Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

Ruotsinkielinen alkuteos Tre öar - mamma, pappa och jag

Suomentanut Jyrki Kiiskinen

Siltala 2025

389 s.

Sophia Jansson oli vain kuusivuotias menettäessään äitinsä. Sen jälkeen heistä tuli isän kanssa tiivis yksikkö. Äidistä ei puhuttu, eikä Sophialla ole hänestä paljoa muistoja. Suurin osa asioista, joita hän Nitasta tiesi, perustui pieniin puheenpätkiin joita hän oli kuullut äidinäidiltään ja isältään näiden ollessa jo melko iäkkäitä. 

Nyt koitti aika, jolloin Sophia perehtyi vanhempiensa ja omaan tarinaansa. Etenkin kirjeet olivat hyvä lähde, joiden kautta asioihin avautui toisenlaisia näkökulmia. Aikuinen Sophia ymmärtää tapahtumat ja sen, miksi läheskään kaikesta ei puhuttu. Silti on epävarmaa, oliko hiljaisuus oikea ratkaisu. 

Mielenkiintoista on se, että vaikka sekä isä Lars että täti Tove olivat kirjailijoita eli heillä oli sana hallussa, heistä ei silti ollut kertomaan pienelle Sophialle äidin ongelmista. 

Äiti oli kuitenkin poissa. Hänestä ennen kirjeiden lukemista kirjaamiani muistoja ei oikeastaan voi verrata niihin, joita minulla on Lassesta tai muusta perheestä. Ajatukseni hänestä olivat jotenkin etäisiä, täriseviä ja valottomia. Ehkä ne satuttivat, mutten ollut pitkään aikaan antanut itselleni lupaa tuntea yhtään mitään. Kun etsiskelin häntä muistin pohjattomista syvyyksistä, löysin pääasiassa poissaoloa, en lainkaan iloa, lämpöä tai rakkautta - ei mitään siitä onnellisesta ilmapiiristä, jota muut kesämuistot olivat täynnä.

Nykyään kiinnitymme veneellä laituriin lähellä kalliota hiekkarannan vieressä. Vaikka Lasse kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten, mielikuvissani hän on kaikkialla saarella, mutta äiti on kuin poispyyhkäisty. En pysty tuottamaan yhtäkään mielikuvaa hänen tuulessa heiluvista hiuksistaan. Hänen ääntään ei kuulu missään. Hänen jälkensä ovat kadonneet, ja vain harvoin muista että hän on ollut siellä - että hän on kuulunut saarelle. Nyt kun tiedän että hän oli leikkimökin pääarkkitehti, ja siinä leikkimökissä lapsenlapseni nykyään leikkivät, hän on palannut. Mutta vain osittain. 

Kun isä ei enää elä, saaresta on tullut hänen fyysinen ilmentymänsä. Minä näen hänet minne ikinä käännynkin, jokaisella kallioilla ottamallani askeleella, kivikossa, hiekassa, polulla, metsässä, sisällä taloissa. Hänen läsnäolonsa on niin vahvaa, että hän jättää varjoonsa kaikki muut joiden jälkiä saarella on. 

Niin, ne saaret. Ensimmäinen on Tonga, jonne Lars ja Tove suunnittelivat muuttavansa. Tonga ei kuitenkaan suostunut ottamaan heitä vastaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Sophia matkusti aviomiehensä kanssa Tongalle selvittääkseen, mikä saaressa mahtoi sisaruksia kiehtoa. Toinen saari on Ibiza, jossa Lars, Nita ja Sophia asuivat muutaman talven viimeksi mainitun ollessa pieni. Kolmas on tietenkin Pellinki, jossa Sophia on viettänyt kymmeniä kesiä. 

Lukiessa tulee tunne, että kolmikko on kuin ajelehtivien saarten joukko. He kulkevat välillä hetken rinnakkain, kunnes yksi irtautuu palatakseen myöhemmin takaisin ja irtautuakseen taas. Kaksi muuta ovat naapurisaaria, joiden väliin ei mahdu muita. Sama tunne tulee monesta muusta ihmisestä, yhtäkkiä meri onkin täynnä saaria jotka virtaukset tuovat vuoroin yhteen, vuoroin erilleen. Muutama saaripari liittyy yhteen niin tiukasti, että heistä tulee pikemminkin yksi kuin kaksi. 

Oli tosi koskettava lukukokemus. Jansson ei kaunistele eikä piilottele mitään vaan tuo kaikkein kipeimmätkin asiat esiin. Vaikka Tove on esillä paljon, kirja ei kuitenkaan keskity häneen vaan Sophiaan, Larsiin ja Nitaan. Saadaan huomata, että vaikenemisen kulttuuri jatkuu helposti sukupolvelta toiselle, ja saatetaan yllättyä siitä kuinka erilaista elämä ja arki saattoi olla vain kuusikymmentä vuotta sitten. Ei tarvitse mennä hirveän kauas, kun yhteiskunta oli aivan toisenlainen kuin nyt. 

Mietin kirjan nimeä, että miksi suomennoksessa ensimmäisenä on isä kun alkuteoksessa siinä on äiti? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on isä ja tytär". Kirja joka maasta -haasteeseen laitan Tongan. Siellä ollaan reilun sadan sivun verran, enkä usko että löydän helposti kirjaa joka sijoittuu vain Tongaan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Levoton lukija.

Ninni Schulman: Nätter utan gryning

 

Ninni Schulman: Nätter utan gryning

Bazar 2025

396 s.

Ingrid Wolt -sarjan kolmas osa jatkuu vain muutamaa viikkoa myöhemmin siitä, mihin toinen osa Rakas Lena päättyy. Postinkantaja Herman Ångströn on kadonnut, ja koska poliisi ei pidä asiaa epäilyttävänä niin se ei tutki asiaa. Ingridin poliisiystävä Benny on eri mieltä, mutta ei yksin mahda mitään. On keskityttävä kiireellisempiin tapauksiin. Hermanin isä on vakuuttunut siitä, että jotain on sattunut. Kun sekä Benny että Gösta ottavat yhteyttä Ingridiin, tämä päättää ottaa jutun etsivätoimistolleen. Ei hänellä ole muutakaan työtä. 

Lukijalle tulee pian olo, että poliisi on ollut todella huolimaton. On kuultu vain Hermanin vaimoa ja isää, siinä kaikki. Lisäksi on valittu uskoa vaimon kertomus. Todella nopeasti Ingrid tavoittaa muita ihmisiä, jotka ovat olleet Hermanin lähipiiriä tai vakiasiakkaita. Ollaan vuodessa 1983, jolloin postinkantajalla oli aikaa auttaa lampun vaihtamisessa tai juoda kahvit, joten Ingrid saa kuulla Hermanista monelta taholta ja monesta näkökulmasta. Hän alkaa uskoa jotain pahaa tapahtuneen. Mutta mitä hän voi tehdä ilman poliisin valtaa? Saako hän Bennyn lisäksi muut uskomaan, että katoamista kannattaa tutkia pontevammin? 

Samalla tietysti sekä Ingridillä että Bennyllä on henkilökohtaisia ongelmia, jotka puskevat läpi vaikka he eivät niitä haluaisi ajatella. 

"Berätta vad som händer", sa han och satte sig i soffan. "Vi börjar bli oroliga på jobbet."

Ingrid tog fåtöljen, som senast.

"Som jag sa sist är det inte likt Herman att vara borta från arbetet", fortsatte John. "Om han dessutom inte är sjuk är det riktigt konstigt."

"Jag vet", sa Ingrid. "Alla säger samma sak. Det är det här som gör att jag på allvar börjar tro att han har råkat illa ut."

Hon knäppte upp jackan, men behöll den på. 

"Pernilla har berättat för polisen att han inte kom hem från jobbet i måndags."

"Jaha?" sa John. "Men varför sjukanmälde hon honom i så fall?"

Att det pratades och spekulerades bland kollegorna på posten rådde det inget tvivel om. 

"Säg det", sa Ingrid. 

Tykkäsin, tämä on jotenkin tosi mukaansatempaava vaikka asiat etenevät hitaasti eikä jännitystä ole juuri ollenkaan. Suurin jännitys tulee siitä, että tapahtumia seurataan Hermanin näkökulmasta alkaen kolme kuukautta ennen nykyhetkeä. Lukija tietää siis ennen Ingridiä ja poliisia, missä hän on liikkunut ja mitä hänelle on tapahtunut. 

Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja kiinnostavia, eivät pelkästään päähenkilöt vaan myös sivuhenkilöt. Schulman osaa kuvata heidät niin, että parilla lauseella saadaan tietää paljon ja pystytään lukemaan rivien välistä lisää. 

Ainakin minua ajattelutti se, kuinka tärkeä postinkantaja oli monille tuolloin. Sama ihminen kävi vuosikausia päivittäin tai lähes päivittäin. Nykyään taitaa olla kauppa, apteekki tai kirjasto se, missä yksinäinen voi kohdata toisen ihmisen ja vaihtaa muutaman sanan. Silloinkin taitaa usein takana olla jonoa, missä joku mielessään manailee toisen hidastelua ja jaarittelua. 

Seuraavaa osaa odotellessa siis! Uskon jatkoa tulevan, sen verran sekaisin tietyt asiat ovat vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirjassa on prologi eli esipuhe". 

Anu Patrakka: Ihailija

 

Anu Patrakka: Ihailija

Otava 2025

271 s. 

Kolmas osa Nelson Monteiro -sarjaa vie meidät Lissaboniin ja fado-musiikin maailmaan. Monteiron vapaa viikonloppu suomalaisen Emilian kanssa muuttuu työntäyteiseksi, kun Nelsonille tuttu koditon kuolee. Manuel on ollut kuolemaan johtaneen yliajon ainoa silminnäkijä, joten Nelsonin poliisinvaistot heräävät. Onko jommassakummassa tai molemmissa kuolemantapauksissa jotain hämärää? Emilian kierrellessä museoita ja kauppoja yksin Nelson voi omistautua tutkimuksilleen. Yliajon uhri oli kuuntelemassa Nelsonin tuntemaa fado-laulajaa Maria Glóriaa, joten Nelson on yhteydessä laulajaan ja tämän kotiapulaiseen Rosaan, entinen fado-laulaja tämäkin. 

Vähän kerrassaan Nelsonille ja lukijalle avautuu maailma, jossa musiikin voima on valtava ja jossa ihmissuhteista tulee herkästi tuhovoimaisia. Lisääntyvä köyhyys ja rakennetun ympäristön rapistuminen vievät toivoa entisestään. 

- Onko hänkin...

- Aikoja sitten.

Ääni särähti. Monteiro ei voinut olla säälimättä yksin jäänyttä vanhaa naista. Selviäisikö tämä hautajaisjärjestelyistä ja muista kuolemaan liittyvien asioiden hoitamisesta sitten kun pojan ruumis luovutettaisiin? Oliko Elsa Alvesilla edes varoja hautajaisten maksamiseen? Kodin kunnosta päätellen ei. 

- Olen todella pahoillani menetystenne vuoksi, Monteiro sanoi latteasti. 

- Seuraavaksi on minun vuoroni, ja kyllähän minä täältä jo joutaisin.

Elsa Alves nousi ylös sen merkiksi, että tapaaminen oli päättynyt. Hän saattoi Monteiron ovelle ja potkaisi ohi kulkiessaan käytävälle kasattuja rojuja. 

- Me ihmiset olemme sisimmältämme oravia, keräämme kaikenlaista. Turhia tavaroita ja ihmisiä ympärillemme ja pelkäämme päästää niistä irti. Eikä meistä jää jäljelle muuta kuin painaumat ihmisten mielissä, ja ajan mittaan nekin tasoittuvat, kunnes katoavat kokonaan. Olin vaimo ja äiti, nyt minulta on viety kaikki. Elämäni on yhtäkkiä tyhjää. 

Monteiro seisoi käsi ovenrivalla ja kuunteli katkeraa yksinpuhelua, eikä tiennyt mitä sanoa. Vanhasta naisesta huokui muutakin kuin surua pojan poismenon vuoksi. Oliko se vihaa? Mutta miksi, ja mitä tai ketä kohtaan?

Pidän kovasti Patrakan dekkareista, erityisesti sen takia että niissä sekä uhrit, tekijät että rikokset ovat ihan tavallisia. Ei olla prameiden palatsien kulisseissa tai suljettujen ovien takana salaseuroissa, eikä yritetä ratkoa symbolien tai mystisten viestien merkitystä. Ei, eletään tavallista elämää jossa olosuhteet tekevät joistakin rikollisia ja toisista uhreja. 

Tässä kirjassa päästään tuntemaan se katkeruus, jota mennyt loisto aiheuttaa. Kun on ollut pitkään menestyvä laulaja, on raskasta päästää irti huomatessaan että nuorempi laulaja saa isommat aplodit.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 21, "kirjassa on muusikko".

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Amman lukuhetki ja Kirsin Book Club.