torstai 10. joulukuuta 2020

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

 

Kirja Tulvan historia valkoisella seinähyllyllä, harmaata seinää vasten
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Englanninkielinen alkuteos After the Flood (2019)

Suomentanut Hanna Arvonen

HarperCollins 2020

416 s.



Tulvan jälkeen on kirja johon tartuin puolipakolla, tarpeesta löytää Helmet-lukuhaasteeseen  kohta 28, "tulevaisuudesta kertova kirja". No, eipä tarvinnut lukea montaa sivua kun olin jo uponnut tarinan hurjaan maailmaan. 

Noin tuhat vuotta nykyhetkeä myöhemmin maailma on tulvan vallassa. Kuusivuotista tulvaa on seurannut satavuotinen tulva, joka kuitenkin on ollut mitä ilmeisemmin selvästi sataa vuotta lyhytkestoisempi. Niiden seurauksena suurin osa mantereista on jäänyt veden alle. Elämästä on tullut ankaraa selviytymistaistelua, jossa ihmisten pitää varoa kaappareita ja ruttoepidemiaa. Lapsia  ja nuoria ryöstetään siitoslaivoille, jossa heidät orjuutetaan paitsi kaappareiksi myös synnytyskoneiksi. Siirtokuntia syntyy saarille ja mantereiden rippeille, mutta oikeastaan kukaan ei ole turvassa missään.

Myra on kahden lapsen äiti, joka on kokenut suuren tragedian. Hänen lastensa isä kaappasi mukaansa tytöistä vanhemman, Row'n, tuolloin viisivuotiaan. Pian tämän jälkeen syntyi Pearl. Myra ja Pearl ovat eläneet kaksin vuosia, kalastaneet kaiket päivät ja vaihtaneet saaliin erilaisiin tarvikkeisiin. Kun Myra kuulee, että Row on nähty kaukana pohjoisessa Laaksossa, hän lähtee sinne. Matka on tietenkin vaarallinen ja vastoinkäymisiä täynnä. Ensin matkaan tarttuu Daniel, sitten kolmikko pelastetaan haaksirikosta oudohkoon laivaan. Keitä ovat Myran ja Pearlin elämään tulleet ihmiset, ja mikä heitä ajaa tiettyyn suuntaan? Keneen voi luottaa, kun monilla on taka-ajatuksia ja salaisuuksia?  

"Asia on niin... Emme etsi mitä tahansa maata, vaan oikeanlaista maata. Elättelin toivoa, että Andit olisi paras mahdollisuutemme. Siellä on paljon kyliä ja satamia. Meidän on asetuttava lähelle asutusta, jotta voimme käydä kauppaa, mutta meillä pitää olla myös riittävästi tilaa ja resursseja, jotta voimme viljellä maata, kasvattaa karjaa, hakata puita rakentamiseen. Emme voi asettua mihin tahansa ja odottaa selviytyvämme."

Tiesin, että hän oli oikeassa. Kylät ja satamat olivat ylikansoitettuja ja maat niiden ympärillä oli usein tyhjennetty kaikista resursseista niin, että ne olivat hedelmättömiä ja asumiskelvottomia. Joet kuivattiin kastelemalla kylien viljelysmaita ja puut hakattiin kaupattavaksi satamissa. Tai maa itse tuntui olevan haluton ylläpitämään elämää; se saattoi olla kivikkoa, jossa mikään ei voinut kasvaa, tai suota, jossa oli vain pilaantunutta vettä ja outoja eläimiä.

"Kyllä me löydämme sen, mitä tarvitsemme", minä vakuutin hänelle miettien, miten saisin hänet taivutelluksi Laakson kannalle.

Pidän siitä, että tässä dystooppisessa maailmassa on kuitenkin melko paljon ihmisiä eikä siinä olla ihan yksin. Vaikka resursseista kilpaillaan, on kuitenkin mahdollista saada ystäviä. Maailma ei ole täysin toivoton paikka.

Dystopian ohelle tuntui väliltä siltä, kuin lukisi merirosvoseikkailua. Iso osa tapahtumista sijoittuu veneeseen tai laivaan, jossa koko ajan saa tarkkailla näkyykö kaappareiden alusta. Muutama ikävä laivojen kohtaaminen tapahtuu, onpa mukana takaa-ajokin. Kunnon seikkailumeinikiä siis! 

Myran ja Pearlin elämää Abramin laivalla olisin halunnut tiivistää. Päivät toistuvat aika samanlaisina, ja jonkin verran on toistoa siitä, että miten Myra saa vakuutettua Abramin ja miehistön siitä, että Laakso on heille oikea paikka. Samalla hän vatvoo tunteitaan, että kokee pettävänsä uudet ystävänsä, koska ei kerro heille kaikkea mitä tietää. Lisäksi ihastumiset / rakastumiset ja sekstailut ovat jokseenkin turhia, vähän päälleliimatun tuntuisia. Niin kuin olisi tullut pakko laittaa mukaan vähän romantiikkaa, ettei olla pelkästään seikkailemassa verisin käsin.

Kaikkinensa tämä oli ihan viihdyttävää luettavaa, josta ei ehkä kuitenkaan jää kovin pysyvää muistijälkeä.

Kirjaan on tutustuttu myös ainakin blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kuunnellut äänikirjat ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii myös vaikkapa kohtiin 11, "vaihtoehtohistoria" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Camilla Sten: Arvtagaren

 

Kirja Arvtagaren harmaa-valkoisen maton päällä
Camilla Sten: Arvtagaren

Norstedts 2020

419 s.





Luin vuosi sitten Camilla Stenin kirjan Staden, suomennettu nimellä Kadonnut kylä. En pitänyt sen henkilöhahmoista, mutta juoni oli koukuttava. Sen kohdalla olin etukäteen pelännyt, että kohdataanko siinä zombeja tai muuta yliluonnollista, ja vähän samaa arvoin Arvtagarenin kohdalla. Molemmissa kun on hylätty ympäristö kaukana kaikesta, ja pian alkaa kuulua kummallisia ääniä, näkyä hahmoja varjoissa ja niin edelleen. 

Eleanor on kasvosokea, se on vaivannut häntä aina. Hän tuntee ihmiset äänestä, asennosta, liikekielestä. Yhtenä sunnuntaina hän on menossa päivälliselle isoäitinsä Viviannen luo, ja huomaa heti ovella että jokin on pielessä. Isoäiti on verinen, tekee kuolemaa. Eleanor tiedostaa kohdanneensa ovella murhaajan, mutta ei pysty kertomaan kuka se on. Hahmo ei päästänyt ääntäkään, eikä liikkunut tunnistettavalla tavalla. 

Isoäidin kuoltua Eleanor kuulee tämän omistamasta Solhögan kartanosta. Hän lähtee sinne viikonlopuksi puolisonsa Sebastianin, tätinsä Veronikan ja asianajaja Rickardin kanssa. Talo on autio, ollut asumattomana vuosikymmeniä. Taloa on hoitanut salaperäinen Bengtsson, jota ei nyt kuitenkaan löydy mistään. Talossa tapahtuu muutenkin kaikkea kummallista, mistä varsinkin Eleanor kärsii. Monelle asialle on looginen selitys, kuten ruokahissille, mutta ei ennen kun hahmo ja ehkä myös lukija on ehtinyt säikähtää. Kaiken huipuksi alueelle iskee lumimyrsky, joka sulkee nelikon kartanoon lähes vangeiksi. 

Kylmä, sähkökatkot, lattian narahdukset, käynnistymättömät autot, jalanjäljet lumessa  - siinäpä oivat ainekset kunnolliseen suljetun huoneen mysteeriin! Kartanossa Eleanor pääsee vähitellen suvun salaisuuksien jäljille ja alkaa ymmärtää, miksi Vivianne-isoäiti oli niin kylmä ja ankara sekä lapsiaan että häntä kohtaan.


"Hur länge var vi ute?" frågar jag.
Hans ögon är glansiga och hans kinder bleka när han säger:
"Nästan en halvtimme. Klockan är efter midnatt."
"Har Rickard kommit tillbaka?"
Sebastian skakar på huvudet.
"Jag kollade i vinkällaren. Han är inte där."
Jag biter mig i kinden.
"Jag gick dit när ni inte kom tillbaka", fortsätter Sebastian. "När jag inte hittade er där så ville jag ge mig ut och leta efter er, men jag - jag visste inte i vilken riktning jag skulle gå, och jag kunde inte se er i snöfallet, och jag..." Han stänger munnen. Jag ser att han har knutit händerna så hårt att knogarna vitnat.
Jag blundar och skakar på huvudet. Mitt huvud bultar.
"Det var bra", säger jag och öppnar ögonen. "Det var bra, Sebastian. Det var rätt sak att göra."
Sebastian, som alltid varit så stark för mig, som varit min fasta punkt. Det ser ut som att han är på väg att gå i bitar.
Jag säger, mellan stela, blodlösa läppar:
"Det var någon där ute med oss. I stormen."

Tykkäsin tästä, joskin olin koko ajan varpaillani, odotin että tuleeko joku yliluonnollinen käänne. Ei onneksi tullut, vaan asioille on looginen selitys. Sellainen, joka on helppo hyväksyä. 

Tarina on jännittävä mutta myös surullinen. Jännitys tulee nykyhetken olosuhteista; hiukan karmivasta ympäristöstä ja pahasta lumimyräkästä. Henkilöhahmojen välit kiristyvät sitä mukaa mitä selvemmäksi käy, että kartanon alueelta ei pääse pois. Surullisuus tulee Eleanorin suvun tarinasta; se alkaa 1960-luvulta ja siinä on useampia murheellisia ihmiskohtaloita. Onnen hetket ovat olleet vähissä sillä tiellä, mitä Vivianne kulki matkallaan Solhögan valtiattareksi, äidiksi ja isoäidiksi. 

Henkilöhahmoista pidin enemmän kuin Stenin aiemmassa kirjassa. Kasvosokeus on mielenkiintoinen ja yllättävä ominaisuus päähenkilöllä. On kiinnostavaa mutta myös surullista lukea, mitä se on aiheuttanut. Eleanor ei aina voi luottaa näkemäänsä, eivätkä muut aina usko että hän on nähnyt jotain. Sebastianin pelokkuus ja murtumisuhka on myös yllättävää. Kuka tukee ja ketä, kun kartano ja lumimyrsky näyttävät pahimmat puolensa? Myös Vivianne ja Veronika ovat kiinnostavia hahmoja, vaikka heidän vihamielisyytensä ja jopa julmuutensa tekee heidät suorastaan vastenmielisiksi. Mutta vaikka en heistä pidäkään, he ovat tarinalle välttämättömiä. 

Myös tämä kirja on tulossa suomennettuna, Bazar julkaisee sen keväällä 2021 nimellä Perijä. 

 

maanantai 7. joulukuuta 2020

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

 

Kansikuva kirjasta Unohtamisen taito
Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Ranskankielinen alkuteos L'art de perdre (2017)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2019

575 s.



Alice Zeniter on itselleni uusi kirjailija, mutta taitaa olla niin että häneltä ei ole vielä suomennettu muuta kuin tämä hänen neljäs romaaninsa. Pirkanmaalta ei näyttänyt löytyvän mitään myöskään muilla kielillä, joten ei ihme että hän on jäänyt minulta pimentoon. 

Zeniter kertoo vahvan ja tunteikkaan sukutarinan. Kirjan ensimmäisessä osassa ollaan Algerian maaseudulla, jossa Ali on noussut seudun mahtimieheksi. Maailmansodassa taisteltuaan hän on ollut sankari, mutta Algerian halutessa itsenäistyä häntä aletaankin pitää petturina. Hän on harki, algerialainen joka on taistellut Ranskan armeijassa. Vuonna 1962 hän lähtee perheensä kanssa Ranskaan, pakoon vainoja.

Toisessa osassa tarina etenee Alin vanhimman pojan Hamidin näkökulmasta. Perhe asuu pitkään leirissä, ennen kuin saa lopulta oman kodin. Hamid haluaa irtautua Algeriasta ja suvustaan, hän haluaa haastaa isänsä mielipiteet. Pariisi on se paikka, minne hän haluaa ja minne myös pääsee. Töitä löytyy, puolisokin. Vanhemmat ja sisarukset pysyvät Hamidin elämän laitamilla, mutta hän kokee ettei hänellä juuri ole yhteistä heidän kanssaan. 

Kolmannessa osassa pääroolissa on Hamidin tytär Naïma. Taidegalleriassa työskentelevä Naïma ei tiedä sukunsa historiasta juuri mitään, eikä se varsinaisesti ole vaivannut häntä. Kun hänelle ilmoitetaan työmatkasta Algeriaan, hän yrittää saada isänsä kertomaan asioista - turhaan. Isä väittää, ettei muista mitään. Naïma lukee paljon Algeriasta ja etenkin harkeista. Hän ymmärtää ja pelästyykin siitä, kuinka vihattuja harkit yhä ovat. Työmatka Algeriaan tuntuukin samaan aikaan kiinnostavalta ja pelottavalta. Pääseekö hän maasta pois? Tapaako hän sukulaisiaan? Miten häneen suhtaudutaan ranskalaisena harkin jälkeläisenä?

Ali jurottaa hiljaa keittiössä. Kylpyhuoneen putket kohisevat ja paukkuvat seinien sisällä. Hän tietää, ettei hän pysty pitämään lapsiaan lähellään. He ovat jo etääntyneet liikaa.

Eivät he halua vanhempiensa maailmaa, pikkuruista maailmaa, joka ei yllä kuin asunnolta tehtaalle tai kauppaan. Maailmaa, joka avartuu vain hieman kesällä, kun he käyvät tapaamassa Messaoud-enoa Provencessa, ja sulkeutuu taas tuon yhden aurinkoisen kuukauden jälkeen. Maailmaa, jota ei ole olemassa, koska se maailma oli Algeriassa, täällä Ranskan laitamilla sitä ei enää ole tai ei ole koskaan ollutkaan.

He haluavat kokonaisen elämän, eivät pelkää selviytymistä. Eivätkä he etenkään halua enää kiittää heille annetuista murusista. Sillä sitä heidän elämänsä on tähän asti ollut: murusia. Enempää hän ei ole kyennyt perheelleen tarjoamaan.

Tarina käy läpi useita vuosikymmeniä, se kulkee maalta kaupunkiin, jos ei rikkaudesta niin hyvätuloisuudesta köyhyyteen. Luku- ja kirjoitustaidoton Ali on Algeriassa ollut kunnioitettu mahtimies, Ranskassa hän ei ole kukaan. Hän pettyy itseensä, ja Hamid pettyy häneen. Hamid haluaa olla vahva, siksi hän irtautuu perheestään. Mutta Naïman aikana Hamidkin on jo rauhoittunut, tavallaan alistunutkin. 

Vaikka kirjassa pohditaan identiteettikysymyksiä, ne eivät yksinään hallitse tarinaa. Tärkeitä teemoja ovat myös sukupolvien välinen ero kyvyssä sopeutua uusiin olosuhteisiin, muistojen paino, tarve unohtaa ja uudistua, tarve löytää oma paikkansa siellä missä on. 

Tarina on intensiivinen, ja se herättää monenlaisia tunteita. Se saa pohtimaan, onko maailmassa mikään muuttunut, vai yhäkö on niin että ihminen on muukalainen jos vanhemmat tai isovanhemmat ovat tulleet muualta. Yhä edelleen väkivalta on turhan usein keino, jolla erimielisyyksiä ratkaistaan. Vaikka tässä tarinassa on paljon surua, ulkopuolisuutta ja vihaa, on siinä myös yhteenkuuluvuutta ja lämminhenkisyyttä. 

Pariisi-Dakar - kirjarallissa ollaan siirrytty Algeriaan. 

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy - lopultakin! - kohta 26, "kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö". Kirja sopii myös esimerkiksi kohtiin 9, "kirjassa kohdataan pelkoja", 31, "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla" ja 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa".

Kirja joka maasta - haasteeni saa kuitattua Algerian.

Unohtamisen taitoa on luettu melko paljon, postaus löytyy muun muassa blogeista Kirjabrunssi, Anun ihmeelliset matkat ja Donna mobilen kirjat.


lauantai 5. joulukuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Torben Kuhlmann: Edison: kadonneen hiiriaarteen arvoitus

 

Kansikuva kirjasta Edison: kadonneen hiiriaarteen arvoitus
Torben Kuhlmann: Edison: kadonneen hiiriaarteen arvoitus

Saksankielinen alkuteos Edison. Das Rätsel des verschollenen Mauseschatzes (2018)

Suomentanut Pirkko Roinila

Nemo 2020

103 s.


Kuvakirjahelmien sarja jatkuu, tällä kertaa herttaisten hiirien seurassa. Hiukan yllättäen kumpikaan päähenkilöhiiristä ei ole nimeltään Edison, he ovat Pete ja nimettömäksi jäävä professori. 

Kirjakaupan väliseinän takana on hiiriyliopisto, jossa iäkäs professori opettaa hiirien ja hiukan ihmistenkin historiaa. Kun luennolle tulee uusi hiirioppilas, joka haluaa lähteä etsimään esi-isänsä mukana kadonnutta aarretta, professori ei ensin innostu lainkaan. Hän kokee olevansa liian vanha seikkailuun. Pian mieli kuitenkin muuttuu, ja yhdessä professori ja Pete selvittävät aarteen katoamispaikan, rakentavat tarvittavan sukelluslaitteen ja lähtevät jännittävälle matkalle.

Kuva-aukeama esitellystä kirjasta

Tarina on jännittävä, lämminhenkinen, mukaansatempaava. Kuvitus on hurjan kaunis, valokuvamainen. Kuvissa on paljon tutkittavaa. Kirjassa on paljon kuva-aukeamia, mutta myös tekstiaukeamien kuvissa on paljon yksityiskohtia. Kirjan suurehkoa sivumäärää ei kannata pelätä; kirja ei tunnu satasivuiselta, vaan pikemminkin se loppuu liian nopeasti.

Tekstiaukeama esitellystä kirjasta

Tarina on ylistys uteliaisuudelle, kokeilunhalulle ja eri ikäisten väliselle ystävyydelle. Vaikka se on kuvakirja, uskon seikkailun kiinnostavan myös kouluikäisiä. Tämä päätyykin mukaan vinkkauspakettiini.

Kirja on luettu myös blogeissa Luetaanko tämä? ja Kirjavinkit.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020: 5. luukku

 

Logo: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

Kirjabloggaajien joulukalenteri alkaa olla jo perinne; sitä on tehty melko monta vuotta. Tälläkin kertaa mukaan löytyi 24 innokasta osallistujaa. Joulukalenterin eilinen luukku aukesi Kirjasähkökäyrässä, huomisen luukun avaa Kirjamies

Olen tänä vuonna mukana joulukalenterissa hiukan poikkeuksellisella tavalla, sillä en esittele postauksessa jouluaiheista kirjaa tai muuta fyysistä jouluaineistoa. 

Hope-toivelappuja pöydällä kahdessa rivissä
Viikolla ajattelin, että postaukseni on valitusvirsi. Että ei ole yhtään joulumieltä, kun ei ole lunta ja aina vaan sataa vettä. Ei ole jouluavajaisia, ei kauneimpia joululauluja kirkossa, ei hengailua kaupoissa. 

Vaan kuinkas kävikään? Tänä aamuna kun heräsin, Tampereella satoi lunta! Ja koska sade jatkuu yhä, lumi ei sula tänään. Joulumieli ja joulun odotus heräsivät heti.

Tänä vuonna monessa kodissa on aiempaa raskaampi joulu. Kuluva vuosi on tuonut tullessaan lomautuksia, irtisanomisia, pienyrittäjille konkursseja. Olen omassa tuttavapiirissäni nähnyt useampia tapauksia, jossa rahat ovat loppu ja tulevaisuus epävarma. Olenkin tuntenut olevani siinä mielessä etuoikeutettu, että minulla on suhteellisen varma työpaikka: toistaiseksi kirjasto on lakisääteinen palvelu, ja jokaisessa kunnassa täytyy olla kirjasto ja siellä riittävästi henkilökuntaa toteuttamaan kirjastolakia. Meilläkin oli lomautuksia tulossa kevään sulkuaikana, mutta ne eivät ehtineet alkaa ennen kuin kirjastot taas aukesivat.

Aiempina vuosina olen hakenut Hopen asiakkaiden lahjatoivelappuja, ja niin teen tänäkin vuonna. Rohkaisen samaan kaikkia, joilla siihen suinkin on mahdollisuus. Tämä vuosi on osoittanut, että koskaan ei voi tietää, milloin on itse avuntarvitsijana. Hopen kautta vähävaraisten perheiden lapset saavat kenties sen ainoan joululahjan. Otin lappuja Ratinan kauppakeskuksesta, ja niitä kun lueskelin niin lapset ja nuoret eivät suinkaan pyydä kuuta taivaalta. Elokuvaliput sekä lahjakortit vaatekauppoihin ja ravintoloihin ovat aina kysyttyjä, sen lisäksi nyt ja aikaisemmin on toivottu esimerkiksi uimavaippaa, Muumi-palapeliä, erilaisia legoja, yksisarvishupparia, lahjakorttia korukauppaan... Viime vuonna näin todella raakaa some-keskustelua, jossa syytettiin lasten toivovan satojen, jopa tuhansien eurojen arvoisia lahjoja. Omalta osaltani voin sanoa, että en ole koskaan nähnyt superkallista toivetta. Lähes kaikki toiveet ovat olleet hintaluokaltaan muutamasta eurosta pariin kymppiin. Jos huomaa itselleen liian arvokkaan lahjatoiveen, sen voi ohittaa ja katsoa muita vaihtoehtoja, niitä kyllä löytyy.

Rajoituksista ja epävarmuudesta huolimatta lämmintä joulumieltä kaikille!

Luminen puu ikkunan edessä, taustalla kerrostaloja ja vähälumista pihaa




 


perjantai 4. joulukuuta 2020

Frida Skybäck: Bokhandeln på Riverside Drive

 

Kansikuva e-äänikirjasta Bokhandeln på Riverside Drive
Frida Skybäck: Bokhandeln pä Riverside Drive

Inbunden 2018

E-äänikirjan lukija Janna Eriksson





Normaalioloissa en ehkä olisi ihastunut näin paljoa ennalta-arvattavaan feelgood-romaaniin, mutta nyt uusien koronarajoitusten voimaantullessa se oli juuri sopivaa kuunneltavaa. Aivot narikkaan, antaen tarinan soljua eteenpäin.

Nykyhetkessä Charlotte saa yllättävän perinnön: hänen tätinsä on testamentannut hänelle talonsa ja kirjakauppansa Lontoossa? Koska Charlotte ei ole koskaan tavannut tätiään, hän ihmettelee miksi. Asioiden selvittämiseksi hän matkustaa Lontooseen ja ihastuu paikkaan, sitä enemmän mitä paremmin hän oppii tuntemaan henkilökuntaa Samia ja Martiniqueta, sekä ennen muuta kaupassa hengailevaa kirjailija-Williamia. 

Perintöasiat eivät ole helppoja, etenkään koska kaupan taloutta on hoidettu vähän sinne päin ja velkoja on kertynyt. Konkurssi uhkaa, mikäli Charlotte ja muut eivät keksi jotain mullistavaa, jolla talous saadaan kuntoon. Tietenkin he keksivät, ja kun tulee viime hetken ongelmia, tietenkin kaikki ratkeaa onnellisesti.

Lontoo kaikkinensa herättää Charlottessa monenlaisia tunteita. Kirjakauppa kiehtoo koko ajan enemmän, mutta Ruotsissa hänellä on menestyvä yritys. Kenet hän jättää, ja jättääkö hän työntekijät pulaan. Kun ratkaisu on tehty, kaikki ovat tietenkin ymmärtäväisiä ja iloisia hänen päätöksestään. Ruosissa on myös hänen vuotta aiemmin kuolleen miehensä hauta; hylkääkö Charlotte heidän yhteiset muistonsa ja paikkansa, jos hän muuttaa Lontooseen, ja etenkin jos hän antautuu uuteen suhteeseen? Myös tässä suhteessa asiat etenevät hyvin kliseisesti vaikeuksien kautta voittoon. 

Toisella aikatasolla seurataan Charlotten äidin Kristinan ja tädin Saran nuoruutta 1980-luvun alussa sen jälkeen, kun he ovat muuttaneet Lontooseen. Vapaus on samaan aikaan huumaavaa ja kahlitsevaa. On vaikea löytää asunto ja työpaikka, vaikea saada rahat riittämään, jottei tarvitse palata Ruotsiin. Kun Sara rakastuu Danieliin ja nuoret naiset muuttavat tämän asuntoon, odotettavissa on - tietenkin - kolmiodraama jolla on kaikille osapuolille tuhoisat seuraukset.

Nykyhetkessä Charlotte löytää Saran asunnosta kirjeitä ja valokuva, jotka vähitellen johdattavat hänet totuuden jäljille. Hän saa vihdoin tietää, miksi asunto ja kirjakauppa on testamentattu hänelle, ja miksi äidin ja tädin tiet erosivat. 

Kaikesta kliseisyydestä huolimatta viihdyin tämän kanssa muutaman illan oikein mainiosti. Kirjakauppa ympäristönä on kiehtova, pidän myös siitä että Saran / Charlotten asunto on kirjakaupan yläkerrassa. Lontoo olisi voinut olla vähän enemmän esillä, että siellä olisi muutakin kuin kirjakauppa. Martiniquen yksityiselämään tutustutaan tarkemmin, Samin ja Williamin vain ylimalkaisesti. Tässäkin olisi voinut olla tasapuolisemmin, etenkin kun Martiniquen vaikeudet teinityttärensä kanssa eivät tuo Charlotten tarinaan mitään lisää. 

Vaikka kirjassa on hömppöö ja draamaa, on siinä myös paljon huumoria. Etenkin kaikesta piittaamaton mutta hyvin omavaltainen ja oman arvonsa tunteva Tennyson-kissa jaksaa huvittaa. Tarinassa on myös paljon hauskoja kohtauksia, joiden helmi on Charlotten hankkima kirjailijavieras. Koska hän ei tuntenut kirjallisuutta yhtään ennen astumistaan kirjakauppaan, hätävara-kirjailijavieraan hankkimisesta muotoutuu kerrassaan hupaisa episodi. 

Mietin voinko laittaa tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2, "iloinen kirja", päätin että voin. Vaikka siinä on myös surua ja vaikeuksia, päällimmäinen tunnelma on kepeys ja lämpö. Lukemisesta jäi pehmoinen ja iloinen olo. Juuri tässä kohtaa poikkeusvuotta tämä oli se kirja, joka auttoi pakenemaan arjesta ja kohotti mielialaa. Tämä sopisi haastekohdista myös vaikkapa numeroihin 15, "fiktiivinen kertomus jossa mukana todellinen henkilö" ja 25, "kirjassa ollaan saarella".

Kirja on ilmestymässä suomeksi keväällä 2021, WSOY:n kustantamana nimellä Kirjakauppa Thamesin varrella. Olen lainannut e-kirjana Skybäckin toisen kirjan nimeltä Bokcirceln vid världens ände, en taida ehtiä sitä kuitenkaan lukea kahdessa viikossa, joten on lainattava uudelleen. Se voisi olla vaikka  joulunpyhien lukemistoa :)  





tiistai 1. joulukuuta 2020

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa & Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu

 

Kansikuvat kirjoista Sinun päiväs koittaa ja Sinun puolestasi vuodatettu
Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Teos 2020

469 s.

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu

Tammi 2020

347 s.





Teen kahden kirjan yhteispostauksen, koska laitan tämän parivaljakon Helmet-lukuhaasteen kohtiin 47.-48, "kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet". Molemmissa nimissä on kolme sanaa, ne alkavat samalla sanalla, ja kummassakin nimessä on jotenkin uhkaava tunnelma.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Katja Raunio on kirjoittanut kerrassaan mainion teoksen fiktiivisestä poliitikosta Anton Harmajasta. Kirjassa nimetön arkistovirkailija kertoo paitsi kaikkien tuntemia seikkoja Harmajasta myös niitä, jotka ovat olleet yleisöltä piilossa salattuina. Arkistot paljastavat pojan, jota vahva isä ohjasi jo nuoresta politiikkaan. Antonin poliittinen ura oli melkoista vuoristorataa, nuoresta kunnanvaltuutetusta hän päätyi kansanedustajaksi, ministeriksi ja aina presidentiksi asti, mutta uralla oli myös monenlaisia kohuja joita isä Kustaa uskollisine liittolaisineen pyrki kääntämään parhain päin. Anton vaikuttaa läpi elämänsä epävarmalta, ikään kuin hän ei uskaltaisi asettua isäänsä vastaan. ei uskaltaisi elää niin kuin haluaa vaan antaa aina periksi isän toiveille- vain huomatakseen että isä taisikin olla oikeassa ja tietää mikä hänelle on parasta

Läpi kirjan seurataan Antonin kirjeenvaihtoa Judas Berglundin kanssa, mystiset hahmon joka liehuu Antonin liepeillä mutta jota kukaan muu ei tunnu tuntevan. Hän suorastaan pelottaa monia. 

Vaikka Kustaa Harmaja pyrki neuvoissaan selkeyteen, olivat kysymykset sukupuolesta ja tasa-arvosta Anton Harmajalle elämänmittainen hämmennyksen aihe. Muistelmaluonnoksessa hän palaa "Päiväkäskyn" myrskyisiin aikoihin kummastellen julkista reaktiota. Muilta osin luonnosvihko on hyvässä kunnossa, mutta kyseinen sivu on revitty silpuksi. Palaset olivat kuitenkin säilyneet vihkon sivujen välissä, mistä ne ropisivat arkiston pölyiselle lattialle. Vanhan tekstin kanssa työskentelevä on tottunut aineistonsa sirpaleisuuteen ja suttuisuuteen. Kieltämättä käsillä oleva tehtävä koetteli palapelinkokoajan taitojani, mutta samasta koitoksestahan on lopulta kyse myös elämänkertatyössä. Toimeen tarttuessaan hyväksyy sen, että jotkin palaset voivat olla väärässä järjestyksessä ja siten harhauttaa lukijaa ja riistää häneltä muita mahdollisia tulkintavaihtoehtoja. Mutta eikö virheellinenkin mielikuva ole parempi kuin täyteen pimeyteen eksyminen? Alla on esitetty tulkintani palasten muodostamasta tekstistä. Se ei edusta omia näkemyksiäni käsittelemästään kysymyksestä. Osa kirjaimista on repeytynyt tulkintakelvottomiksi, minkä olen osoittanut jättämällä osan sanoista pois. Lukija voi täydentää aukot oman kykynsä mukaan.

Kirja on yllätyksellinen, hauska ja koskettava. Anton Harmaja on sekä sympaattinen että ärsyttävä hahmo. Toisaalta toivon että hän olisi oikeasti ollut olemassa, toisaalta olen iloinen että hän on fiktiota. Taustalla kummitteleva Judas Berglund on suosikkini, ehkä osittain siksi että hän ärsyttää kirjassa oikeastaan kaikkia muita paitsi Antonia, ja tätäkin aina välillä. 

Rakenne on mielenkiintoinen, pidän siitä että Antonin elämää kuvataan arkistotyöntekijän kautta, ja että mukana on paitsi Antonin omia tekstejä myös puhelinkeskusteluja, lehtiartikkeleita ynnä muuta. Arkistotyö on itselleni vieras aihe, kiva että sitä valotetaan osana tarinaa. 

Usein on olo, että Anton olisi voinut olla olemassa, samoin kuin yhteiskunta hänen ympärillään. Sitten tulee asioita, kuten Liettuan sisällissota, jotka keikauttavat lukijan tuntemukset päälaelleen. Lukiessa on mukava jännittynyt olo, kun koskaan ei voi olla varma, mihin vielä mennään. 


Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu

Kotimaisia uutuusdekkaristeja tulee kuin sieniä sateella, mutta se ei haittaa lainkaan koska laatu on näillä jo ensimmäisestä kirjasta lähtien hyvä. Niko Rantsi on tehnyt pitkän uran poliisissa, joten hänellä on runsaasti "sisäpiirin" tietoa dekkarin kirjoittamiseen. Ja koska hänellä on myös taitoa kirjoittamiseen, tuloksena on sujuvasti etenevä, otteessaan pitävä teos.

Järjestyspoliisina työskentelevä Veli-Matti Suojanen saa tavallisen työtehtävän; kirkkonummelaisen lintutornin lähistöltä on löytynyt ruumis. Tehtävä hoidetaan, ja tutkintavastuu siirtyy vaativan rikostutkinnan yksikölle. Vähitellen rikoksen ympärillä alkaa olla ihmisiä, joista turhan monella on yhteys Suojaseen. Mikä oikein on hänen roolinsa jutussa? Sattuma vai syyllisyys vai jotain siltä väliltä?

Äkkiä häiritsevä ajatus täyttää Veli-Matin mielen. Maata nuuskinut Remu katsoo isäntäänsä tarkkaavaisena. Veli-Matti repii kiivaasti nappikuulokkeet koirvistaan ja ottaa kännykkänsä mustasta vyölaukusta.
- Tervehdys, Veli-Matti! kiinteistövälittäjä Lankinen vastaa ylipirteästi.
- Moi! soitanko hankalaan hetkeen? Veli-Matti kysyy jännittyneenä. - Tuli just mieleen yksi tärkeä asia.
- Ihan hyvään hetkeen, olen autossa matkalla Keravalle asiakastapaamiseen. Mutta kerro ihmeessä. 
- Huomiseen näyttöön liittyen olisin pyytänyt yhtä asiaa. 
- Ahaa, minkälainen asia on kyseessä?
- No, sä tiedät mun ammatin. Toivoisin, että kiinnittäisit erityistä huomiota ihmisiin, joita tulee näytölle. En halua asuntoon sisälle ketään sellaista, joka ei näytä potentiaaliselta asiakkaalta, Veli-Matti sanoo. - Sä varmaan ymmärrät. Sulla on sen verran vahva kokemus välittäjänä, että osaat blokata asiattomat pois. 
- Kyllähän näitä hommia on tullut jokunen vuosi tehtyä, Lankinen sanoo mietteliäänä.
Lankisen väistelevä vastaus ja vaimea ääni kertovat pyynnön olevan erikoinen. Aivan sama, Veli-Matti ajattelee. Asia on tärkeä. Hän miettii, miten helppoa internetissä on tutustua heidän kotiinsa. Myynti-ilmoitus avaa näkymän aivan pyhimpään. Sauna, makuuhuoneet ja lastenhuoneet ovat netissä kaikkien kiinnostuneiden tirkisteltävissä.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään hirveän yllättävää, eikä henkeäsalpaavaa jännitystä, mutta henkilöhahmot tekevät siitä vangitsevan. Pidän siitä, että monet hahmoista esiintyvät etunimellä, se tuo heidät lähelle mutta myös vähentää hierarkiaa. Katri, Tommi ja Veli-Matti ovat kiinnostavampia henkilöitä kuin rikosylikonstaapeli Rautanen, päätutkija Malk ja Suojanen. 

Pidän siitä, että tapahtumat eivät keskity yhteen henkilöön ja yhteen näkökulmaan, vaan tapahtumien tarkastelukulma vaihtuu.Tarinaan tulee paljon syvyyttä, kun eri henkilöt vievät tarinaa eteenpäin. Vaikka henkilöitä on paljon, ei jokainen saa ääntään esiin, joten on helppo seurata kuka kulloinkin kuljettaa tarinaa. 

Nimiin toivoisin kiinnitettävän aina huomiota, se hämää jos on samoja tai kovin samankaltaisia nimiä. Tässä on poliisi-Mari ja narkkari-Mari, ja vaikka molemmat esiintyvät kerran pari, toisen tultua mainituksi lukija muistaa että hei, tässähän oli just yksi Mari. Samoin poliisin puolella tutkinnanjohtaja Teemu ja päätutkija Tommi voivat aiheuttaa sekaannusta.

Rikoksista ja ihmisten ongelmista voi olla raskasta lukea. Tässä on paljon etenkin omantunnon kysymyksiä, oikean ja väärän pohdintaa. Tarinan kaikki langat eivät pääty onnellisesti, mutta siitä huolimatta lukemisesta jäi lämmin, hiukan toiveikaskin olo. 

Esittelyteksteissä ei puhuta sarjasta, sanotaan vain että on esikoisteos. Toivoisin tästä sarjaa, kiinnyin  etenkin Veli-Mattiin mutta myös varsin moneen muuhun hahmoon. 

Dekkareita luetaan paljon, tästäkin on useita arvioita, esimerkiksi blogeissa Kuristava kirsikka, Kirjataivas ja LM-Mummin kirjastossa