Syksyä odotellessa...

Kesä on vehreimmillään mutta katseeni on jo suunnattu kirjasyksyyn. Tein excel-taulukon syksyllä ilmestyvistä kirjoista, jotka haluan lukea. Listassa ovat ne suuret ja keskisuuret kustantamot, joiden katalogi postitettiin työpaikalleni. Lisäksi mukana on pienempiä kustantamoita, joilla oli katalogi nettisivuillaan.

Taulukkoon tuli hurjat 72 kirjaa, joista suurin osa ilmestyy elo-syyskuussa. Onneksi olen elokuussa kolme viikkoa lomalla, silloin ehdin (toivottavasti) lukea paljon. Listalla on sekä tuttuja hyväksi muistettuja tekijöitä että uudempia tai kokonaan uusia tuttavuuksia. Kokoan tähän joitakin odotuksiani perusteluineen, aakkosjärjestyksessä jotta ei tule epäilyksiä paremmuus- tai muusta arvotusjärjestyksestä.

Tietokirjoja:

Jones, Gareth (toim.): Keskivartalo kuntoon. Docendo, lokakuu. Juoksin kesäkuussa maratonin ja huomasin vatsalihasten kipeytyvän n. 30 km:n kohdalla, lisäksi etenkin alavatsan timmiydessä on paljonkin toivomisen varaa. Tästä kirjasta odotan saavani hyödyllistä tietoa sekä lihaskuntoharjoittelusta että syömisestä.

Konttinen, Riitta: Onnellista asua maalla. Tuusulanjärven taiteilijayhteisö. Siltala, syyskuu. Olen käynyt Ainolassa ja Halosenniemellä ja muutenkin kiinnostunut 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneista kulttuuripersoonista. Taiteilijayhteisön jäsenistä yksin ja yhdessä on kirjoitettu paljon mutta eiköhän siitä vielä uutta löydy.

Smith, Daniel: Pääsy kielletty. 100 maailman salaisinta kohdetta. Tammi, syyskuu. Mielenkiintoista nähdä, miten kirja esittelee CIA:n päämajan, Englannin kuningattaren makuuhuoneen, Koreoiden välisen rajavyöhykkeen ynnä muut paikat.

Vestola, Ulla & Leppä, Martti: Tikkuja ristiin. Kaunista kotiin luonnonmateriaaleista. Minerva, elokuu. En tiedä saanko ikinä tehtyä mitään mutta aina haaveilen sisustavani täydellisen, itseni näköisen kodin. Nykyinen asunto on siihen liian pieni ja ahdas mutta kenties seuraava, jota ei vielä ole enkä tiedä milloin sen mahdan löytää... Vinkkejä kerään jo nyt.


Lasten- ja nuortenkirjoista odotan muun muassa seuraavia:

Gibbs, Abigail: Illallinen vampyyrin kanssa. Otava, heinäkuu. Nuorille aikuisille suunnattua yliluonnollista romantiikkaa on jo vaikka kuinka paljon mutta uusia tekijöitä mahtuu mukaan. Vielä en ole kyllästynyt lajityyppiin, vaikka välillä täytyykin pitää siitä pieni tauko :)

Gier, Kristin: Safiirinsini. Gummerus, elokuu. Pidin paljon Gierin esikoisesta Rubiininpuna, joten on kiva päästä lukemaan jatkoa.

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas. Karisto, kesäkuu. Sama juttu, tykkäsin Kerjäläisprinsessasta niin pakko lukea jatko-osa :) 

Hulkko, Johanna: Geoetsivät ja vaeltava aave. Karisto, syyskuu. Tässäkin on jatko-osa, ykkösosan lopussa oleva toisen osan avausluku antaa luvan odottaa hyvää lukukokemusta.

Lawrwnce, theo: Salatun voiman kaupunki. Karisto, elokuu. Aikuisten hömppä ei uppoa mutta nuorten aikuisten vastaava sitäkin paremmin, etenkin jos mukana on ripaus mystiikkaa tai yliluonnollisia elementtejä.

Saarikoski, Saska: Meidän isä on hammaspeikko. Otava, elokuu. Siis jos kirjalla on tällainen nimi niin pakkohan se on lukea! :D

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi. Tammi, elokuu. En liene ainoa, joka odottaa Lumikki-trilogian kakkososaa.

Aikuistenosastolta aion lukea muun muassa nämä:

Ala-Harja, Riikka: Reikä. Like, elokuu. Olen lukenut Ala-Harjalta vain Maihinnousun, se oli hyvä. Toisaalta olen tykännyt myös viime vuosina ilmestyneistä kotimaisista novellikokoelmista., joten tämä on toivottavasti hyvää jatkoa molempia linjoja ajatellen.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä. Atena, elokuu. Äkäiset vanhat miehet (toki vain fiktiiviset...) kiinnostavat ainakin tätä kolmekymppistä naislukijaa.

Fay, Kim: Kadonneiden muistojen kartta. Bazar, syyskuu. Olen kiinnostunut kirjoista, jotka sijoittuvat vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen päähän ja joissa yhdistyvät faktatieto, fiktio ja mysteerit. Osa niistä on tuottanut pettymyksen ollen jopa tylsiä. Fayn kirjan esittelyteksti on kiinnostava ja kansi on kaunis, joten se ansaitsee ehdottomasti paikkansa lukulistalla.

Gröschner, Annett: Vappuaatto. WSOY, syyskuu. Tässä on itselleni tuntematon kirjailija, mutta esittelyteksti ja kansikuva houkuttelevat tutustumaan kirjaan jossa seurataan useita henkilöitä yhden päivän aikana.

Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava, elokuu. Kaksi sanaa kertoo hengenheimolaisilleni kaiken tarvittavan siitä, miksi tämä on listalla: Joel Haahtela.

Halldén, Kåre: Samppanjaruhtinas. Tammi, lokakuu. Suurena Ranska-fanina haluan lukea paitsi tietokirjoja myös ranskalaisten kirjoittamia tai Ranskaan sijoittuvia romaaneja. Samppanjaruhtinas on yhdistelmä dekkaria ja viinimatkailua - kuulostaa lupaavalta!

Hiltunen, Pekka: Iso. WSOY, syyskuu. Olin vähän pettynyt, ettei Hiltuselta tullutkaan Liasta ja Studiosta kertovaa kirjaa vaan jotain ihan muuta. Mutta koska pidin Studio-kirjoista, aion lukea tämänkin ja testata, toimiiko se minulle.

Lehtinen, Lasse: Hiihtävä hautaustoimisto. Paasilinna, syyskuu. Tässä on kanssa sellainen nimi kirjalla että huhheijaa. Kaksi kaverusta keksii liikeidean: elämyshautajaiset. Kuulostaa hauskalta. Mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon tämä muistuttaa Magne Hovdenin Saamelandiaa ja Viisuviikinkejä.

Rosman, Ann: Porto Francon vartija. Bazar, elokuu. Kolmas kirja Karin Adlerista ja epätavallisista murhamysteereistä Ruotsin rannikolla.

Suhonen, Pete: Valkea joulu. WSOY, lokakuu. Hitlerin kylkiluu osui ja upposi, tämä saattaa ja toivottavasti vaikuttaa samalla tavoin.

Wahlström, Erik: Kaunein on se jota rakastan. Schildts & Söderströms, elokuu. Ihastuin heti kirjan nimeen, ja kansikin on tyylikäs ja persoonallinen. Luvassa on tiedettä, tekniikkaa, kulttuurihistoriaa sekä kirous. 

Loppukevennys työpaikaltani, jossa avasimme yleisötiloiksi vielä yhden putkan; tänne sijoitettiin lasten sarjakuvat. Putkassa on edelleen toimimaton wc-pönttö, toimimaton vesipiste sekä seinään pultattu pöytä. Etenkin alakoululaisten suosikki on "vessanpyttyputka", joka viralliselta nimeltään on "sarjishäkki". :D

 

Henning Mankell: Haudattu

Henning Mankell: Haudattu
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Handen
Suomentanut Kari Koski
Otava 2013
174 s.







Voi voi. Ensimmäinen voi sille, että Haudatun myötä jätetään lopulliset jäähyväiset Kurt Wallanderille. Toinen voi sille, että kovasti odottamani kirja jätti pienen pettymyksen vivahteen.

Aloitetaan huonoista jutuista niin postauksen voi lopettaa hyviin tunnelmiin. Yksi isompi heikkous kirjassa on: sen lyhyys. Takakannessa mainitaan sen olevan pienoisromaani, joten voi varautua henkisesti siihen että tapahtumat etenevät pikakelauksella verrattuna muihin Wallander-kirjoihin. Tarina etenee dekkarigenren mukaisesti mutta niin että vastoinkäymisiä on vähemmän ja asiat selviävät sutjakkaasti, minun makuuni liiankin helposti.

Siinä olivat Haudatun heikkoudet. Hyviä puolia on runsaasti. Kaikkein eniten pidin siitä, mistä muissakin Wallander-kirjoissa: päähenkilön inhimillisyydestä, siitä että hän on erehtyväinen. Hän on lähestymässä eläkeikää ja tekee rikostutkinnan ohessa tiliä elämästään sekä yhteiskunnan tilasta ja siinä tapahtuneista muutoksista.

Äkkiä Wallander tunsi itsensä vanhaksi. Hän oli surkea ampumaan pistoolilla ja oli aina pelännyt joutuvansa tilanteeseen, jossa olisi pakko ampua kovilla panoksilla. Niin oli käynytkin, ja muutama vuosi sitten hän oli myös ampunut miehen hengiltä itsepuolustukseksi. Mutta ajatus siitä, että hänen henkilökohtaista asearsenaaliaan kasvatettaisiin vielä pienillä ilkeillä aerosolipurkeilla, ei tuntunut hänestä houkuttelevalta.

Minusta on tulossa liian vanha itselleni, hän ajatteli. Liian vanha itselleni ja liian vanha ammattiini.

Pidin tarinasta, se oli jälleen kerran hyvä ja uskollinen sekä Mankellin omalle tyylille että muille pohjoismaisille dekkareille. Rikoksen taustalla on tragedia ja paljon henkilökohtaista surua. Wallander törmää sattumalta puutarhassa käteen, josta on vain luut jäljellä. Loput ruumiista löytyvät pian ja myöhemmin löytyy vielä toinenkin. Tapaus osoittautuu murhaksi, jonka selvittämisen lähtökohdat ovat huonot. Ruumiiden henkilöllisyyden selvittäminen on vaikeaa, etenkin kun ne ovat löytyneet tyhjilleen jääneen talon pihasta. Talon, jonka dementoitunut omistaja elää vanhainkodissa ilman omaisia tai tuttavia.

Tarina olisi voinut olla vielä vetävämpi, jos sivuja olisi ollut tuplasti enemmän. Olisi ollut kiinnostavaa lukea tarinaa kahdessa tasossa, niin että aina välillä olisi siirrytty nykyhetkestä aikaan jolloin rikos tapahtui. Olisi ollut kiinnostavaa lukea murhaajan ajatuksista. Olisi ollut kiinnostavaa, jos Wallanderilla olisi ollut enemmän tilaa pohtia asioita sekä murhatutkintaan liittyen että sen ulkopuolella. Mutta, kuten Mankell esipuheessaan kertoo, kirja on alunperin ollut tilaustyö Hollantiin ja siksi kooltaan rajallinen. Sen huomioon ottaen Haudattu on hyvä yhden illan ystävä, kuin viimeinen pala suklaalevystä, se jonka myötä levy on poissa ja jäljellä enää vain rytistetty foliopallo sekä rapisevat kuoret ja haikean hyvä olo.  

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo
Kuvittaneet William Joyce ja Joe Bluhm
Englanninkielinen alkuperäisteos The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2013
50 s.


Luen kuvakirjoja työni puolesta paljon, mutta harvoista innostun todella paljon. Tässä on yksi kertakaikkisen upea teos, jossa kuvat ja teksti toimivat saumattomasti yhteen ja jossa tarina on paljon paljon syvempi kuin mitä sivumäärä ja sanojen lukumäärä.

Viiteenkymmeneen sivuun on saatu Morris Lessmoren elämä nuorukaisesta vanhukseksi, hänen suuri rakkautensa kirjoihin, tarinoihin ja sanoihin. Hän kirjoittaa kirjaa, kunnes tuuli tempaisee hänet mukaan ja johdattaa kirjaparvella lentävän neidon luo. Neito antaa Morrisille kirjan, joka johdattaa tämän kirjoja täynnä olevaan taloon. Siellä on oleva Morrisin uusi koti. Siellä hän hoivaa kirjoja ja jakaa tarinoita kaikille halukkaille. Siellä hän kirjoittaa oman kirjansa loppuun.

Sitten koitti päivä, jolloin Morris kirjoitti kirjansa viimeisen sivun. Hän nosti katseensa ja huoahti haikeasti mutta hyvillään: "Minun taitaa olla aika jatkaa matkaa."

Kirjat olivat surullisia, mutta ne ymmärsivät. Morris painoi hatun päähänsä ja otti kepin käteensä. Ovella hän kääntyi, hymyili ja vilkutti hyvästiksi. "Kannan teitä kaikkia mukanani täällä", hän sanoi ja osoitti sydäntään.

Tylsä kirjoittaa näin, mutta en löydä sanoja kertomaan, miltä minusta tuntui kirjaa lukiessa. Siinä oli jotain taianomaista tenhoa, joka upotti lukijan sopuisaan yhteiseloon Morrisin ja kirjojen kanssa. Kirjojen sekamelska, kuluneet kannet ja sivut sekä hyvään tarinaan eksyminen lienevät tuttuja asioita kaikille innokkaille lukijoille. Ilo ja haikeus sekä yksinäisyys ja toisille jakaminen kulkevat rinnakkain aivan kuten Morris ja hänen kirjaystävänsä. Lapsettomana en osaa arvioida, miten lapset tähän suhtautuvat mutta aikuinen ainakin saa paljon irti. Liian monet kuvakirjat sortuvat liialliseen yksinkertaisuuteen tai juonettomaan kohkaamiseen, siksi Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo on visuaalisuudessaan ja monikerroksisuudessaan minun makuuni täydellinen.

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

J.S. Meresmaa: Mifongin aika
Karisto 2013
494 s.









Pidin todella paljon Meresmaan esikoisteoksesta Mifongin perintö, ja siksi odotin Mifongin aikaa kliseisesti sanoen kuin kuuta nousevaa. Enkä pettynyt. Tarina on jälleen kerran hyvä, loppuun asti yllätyksekäs. Vaikka henkilöhahmoja on paljon ja tapahtumia seurataan usealla taholla, on lukijan helppo seurata tapahtumakulkua.

Tarina jatkuu siitä mihin se Mifongin perinnössä jäi. Olin lukenut ykkösosan heti sen ilmestyttyä, enkä ihan tarkkaan muistanut tapahtumia. Se ei haitannut, koska kakkososassa kerrattiin sekä henkilöitä että menneitä asioita sujuvasti osana tarinan nykyhetkeä. Tarinassa liikutaan jälleen laajalla alueella Itä-, Keski- ja Länsimantereella. Ykkösosassa unesta herännyt tulen mifonki Dargrún Punainen on nyt isossa roolissa suojellen maanpaossa elävää kuningatar Ardisia ja tämän lapsia "väärällä jalalla" heränneeltä tuulen mifonki Haldor Siniseltä. Haldorin pysäyttämiseksi tarvitaan monenlaisia toimia eri puolilla valtakuntaa. Osansa joutuvat tekemään niin Ardis lapsineen, Ardisin uusi aviomies Connail, Ardisille rakas Dante veljensä Roanin ja siskonsa Linnin kanssa ynnä moni muu henkilö niin pantterikansan keskuudessa kuin Ardisin entisessä kotikonnussa Merontesinssa.

Connail johdatti hänet samaan huoneeseen, missä hän ja Fewrynn olivat asuneet ne viikon päivät, jotka hän oli viettänyt pantterikansan luona. Ardisin nenään huone tuoksui ja näytti kodilta: Fewrynniltä ja Connaililta. Pariovet palatsia kiertävälle parvekkeelle olivat auki ja vettyneen maan tuoksu leijaili sisään harhapisaroiden myötä. Siististi pedattu vuode sijaitsi korokkeella oikealla seinustalla. Rahille sen edustalle oli viikattu Connailin pesty ja paikattu vaatekerta. Ardis kosketti puhdasta kangasta kuin se voisi palauttaa heidät mantereelle, jossa elämä oli hetken aikaa ollut yksinkertaista ja hyvää.

Connail harppoi huoneen poikki ja sulki pariovet. Ulkomaailman äänet vaimenivat. Olivat vain he kaksi ja salaisuus, joka oli purkautunut kuorestaan ja täytty huoneen.

En aio sen kummemmin selostaa juonta. Ensinnäkin siksi, että polveilevana se on vaikea kertoa lyhyesti ilman että paljon olennaista jää pois. Toiseksi haluan ihmisten lukevan kirjan ja ottavan itse selvää, mikä siitä tekee niin hyvän. Sen verran voin kertoa, että tarina on kiehtova ja jännittävä. Tapahtumia kuvataan eri luvuissa eri henkilöiden kokemana niin, että tärkeimmät hahmot saavat suunnilleen yhtä paljon tilaa ja painoa tullen lukijalle läheisiksi. Kirja päättyy jännittävään kohtaan, niin että se ärsyttää hyvällä tavalla: oi mitä lukijan kiusaamista ja voi joutuu odottamaan seuraavaa osaa vaikka kuinka kauan!

Hellettä ja haasteita

Ensiksi pitää raportoida, että söin tänään kesän ensimmäisen kioskijäätelön, salmiakinmakuisen :)

Sitten haasteisiin, sain tunnustuksen sekä Pihiltä naiselta Pihin naisen elämää -blogista pihinnaisenelamaa.blogspot.fi että Anna Marialta Solaris-blogista rainwilds.blogspot.fi, kiitos näistä :) Vastaan molempien kysymyksiin mutta en haasta muita, sen verran moni on tähän jo vastannut. Sitä paitsi on tuskallisen vaikeaa keksiä 11 omaperäistä kysymystä...

Pihi nainen kysyy ja minä vastaan:

1. Onko sinulla kirjallisuusgenreä, jota et lue?

Scifiä, kauhua ja "hömppää" luen vain yksittäisiä kirjoja ja harvoin. Fiktiivistä sotakirjallisuutta en lue ollenkaan.

2. Huonoin lukemasi kirja?

Inhottavaa nimetä jotain, mutta yksi kesken jääneistä on Juha Vuorisen Kaksipäisen diktaattorin varjossa. Sen paska-neekeri-homo -huumori ei toiminut minulle lainkaan.

3. Oletko lukenut kirjaa, jota sinun tekisi mieli hehkuttaa. Jos, niin mikä?

Hurjan vaikea kysymys, koska tosi hyviä ja monta lukukertaa kestäviä on monia. Joel Haahtelan kirjoihin palaan aina uudelleen; niistä löytyy aina jotain uutta ja tulee jotenkin haikean hyvä olo.

4. Luetko ennemmin ohuen kirjan vai ns. järkäleen?

Ei ole väliä. Kirjakatalogeista listaan kiinnostavilta vaikuttavat kirjat, jotka luen sivumäärästä riippumatta. Sama pätee sattumalta mukaan tarttuviin kirjoihin, kansikuvat ja takakansiteksti ovat tärkeämpiä valintakriteerejä kuin koko.

5. Harrastatko jotakin muuta lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Juoksua. Tosin olen sitä tehnyt viimeiset 9 kk niin tiiviisti, että olen totaalisen kyllästynyt. Siispä, kun Tukholman maraton on kahden viikon kuluttua ohi, ostan kesäksi kolmen kuukauden kortin paikalliseen liikuntakeskukseen ja jumppaan sydämeni kyllyydestä! Elokuussa sitten palailen vähitellen juoksemaan.

6. Tykkäätkö lukea tietokirjoja vai pysytteletkö kaunokirjallisuudessa?

Luen paljon myös tietokirjoja eri aloilta. Liikunta, kulttuuri- ja taidehistoria sekä matkakertomukset/kuvaukset ulkomailla asumisesta kiinnostavat. Luen tai selailen myös monenlaisia neule- ja "näpräys"kirjoja.

7. Onko laukussasi aina mukana kirja vai luetko yleensä vain kotona?

Jos matka kestää yli puoli tuntia, mukana on kirja. Samoin silloin, jos tiedän joutuvani odottamaan esim. koulutuksen alkua.

8. Oletko lukenut koko ikäsi vai aloittanut aktiivisen lukuharrastuksen vasta aikuisiällä?

Olen lukenut aina, siitä asti kun opin 5-vuotiaana lukemaan.

9. Paras kuuntelemasi äänikirja?

Hobitti. Lukija oli hyvä ja äänikirjaa kuunnellessa sai ideoita omiin teksteihin.

10. Kirja, joka on saanut sinut nauramaan?

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sekä Timo Parvelan Ella ja kadonnut karttakeppi tulevat heti mieleen kirjoina, joita lukiessa olen nauranut ääneen.

11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

Vaikea valinta... Varmaankin joko J.S. Meresmaan Mifongin ajan tai Hanna van der Steenin Lumouksen.



Anna Maria kysyy ja minä vastaan:

1. Oletko joskus pilannut itseltäsi lukuelämyksen lukemalla liian paljastavan tai muuten huonon takakansitekstin?

En muista tällaista takakansitekstiä, mutta Aamulehden nettisivulla julkaistussa kritiikissä paljastettiin Joel Haahtelan Traumbachin loppuratkaisu, se kyllä vaikutti lukukokemukseen kun tiesi jo etukäteen, miksi.

 2. Onko jokin kirjan henkilö jollakin tavalla innoittanut, auttanut tai saanut sinut näkemään jonkin asian eri tavalla omassa elämässäsi?

En osaa sanoa. Voi olla, että joku tai jotkut ovat vaikuttaneet vasta jonkin ajan päästä, niin etten osaa paikantaa sitä, mistä on löytynyt uutta elämäniloa tai aiempaa suurempi kiinnostus uusiin asioihin tai kolmekymppisenä puhjennut yllytyshulluus. Ehkä ne eivät ole johdettavissa yksittäiseen henkilöhahmoon vaan joukkoon kiinnostavia hahmoja.

3. Oletko koskaan nähnyt kirjasta tehtyä tv-sarja-, elokuva- tai animaatiosovitusta, joka olisi ollut kirjaa parempi?

Ei parempi, mutta vaikuttavia on monta. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -sarja on todella hieno visualisointi. Samoin pidän Parfyymi-elokuvasta, koska se on hyvin uskollinen kirjalle eikä mitään minun mielestäni oleellisen tärkeää ole jätetty elokuvaversiosta pois.

4. Mitä mieltä olet noista kirjallisuuden ja populaarikulttuurin (loppuun?)kuluttamista kalpeista verenimijöistä, eli vampyyreistä?

Mielestäni pitäisi osata lopettaa ajoissa. Sekä vampyyrikirjoissa että muissa yliluonnollisia olentoja (esim. langenneet enkelit, noidat) käsittelevissä kirjoissa tehdään liikaa ja liian pitkiä sarjoja. Monissa sarjoissa pari ekaa osaa ovat kiinnostavia, mutta kovin usein kolmannen osan jälkeen tulee olo että "eikö tämäkään ollut viimeinen osa" tai "vieläkö tätä tulee lisää". Sarjojen loputon venyttäminen tekee myöhemmistä osista liian usein väkinäisen tuntuisia.

5. Onko sinulla menneisyydessäsi jotakin muistiinjäänyttä tiettyä hetkeä tai kokemusrypästä, joka on ns. saastuttanut sinut lukuhimolla loppuelämäksesi?

Muistan sen, kun opin lukemaan. Se oli se hetki, kun lukeminen lähti lapasesta :)

6. Kuinka paljon mietit, vai mietitkö ollenkaan, suomentajan roolia käännöskirjallisuutta lukiessasi?

Joskus. Lähinnä silloin, jos käännös on "huonolaatuinen" eli siinä on paljon kankeita lauserakenteita, esim. käänteinen sanajärjestys joka toimii alkukielessä mutta suomen kielessä ei. Tänään viimeksi mietin onnistunutta kirjan nimeä: Sarah Blaken teos on alkuperäiseltä nimeltään The Postmistress ja suomeksi nimi on Jos saat tämän kirjeen. Mielestäni suomenkielinen nimi tukee kirjan sisältöä loistavasti. Sitä en tiedä, onko nimi suomentaja Raija Rintamäen vai kustantaja Bazarin keksintö, mutta ei sen väliä, onnistunut se on..

7. Onko sinulla joitakin lukemiseen liittyviä rituaaleja (esim. tietty lukupaikka, jokin tietty lukemiseen liittyvä naposteltava..)?

Kotona pitää lukea ainakin muutama sivu sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Pidemmillä matkoilla tarvii myös aina olla luettavaa mukana.

8.Minkä lajin kirjoja luet mieluiten, vai oletko kaikkiruokainen?

Aikuisten kirjoista luen "tavallisia", siis genrettömiä, romaaneja sekä lyhytproosaa ja fantasiaa. Lasten- ja nuortenkirjoissa olen vähän pakosta kaikkiruokainen -> työn puolesta täytyy tuntea kirjallisuutta kattavasti, voi olla suosikkigenrejä mutta mitään ei saa hylkiä, jotta pystyy esim. tekemään kirjavinkkauksen tietystä genrestä.

9. Ja takaisin ala-asteelle: mikä on lempifantasiaolentosi?

Noita. Noidilla on kissoja :) Plus että loitsut ja taikominen on siistiä :)

10. Karkeasti arvioiden, paljonko käytät aikaa lukemiseen viikossa, ja onko se mielestäsi liikaa, liian vähän vai sopivasti?

Arvio on karkea, mutta sanoisin että luen 15-16 tuntia viikossa. Pääasiassa kotona iltaisin ja viikonloppuisin mutta etenkin kirjavinkkausta valmistellessa jonkin verran myös työhuoneessa. Ajallisesti määrä tuntuu paljolta mutta silti ei ehdi lukea kaikkea mitä haluaisi. Joskus ahmii niin että lukee monta kirjaa viikonlopun aikana, joinakin viikkoina ei ehdi lukea yhtään kirjaa kokonaan.

11. Mikä oli kirja, joka on todella yllättänyt sinut? Joku, josta ajattelit, että tämä on hirveää scheissea mutta olikin kultakimpale, tai toisin päin?

Häpeän tunnustaa, mutta olin todella ennakkoluuloinen sekä Twiligth- että Nälkäpeli-sarjaa kohtaan. Olen aina ollut sellainen, että joku mistä kaikki puhuvat ja mikä on megasuosiossa on ns. epäilyttävää. (En esimerkiksi ole nähnyt Titanic-elokuvaa enkä käyttänyt Crocseja tai niiden kopioita.) Kun sitten lopulta sain aikaiseksi aloittaa sarjojen lukemisen niin luin kaikki osat putkeen ja olin  kertakaikkisen ihastuksissani! Olen kehunut kirjoja vaikka kuinka monille, nyt varsinkin kun ne ovat vieläkin ajankohtaisia niin olen ihan täpinöissäni :)

Noin. Kiitos vielä kerran Pihi nainen ja Anna Maria, kysymykset olivat kiinnostavia ja varsin haastavia. Välillä meinasi tulla tuskanhiki, kun pohdin vastauksia. Ja tässä niitä näpytellessäni tietokonekin meni jumiin niin että jouduin sammuttamaan sen pakotetusti ja käynnistämään uudelleen... :)    

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Teos 2013
302 s.








Kuolema Ehtoolehdossa on tragikoominen kirja, jossa yhdistyvät ankea arki ja räiskyvän persoonalliset hahmot. Tarina sijoittuu yksityiseen palvelutaloon, jossa kiiltokuvamaisen kulissin taakse kätkeytyy karmivia asioita. Vaikka seinillä on diplomeita mallikelpoisesta toiminnasta, on arki asukkaille pelottavaa. He saavat tuntemattomia lääkkeitä, heitä estetään näkemästä omia potilastietojaan, heidät jätetään oman onnensa nojaan, kiireiset hoitajat vaihtuvat jatkuvasti, valituksia tehneet joutuvat kärsimään ja niin edelleen.

Ehtoolehdossa ja sen ympärillä kuohuu ja tapahtuu: on raiskauksia, vanhusten lääkitsemisestä sekaviksi, väärennetty kirjanpito, moottoripyöräjengi ja mafia, tuhopoltto sekä välinpitämättömyyttä ja uhkailua. Mutta on myös aitoa ystävyyttä ja lähimmäisenrakkautta, luottamusta, rohkeutta ja uskallusta. Huumoria on kuin kreisikomediassa, kun liki satavuotiaat lähtevät laittamaan asioita oikealle tolalle.

Siiri tassutteli hyvin hermostuneena aamutossuissaan kohti dementiaosastoa. Anna-Liisa oli neuvonut panemaan jalkaan tohvelit, jotta ei syntyisi turhaa ääntä käytävillä kuljeskelusta. Hississä hänestä tuntui, että sen meteliin heräisi koko kaupunki. Sydän pamppaillen hän vaelsi toimistokäytävää pitkin seurustelutiloihin ja ihmetteli, miten erilaiselta tuttu paikka näytti yöllä. Missään ei istunut nukahtanutta vanhusta, kukaan ei lukenut lehtiä ja televisiokin oli pimeänä. Joku oli unohtanut rollaattorinsa keskelle aulaa ja suurlähettilään korttipakat odottivat pelaajia verkapöydällä.

Hän jatkoi kuin robotti matkaansa B-rapun pitkälle käytävälle, jonka päässä oli Ryhmäkodin lukittu ovi. 73 askelta, oli Anna-Liisa laskenut. Siiri sekosi laskuissa viidenkymmenen jälkeen, Anna-Liisan askel oli ilmiselvästi hänen omaansa pitempi. Käytävissä oli itsestään syttyvät valot, joista tuli aavemainen olo. Hänellä oli kädessään taskulamppu, aivan turhaan, eikä hän tiennyt, mihin Anna-Liisa oli sitä tarvinnut.Vai oliko tarkoitus penkoa kaappeja ja nurkkiakin? Jännitykseltään Siiri ei muistanut, kuuluiko se heidän Suunnitelmaansa. 

Kahdeksan vuoden työkokemus hoitoalalta teki sen, että koin kirjan teemat läheisinä. Työ itsessään ja asiakkaat tekivät työnteosta mielekästä, kun taas jatkuvasti paheneva kiire, jatkuvasti vaihtuvat omalääkärit, jatkuvasti lisääntyvä raportointi ja pätevien sijaisten puute tekivät siitä sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kuten Ehtoolehdossa, myös entisellä työpaikallani asiakkaat saivat suuria laskuja huolimattomasti tehdystä siivoustyöstä, ateriat kylminä vakuumiin pakattuna, aina vain lisää lääkkeitä lääkäriä tapaamatta ja niin edelleen.

Lukiessa tuli välillä alakuloinen olo, kun mietti kuinka hyvin kirja kuvaa todellisuutta, sitä kuinka kovin monet vanhukset on unohdettu joko koteihinsa tai laitoksiin. Toisaalta välillä sai nauraa ääneen henkilöiden omaperäisen logiikan tai hällä väliä -asenteisen toiminnan ansiosta. Vapiskaa viranomaiset ja alle 90-vuotiaat, Ehtoolehdon mummot ja vaarit hylkäävät normit ja tekevät mitä tahtovat saadakseen arvolleen sopivan loppuelämän! 

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
Kuvitus: Jari Paananen
Karisto 2013
164 s.








On aina ilo saada käsiinsä kirja, jossa on joko vain vähän tunnettu aihe tai erilainen käsittelytapa. Johanna Hulkko on valinnut lastenkirjasarjansa aiheeksi geokätköilyn, joka lienee suurimmalle osalle lukijoista joko täysin tuntematon tai vain epämääräisesti tuttu käsite. Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on sarjan mainio avausosa.

Nelosluokkalainen Raparperi on houkutellut ystävänsä Emmin mukaan geokätköilyyn. Tytöt ovat löytäneet kätköjä tasaiseen tahtiin, yhteensä yli 50 ja kaikki lähiseudulta. Emmin pikkusisko Salli haluaisi osallistua mutta on tyttöjen mielestä liian pieni. Salli auttaa tyttöjä näiden jouduttua samanikäisten poikien kolttosen kohteeksi ja pääsee sen ansiosta mukaan kostoretkelle. Retki tehdään parinkymmenen kilometrin päähän Raparperin isän ja tämän miesystävän Pekan avustamana, joten se naamioidaan geokätköilyksi. Kosto epäonnistuu, koska Salli on muistanut päivän väärin. Reissu epäonnistuu myös siksi, että Salli kadottaa kännykkänsä eikä uskalla kertoa asiasta vanhemmilleen. Lisäksi metsässä hiippailee outo mies, joka piilottaa maastoon paketin.

Neuvokkaat tytöt päättävät tehdä uuden retken, tällä kertaa polkupyörillä. Sallin kännykkä pitää löytää ilman että aikuiset saavat tietää sen kadonneen. Matka on raskas ja kinaakin tulee. Moninaisten vaikeuksien jälkeen tytöt pääsevät perille Pirunpesäkivelle mutta eivät löydä Sallin kännykkää. Toisten puhelimet kastuvat ja pyörästä puhkeaa rengas. Tilanne on hankala; ruokaa on vähän ja apu kaukana. Sattuu kuitenkin olemaan se päivä, jolloin pojat tulevat Pirunpesäkivelle. He ovat varautuneet yöpymään ja jakavat teltan tyttöjen kanssa. Illalla pidetään kilpailu tytöt vastaan pojat: ketkä ensimmäisenä löytävät läheisen geokätkön ovat Geomestareita. Kätkö löytyy mutta se on väärä; löytyy kasa rahaa. Löytö on jännittävä ja samoin sitä seuraava yö, yö jolloin teltan ulkopuolella liikkuu sekä eläin että ihminen. Aamulla lapset kokevat shokkiherätyksen mutta päivänvalossa asiat selviävät.

Metsä tuntui tutulta, omalta. Raparperi lähti reippaasti kävelemään ylös lohkareista rinnettä riittävän kauas teltasta.

Kun teltta katosi näkyvistä, hän kyykistyi. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa rapinaa. Lyhyet, nopeat askeleet lähestyvät. Hän ei uskaltanut katsoa, kökötti vain. Häntä ei pelottanut vaan hävetti. Hän toivoi, että metsä nousisi hänen ja lähestyvän olennon väliin. Hän ei halunnut, että kukaan näkisi häntä kyykkimässä pissalla.

Pidin kirjasta, koska se on tapahtumarikas ja kiinnostava. Aihe on itselleni vieras, mutta alussa oleva pieni tietolaatikko sekä lopun sanasto selvittivät helppotajuisesti, mistä on kyse. Lasten toiminta kirjassa on luontevaa ja uskottavaa. Tarina on jännittävä mutta ei liian pelottava pienemmillenkään lukijoille. Iso teksti ja väljä fontti tekevät kirjasta helppolukuisen, niin että sitä voi suositella myös lukemisharrastuksen alussa oleville.

Vinkkasin kirjaa tällä viikolla alakoulussa, ja se herätti kiinnostusta. Kuudesluokkalainen tyttö tuli kysymään, onko geokätköjä oikeasti Suomessa. Kävi ilmi, että yksi opettajista ollut kaksi kertaa geokätköilemässä ja että kätköjä on ihan täällä meidänkin kulmilla. (Kirjassa mainitaan, että tammikuussa 2013 Suomessa on noin 28000 geokätköä.) Voi siis olla, että ainakin sillä koululla asiasta puhutaan vielä lisää.