Icasos 2017
331 s.
Arvostelukappale
Rob McCoolin seikkailut jatkuvat sarjan toisessa osassa. Meno on aika lailla samanlaista kuin ensimmäisessä; paikka vaihtuu tiuhaan, käydään taisteluita toinen toistaan mahtavammilla aseilla, joudutaan vangiksi, karataan ja vapautetaan muita, kohdataan ystäviä ja vihollisia joista ei aina heti tiedä kumpia he ovat... Vauhdikasta toimintaa on tarjolla kaikki reilut 300 sivua.
Ensimmäinen yllätys iskee silmille sivulla 13. En tietenkään kerro mikä se on... Suu loksahti auki ja ajatus oli "mitä tapahtui, ihanko oikeasti, oho". Rob ja Kaarne tempautuvat välittömästi seikkailuun, joka ennen pitkää kuljettaa heidät Kirottuun metsään. Sitä asuttavat hurjat zoonit, naissoturit, jotka orjuuttavat miehet. Niin vaan metsästä selvitään, kunnes seikkailu vie Robin, Kaarnen ja heidän kasakkaseuralaisensa sinne takaisin. Monen monta taistelua on käytävä, kunnes viholliset vallantavoittelijat on kukistettu ja kotimatka voi lopulta alkaa.
Nainen katsoi Dostoa ja sanoi:
- Mitäpä jos pitäisit kiinni tuon naamaasi rumentavan aukon. Metsö on meidän. Ja kaikki, mikä tänne tulee, maasta tahi taivaalta, on meidän, vaikka se olisi pelkkä paksu suupaltti kasakkamunkki.
Dosto murahti ilkeileville sanoille, mutta nipisti suunsa kiinni. Hän nosti karvaisen leukansa ylös mielenosoituksellisesti ja vei kätensä puuskaan tukevan rintansa päälle.
- Olen pahoillani, että olemme häirinneet rauhaanne, Rob sanoi. - Tunnen olevani vastuussa tästä. Olin aluksen ohjaimissa.
- Vai että häirinneet rauhaamme, nainen puuskahti. - Melkoisen lievä ilmaus. Räjäytitte taivaan tuuliin kokonaisen kukkulan aivan nenämme edestä.
- Me emme räjäyttäneet kukkulaanne. Sen teki novgorodilainen ohjus, joka olisi tuhonnut meidät, ellei kukkula olisi sattunut väliin.
Pienen miinuksen annan siitä, että tapahtumat ovat tavattoman vauhdikkaasti eteneviä ja että sekä henkilöitä että heimoja on paljon. Minun oli välillä vaikea muistaa esimerkiksi että keitä olivatkaan opritsnikit ja mitä kapteeni Ravaille tavoittelee. Samoin oli hiukan vaikea pitää mielessä Robin ja Kaarnen tavoitetta. Hiukan vähemmän äksöniä ja pikkuisen enemmän selitystä olisi ollut paikallaan tämmöiselle vanhalle tädille.
Erityisesti iloitsen siitä, että kirjassa on mukana aktiivisia ja vahvoja naishahmoja. Hyvän soturin ei aina tarvitse olla miespuolinen! Jaksan aina ilahtua kirjoista, jotka tarjoavat sisältöä kaikille. Ihan työn puolestakin; on helpompi vinkata kirjoja jotka eivät ole pelkkää äijäilyä tai pelkkää hömppää. Vaikka tässä taistellaan - ja kuollaan - paljon, ei verta ole liikaa. Vastapainoksi on runsaasti huumoria.
Kaikkinensa Rob McCool ja Kirottu metsä on viihdyttävää ja jännittävää luettavaa. Saapa nähdä tuleeko lisää seikkailuja.
Helmet-lukuhaasteeseen saadaan "sankaritarina". Tässä kirjassa sankareita riittää!
Sain juuri luettua ja blogattua tämän. Minunkin makuuni kirjassa oli jopa liikaa tuota vauhtia, taisteluita, pakenemista ja vangituksi tulemista. Tuntui jotenkin, että henkilöhahmot jäivät kaiken sen vauhdin alle. Noh, ehkä me täti-ihmiset vaan emme pysy perässä. Sinun tavoin kyllä tykkäsin siitä, että kirjassa oli sekä nais- että miespuolisia sankareita. Luulen, että sekä tytöt että pojat voivat siksi kiinnostua kirjasta ja löytää samastumiskohteit, vaikka käsittääkseni Tatu Kokko ajatteli ainakin ekaa osaa kirjoittaessaan kirjoittavansa etupäässä pojille.
VastaaPoistaTaitaa olla lasten ja nuortenkin kohdalla sama kuin aikuisilla, että tytöt lukevat enemmän poikasankareista kuin pojat tyttösankareista. Onneksi yhä useampi kirja on sellainen, jossa on useampi sankari/päähenkilö.
Poista