan meren läheisyys ja saaren ajoittain karut olot.

[...]Ulkosaaristossa esiintyy nimittäin neljän tavanomaisen lisäksi kolme muutakin. Myöhäissyksyn kelirikko - silloin kun meri ei ole sula eikä kanna - on oma vuodenaikansa; samoin kevättalven kelirikko. Ja "Kevään" ja "Kesän" väliin Vivaldi olisi voinut sujauttaa kolmannen ylimääräisen numeron tästä "Vuodenaikojen" saaristolaisversiosta.

Muutaman viikon ajan toukokuun ja kesäkuun taitekohdassa täällä ulkosaaristossa vallitsee nimittäin erikoinen klimatologinen tila jota ei voi kutsua sen enempää myöhäiskevääksi kuin alkukesäksikään: tuntuu kuin luonto pitäisi pientä taukoa kevään heräämisen ja rajun kasvun jälkeen, se ikään kuin virittäytyy, vetää henkeä ja kerää voimia ennen kuin puhkeaa täyteen kukkaan. Koivut odottavat nukkaisille hiirenkorville avautuneine lehtineen, tuomien umput ovat valmiina raottumaan; naarashaahkat lepäävät untuvilla vuoratuissa pesissään ja tyytyvät muninnan jälkeen pitämään munat lämpiminä; kärpäset vartovat aikaansa lantakasojen mukavassa lämmössä eivätkä pidä kiirettä lentää ulos kiusaamaan ihmisiä ja elikoita. Elämä saaristossa on kovaa, liikkumavara on pieni. Sen vuoksi täällä tarvitaan seitsemäs vuodenaika  jolloin luonto ehtii toipua ja kerätä voimia ennen kasvukauden alkua. 

Mielestäni Onnellinen pieni saari on hieno kertomus saaristolaiselämästä. Se ei kuitenkaan ole tavanomainen tarina arkisista asioista, vaan mysteerin ja erikoisten henkilöiden ansiosta hyvin persoonallinen, unohtamatta nasevaa huumoria.    

Helena Petäistö: Pariisi, Versailles, Giverny

Helena Petäistö: Pariisi, Versailles, Giverny
Otava 2014
349 s.

Ranska-fanina Petäistön kirja oli tietenkin pakko lukea. Olen lukenut Petäistön aiempia oppaita ja pitänyt niistä. Hänellä on valtaisa tietämys ja persoonallinen tyyli kirjoittaa.

Pariisi, Versailles, Giverny kertoo nimensä mukaisesti kolmesta paikasta. Pariisi käydään läpi alue kerrallaan. Petäistö kuvailee katuja, aukioita ja rakennuksia. Samalla hän kertoo paikkoihin liittyviä tarinoita tai jakaa omia kokemuksiaan. Tarinat ovat pääosin hupaisia ja elävöittävät alueiden kuvauksia valtavasti. Vaikka Petäistö tuntee kaupungin läpikotaisin, on silti hauska lukea hänen innostuneisuudestaan ja ihmettelystään, siitä kuinka Pariisi osaa yllättää vuosikymmenien jälkeen yhä uudelleen.

Siihen aikaan Pariisin arvostetuin gourmet-ravintola oli nimeltään Voisin Rue Saint Honorén ja Rue Cambonin kulmassa lähellä Madeleinen aukiota. Sen viinikellari oli ainutlaatuinen, ja sinne tultiin herkuttelemaan ranskalaisittain pitkän kaavan mukaan. Kun amerikkalaisrouva halusi tilata pelkän salaatin, oman arvonsa tuntevan ravintolan hovimestari ilmoitti: "Madame, tämä on ravintola eikä mikään niitty." Kuvitella saattaa, mitä piiritys merkitsi Voisinille. Onneksi sen normandialainen keittiömestari Alexandre-Étienne Choron osasi ottaa tilanteen suurena haasteena, onhan hänen kotikaupungistaan lähtöisin yhä bistrojen listoilla komeileva tripes à la mode de Caen, sisäelimiä caenilaiseen tapaan, jossa elukan viimeisetkin osat käytetään visusti hyväksi. Pääasiassa se sisältää hyvin höyatettyjä naudan mahapaloja, eikä ole yhtään hassumpaa. Tavallisille pariisilaisille oli vielä tarjolla koiria, kissoja ja rottia, mutta Voisinin vaativa asiakaskunta halusi parempaa. Joulukuussa ilmeni, ettei eläintarhan asukkeja voitu enää ruokkia. Niinpä yhtäkkiä saatavilla oli peuraa, antilooppia ja karhua, jotka tekivät heti kauppansa. Boulevard Haussmannin suuri lihakauppa osti kokonaisen jakkihärän ja kohta myös norsut, Castorin ja Polluxin, joiden maku oli kuitenkin pettymys. Brittilehdistö raportoi Pariisissa asuvasta englantilaisesta, joka oli kertonut kirjekyyhkn kuljettamassa viestissään syöneensä kamelin, antiloopin, koiran, apinan, muulin ja norsun lihaa; kehnointa oli norsu.

Versailles-osiossa kerrotaan linnan nykytilasta mutta runsaasti myös sen historiasta. Välillä tuntuu kuin lukisi jännittävää historiallista romaania, kun pääsee mukaan linnassa tapahtuneisiin juonitteluihin ja kuninkaiden varsin villiin elämään.

Pian Versailles'n linnaan tuli toinen kaunotar, joka ei hyväksynyt tältä daamilta sitäkään. Harvoin on hovissa nähty moista kukkotappelua naisten kesken, kun toisistaan ottivat mittaa vanhan kuninkaan virallinen rakastajatar ja nuoren kruununrinssin puoliso, tuleva kuningatar. Taas oli yksi Louis lisää jonon jatkeena heti, kun vanhasta aika jättäisi. Tuleva Louis XVI ei valitettavasti ollut se, josta alun perin piti tulla kuningas. Siihen tehtävään oli koulutettu vanhempaa ja kaikesta päätellen asemaan paremmin sopivaa veljeä, mutta tämä oli kuollut jo 10-vuotiaana. Vastentahtoisen pikkuveljen piti uhrautua, ja Versailles'n linnassa nähtäisiin sen viimeinen kuningaspari, joka ei sopinut tehtäväänsä ollenkaan - ja joka lopulta päätyi giljotiinille.

Giverny oli itselleni täysin tuntematon paikka, en ollut kuullutkaan siitä. Kyseessä on kylä, jossa taidemaalari Claude Monet eli. Kylä on tunnettu Monet'n talosta ja etenkin taloa ympäröivästä puutarhasta, jota nykyään hoidetaan kymmenien puutarhurien voimin.

Huhtikuussa kukkivat herkät esikot, värikkäät narsissit, tulppaanit, orvokit ja monet muut, ja syreenin tuoksu huumaa. Toukokuussa värien konserttiin tulee mukaan runsaasti lisävoimia, muun muassa näyttävät rhododendronit, pionit, unikot, atsaleat, pauloniat, pelargoniat, kukkivat kirsikka- ja omenapuut sekä Monet'n aivan erityisesti rakastamat irikset, ensin violetteina ja sitten valkoisina. Kesäkuun puolivälissä kukkivat lukemattomat ruusulajikkeet sekä komeat liljat. Heinäkuu on yhtä runsaudensarvea, kun joukkoon tulevat vielä krassit, daaliat, auringonkukat, miekkaliljat ja lukemattomat muut. Myös lummelampi alkaa kukoistaa heinäkuussa. Syyskuussa punakukkainen krassi melkein peittää leveän keskikäytävän. Vielä lokakuussa puutarha menestyy hyvin lisänään puiden syksyn värit. Monet'n värimaailma on pyritty säilyttämään mahdollisimman hyvin.

Petäistön tyyli kirjoittaa on sellainen, että se saa lukijan innostumaan ja kiinnostumaan. Minulle kävi niin, että liki kaikki kohteet vaikuttivat kiinnostavilta. Haluan kävellä kadulla, josta Gérard Depardieu on ostanut talon. Haluan käydä Pariisin ainoassa viinitarhassa. Haluan juoda kuumaa suklaata Les Deux Magot - kahvilassa. Pahasti näyttää siltä, että joudun ostamaan kirjan omaksi että saan sen oppaaksi tuleville reissuille.

Kaiken ylistyksen ja ihailun lisäksi on huomautettava muutamista seikoista. Pieni miinus tulee kieliasusta; mukaan on eksynyt jonkin verran sekä painovirheitä että lausetason virheitä, tyyliin "Napoleon halu" kun asiayhteydestä päätellen pitäisi olla "Napoleonin halu". Niitä on kuitenkin sen verran harvakseltaan että ne eivät häiritse lukemista. Kirjan ulkoasu on houkutteleva, mutta olisin kaivannut mukaan kuvia, joko erillistä valokuvaliitettä tai yksittäisiä kuvia tekstin lomaan. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä Monet'n puutarhasta, Pariisin lyhyimmästä kadusta, viinitarhasta, Pariisin parhaaksi sanotusta "lättypaikasta" jne.

Kokonaisuus on kuitenkin laadukas ja viihdyttävä. Ystävällistä on se, että jokaisen osion loppuun on koottu eri hintaisia vaihtoehtoja yöpymiseen, ruokailemiseen sekä ostoksiin. Mukana on aina myös "kaiken nähneelle", jossa Petäistö kertoo erikoisemmista elämysmahdollisuuksista, esimerkiksi Givernyssä Hillary Clintonin lounaspaikka, Versaillesissa presidentin vapaa-ajan asunto ja Pariisissa huvipuisto Parc Asterix sekä rullaluistelu kaupungin läpi perjantai-iltaisin.

Helena Petäistö Helsingin kirjamessuilla 2013.

 

Mal Peet: Maalivahti

Mal Peet: Maalivahti
Englanninkielinen alkuperäisteos Keeper
Suomentanut Ari Jaatinen
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2012
219 s.

Huh. Jos joku kirja on minut yllättänyt totaalisesti, niin Maalivahti. Tarina on uskomattoman hyvä, mystisyydessään kaikki ennakko-oletukset kumoava.

"Ja taisit löytääkin, siis sen, mitä etsit?"

Oli jo hämärämpää, ja kaupunki Faustinon toimiston alapuolella esitti neonvalojen ja liikenteen notkeaa tanssia. Jalkapalloilija meni ikkunaan ja katsoi alas. Hän levitti isot kouransa lasia vasten. "En", hän vastasi, "se löysi minut".

El Gato - Kissa - on voittanut joukkueensa kanssa jalkapallon maailmanmestaruuden. Hän on tullut palkintopokaalin kanssa urheilutoimittaja Paul Faustinon haastateltavaksi. Faustino odottaa saavansa nauhurille ihan tavallisen haastattelun, mutta voi kuinka väärässä hän onkaan. Taustatiedoksi hän kysäisee Gaton lapsuudesta ja saa kuulla jotain todella hämmästyttävää.

Lapsena Gato on laiha ja pitkäraajainen, eikä hän ole hyvä jalkapallossa. Pienen kylän pojilla ei ole muuta tekemistä, joten jalkapallon lopetettuaan Gato lähtee päivittäisille retkille ympäröivään sademetsään. Hyvin pian hänelle alkaa tapahtua kummia. Sademetsässä on aukio, jalkapallokenttä. Kentän toisessa päässä on maali. Gaton ihmetellessä tätä kentälle tulee mystinen hahmo. Gato tietysti säikähtää ja pakenee kotiin. Hän kuitenkin palaa aukiolle ja antautuu puheisiin hahmon kanssa. Tämä olento on Maalivahti, hahmo joka tulee opettamaan Gatolle jalkapallosta ja maalivahtina olemisesta kaiken mitä tietää.

'Olen', sanoin. 'Minä olen maalivahti.' Vaikka yllätyinkin perinpohjaisesti, kun kuulin sanojen tulevan huuliltani, todellakin, viimeinkin, uskoin niin. Helpotus valtasi minut. Helpotus, jollaista tuntee, kun antaa periksi jollekin vastustamattomalle voimalle. Kun tietää, ettei olisi voinut tehdä toisenlaista valintaa.

Taivas vaikeroi. Katsoin ylös, ja silmäni osuivat maalin yläriman ja toisen tolpan väliin kudottuun hämähäkinverkkoon. Se ei ollut ollut siinä aiemmin. Myrskyn esiin taikoma kärpänen rimpuili verkon tahmaisissa siimoissa, ja hämähäkki lähestyi sitä nopeasti. Sen raidalliset jalat jakautuivat ruskeisiin ja punaisiin nauhoihin. Mietin, olinko hämähäkki vai kärpänen. En sanonut ajatustani ääneen, joten järkytyin kun Maalivahti sanoi, 'Olet hämähäkki. Maali ei ole sinulle haavoittuva paikka, joka tarvitsee suojelustasi. Se on ansa, jonka avulla saalistat.'

Kaksi vuotta Gato käy sademetsässä. Sitten hän täyttää viisitoista vuotta ja joutuu lähtemään töihin. Hän pääsee sattumalta pelaamaan työporukan välisessä jalkapallo-ottelussa, ja yllättää taidoillaan kaikki. Myöhemmin hänen pomonsa järjestää katsomoon väkeä oikeasta jalkapalloseurasta, ja Gaton tie menestykseen alkaa. Suosittuna ja maineikkaana pelaajana hän ei kuitenkaan unohda sademetsää ja sen kenttää, ja suurena voittajana hän palaa vielä kerran Maalivahdin luo.

Ennakkoon kuvittelin kirjan sisältävän paljon jalkapalloa ja vähän muuta. Siinä on toki jalkapalloaiheista terminologiaa ja käytännön harjoittelua, mutta paljon muutakin. Maalivahti opettaa Gatolle henkistä voimaa ainakin yhtä paljon kuin tekniikkaa, hän opettaa tätä tulkitsemaan eleitä ja ohjaamaan vastustajia omalla liikekielellään. Siitä tulee kirjaan monia hienoja kuvauksia.

Maalivahti on voimakas kirja. Se on jännitteinen ja latautunut, siinä kohtaavat villi sademetsä, armottomat koneet, kova fyysinen työ ja ihmisten palava rakkaus jalkapalloon. Toisaalta siinä kohtaavat myös mystinen Maalivahti ja ainoastaan faktatietoon uskova toimittaja Faustino. Kaiken keskellä on El Gato, hämähäkki joka kasvoi hintelästä pojasta vahvaksi mieheksi, ulkopuolisesta koko maailman ihailemaksi tähdeksi, epävarmasta itsevarmaksi. El Gato, joka muistaa Maalivahdin koko ajan, muistaa mitä tämä on tehnyt hänen hyväkseen ja odottaa, milloin voi maksaa takaisin.

Vaikka Maalivahti on luokiteltu nuortenkirjaksi, se sopii aikuisillekin. Tarina on kertakaikkisen hieno ja henkilöhahmot erittäin onnistuneita. Kirjassa tapahtuu suuria asioita, mutta monet pienet yksityiskohdat tuovat siihen tasapainoa .Täytyy antaa kiitosta myös suomentajalle kirjan kielestä. Se on samaan aikaan vahvaa ja herkkää, eläväistä ja hienovireistä.  

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Englanninkielinen alkuperäisteos The Fault in Our Stars (2012)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2013
343 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Tähtiin kirjoitettu virhe kopsahti postilaatikkoni jo vuosi sitten mutta se on jäänyt hyllyyn pölyttymään. Jostain syystä arastelin tarttua siihen, vaikka kuulin ja luin sen saaneen paljon kehuja. Silti jopa pelkäsin lukea sen, pelkäsin sukeltaa parantumattomasti sairaiden nuorten elämään.

16-vuotias Hazel ja 17-vuotias Augustus tapaavat syöpäsairaiden nuorten vertaistukiryhmässä. Hazelin syövän eteneminen on pysähtynyt uuden lääkkeen ansiosta, mutta hänen kuntonsa on ehtinyt romahtaa huonoksi. Hän joutuu liikkumaan happipullo mukanaan ja rasittuu hyvin helposti. Augustukselta sairaus on vienyt jalan, mutta proteesin kanssa hän pystyy kulkemaan ja elämään suhteellisen normaalisti.

Hazelin ja Augustuksen välille syttyy heti yhteys, joka kasvaa ohi perinteisen ystävyys- tai rakkaussuhteen. Syöpä rajoittaa paljon mutta se myös antaa heille elämänsä tilaisuuden: he pääsevät Amsterdamiin tapaamaan kirjailija Peter Van Houtenia, miestä jonka kirja "Viistoa valoa" on Hazelille yksi vahvimmista elämänlangoista. Kirja loppuu kesken lauseen, eikä Hazel saa rauhaa ennen kuin hän tietää, mitä sen jälkeen tapahtui kirjan henkilöhahmoille ja hamsterille. "Viistoa valoa" on vaikuttanut myös Augustukseen, joskaan ei yhtä vahvasti. Augustus kuitenkin haluaa tehdä Hazelille suuren palveluksen, haluaa antaa tälle mahdollisuuden saada mielenrauhan ainakin kirjan osalta.

Matka Amsterdamiin on kova ponnistus sekä henkisesti että fyysisesti. Kirjailijan tapaaminen on pettmys, mutta kaupunki tarjoaa paljon muuta katsottavaa ja koettavaa. Äiti irrottaa otteensa Hazelista, joten tälle jää kerrankin paljon omaa aikaa, olosuhteisiin nähden melko huoletonta aikaa, yhdessä Augustuksen kanssa.

Seuraavat portaat veivät van Pelsin perheen huoneeseen. Ne olivat kahdeksantoista askelmaa korkeat ja entistä jyrkemmät, tuskin tikapuita kummemmat. Menin kynnykselle, katsoin ylös ja arvioin, että portaat olisivat minulle liikaa, mutta samalla tiesin että ylös oli mentävä.

"Käännytään takaisin", Gus sanoi takanani.

"Ei tässä mitään", vastasin hiljaa. Kuulostaa tyhmältä, mutta ajattelin että olin sen velkaa hänelle - siis Anne Frankille - koska hän oli kuollut ja minä en, koska hän oli pysynyt hiljaa ja pitänyt verhot kiinni ja tehnyt kaiken oikein ja kuollut silti, ja sen takia minun piti nousta portaat ja nähdä loputkin siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt monta vuotta ennen Gestapon tuloa.

Pidin kirjasta, vaikka se olikin juuri niin rankka kuin olin pelännyt. Ei ole helppoa lukea nuorista, jotka joko odottavat kuolemaa tai menettävät jäseniään tai aistejaan sairauden takia. Kirjan alussa Hazel on ollut sairas jo pitkään, kolme vuotta hän on ollut poissa koulusta. Niinpä lukija ei saa tietää juuri mitään ajasta ennen syöpää, ajasta jolloin Hazel on kyennyt juoksemaan, shoppailemaan, nauramaan vaivattomasti.

Toisaalta pidin siitä, että kirjassa ei kaunistella asioita. Nuoret itkevät ja raivoavat, oksentavat, pissaavat alleen, menettävät tajuntansa, joutuvat teho-osastolle... Silti, kaiken kauheuden keskellä he löytävät tilaisuuksia nauraa. Heidän keskinäinen läpänheittonsa on toisinaan rajua, mutta se on heidän keinonsa jaksaa.

Tähtiin kirjoitetussa virheessä on myös huumoria, joskin se on hauskan ohella surullista. Hazel ja Augustus liikkuvat jonkin verran Isaacin kanssa, Isaacin joka on menettänyt samaan aikaan silmänsä ja tyttöystävänsä. Kirjassa on humoristinen kuvaus siitä, kuinka nuoret ahtautuvat Hazelin happipullokärryn kanssa autoon, ja Hazel, keuhkojensa lähes pettäessä on parhaassa kunnossa kyetäkseen ajamaan. Tilanne on samalla kertaa hupaisa mutta myös järkyttävä.

Kirjan pohjalta tehty elokuva pyörii teattereissa. En ole sitä nähnyt, enkä ole varma haluanko nähdäkään. Kirjan voima perustuu paljon Hazelin tuntemuksiin ja kokemuksiin, siihen mitä hän näkee ja tuntee, miten hän reagoi Augustuksen ja Isaacin terveydentilojen muutoksiin sekä vanhempiensa hössötykseen. Toki Hazel myös tekee asioita, varsinkin tavattuaan Augustuksen, mutta heidänkin kanssakäymisensä on paljon enemmän puhumista kuin tekemistä. Pahoin pelkään, että elokuva ei pysty tavoittamaan Hazelia ja Augustusta yhtä vahvasti kuin mitä kirja tekee.

Juoksemassa: Puolimaraton Hämeenlinnassa

Kuva: Tiina Nieminen

Edellisestä puolimaratonista (Oriveden OriRunista) ehti kulua viisi viikkoa, kun taas olin menossa. Juoksusta innostuneet ystäväni puhkuivat menohaluja ja ensimmäisen mitalin metsästystä, joten lähdettiin porukalla Hämeenlinnan kaupunkimaratonille, tähtäimessä puolimaraton.

Kisapäivä oli lauantai 2.8. Helle oli kova, iltapäivällä lämpötila oli 29 astetta. Vähän hirvitti, että miten käy. Olin varannut mukaan juomavyön eli kolme pikkupulloa vettä. Yksi pulloista putosi matkan varrelle, se oli täynnä enkä silti havainnut sen häviämistä. Onneksi reitin varrella oli useita juomapisteitä. Juomahuollosta annan ison kiitoksen järjestäjätaholle, lähes kaikissa pisteissä sai veden lisäksi urheilujuomaa, suolakurkkua, appelsiinilohkoja ja banaania. Lisäksi sai napata mukaan kostean sienen, joka antoi vähäksi aikaa viilennystä ja virkistystä.

Vaikka oli numerolappu rinnassa, en osaa ajatella tapahtumaa kilpailuna. Tai korkeintaan se oli kilpailu itseä ja kuumuutta vastaan. Enemmänkin se oli kiva tapahtuma ja tilaisuus heittää lenkki kaveriporukalla (vaikka samalla tavoiteltiinkin tähän asti parasta puolikkaan aikaa...). Reitti oli erittäin kaunis, mentiin vaihtelevasti puistojen hiekkateillä ja asuinalueiden asfaltilla. Pidin reitin tasaisuudesta, oli ihana juosta niin ettei koko ajan ollut ylämäkeä ylämäen perään. Noin 19 kilometriä sujui tasaiseen tahtiin, mutta viimeiset kaksi kilometriä olivat tahmeaa. Energiageeli antoi sen verran voimaa, että vaikka pää olisi halunnut vaihtaa kävelyyn niin jalat tikkasivat eteenpäin. Maalissa aika oli 2.49,07.

Seuraavana päivänä jalat olivat tietysti kipeät mutta mieli oli hyvä. Selvisin maaliin! Ja varpaatkin olivat tällä kertaa ehjät. Ensimmäistä kertaa jätin varpaat teippaamatta ja kokeilin Compeedin rakonestopuikkoa. Se toimi hyvin, vaikka etukäteen jännitin sitäkin. Juomavyöhön otin varuiksi monta palaa laastaria mukaan mutta en niitä tarvinnut. Saldona oli vain yksi vesikello, jonka huomasin vasta juoksun jälkeen otettuani sukat pois. Matkan aikana ei tuntunut minkäänlaista hankautumista. Lihakset sen sijaan ovat olleet nämä pari päivää kipeinä, etenkin pohkeitten yläosat sekä etureidet. Ei tahdo päästä kävelemään, marjametsässä kyykkimisestä puhumattakaan... Tänään annoin lihaksille tennispallohierontaa (putkirulla on edelleen hankkimatta), toivottavasti se auttaa.

Tämä ei ole voitontanssi vaikka siltä näyttääkin :) Olen juuri tullut maaliin ja valmistaudun rojahtamaan nurmikolle. Kuva: Rea Maja

Reitti oli kiva ja maisemat kauniit, joten aika pian tuli sellainen olo että josko ensi vuonna mentäisiin uudelleen. Ja kokeiltaisiin nipistää ajasta jonkin verran pois... Tapahtuma oli kaikin puolin hyvin järjestetty, ainoa miinus oli se että kisatoimiston aukioloaika oli epäselvästi ilmoitettu. Netistä näin että toimisto aukesi lauantaina klo 11 mutta ei sanottu mihin mennessä numerolaput ja chipit pitää hakea. Oletimme, että koska jälki-ilmoittautuminen päättyi klo 13.30 niin silloin loppuisi toiminta. Näin ei ollut, vaan väkeä kävi kojulla tasaiseen tahtiin sen jälkeenkin. Kauempaa tulevana olisi ollut kiva tietää, mihin mennessä tavarat pitää olla haettuna, nyt lähdimme matkaan aikaisin ja pidimme kiirettä ehtiäksemme ajoissa. Sitten odottelimmekin puolitoista tuntia tekemättä mitään. Mutta tämä nyt on melkeinpä pilkun viilausta, muuten kaikki toimi erinomaisesti. Ja mitali on hieno!

Toukokuisen HCR:n jälkeen valittelin treenaamisen raskautta ja etenkin sitä, että juostessa sykkeet ovat korkealla. Sitä ne ovat edelleen, siksi olenkin kesällä keskittynyt pyöräilyyn ja kävelyyn. Viimeisellä juoksulenkillä ennen Hämeenlinnaa jaksoin juosta vajaat kuusi kilometriä ja olin valmis lopettamaan koko harrastuksen. Facebookin juoksuryhmän keskusteluketjussa avauduin tilanteesta ja sain paljon kannustusta. Kommenttien perusteella tajusin treenanneeni kuukausia liian paljon ja liian kovaa. Kävely ja pyöräily ovat hyvää peruskestävyydelle, mutta ei enää siinä vaiheessa kun lenkkejä on viikossa neljä ja jokainen niistä kestää vähintään puolitoista, maksimissaan reilut kolme tuntia. Olen treenannut jatkuvasti viitenä päivänä viikossa, joskus niin että jonakin päivänä on ollut sekä lenkki että salitreeni. Kevyet viikot ovat puuttuneet kokonaan.

Nyt siis otan kiltisti järjen mukaan ja alan treenata ajatuksella. Loppukesän ja alkusyksyn otan kevyemmin, ja vasta loka-marraskuulla aloitan tavoitteellisen treenin kohti ensi vuoden toukokuuta ja Tukholman maratonia. Muutan alkusyksystä Lohjalle, jossa on toivon mukaan tarjolla jonkinlaista juoksu- tai maratonkoulua. Jos ei ole, niin sitten etsin netistä treeniohjelman. Sitä noudatan tarkkaan, koska omatoimisella touhuamisella todennäköisesti hajotan sekä kroppani että pääni.