Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY 2026

264 s. 

Johannes on elontiensä lopussa. Anna-sisar valvoo vuoteen vierellä, kysyy muistaako Johannes sitä ja tätä, ja kertoo tarinoita. Johannes muistaa kyllä, mutta haluaa päässään kertoa oman tarinansa kuolleelle vaimolleen Kaarinalle. 

Perheen evakkomatkasta se alkoi, yksinäisyyteen päättyi. Matkan varrelle mahtui paljon ja etenkin vaikeita asioita. Isän sotatraumat, homoseksuaalisuus ja itsemurha, kivulias suhde äidin kanssa, purkautunut kihlaus ja avioliitto toisen kanssa, huoli omien lasten pärjäämisestä, vaimon sairastuminen... Vakautta elämään ovat tuoneet pitkä ja pääosin tasapainoinen avioliitto sekä vuosikymmeniä kestänyt työ valokuvaajana. 

Päänsisäinen kuolinsiivous ei piilottele mitään eikä jätä mitään kertomatta. Johannes on auki, haavoittuvainen. Hän pyytää Kaarinalta ymmärrystä siihen, miksi hän oli niin kuin oli ja teki niin kuin teki. Elämä ei ollut täydellinen mutta se oli täysi. 

Äiti ynähtää. Ei sano mitään, odottaa vain, miten tilanne päättyy. Miksi minä olen aina lukenut siitä vain vihaa? En ole nähnyt muuta kuin huudot ja ilkeilyt, loukkaukset ja nälvimisen? Kuinka en ennen pelkoa? Onko se aivan uusi tunne vai onko se onnistunut peittämään sen niin hyvin? Kourieni alla äidin ranteet tuntuvat ohuilta kuin linnunluut. Se on jo vanha hento nainen, minun äitini. Puistatus käy lävitseni. Se tuntuu silmissä, kitalaessa, ikenissä.

Minulla on kaksi naista, joista täytyisi pitää huolta. Yksi itkuinen kaahaa pitkin roudanrikkomia maanteitä ja toinen seisoo tässä edessäni pelokkaana, seinää vasten naulittuna. Viha laskee kuin vuorovesi, paljastaa jälleen sisälle kerääntyneet suuret terävät kivet. Valuu alas lattialle ja imeytyy lautojen välistä välipohjan sahanpuruun. 

Irrotan otteeni ja äiti vetää kätensä alas. Hieroo ranteitaan kuin niitä pakottaisi. Silmiin se ei vieläkään katso. Mistä se olisi rakkautta oppinut, kun ei itse sitä mistään saanut?

Kinnunen kirjoittaa jälleen uskomattoman kauniilla kielellä uskomattoman koskettavan tarinan. 264 sivua riittää, ei tarvitse jaaritella kun osaa kertoa tiiviisti mutta painavasti. Johanneksen nykyhetki on muistisairauden takia repaleinen, mutta mennyt on kirkkaana mielessä. Joskus ehkä liiankin kirkkaana, sillä on paljon asioita jotka tekevät niin kovin kipeää vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kaiken kantavana voimana on ollut rakkaus, joka ei murtanut vuoria vaan musertui niiden alle, nousten silti aina uudelleen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut.net.

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

WSOY 2026

437 s.

Nykyhetki. 19-vuotias Veronika matkustaa Takaristin kylään tekemään podcastia kadonneesta kylästä. Pieni ja ahdasmielinen kylä jäi moottoritien alle, mutta sitä ennen kylässä tapahtui outoja. Veronika on tuskin astunut bussista pois kun alkaa tapahtua kummallisia, jopa pelottavia asioita. Eikö hän olekaan kylän raunioissa yksin? 

Elokuussa 1985 yhdeksäntoista oppilaan kyläkouluun tuli kaksi uutta tyttöä kaupungista. Nyt oppilaita oli 21, eikä se ollut ollenkaan hyvä luku. Vain muutamassa kuukaudessa lasten keskinäiset suhteet muuttuvat ja koko yhteisön hauras tasapaino järkkyy. 

Verkon keskellä hämähäkkinä väijyy opettaja Jylhä, mies joka on pitänyt kylää mielivallassaan sukupolvesta toiseen. Kun Anna ja Karina tuovat kylään tuulahduksen ulkopuolelta, tunnelma synkistyy nopeasti. Jotain pahaenteistä on ilmassa, mutta mihin kaikki lopulta päättyy? 

Petri

Karkausyö on myös opettajan syntymäyö. Suomalaisista suurmiehistä ainakin Väinämöinen on syntynyt karkausyönä. Myös Kekkosen ja Mannerheimin viralliset syntymäajat on väärennetty ja todellisuudessa nuokin merkkihenkilöt ovat saaneet alkunsa karkausyön salaperäisten tuntien aikana. "Samanaikaisuus yhdistää legendojen syntyä", opettaja sanoo. "Jaettu syntymäaika voi olla jopa merkittävämpi yhdistävä tekijä kuin verisukulaisuus."

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti."

Puutarhatontut

Se on vähän hassua. Opettaja on niin vanha mies, että hänen nuoruudessaan pääskytkin vielä talvehtivat järvien pohjassa, ja silti hän on voinut juhlia syntymäyötään vasta muutaman kerran. 

Tarina etenee vuorotellen Veronikan ja lasten näkökulmasta; lapsista ääneen pääsevät kaikki muut paitsi Anna ja Karina. Nykyinen ja mennyt sekoittuvat toisiinsa yhä tiukemmin, kunnes ne lopulta ovat yhtä. Toista ei ole ilman toista. 

Tunnelma on jo alussa varsin pelottava ja se pahenee koko ajan. Veronikan ympärillä tapahtuu selittämättömiä asioita, joita hän ei voi loputtomiin selittää unien näkemisellä tai väärin muistamisella. Lapsilla on jokaisella tietty rooli, jota pitää esittää niin koulussa kuin kotona. "Ulkopuolisten" myötä jo alkujaan aika kieroutuneet suhteet muuttuvat, kun lapset alkavat kilpailla uusien tulokkaiden huomiosta ja näkevät toisensa eri valossa kuin ennen. Ja kun lankoja tiukasti käsissään pitävä maisteri Jylhä kadottaa langanpäät, tuhoa ei voi välttää.  

Tämä on Rasi-Koskisen tyyliin vaativa luettava, mutta jälleen kerran huikean hyvä. Välillä tunsin olevani Muuttuva labyrintti -pelissä, jossa pelilauta liikkuu eikä ikinä tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Samalla näkymä on riittävän selkeä, jotta lukijana en eksynyt labyrintin uumeniin. Lapset ovat samaan aikaan säälittäviä ja pelottavia. Vanhemmat ovat olemassa mutta jäävät tarinassa taustalle liki näkymättömiin. Maisteri Jylhä on superpelottava hahmo, lapsia mielivaltaisesti suosiva tai kiusaava vallankäyttäjä joka pitää myös kylän aikuisia panttivankeinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirjan kannessa tai nimessä on lintu". 

Kirja on luettu myös blogeissa Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja ja Lastenkirjahylly.

Jukka Behm: Pussipää

 

Jukka Behm: Pussipää

Tammi 2026

181 s.

Eräänä päivänä 15-vuotias Daniel Penne lakkaa puhumasta, ihan omasta tahdostaan. Häntä kyllä hiukan huolestuttaa, sillä loppuelämä puhumattomana voi tarkoittaa pitkää aikaa. Kun koulussa annetaan tehtäväksi kuvata video kiinnostuksen kohteista, hän keksii vetää päähänsä paperipussin ja puhua pussi päässä. Sitten hän päättää tehdä toisen videon, sitten kolmannen ja neljännen. Videot saavat nopeasti kymmeniä, satoja, tuhansia katselukertoja ja seuraajien määrä kasvaa. Pian Daniel halutaan mainoskasvoksi, televisioon, erilaisiin tempauksiin... 

Pussipäätä viedään lujaa, mutta Danielilla on hiljaista. Vanhemmilla ja siskolla on omat huolensa, eikä kukaan oikein tunnu piittaavan siitä miten hänellä menee. Puhumattomuus on vienyt ainoan hyvän kaverin eikä naapurintyttöön tutustuminen ota sujuakseen. Miten tasapainoilla kahdessa erilaisessa ympäristössä?

Ja lopuksi, kun luulin että palautehetki olisi ohi, opettaja mainitsi ohimennen, että esiintyessä olisi hyvä hillitä kasvojen voimakasta liikehdintää. 

"Omia ilmeitä kannattaa tarkkailla peilin edessä", opasti opettaja. "Leuka liikkuu puhuessa, totta kai, mutta ei sen tarvitse liikkua kuin lipaston laatikko."

Lopuksi Sarah Goodwin vielä totesi: "Emme halua, emmehän, että kuulijamme miettivät pelkästään sitä, miltä me näytämme. Haluamme heidän keskittyvän siihen, mitä sanomme."

Kuunnellessani opettajan huomioita valuin tuolillani hiljakseen alaspäin. Jos pulpetin alla olisi ollut luukku, joka olisi nielaissut minut napista painamalla Lontoon viemäriverkostoon, olisin tarttunut tilaisuuteen ja huuhtonut itseni pois luokasta. 

No, kun Daniel vetää paperipussin päähän niin kukaan ei näe hänen kasvojaan. Pussipäänä hän pääsee kosketuksiin muutamien julkkisten sekä Hammersmith United -jalkapallojoukkueen ja itse Leon Brownin kanssa. Kohtaamiset herättävät hänessä sekä ajatuksia että toimintaa. Hän voi puuttua epäkohtiin, mutta joutuu samalla pohtimaan oman toimintansa rajoja. 

Tämä on ärsyttävä mutta samalla älyttömän hyvä kirja. Kaikkia ei varmasti ärsytä, mutta kyllähän kaikki Pussipäälle tapahtuva etenee yliampuvan nopeasti. Minulle jäi muutamia kysymyksiä avoimeksi, niin aloin miettiä tulisiko tälle jatkoa. 

Jos unohdetaan yliampuvuus niin tarina on samaan aikaan hauska ja koskettava. Se on koukuttava ja etenee sujuvasti. Lontoo on ehkä yllättävä tapahtumapaikka, mutta se tuo tarinaan uskottavuutta. En usko että Lahti toimisi yhtä hyvin. 

Helmet-lukuhaasteisiin täytän sekä vuodelle 2025 että 2026 kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Kirjan luettuani etsin sitä Instagramista ja toivoin, että joku postauksista olisi kirjasta tykänneen kirjastolaisen ja näin oli, siispä kiitos Arja eli @arja.tati.

Kira Poutanen: Pariisi-koodi

 

Kira Poutanen: Pariisi-koodi. Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain

SKS 2026

251 s.

Kirjailija-kääntäjä-toimittaja Kira Poutanen on asunut Ranskassa liki 30 vuotta. Vasta nyt hän oli valmis kirjoittamaan tietokirjan kokemuksistaan. Mukana on myös kokemuksia opiskelijavaihdosta ajalta ennen vakituista asumista.

Kirjassa Poutanen tuo esiin Ranskan ja Pariisin hyviä ja huonoja puolia, kertoen sekä konkreettisia tilanteita että pohtien asioita yleisemmällä tasolla. Tärkeä muistutus on, että vielä vuosikymmenien jälkeenkin eteen tulee uusia ja hämmentäviä tilanteita. Hän varoittaa myös yleistämästä liikaa. Jos lukijan tai kenen tahansa Pariisi-tuntemus perustuu Instagramiin, naistenlehtiin tms, on syytä olla pitämättä itseään asiantuntijana. "Oikeita pariisittaria" on monenlaisia eivätkä he ole yhtenäinen tiettyyn muottiin solahtava joukko. 

On vuosi 1995, ja olen au pairina lääkäriperheessä Seine et Marnen departementissa kaukana Eiffel-tornista ja turistiravintoloista. Tehtäväni on hoitaa perheen neljää lasta puolipäiväisesti heinäkuussa sillä aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. Ranskan ymmärtäminen aiheuttaa päänsärkyä, ja lapset nauttivat siitä, että saavat huijata minua itse keksimillään sanoilla ja säännöillä. On vaikea arvata, mikä on tarua ja mikä totta.

Illalla perheen äiti koputtaa huoneeni oveen ja ilmoittaa kuivasti, että, kyllä, lapset saavat syödä suklaata joka päivä ja kyllä, välipalalla syödään joka tapauksessa aina jotain makeaa. "C'est normal", hän toteaa.

Kun välipala-aika seuraavana päivänä klo 16.30 koittaa, lapset murtavat maitosuklaalevystä tyytyväisinä paksun rivin suklaata, painavat sen patonginpalan väliin ja haukkaavat sitten makeaa täyteleipäänsä voitonriemuisesti hymyillen. Myöhemmin oma lapseni juoksee kolmevuotiaana leikkikoulusta syliini ja hihkuu: "Opettaja antoi meille tänään karkkia!" Samaan aikaan pohjoisessa suomalaiset lapset haukkaavat välipalaksi kurkkuvoileipää ja banaania. C'est normal. 

Ranskalainen byrokratia tulee tutuksi, samoin kunnioittava suhtautuminen ruokaan ja ruokailuun. Lukija saa tietoa äitiyslomasta, perhevapaasta ja koulujärjestelmästä. Lisääntyvä terrorismi tulee lähelle, kun Poutanen kertoo kotikulmillaan tapahtuneesta terroriteosta. Etäisyys Suomeen on välillä pidempi ja välillä lyhyempi, pitkälti sen mukaan miten suomalaiset ystävät ja lukijat reagoivat asioihin. 

Paljon on pohdintaa identiteetistä, siitä mitä on olla toistaiseksi yhden maan kansalainen vaikka on asunut yli puolet elämästään muualla. Miltä tuntuu, kun ei oikein osaa vastata kysymykseen "mitä Suomessa syödään" tai kun sanotaan ettei sinua voi palella koska olet Suomesta. Miten oma äitiys pitää sopeuttaa ranskalaiseen malliin, kuitenkin samalla pitäen kiinni omista käsityksistään. 

Olen lukenut paljon Ranska-aiheisia tietokirjoja mutta jokaisella tekijällä on aina oma näkökulmansa ja sitä myöten aina myös uutta asiaa kerrottavaksi. Poutasen kirjaa lukiessa tulee olo, että hämmästyttävän vähän on muuttunut 1990-luvun alun ja nykyhetken välillä. Iso ansio on myös siinä, että kirjassa ollaan tavallisessa arjessa eikä liikuta turistikohteissa. 

Byrokratia-osuus herätti muistoja ulkomaalaisesta puolisostani, jolle etenkin ajokortin uusiminen Suomessa oli helppoa. Jos hän olisi halunnut kotimaastaan uuden ajokortin, olisi pitänyt lähettää syntymätodistus ja nippu muita papereita, postitse tai faksilla tietenkin. Uusi ajokortti ei suinkaan olisi tullut postissa kotiin vaan se, kuten passi aikoinaan, olisi pitänyt hakea suurlähetystöstä Helsingistä. Jonne tietenkin pitää varata tapaamisaika arkipäivänä virka-aikaan, ja ensimmäinen vapaa aika olisi muutaman viikon päästä sen jälkeen kun ajokortin saapumisesta olisi ilmoitettu. Puoliso päätyi ottamaan suomalaisen ajokortin, meni henkilökorttinsa kanssa kaksi päivää myöhemmin konttoriin, sai tilapäisen ajoluvan heti mukaan ja uusi kortti tuli postissa alle kahdessa viikossa. Suomalaiselle on usein hämmentävää, miten monessa paikassa tarvitaan syntymätodistus ja kenties vielä vanhempienkin syntymätodistukset, jotta saa asioitaan hoidettua.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjassa on syntymäpäivät". 

Kirja on luettu myös blogissa Ja kaikkea muuta.