Joskus jokaisella menee vähän yli

Maritta Lintusen novellikokoelmassa Mozartin hiukset (WSOY 2011) punaisena lankana on musiikki, joka saa ihmiset menemään liiallisuuksiin. Mozartiin rakastunut nainen sortuu varkauteen, Sibeliuksesta pitävä mies tekee talostaan Ainolan, lavatanssiyhtyettä fanittava kaksikko upottaa solistin paineisiin, teatterin siivooja vakoilee tanssijaa...

Rakastuneet fanittajat herättävät hämmennystä kulkemalla omaa tietään, sopeutumatta vallitseviin sovinnaisuunormeihin. Taiteilijat, niin epävarmat kuin epäonnistuneetkin, etsivät syitä ja seurauksia. Toisille käy hyvin, toisille huonommin. Jotkut saavuttavat onnen, jotkut luopuvat unelmistaan.

Kun ovi sulkeutui, lysähdin sängylle. Itketti, muttei kyyneliksi asti. Hissi kolahti alakerrassa, ulko-oven loksahdus kimmahteli aulan kivisissä seinissä. Painoin kasvoni paitaa vasten, siinä tuntui deodorantin tuoksu. Hengitin kankaan läpi yhteisiä vuosiamme ja mitä etäämmälle pääsin muistelemisessa sitä epätodellisemmaksi haaltui koko yhdessä eletty aika.
Herätessäni oli jo pimeää, napsautin yöpöydän lamppuun valon ja kuuntelin äänetöntä yötä. Kohotin poskeni irti ryttyisestä paidasta ja nyppäsin silmäkulmaa kutittavan roskan pois sormiini. Pitkään hymyilin itsekseni: mikään ei tosiaankaan ollut sattumaa.
Ei sekään, että kihara tulisi täydelliseksi vasta jäätyämme kahden.   

Teoksen nerokkuus on hienovaraisen realistisessa liioittelussa. Hurjaa olisi, mutta näin voisi tapahtua oikeasti. Ehkä tapahtuukin, parhaillaan. Kuka tietää? Kenellä on valta päättää, mikä on normaalia ja mikä liioiteltua, mikä ihailua ja mikä vaanimista, mikä kunnian osoittamista ja mikä pakkomielteistä? Raja normaalin ja epänormaalin välillä on ohut, ohuempi kuin mikään muu.

Kauniita sanoja, rumia sanoja

Viime viikonloppuna kirjoittajaryhmämme mietti sanoja. Mikä tekee sanasta kauniin tai ruman? Äänneasu, merkitys vai mikä?

Yksi keskustelua herättänyt sana oli äiti. Joidenkin mielestä se on äänteellisesti ruma, vaikka merkitys onkin useimmiten positiivinen. Muunnokset äippä ja äiskä koettiin pääosin rumiksi. Olisiko niin, että ääkköset rumentavat sanan? Tämän illan rumin sana on yökkönen.

Kauniilta vaikuttivat helposti lausuttavat, vokaalipainotteiset sanat. Huilu, lipua, maa, ioni. Useimmat sanat olivat lyhyitä. Poikkeuksena oli hilpeuttä herättänyt hunsvotti. Se on varsin lystikäs sana. Lystikäs hunsvotti. Lystikäslystikäslystikäs. Hauskaa, eikö? Hunsvotista ajatus siirtyy kumkvattiin, mikä ikinä se onkaan. Jonkinlainen hedelmä, oletan. Hunsvotti syö kumkvattia. Kumkvatti syö hunsvottia. Tämän perjantain kaunein sana on huhtikuu.

Vihannesosastolta löytyvät kauheudet palsternakka ja turnipsi. Pitkät konsonanttihirviöt ovat vaikeita sanoa. Palsternakka noita-akka. Noita-akan palsternakkanokka. Palsternakka on se tuikea katse, joka sinuun luodaan kaksi sekuntia sen jälkeen kun olet sanonut jotain äärettömän typerää.

Lopuksi tylsyyskilpailun iltapukukierros: Osavuosikatsaus! Sisällöntuotanto! Kvartaalitalous! Rakenneuudistus! Krooh.

Pimpom!

Onko jollekulle käynyt oikeasti niin, että puhelinsoitto tai ovikellon soitto on muuttanut koko elämän? Ei minullekaan. Saarnilaakson väelle niin kuitenkin käy. Netta Walldénin kirjassa Ruben ja rouva Mallamudin tapaus (WSOY 2011).

Rouva Mallamudin elämä on ollut hänen miehensä kuoleman jälkeen pelkkää pyykkipäivää. Kylässä liikkuu huhu, jonka mukaan rouvan talo on rakennettu jättimäisen pesukoneen ympärille. Naapurin lapset Ruben ja Lisa ihmettelevät, mitä rouva pesee päivästä toiseen. He päättävät ottaa asiasta selvää. Selvitystyö on hankalaa, koska rouvan taloa vartioi kymmenen kiinalaista posliininukkea. Aina kun joku lähestyy taloa, yksi nukke putoaa lattialle ja särkyy. Vartijoista huolimatta Lisa uskaltautuu soittamaan rouvan ovikelloa. 

Rouva Mallamud asteli suljettu kirjekuori kädessään huoneesta toiseen, pysähtyi ikkunoiden edessä ja katsoi arvioivasti vuoronperään kutakin naapuritaloa. Syyllinen löytyi yleensä läheltä. Ei kukaan kaukana asuva tiennyt hänestä yhtään mitään, mutta lähitalojen asukkaat olivat takuulla niin uteliaita, että olivat lukeneet hänen nimensä postilaatikon nimikyltistä. Ei missään saanut olla rauhassa, ei missään! Ovikellon soitto kolme päivää sitten, ja nyt vielä tämä kaiken päälle.

Rouva on saanut päivälliskutsun naapuriin, ja jostain syystä hän hyväksyy sen. Siitä alkaa kaiken muuttava tapahtumaketju. Kutsujen jälkeen rouvan taloon päätyy eribäisiä kutsumattomia vieraita, minkä vuoksi vartijanuket särkyvät yksi toisensa jälkeen. Samalla särkyy rouvan suojamuuri, pala kerrallaan. Kun enää vain yksi nukke on ehjä, on rouvakin ehjä  ja valmis päästämään ihmisiä lähelleen.

Lastenkirjaluokituksestaan huolimatta Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sopii hyvin aikuistenkin luettavaksi. Se kuvaa hauskan koskettavasti yksinäisyyttä ja ennakkoluuloja sekä niistä luopumista. Rouvan eristäytyneisyys herättää kummastusta ja saa huhut liikkeelle. Kuitenkaan rouva ei lopulta ole sen omituisempi kuin kylän muutkaan asukkaat.

Eikä yksikään sana ole liikaa

Haluaisin kirjoittaa kuin Bo Carpelan. Niin, ettei rivejä voi kiitää läpi. Niin, ettei sanoja voi ahmia. Niin, että joka hetki on oltava tarkkana ja annettava sanojen tunkeutua tajuntaan. Niin, että jokainen kirjain on välttämätön. Niin, että voi vain ihmetellä, kuinka huikean taitava kirjoittaja on.

Yhtä ja toista pyrkii nykyään kulkemaan suoraan lävitseni. Minusta on tulossa sekatavarakauppa. Ne muutamat ihmiset, jotka tunnen, katsastavat tarjolla olevaa, ja minä yritän myydä, enimmäkseen vanhoja pölyisiä muistoja.

Mitä tuumaatte?

Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta (Otava 2011) iskee suoraan sieluun. Muistot ja hiljaisuus vaativat sukeltamaan sanamereen, vaikka hetkittäin onkin vaikeaa pysyä pinnalla. Vuosikymmenien välinen kuilu ei poista tosiasiaa, että kipu on kaikille yhteinen, vain sen muoto muuttuu.