Karoliina Timonen: Laina

 

Karoliina Timonen: Laina

WSOY 2023

416 s.

Tammikuun viimeinen päivä, päivä jona Laina Päätalosta tulee kymmenen avioliittovuoden päätteeksi eronnut nainen. Onnikan rahastaja Laina Päätalo palvelee asiakkaita kuten ennenkin, hymy liimattuna kasvoille. Matkalla Tampereen Keskustorilta Vehmaisiin ja takaisin, ja samalla reitillä uudelleen, hän käy mielessään läpi nuoruudessa kokemaansa traumaa ja vaikeaa avioliittoaan. 

Laina ja Kalle olivat kirjeenvaihdossa, rakastuivat, menivät nopeasti naimisiin. Arki ei tahtonut kuitenkaan asettua sellaiseksi kuin he odottivat, kuin kaikki odottivat. Kalle halusi lapsia, Laina ei. Kallen työ vei heidät välillä Taivalkoskelle, sitten takaisin Tampereelle. Kallella oli viehtymys viinanjuontiin, mitä Laina ei voinut sietää. Lisäksi Kalle mielistyi nuoriin naisiin yhä uudelleen, ja yhtä usein hän miellytti heitä. Laina jaksoi odottaa, rakastaa, antaa anteeksi. 

Avioeron myötä Lainan on rakennettava elämänsä uudelleen.

Lainan katse kiertää läpeensä tuttua maisemaa, laskeutuu Kirkkosuon laaksoon ja nousee vastapäisen kirkon torniin. Ei hän näe juuri muuta kuin valkoisia, pyryttyneitä puita ja nietoksia, mutta hänen mielessään pyörivät kuvat ja hetket menneestä, auringon kilosta, kullasta ja vihreästä. Tuntuu ettei hän pääse tämän rakennuksen ohi, ei pysty ohittamaan muistoja ja tuota vaihetta elämästään - sitä onnea, sitä huumaavaa tunnetta, kun kaikki oli alussa, kaikki oli mahdollista ja jokainen ovi avoinna.

Tuon kaiken muistaminen tuntuu nyt musertavalta, ja silti hän kiinnittyy menneeseen, ei saa jalkojaan jatkamaan eteenpäin, ei halua päästää vielä irti, ei ohittaa tätä, Tuntuu että on elettävä se uudelleen, on jaksettava. On muistettava, että sellaistakin on - että maailmassa on myös valoa, joka voittaa pimeyden, että vuodenkiertoon kuuluvat myös kesät, jotka koittavat talvien jälkeen. 

On muistettava, että joskus elämä myös antaa ja kantaa. 

Tarinassa on todella voimakas tunnelma alusta loppuun, se imaisee mukaansa heti ensi sivulta. Lainan pahaa oloa on tuskallista seurata, mutta samalla ymmärtää miksei hän lähde vaan jaksaa yrittää aina vaan. 

En ole lukenut Iijoki-sarjaa, joten minulla ei ollut mitään ennakkotietoa Lainasta eikä myöskään olettamuksia tai ennakkoluuloja. Kiinnostuin "fiktiivisestä tarinasta fiktiivisestä henkilöhahmosta" ja halusin kulkea hetken hänen kanssaan. Se kannatti, lukukokemus on tosi vahva, vaikuttava, syvästi koskettava. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Lainan kohtaan 30, "kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja". 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Karisto 2023

332 s.

Täytyy tunnustaa, että hiukan pelkäsin tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin sitä, onko lukeminen liian raskasta, kun sisältönä on köyhyyttä, sotaa, lapsesta luopumista, mahdollisesti kovaosaisuuden jatkumista sukupolvelta toiselle. Teemat ovat raskaita, mutta lukeminen ei sitä ollut. Tarinassa on vahvoja naisia, jotka keksivät keinot selviytyä ja tarvittaessa uskaltavat sanoa (miehille) vastaan. 

1920-luvun alkupuolella Reeta on töissä sahalla. Hän on rakastunut, mutta kun hän tulee raskaaksi mies ei enää piittaakaan hänestä. Keskenmeno "pelastaa" Reetan työpaikan menetykseltä. Mutta kun hän tulee uudelleen raskaaksi, edelleen aviottomana, hän saa lähteä sahalta. Nälkä ja kylmä vaivaavat, eikä kunnalta heru riittävästi apua. Niinpä Reeta antaa puolivuotiaan tyttärensä Signen kasvatiksi. Vaan sitten kun Reeta menee naimisiin, on kuusivuotiaan Signen palattava kotiin. Hän ei ymmärrä miksi, kotihan on Toivon ja Elmin luona. Kuilu äidin ja tyttären välillä syvenee, kun Reeta ei kykene osoittamaan rakkautta vaan laittaa Signen töihin, kasvimaita kitkemään ja sisaruksia vahtimaan. Eikä tilannetta helpota se, ettei Signe saa mennä käymään Toivon ja Elmin luona. 

Kun Signe on vasta 16-vuotias, hän joutuu tai pääsee menemään Reetan tilalle satamatöihin. Se on hänelle keino päästä lopultakin pois Reetan luota. Satamassa Signe jaksaa aikansa, kunnes sota-aikana hän päättää hakeutua sotasairaalaan töihin. Hän rakastuu, mutta joutuu sen seurauksena kärsimään epätietoisuutta ja kohtaamaan halveksuntaa. Aikanaan hän saa perheen, mutta sen kanssa kilpailee alkoholin houkutus. 

Sekä Reeta että Signe kipuilevat vuosia historiansa painolastin kanssa, joutuen samalla kestämään sen, että suuri rakkaus osoittautui mahdottomaksi. 

Eilen kysyin Signeltä. Tyttö kiitti kun kerroin että ottaisivat lastausurakoihin sijastani. Hymyili niin kuin olisi saanut paremmankin palkinnon.

"Siinä hymy haihtuu kun joudut tositoimiin", varoitin ja jatkoin: "Se on raakaa työtä, laudat painaa ja niitten kanssa pitää olla vikkelä ja tarkka, ettei tivi, urakan nokkamies, hermostu."

Signen hymy ei sammunut. Noinko sillä oli hinku aikuisen eloon?

"Eivätkä toiset naiset hyvällä kattele jos jää tahdista jälkeen. Ja jos näillä säillä putoaa mereen, niin siinä on hengenlähtö lähellä."

Signe vakavoitui ja nyökkäsi, vaikka ei varoitteluistani säikähtänytkään. Tyttö tiesi itsekin että pärjäisi, vahva on eikä välittäisi pienistä. Silti tuntui karvaalta. Olisin toivonut tytölle helpompaa osaa, kevyempää kuormaa kannettavaksi ja toisenlaista elämää.

Tositapahtumiin perustuva tarina on vangitseva, sitä haluaa lukea vimmalla eteenpäin. Iloa ei juuri ole, sitä enemmän kurjuutta ja sinnittelyä, mutta silti tuntuu että synkkyyttä ei ole liikaa. Tarina vangitsee mukaansa ja kuljettaa Reetan ja Signen matkassa nelisenkymmentä vuotta, vuoteen 1960 saakka. Alussa ollaan hetki vuodessa 1907, mutta sitten hypätään vuoteen 1922.

Tarinaa kerrotaan ensin Reetan näkökulmasta, mutta pian myös Signen. Tämä on toimiva tekniikka. On kiinnostavaa lukea, miten kumpikin kokee osittain samat asiat. Samalla on riipaisevaa nähdä, kuinka heidän välisensä etäisyys vain kasvaa. Kun puhuminen ja kiintymyksen osoittaminen ovat kovin vaikeita asioita, kasvavat traumat ylitsepääsemättömiksi. 

Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia, hekin jotka esiintyvät lyhyesti ja ovat kuin ääriviivoiltaan piirretyt. Vuori-Kemilä osaa kirjoittaa niin, että yksittäinen lausahdus, ilme tai ele kertoo ihmisestä paljon. Hieno teos!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)". 

Maahan viilletty raja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjailuja.

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Myllylahti 2023

203 s.

Aatun kesä on menossa totaalisesti pieleen. Kaikki kaverit menevät rippileirille, hän yksin jää pois, ryytymään kesätöissä isänsä kaupassa. Mutta onneksi Aatu ja kaverinsa ovat kekseliäitä, joten löytyy useampikin tapa ujuttautua mukaan leirille, kuitenkin niin että pysyy aikuisilta ja isosilta piilossa. Kommelluksia riittää, eikä yhtäkkinen kakkoskesätyö kissavahtina suju sekään ilman yllätyksiä. Kesän aikana ehditään myös polttaa naama nokkosiin ja etsiä kadonnutta mummoa.

"Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä... ööö karjaa, eikun siipikarjaa... eii, mä en opi näitä koskaan kun nää on niin kummallisia. Mitä ihmeen karjaa? Onks se nyt edelleen oletus, että ihmisellä on karjaa?" Minttu valittaa. 

"Siipikarjaa? Mistä sä sen keksit? Mitä se ees on?" Doris nauraa. 

"No vittu kanaa", Minttu kivahtaa.

"Ei kiroilla!" kuuluu Turon ääni yläpediltä. "Mintulle viiva."

Doris piirtää rastin seinään tukkimiehenkirjanpitoon.

(...)

"Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi on hyvä", Minttu arvioi. 

"Mä en ainakaan kovin hyvin toteuttanut tota neljättä käskyä viime keväänä, kunnioita isääsi ja äitiäsi meinaan!" huudan kaapista. 

Doris kiljaisee. Walle pomppaa ylös sängyltä niin että lattia tömähtää. 

"Aatu!" Minttu hihkaisee. 

"Ei jumalau...", Turo on huutamassa, mutta imaisee lopun takaisin. 

"Ootko sä tosiaan siellä kaapissa?" Minttu kysyy ja tulee varoen ovelle.

Räväytän vaatekaapin oven auki ja huikkaan:

"Tulkoon valo!"

Koko porukka kerääntyy mun ympärille tiiviiksi piiriksi, me hypitään ja nauretaan yhdessä kimpussa.

"No nyt häikäisee. Tää oli paras pränkki aikoihin", Walle räkättää. 

Tykkäsin, tässä ei sorruta päättömään kohellukseen vaan tekemisissä säilyy järki. Huumori on sellaista, että se naurattaa nelikymppistäkin. Jotenkin tuli mieleen oman nuoruuden hitti Hullu luokka -sarja, tässä on samaa henkeä mutta päivitettynä tälle vuosikymmenelle. Tykkäsin myös siitä, että vaikka tämä on toinen kirja Aatusta kavereineen, niin yhtään ei haittaa vaikkei olisi lukenut aiempaa osaa. Hyvin pääsee jyvälle siitä, keitä ja millaisia nämä nuoret ovat.

Uskon että tämä on helppo vinkkauskirja, koko ajan tapahtuu jotain ja luvut ovat lyhyitä niin tarvittaessa on helppo pitää taukoja lukemisessa. Sisältö on ihanan tavallista nuorten elämää, jossa tärkeää on olla yhdessä kavereiden kanssa ja elää mahdollisimman huoletonta kesää. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "kirjan kannessa tai nimessä on koru". 

 

José Luis González Macías: A Brief Atlas of the Lighthouses at the End of the World

 

José Luis González Macías: A Brief Atlas of the Lighthouses at the End of the World

Englanniksi kääntänyt Daniel Hahn

Picador 2023

150 s. 

The following summer, they manage to lay the first stone. One by one, they would put down another 2,500 to raise the lighthouse. Each stone weighs a ton. Each has been shaped with care and secured with wooden pegs in such a way that, like a jigsaw, it will slot into the previous one. The works continue for another three years and fatal accidents occur, as well as the desertion of workers unable to bear the inclemencies of the sea and labour mutinies prompted by the shortage of beer. Finally, the light of Bell Rock is lit on 1 February 1811.

Espanjalainen González Macías tunnustaa olevansa maakrapu ja eläneensä lähes koko elämänsä kaukana merestä. Joku majakoissa ja kartoissa kuitenkin vetää häntä puoleensa. Tämä tietokirja juontaa juurensa hänen tekemäänsä levyn kanteen; siihen hän piirsi majakoita ajelehtimaan asteroideilla ja näyttämään valoa ulkoavaruuteen. Tehdessään taustatutkimusta kansikuvaa varten hän törmäsi toinen toistaan kiehtovimpiin majakoihin ja niiden tarinoihin. Niinpä hän kokosi yksiin kansiin 34 majakkaa eri puolilta maailmaa.

Jokainen majakka saa kaksi aukeamaa, paitsi yksi saa kolme. Ensimmäisellä on yhden sivun mittainen kuvaus sijainnista, ulkonäöstä ja historiasta, lisäksi mukana on kummitusjuttu, legenda tai vastaava, milloin majakkaan sellainen liittyy. Aukeaman toisella sivulla on kirjailijan tekemä piirroskuva majakasta. Toisella aukeamalla on majakan tarkat tiedot, kuten koordinaatit, suunnittelija, rakennusvuosi, onko se yhä toiminnassa jne. Lisäksi mukana on tarkempi karttakuva sijainnista. 

Kirjallaan González Macías haluaa kunnioittaa majakoiden historiaa ja muistuttaa niiden valtavan suuresta merkityksestä aikaan ennen gps:ää ja muita moderneja järjestelmiä. Hän vie lukijan maailman ympäri ja maailman ääriin.

Most lighthouse-keepers, symbols of vigilance and protection, have left their duties behind. Yet although that life is about to fade away, we will still have their stories. The ruins in the form of words from a time when technology and heroism were one and the same thing. Because in lighthouses, and especially in lighthouses, humans have always been at the mercy of nature. 

And so this is not just a book about lighthouses. It is also a way of seeing ourselves reflected in the mirror of the human condition, of questioning ourselves about the experience of living in solitude, of recognizing other people's dependence upon the challenge of survival, of exploring the depths to which we can sink and the heights to which we can soar in extreme situations. The emptiness we feel when we are not sheltered by our fellow creatures can be a hell for some. For others, meanwhile, like Charles Bukowski, 'isolation is the gift'. 

Emma Donoghuen kirjan jälkeen oli sulateltava hetki, ennen kuin pystyin keskittymään seuraavaan kirjaan. Seuraava piti myös valita tarkasti, koska tuntui että kepeä kirja ei sovi, mutta toisaalta en halunnut myöskään tiiliskiveä. Sopivasti kirjaston varauksiin saapui tämä majakkakirja, josta en edes muista että mistä sain vinkin. Todennäköisesti töistä, koska vilkaisen yleensä läpi myös ruotsin- ja englanninkielisten kirjojen viikkolistat sillä silmällä, josko olisi jotain kiinnostavaa tarjolla. Tämä oli kyllä täysosuma, juuri oikea kirja juuri oikeaan aikaan. 

Majakoista ei kerrota liikaa eikä liian yksityiskohtaisesti. Mukana on eri näköisiä ja eri kokoisia majakoita kaikkialta maailmasta. Niillä kaikilla on oma viehättävä tarinansa; on traagisia ihmiskohtaloita 1900-luvun alussa Clippertonilla Ranskan Polynesiassa, on jäljettömiin kadonneita majakanvartijoita, on kissa joka löysi uuden lintulajin ja vei sen sukupuuttoon, on nuori tyttö meripelastajana, on valtavia aaltoja ja myrskyjen kaatamia majakoita, on Matinicus Rock jossa on enemmän majakoita (2 kappaletta) kuin kasveja, on aikoja jolloin kirjekyyhky oli ainoa viestintäväline... Kannattaa googlettaa La Jument -majakka Bretagnessa, sen majakanvartijasta Théodore Malgornista on otettu valokuva joka palkittiin vuonna 1990 parhaana lehtikuvana, kuvaajana oli Jean Guichard. Olisin muuten liittänyt kuvan tähän, mutta en löytänyt sellaista joka olisi ollut vapaasti jaettavissa. 

This far south, there is no light at all. Just a wild sea and the Roaring Forties. The next piece of land you reach is Antarctica. 

Tunnelma on rauhallinen ja jotenkin lohdullinen. Kaikki majakat eivät ole enää aktiivisia, mutta ne ovat. Jotkut muuttuneet turistikohteiksi, toiset lähes täysin unohtuneet. Kaikki ne tuovat kuitenkin olemassaolollaan eläväksi palasen ihmiskunnan historiaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 28, "kirjailija on Välimeren maasta". 

Emma Donoghue: Tähtien tahto

 

Emma Donoghue: Tähtien tahto

Englanninkielinen alkuteos The Pull of the Stars (2020)

Suomentanut Einari Aaltonen

Tammi 2023

335 s. 

Ah millä kirjalla uusi kirjavuoteni alkoi, jestas sentään! Tähtien tahto on upea, vahva, raastava kuvaus kolmesta päivästä dublinilaisen sairaalan synnytysosastolla, vuonna 1918 espanjantaudin kurittaessa niin potilaita kuin henkilökuntaa. 

Sairaanhoitaja Julia Power joutuisi työskentelemään yksin, mutta saakin avukseen nuoren Bridien. Tämä ei tiedä mitään sairaanhoidosta mutta oppii nopeasti ja ennen muuta osaa kohdata potilaan. Lääkärinä toimii poliisien jahtaama kapinallinen Kathleen. Yhdessä kolmikko taistelee sairaiden äitien ja heidän lastensa puolesta, tehden pitkää päivää niillä vähäisillä tarvikkeilla joita käytettävissä on. 

Lukijan ei auta pelätä verta, sillä tarinassa synnytykset ovat pitkäkestoisia ja niihin liittyy kaikenlaisia ongelmia. Julia on välillä neuvoton, sillä hänen osastonsa koostuu yhdestä huoneesta ja kolmesta sängystä, mutta lääkäriä tarvitaan ympäri sairaalaa. Onneksi Kathleen näkee hänen osaamisensa ja valtuuttaa tekemään omia päätöksiä. Päivät ovat raskaita elämän ja kuoleman kulkiessa rinnakkain, mutta Julia ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. 

Itkin lasta ja pöydällä makaavaa äitiä, itkin neljää häntä ennen poismennyttä sisarusta, seitsemää orvoksi jäänyttä lasta ja heidän leskeksi jäänyttä isäänsä. Kasvattaisiko herra Noonan heidät vai päätyisivätkö he isovanhempien, tätien tai tuntemattomien hoidettaviksi? Kuka minnekin. Kenties samanlaiseen laitokseen kuin Bridie Sweeney. 

Pyyhin silmäni tohtori Lynnin alkaessa laittaa elimiä takaisin paikoilleen.

Hänen kätensä liikkuivat hitaammin, kun hän asetti pienokaisen äitinsä sisälle. Ojensin hänen ulottuvilleen laatikon, jossa oli pellavarohdintuppoja. Hän työnsi kolme kourallista täytteeksi ja painoi sen jälkeen kylkiluut ja rintalastan paikoilleen. Hän nyki ihon reunat yhteen kuin olisi vetänyt makuuhuoneen verhot kiinni yöksi. Minulla oli neula ja lankaa valmiina, sitten hän alkoi tehdä tikkejä. 

Kerrassaan hieno, tunteikas, ytimiin asti järisyttävä kirja. Synnytysosastolla pyörähtää useita ihmisiä, joilla kaikilla on omat traumansa, toisilla sodan takia, toisilla koko elämän kestäneen puutteen tai kaltoinkohtelun takia. Vaikka koko kaupunki on pelkotilassa, on pikkuisella synnytysosastolla välillä myös ilon hetkiä. 

Tämä on niitä kirjoja, jotka lainasin kirjastosta mutta aion hankkia omaan hyllyyn. Ihan vaan siksi kun se liikutti sisintäni niin perinpohjaisesti, että en halua luopua siitä kokonaan.

Helmet-lukuhaasteeseen päädyin ruksittamaan ensimmäiseksi kohdaksi numeron 41, "kirjassa syntyy lapsi". Muita mahdollisia kohtia olisivat olleet esimerkiksi 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu", 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja" tai 37, "kirja herättää voimakkaita tunteita". 

Tähtien tahto on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Anun ihmeelliset matkat.