Jouluiloa ja lukurauhaa

Jouluaatto!

Lähdin Vantaalta torstaina, maa oli kurainen ja lämpötila plussalla, lumesta ja valosta ei tietoakaan. Pysähdyin ensimmäisen yön Tampereella ystäväni luona, ulkona oli ihan yhtä ankeaa. Koiralle puettiin punainen puku ja tonttulakki, yritettiin saada vähän joulufiilistä, aika heikolla menestyksellä...

Eilen tulin Orivedelle vanhempieni luo, perinteisesti odottamassa oli kuusenkoristeluprojekti. Tänä vuonna en tunkenut kuuseen kaikkia mahdollisia koristeita vaan pysyttelin yhtenäisemmässä värimaailmassa :D Kuusen, joulukukkien, omenien ja mandariinien, tonttulakin, joululimpun ynnä muiden tärkeiden asioiden avustuksella alkaa vähitellen tuntua joululta. 

Toivotan kaikille jouluiloa, missä, miten ja kenen kanssa joulun aikaa vietättekään. Olkoon joulurauha, lukurauha, lenkkeilyrauha - ja myös ilo kaikessa! 

John Boyne: The Boy at the Top of the Mountain

John Boyne: The Boy at the Top of the Mountain
Doubleday 2015
214 s.

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on yksi niistä kirjoista, jonka toivon saavan mahdollisimman paljon lukijoita. Aihe on tärkeä ja sen käsittelytapa ajatuksia herättävä. Sama linja jatkuu viime vuonna ilmestyneessä teoksessa The Boy at the Top of the Mountain, jossa seurataan 1930-luvun tapahtumia lapsen silmin.

Kirjan alussa Pierrot on 7-vuotias pienikokoinen lapsi, joka asuu Ranskassa ranskalaisen äitinsä ja saksalaisen isänsä kanssa. Isää riivaavat sotamuistot, joita hän yrittää turruttaa viinalla. Kun isä menehtyy ja myöhemmin myös äiti, Pierrot päätyy orpokotiin. Siellä hän saa ystävän, mutta on edelleen kiusaamisen kohteena pienikokoisuutensa takia. Kun orpokotiin saapuu kirje isän Beatrix-siskolta, on Pierrot'n aika lähteä kohti tuntematonta. Junamatka Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan on lapselle jännittävä, eikä pelkästään kolmen vaihdon takia. Yhdessä junassa ainoa vapaa paikka on hytissä, jonka on valloittanut nuorisojoukko unoformuissaan. Pierrot samaan aikaan ihailee ja pelkää heitä. Hänen isänsä on ollut sotilas, mutta tuleeko hänestä koskaan mitään?

Junan määränpää ei ole mikä tahansa itävaltalainen paikka. Ei, Pierrot on menossa Berghofiin, jossa täti työskentelee Hitlerin taloudenhoitajana. Pierrot'sta tulee Pieter, ja hänen on unohdettava sekä ranskan kieli että taakse jäänyt juutalainen ystävä Anshel. Hitler on aluksi ollut epäileväinen lasta kohtaan, mutta pian heistä tulee niin läheisiä kuin olosuhteet antavat myöten. Kun Pieter saa lahjaksi Hitlerjugendin unoformun, muutos kiihtyy. Arasta ranskalaispojasta tulee itsetietoinen ja vallanhimoinen saksalaisnuori. Toisaalta Pieter kuvittelee olevansa merkittävämpi kuin onkaan, hän korostaa olevansa korkea-arvoinen Hitlerjugendin jäsen vaikka hänellä ei olekaan omaa osastoa johdettavana. Toisaalta hän ei lainkaan aavista, kuinka suuri valta hänellä on ihmisten kohtaloihin.

'What makes you think I don't like you, Pieter?' she asked.

'You don't talk to me like you used to. And you moved seats to sit beside Gretchen Baffril and never told me why.'

'Well, Gretchen had no one to sit next to', said Katarina, 'after Heinrich Furst left the school. I didn't want her to be alone.'

Pierrot looked away and swallowed hard, already regretting beginning this conversation. 

'You remember Heinrich, don't you, Pieter?' she continued. 'Such a nice boy. So friendly. You remember how we were all shocked when he told us the things his father had said about the Führer? And how we all promised to tell no one?'

Pierrot stood up and brushed down the seat of his trousers. 'It's getting cold out here', he said. 'I should go back inside.'

'You remember how we heard that his father had been taken from his bed in the middle of the night and dragged out of Berchtesgaden and no one ever heard from him again? And how Heinrich and his mother and his younger sister had to move to Leipzig to stay with her sister because they had no money anymore?'

A bell rang from the doorway of the school, and Pierrot glanced at his watch. 'Your tie', he said, pointing at it. 'It's time. You should put it on.'

'Don't worry, I will', she said as he walked away. 'After all, we wouldn't want poor Gretchen to be left sitting on her own again tomorrow, would we? Would we, Pierrot?' she shouted after him, but he was shaking his head, pretending that she wasn't speaking to him; and somehow, by the time he got back inside, he had removed their conversation from his memory and placed it in a different part of his mind - the part that housed the memories on Maman and Anshel; a place he rarely visited any more.

Kirja on tietyssä mielessä hirvittävän surullinen. Pierrot / Pieter on varsin yksinäinen koko ajan. Oikeastaan hänellä on sekä Ranskassa että Saksassa vain yksi ystävä, jotka kummatkin hän menettää. Hän haluaa hirveästi näyttää, hän haluaa olla jotain, hän haluaa olla merkittävä. Isän sotilastausta painaa ja painostaa samalla kun hän joutuu hautaamaan muistot äidistään. Lukijana on kauheaa seurata, millainen jääkylmä egoisti hänestä kasvaa. Mutta mitä mahdollisuuksia lapsella on, jos noin kymmenvuotiaasta eteenpäin isähahmona on Hitler? 

Olisin kaivannut kirjaan lisää pituutta. Lopussa sota on ohi ja Pierrot / Pieter päätyy liittoutuneiden käsiin. Vapauduttuaan hän kulkee siellä täällä, aina vaan yhtä yksinäisenä. Kuitenkin hänen elämälleen Berghofin ajan jälkeen uhrataan vain muutamia sivuja, kertomatta mitä hänestä tulee "isona", millainen hänen loppuelämänsä on. Ainakin minulle loppu oli pettymys, tuntui että vaikka tarina tuli päätökseen niin se jäi kesken. Kasvutarina kuultiin kokonaisuudessaan, mutta lopputulos jäi liian avoimeksi.

Olen sitä mieltä, että Boyne on jälleen kirjoittanut ison ja tärkeän kirjan, kuitenkaan toistamatta itseään. Asiat saavat uusia ulottuvuuksia lapsen silmin kuvattuna. Lukijana on toisinaan piinaavaa seurata, mitä Pierrot / Pieter kuulee ja näkee, mitä ratkaisuja hän tekee, miten hän aiheuttaa isoakin vahinkoa sekä tahtomattaan että tahallaan. Miten hän miettii kokousmuistiinpanoja tehdessään, että onpa kummallista rakentaa suihkuja joista ei tule vettä. Tekisi mieli napata häntä kädestä kiinni ja viedä pois, sanoa että "lapsikulta tämä ei ole sinun paikkasi". 

Toivon totisesti että The Boy at the Top of the Mountain suomennetaan jossain vaiheessa.

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline: Tytöt
Englanninkielinen alkuperäisteos The Girls (2016)
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2016
298 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Emma Clinen Tytöt osoittautui yllättäväksi lukukokemukseksi. Takakannen perusteella odotin jotain Silvia Avallonen Teräksen ja Elena Ferranten Loistavan ystäväni kaltaista, puolileppoisaa teiniromantiikkaa jossa nuoret neidot välttelevät etenkin isiensä valppaita silmiä ja heilastelevat parikymppisten miesten kanssa. Oletus oli osittain oikea mutta lopputulos on paljon rajumpaa kuin odotin. 

Evie on nuori eroperheen tyttö, joka vuoden 1969 Amerikassa ajautuu mukaan eräänlaiseen kulttiin. Tavattuaan Suzannen ja lyöttäydyttyään tämän kaveriksi hän huomaa, että teini-ikäisenä oleminen on kovaa mutta jännittävää. Yksinäisyys, riidat äidin kanssa ja näyttämisen halu ajavat hänet Suzannen mukana yhteisöön, jossa kaikki jaetaan, kaikki on yhteistä. Porukalla on johtajana aikuinen mies, jota tytöt haluavat miellyttää. Siksi ei voi sanoa ei, on kyseessä sitten myymälävarkaus tai seksi aikuisten miesten kanssa. 

Toisessa aikatasossa Evie muistelee rajua nuoruuttaan, hieman epävarmana miten siihen pitäisi suhtautua. Oliko se tosiaan hän, joka oli mukana tuollaisessa? Ja toisaalta, ilman nuoruudenkokemuksiaan hän ei olisi se joka nyt on. Osittain hän piilottelee mennyttä eikä halua puhua siitä. Tapahtui kauheuksia, joista hän ei ole varma kuinka paljon oli mukana ja olisiko voinut muuttaa tapahtumakulkua. Kuitenkaan hän ei kiellä olleensa mukana yhteisössä ja samalla pyrkii oikaisemaan vääriä käsityksiä ja liioitteluja. 

Sinä yönä poltettiin juhlan kunniaksi auto, lieskat paloivat kuumasti ja villisti ja minä nauroin ääneen ilman syytä - kukkulat olivat niin mustia taivasta vasten eikä kukaan minun oikeasta elämästäni tiennyt, missä olin; oli kesäpäivänseisaus ja ihan sama vaikka päivämäärä ei ollutkaan oikea. Äiti käväisi etäisesti mielessä, itsepintaisina huolen näykkäysyinä, mutta hän olettaisi, että olen Connien luona. Missä muuallakaan? Hän ei osaisi edes kuvitella, että tällaisiakin paikkoja oli olemassa, ja vaikka osaisikin, vaikka hän jotenkin ihmeen kaupalla ilmaantuisi tänne, hän ei tunnistaisi minua. Suzannen mekko oli liian iso ja luiskahteli olkapäiltä, mutta vähän ajan päästä en enää kiskonutkaan hihoja nopeasti paikoilleen. Tykkäsin paljastelusta, siitä että sain esittää piittaamatonta ja siitä, että ihan oikeasti lakkasin piittaamasta, silloinkin kun vahingossa vilautin toisen rinnan melkein kokonaan esiin hihoja korjaillessani. Joku poika - pöllähtänyt ja autuaasti sekaisin, kuunsirppi kasvoihin maalattuna - hymyili minulle niin kuin olisin aina kuulunut porukkaan.

Lukukokemus oli jollain tapaa hämmentävä, kirja herätti valtavan ristiriitaisia tunteita.  Evien äiti tapailee miehiä, mikään hänen suhteistaan ei kestä. Hän yrittää epätoivoisesti tehdä itsestään kiinnostavan, haluttavan ja hyvän ihmisen, unohtaen tyttärensä. Nuori Evie elää kuin viimeistä päivää, haluten yhtä epätoivoisesti olla villi ja vapaa. Elämä ranchilla on näennäisen vapaata mutta taustalla on vahva kontrolli. Russell on pomo, joka määrää mitä tehdään, milloin, kenen kanssa. Vastalauseita ei suvaita. Evien isällä on uusi puoliso, eikä tytär tunnu kiinnostavan ennen kuin vasta siinä vaiheessa, jolloin asiat ovat jo pahasti vialla. Evie ripustautuu Suzanneen, joka toisaalta pitää tästä, toisaalta pitää rasittavana ja on myös mustasukkainen Russellin Evieen suuntaamasta huomiosta.

En pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. On kauheaa, miten toiset ovat tahdottomia nukkeja vailla omia mielipiteitä, samalla kun toiset sanelevat mitä saa tehdä ja ajatella. Tunsin sääliä monia hahmoja kohtaan, olin surullinen siitä millaisia he ovat. Toisia olisin halunnut potkaista takapuoleen.

Samalla olin täysin lumoutunut tarinan kiihkeydestä, sen vaativasta ja vangitsevasta tunnelmasta. Tuntui, että jännite tiheni koko ajan; melkein odotin saavani sähköiskun kirjan sivuilta. Se muistutti elävästi siitä, millaista on olla nuori ja elämänjanoinen. Kesän kuumuus tunki iholle ja herätti halun lähteä omalle road tripille, tanssimaan nuotion ympärille tuntemattomien ihmisten kanssa. 

Tytöt on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Krista, Annika, Mari a, Ahmu ja riitta k. Se on saanut paljon mediahuomiota mutta arviot ovat olleet varsin vaihtelevia. Siksi laitankin Tytöt Helmet-lukuhaasteen kohtaan "keskustelua herättänyt kirja".

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset
WSOY 2016
440 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Markus Ahosen Isaksson-sarja on edennyt jo neljänteen osaan. Sydämenmurskajaiset jatkaa sympaattisen ylikonstaapelin tutkimuksia pääkaupunkiseudulla. 

Nimensä kansainvälistänyt maailmankansalainen Karl Bellman palaa kotimaahan vain kohdatakseen kohtalonsa. Miksi hän palasi Suomeen ja miksi hän kuoli? Oliko kuolema onnettomuus, tahallinen teko vai rikos? Markku Isaksson kollegoineen saa pian huomata, että tapaus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Epäselviä kuolemantapauksia löytyy enemmänkin, ja kuvio laajenee laajenemistaan aina 1980-luvun lopulle, nuorten rippikesään asti.

"Jos tämä rippileirikytkös pitää kutinsa, riparilaisten hiljaisuus tuntuu omituiselta. Jos väkeä on mennyt multiin enemmänkin, luulisi että joku tietää jotain."

"Porukka on voinut olla hyvinkin hajallaan eikä kukaan ole osannut yhdistää kuolemantapauksia. Täytyy huomioida, että rippileiristä on kulunut jo 28 vuotta. Olivatko kaikki niin kovasti tekemisissä toistensa kanssa edes niinä aikoina, asuivatko edes samalla alueella. Leiri on saattanut olla vain yksi ohimenevä hetki ihmisten elämän virrassa. Ei edes välttämättä kovin tärkeä. Mahtoiko olla Bellmanillekaan. Tällähän ei ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ainakaan aikuisena. Uskoi enemmänkin itseensä."

Isaksson muisti omat nuoruuden tuttavansa, jotka olivat asuneet vuosikaudet samoilla kulmilla mutta joihin saattoi törmätä vain harvoin. Ystäviä, joiden kanssa nähtiin kerran puolessa vuodessa. Tuttavia, joita tavattiin vain kerran parissa vuodessa. Sisko perheineen saattoi nähdä omia ystäviään useammin Suomessa käydessään, vaikka he asuivat Euroopan länsilaidalla. Ja äidin, josta hän oli kauan sitten putkahtanut maailmaan ja jonka luokse Myyrmäkeen hän oli luvannut mennä jonain iltana, mutta ei ollut ehtinyt.

Kun asui lähellä, oli mahdollista pitää yhteyttä. Ainakin teoriassa, sillä ruuhkavuodet veivät ajan. Mutta hautajaisiin kaikki pääsivät lyhyelläkin varoitusajalla, koska sitä menoa ei voinut enää siirtää.  

Olen aiemmin pitänyt valtavan monista ruotsalaisista dekkareista, koska niissä on tapahtumien taustalla ollut salaisuus, ja nykyhetken tekoihin on ollut selkeä syy. Ikävä kyllä yhä useampi niistä - ainakin suomennetuista -  on muuttunut suuntaan, jossa tekijä on psyykkisesti sairas sadisti eikä teoille ole muuta syytä kuin tekijän niistä saama mielihyvä.

Senpä takia Sydämenmurskajaisia on niin miellyttävää lukea. Lukeminen etenee rauhallisesti, kun ei tarvitse kilpailla aikaa vastaan ja siirtyä nopeilla leikkauksilla sivulta seuraavalle, paikasta toiseen. Tapahtumien hidas eteneminen tekee lukemisesta rentouttavaa. Toisaalta juonikuvio on sen verran monimutkainen, että hidas lukeminen on siksikin perusteltua.  

Pidän Isakssonin hahmosta. Ihanaa että päähenkilö on tavallinen ihminen ilman päihde-, uhkapeli- ynnä muita riippuvuuksia. Perhe-elämäkin on tasapainoista. Tykkäsin kovasti myös siitä, että tutkinnan yhteydessä Isaksson muistelee menneitä, niin omaa elämäänsä kuin vanhoja tutkimuksia. Usein muistot ovat sellaisia, joista tulee lukijalle monenlaista pohdittavaa. Edellä mainittu pätee myös lukuihin, joissa asioita katsellaan muiden henkilöiden näkökulmasta. On helppo alkaa miettiä omaa elämäänsä, lähiympäristöään, maailmaa yleensä. 

Isaksson mietti, olivatko tässäkin tapauksessa polut johtaneet jo nuoruudessa väärille teille. Tai isä Valkosen tapaan käynyt todella huono onni, oli hän elänyt miten kuuliaista ja ihmisiä kunnioittavaa elämää.

Nuorten retkahtaminen väärille teille olisi saattanut olla odotettavampaa. Isaksson selaili listoja ja tajusi, miten erilaisia ja toisaalta samanlaisia piirteitä pääkaupunkiseudun eri puolten lähiöissä elävillä nuorilla oli hänen nuoruudessaan ollut. Hän mietti omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Länsi-Vantaalla. Tutut hiljaisempia ja kiltimpiä nuoria höykyttäneiden terrorisoijien kasvot Myyrmäessä muistuivat jälleen vahvoina mieleen ja hetken hän kiristeli jälleen hampaitaan. Minkälaisia rikossarjoja noilta kulmilta olikaan aikoinaan jäänyt selvittämättä. Ja mitä menneisyydessä hampaankoloon jäänyttä edelleen muhi monen sisimmässä.

Kyseessä on tavallaan hyvän mielen dekkari, toisaalta taas ei. Ei siltä kannalta, että lukiessa naurattaisi. Ei, tapahtumat ovat traagisia ja monissa kohdissa lukija saattaa tuntea surua. Koko kirjan ajan vallitsee melankolinen vire. Kyllä siltä pohjalta, että henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja helposti lähestyttäviä. Kyllä, koska sivuja voi käännellä leppoisasti tietäen että luvassa on yli 400 sivua rauhallista, ajatuksia herättävää menoa. Kyllä siksi, koska tarina on mieleenpainuva ja kirjan luettuaan muistaa lukeneensa sen. 

Olen asunut pääkaupunkiseudulla puolitoista vuotta, joten oli erityisen hauskaa lukea tutuista ja tutuhkoista jutuista. Heti alkumetreillä nauratti; Bellman menee kovin tuttua reittiä, lentokentältä bussikyydillä Aviapoliksen asemalle ja edelleen I-junalla Helsinkiin. Etenkin I-juna on tullut tutuksi niin matkoilla Helsingistä kotiin kuin kotoa tai työhuoneelta Korsosta Myyrmäkeen ja Martinlaaksoon :D 

Sydämenmurskajaiset on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjat kertovat, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena ja Lukuneuvos.