Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Englanninkielinen alkuteos Our homesick songs (2018)

Suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2019

379 s.

Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on ainakin minun lukumakuuni melko lailla täydellinen kirja. Kieli on äärettömän kaunista, se on visuaalista, se loihtii lukijan osaksi kanadalaisen kalastajakylän tapahtumia. Tarina on haikea ja koskettava, kohti tyhjyyttä ja tuhoa kulkeva, mutta kuitenkin siinä on ripaus toivoa.

Kylä on aina elänyt kalastuksesta. Jo vuosia on ollut niin, että kalaa tulee aina vain vähemmän. Ei kalaa, ei elantoa, ei tulevaisuutta. Yksi toisensa jälkeen kyläläiset muuttavat muualle, kunnes vain muutama talo on asuttu. Connorien perhe sinnittelee vielä. Perheen isä ja äiti päätyvät sellaiseen ratkaisuun, että he menevät vuorotellen pohjoiseen töihin. Kuukausi muualla, kuukausi kotona. Puoliso tavataan vain pikaisesti vuoron vaihtuessa. Aina ei ehditä edes kotiin saakka, vaan lyhyimmillään halataan satamassa. Toinen lähtee, toinen jää.

Aidanin ja Marthan on ollut pakko etsiytyä töihin pohjoiseen. Heidän poikansa Finn yrittää ratkaista ongelman, mutta ongelma ei ole pieni eikä helposti selvitettävissä. Minne kalat ovat kadonneet ja miten ne saisi takaisin? Hänen soitonopettajansa rouva Callaghan tapaa kertoa tarinoita, ja niiden pohjalta Finn luo suunnitelman. Mutta onko mahdollista, että 11-vuotias lapsi palauttaa kylän elämään? Etenkin kun hänen sisarensa Cora katoaa, suistaen vanhemmat epätoivoon.

Sitten kolmas sunnuntai jäi taakse, oli entistäkin kylmempää, tuulisempaa ja sateisempaa ja jotkut kalastajista – ne, joilla oli perhe elätettävänä, ja ne, joiden oli kaikkein vaikeinta olla miettimättä veneessä epäilyksiään ja joiden ajatukset lensivät niin nopeasti ja olivat niin raskaita, etteivät kirjat ja laulut voineet karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Sitten neljäs sunnuntai jäi taakse, ja monet jäljelle jääneistä kalastajista – ne, joiden oli vaikea olla miettimättä epäilyksiään ja joiden ajatukset alkoivat lentää niin nopeasti ja muuttuivat niin raskaiksi, ettei toivo voinut karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Ja Finn laski iltaisin veneiden valoja. Niitä oli ilta illalta vähemmän, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, kolme. Toisinaan Cora tuli laskemaan hänen kanssaan, toisinaan ei.

En meinaa millään keksiä, mitä tästä sanoisin. Tarina on hieno, mutta kun hieno tuntuu vähättelevältä määreeltä. Lukiessa kokee monenlaisia tunteita eläessään Connoreiden mukana Aidanin ja Marthan nuoruudesta nykyhetkeen. Pieni kylä, armoton ja arvaamaton meri, epävarma tulevaisuus, tahto jäädä ja pakko lähteä – valtavan suuria asioita, jotka uhkaavat pieniä ihmisiä. On liikuttavaa lukea Finnin taistelusta kodin puolesta, poika vastaan luonto. Finn on poikkeuksellinen lapsi, joka tekee poikkeuksellisia asioita. Mutta myös muut henkilöhahmot ovat syviä. He ovat myös miellyttäviä, heistä on helppo pitää.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, ”rakkausromaani”. Rakkaus kohdistuu kotiin, lähiympäristöön, lähellä oleviin ihmisiin, pieniin yksityiskohtiinkin. Muistuttaen samalla, että rakkauskirja voi olla muutakin kuin hömppäviihdettä :)

Kirja on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Jenna, Mai Laakso ja Raija Hakala.  

Sofie Sarenbrant: Andra andningen

Sofie Sarenbrant: Andra andningen

Ponto Pocket 2014

358 s.

Emma Sköld – sarjan suomennokset aloitettiin jostain syystä kolmososasta Avoimet ovet. Luin sen ja tykkäsin, mutta ennen neljättä osaa Osasto 73 halusin palata sarjan alkuun. Koin tärkeäksi päästä Emman mukaan ihan alusta saakka. Ykkösosa Vila i frid esitteli Emman perhesuhteet sekä parisuhteen ja kipupisteet. Pidin siitäkin, mutta postauksen haluan kirjoittaa kakkososasta Andra andningen.

Kyseessä on jokseenkin poikkeuksellinen rikosromaani. On kylmä ja sateinen lauantai kesäkuun alussa. Kuten jo vuosia tähän aikaan kesäkuusta, on Tukholman maratonin aika. Juoksijat lähtevät liikkeelle, mutta pian yksi lyyhistyy matkalle. Nopeasti selviää, että kyseessä on rikos. Hetkeä myöhemmin reitin varrelta löytyy toinen ruumis. Poliisille tulee kiire selvittää, mitä on tekeillä. Ovatko uhrit olleet kohteita vai valikoituneet sattumalta? Kulkeeko tuhansien juoksijoiden seassa murhaaja? Ennen muuta - onko uhreja tulossa lisää? Vaikka myrskysää hidastaa valtaosaa juoksijoista, kello tikittää silti kiivaaseen tahtiin. Emmaa ajaa myös henkilökohtainen syy; hänen siskonsa on juoksemassa joten hän pelkää Josefinin puolesta.

Poliisi pysyttelee nykyhetken hektisessä tutkinnassa lähes loppusuoralle asti, mutta lukija kuljetetaan hyvissä ajoin tapahtumissa taaksepäin. Jotain tapahtui vuosi sitten, minkä seurauksena jotain tapahtui 11 kuukautta sitten, jotain muta 8 kuukautta sitten ja niin edelleen. Tässä juuri on mielenkiintoinen kontrasti. Nykyhetkessä kello etenee minuutteja, menneessä kuukauden pari. Menneessä maisemat eivät juuri vaihdu, nykyhetkessä edetään juoksureitillä tasaisen nopeaan tahtiin.

Emma vill ha chefens fulla uppmärksamhet innan hon fortsätter. Han verkar väldigt inne i något på dataskärmen framför sig men det räcker med några sekundens tystnad för att han ska flytta över blicken till henne.

”Som att Viktorias tid uppdaterades efter halva loppet.”

”Vänta lite.” Lindberg ropar högt efter Nyllet, som ser nyfiken ut när han tittar in i rummet efter en stund.

”Nu förstår jag ingenting”, erkänner Nyllet och Lindberg tittar uppmanande på Emma. ”Inte jag heller.”

”Antingen har vi fel namn på offret eller så har förövaren tagit med sig hennes chip och fortsätter springa med det. Det var I alla fall Lennarts två olika teorier.”

“Det var som fan”, utbrister Nyllet.

Men Emma är långt ifrån klar. ”Inte nog med det – det finns bara tre personer som har nästan exakt samma tid som Viktoria vid halva sträckan: Börje Larsson och Antonia Karlsson, båda över femtio bast, och Martin Pihl, trettio år.”

Tämä jos mikä on kiihkeätempoista toimintaa. Ei puhuta päivistä vaan muutamasta tunnista. Jos murhaaja pääsee livahtamaan pakoon joko reitin varrella tai maalissa, häntä on melkeinpä mahdoton tavoittaa. Ja kun juoksu etenee koko ajan, on poliisilla melkoinen työ selvittää, kuka noin 16 000 juoksijan joukosta on syyllinen. Unohtamatta sitä, että murhaaja voi olla myös joku 3000 vapaaehtoisesta. Tai katsoja, joka vaihtaa paikkaa ja iskee eri kohdilla reittiä. Jännitys ei tule väkivallasta vaan siitä uhasta, että voi tapahtua mitä tahansa, koska tahansa, kenelle tahansa.

Pidän ansiokkaana sitä, että vaikka kirjassa on kolme ja puoli sataa sivua niin siinä ei jaaritella turhia. Asiat etenevät koko ajan, eikä esimerkiksi Emman ja hänen perheensä välisiä kahnauksia vatvota sivutolkulla. Toisaalta tässä kirjassa on koko ajan kiire, ehkä välillä liiaksikin. Surusanoman vievät samat poliisit, jotka etsivät murhaajaa, joten asia toimitetaan, kysymykset kysytään ja sitten äkkiä eteenpäin.

Yhden lisämausteen sain siitä, että olen itse juossut Tukholmassa maratonin kahdesti, ja kerran olen ollut katsomassa muiden juoksua. Lisäksi olen lomaillut siellä ihan muuten vaan. Osa paikoista oli siis tuttuja, ja pystyin varsin hyvin hahmottamaan missä päin kaupunkia milloinkin mennään. Lisäksi juoksijoiden kokemat tunteet olivat tuttuja, ketutus sateesta, etenemisen pakko, euforia maaliviivan lähestyessä. Toisaalta tämä myös nosti mieleen sen että maratonilla voi tapahtua kaikenlaista. Bostonin pommi-isku lienee pahin toteutunut, mutta voi tulla muutakin. Kuten kilpailun johtaja Lennart tuumii, on tilastollisesti todennäköistä että kuudentoista tuhannen juoksijan joukossa on joitakin, joilla on rikollista taustaa. Aivan. Hui!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, ”kirjailijan nimi viehättää sinua”. Sofie Sarenbrant on kaunis, rimmaava nimi nimi. Vila i frid – kirjassa kirjailija kiittää aviomiestään hienosta sukunimestä J

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat...

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat... Harvinaistuvat, hyödylliset pikkuötökät, joita ilman emme tule toimeen
Norjankielinen alkuteos Insektenes planet (2018)
Suomentanut Katarina Luoma
Minerva 2019
222 s.

En tiedä tuntuuko minusta vain siltä, että ötököiden merkitys planeetallemme on ollut esillä viime vuosina aika paljon. On ollut juttuja siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi mehiläiset ja kimalaiset ovat, ja monien kauhuksi myös hämähäkit. Että kuinka maapallo tuhoutuisi nopeasti, jos joku laji katoaisi lopullisesti. Tähän saumaan iskee Anne Sverdrup-Thygeson, jonka uutuusteoksen Jos hyönteiset katoaisivat... laitan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 8, "kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen". On tullut aika avata silmät ja havahtua katsomaan maapallomme tilaa, missä se on nyt ja mihin se on menossa.

Sverdrup-Thygeson on hyönteistutkija, joka kertoo asioista - ainakin tässä kirjassa - hyvin selkeästi ja helppotajuisesti. On juu hyönteisten latinalaisia nimiä, mutta ei muuta tieteellistä jargonia. Päinvastoin; moniin asioihin annetaan konkreettinen esimerkki tai vertailukohta. Teksti on varsin raflaavaa ja välillä voi tulla tunne että onko joka asiasta ihan pakko lohkaista vitsi tai kehitellä sanaleikki.

Kirjassa on yhdeksän lukua, joissa hyönteisten merkitystä tarkastellaan eri näkökulmista. On hyönteisten ja kasvien yhteiseloa, hyönteiset ruokanamme ja ruokamme ruokana, erilaisia tuotteita joissa käytetään hyönteisistä saatavaa materiaalia (tai työvoimaa)... Ehdottoman mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Laitan tähän alle muutamia esimerkkejä siitä, mitä itse pidän huomionarvoisena. Ihminen kun ei ole luomakunnan kuningas, vaikka kuinka haluaisi!

On vaikea saada otetta syvästä ajasta, eoneista ja maailmankausista, miljoonista ja miljardeista vuosista. Siksi sinulle ei ehkä sano kovin paljon, jos kerron, että ensimmäiset hyönteiset näkivät päivänvalon noin 479 miljoonaa vuotta sitten. Ajattele mieluummin, että hyönteiset ovat nähneet dinosaurusten tulevan ja lähtevän.

[H]yönteiset hallitsivat maapallon ilmatilaa yli 150 miljoonaa vuotta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että oma lajimme Homo sapiens on ollut maapallolla yhteensä vasta reilut 200 000 vuotta.

Karl von Frisch osoitti, että kun hunajamehiläinen löytää hyvän mesilähteen, se lentää kotiin muiden luokse ja kertoo niille, missä kukat ovat. Se tanssii eräänlaisen kahdeksikon ja keikuttaa takapuoltaan ja värisyttää siipiään tanssin suoran osuuden aikana. Tanssin nopeus kertoo kukkien etäisyyden, kun taas tanssin suunta suhteessa pystysuoraan linjaan kuvailee, missä kukat sijaitsevat auringon asentoon nähden.

Plantaaseilla vain kolme tuhannesta kaakaokukasta saadaan pölytettyä onnistuneesti siten, että ne kehittyvät hedelmiksi. Keskimäärin kaakaopuu tuottaa 25-vuotisen elämänsä aikana niin vähän kaakaopapuja, että niistä saadaan vain vajaat viisi kiloa suklaata. Toisella tavalla laskettuna noin 50 gramman painoisen suklaapatukan valmistukseen vaaditaan yhden kaakaopuun koko sato kolmen kuukauden ajalta. Lisäksi tarvitaan vielä joukko ahkeria suklaapolttiaisia, jotka ovat uurastaneet pölyttäjinä.

Joka minuutti mereen upotetaan muovia niin paljon, että sillä täyttäisi kokonaisen roska-auton.(...) Siksi tieto siitä, että useat hyönteiset pystyvät syömään ja hajottamaan muovia, on melkoinen jymyuutinen.

Harvardin professori E. O. Wilson kirjoittaa: "Totuus on, että me tarvitsemme hyöteisiä mutta ne eivät tarvitse meitä. Jos ihmiset katoaisivat huomenna, maailma jatkaisi kulkuaan kuten ennen. -- Mutta jos hyönteiset katoaisivat, luulen, etteivät ihmiset selviäisi muutamaa kuukautta kauempaa."

Mitä tähän voisi lisätä? 

Pidän siitä, että kirjassa ison ja pienet asiat limittyvät. Ensin on pikkuinen ötökkä, joka tanssii tai oppii laskemaan neljään tai tunnistaa ihmisen kasvot tai rakentaa ilmastoidun keon tai tekee jotain muuta kyseiselle lajille ominaista. Myöhemmin sama pikkuinen ötökkä esiintyy osana ketjua, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Koko maapallo on ekosysteemi, mutta oma pieni ekosysteeminsä tapahtuu myös laiskiaisen turkissa. 

Tätä lukiessa tuli olo, että jatkossa lentäviin ja hyppiviin otuksiin suhtautuu vähän eri tavalla. Että vaikka ne ovat monesti ärsyttäviä, joskus jopa pelottavia, ne ovat kuitenkin elintärkeitä. Mutta katsotaan sitten elokuussa banaanikärpästen aikaan, unohtuuko että meillä on 77 prosenttia samoja geenejä... 

Tuli myös olo, että tekee mieli googlettaa jotkut otuksista. Millainen on sudenkorennon silmä, joka itse asiassa koostuu 30 000 osasilmästä? Tai ylösalaisin lentävä sudenkorento? Miltä näyttää ankeuttajapistiäinen? Tai seitsentoistavuotiskaskas, joka elää 99 prosenttia elämästään - 17 vuotta - maan alla, nousee maan pinnalle 3-4 viikoksi munimaan ja kuolee pois? Olisin kaivannut kirjan väliin kuvaliitteen! :) 

Monipuolinen sisältö, lukijaystävällinen tyyli ja kohtuullinen sivumäärä (ilman lähteitä ja hakemistoa 191 sivua) tarkoittavat sitä, että saan tästä lisäyksen yläkoululaisten tietokirjavinkkauksiin. 

Kirja on luettu myös blogissa Mummo matkalla.