Maritta Lintusen novellikokoelmassa Mozartin hiukset (WSOY 2011) punaisena lankana on musiikki, joka saa ihmiset menemään liiallisuuksiin. Mozartiin rakastunut nainen sortuu varkauteen, Sibeliuksesta pitävä mies tekee talostaan Ainolan, lavatanssiyhtyettä fanittava kaksikko upottaa solistin paineisiin, teatterin siivooja vakoilee tanssijaa...
Rakastuneet fanittajat herättävät hämmennystä kulkemalla omaa tietään, sopeutumatta vallitseviin sovinnaisuunormeihin. Taiteilijat, niin epävarmat kuin epäonnistuneetkin, etsivät syitä ja seurauksia. Toisille käy hyvin, toisille huonommin. Jotkut saavuttavat onnen, jotkut luopuvat unelmistaan.
Kun ovi sulkeutui, lysähdin sängylle. Itketti, muttei kyyneliksi asti. Hissi kolahti alakerrassa, ulko-oven loksahdus kimmahteli aulan kivisissä seinissä. Painoin kasvoni paitaa vasten, siinä tuntui deodorantin tuoksu. Hengitin kankaan läpi yhteisiä vuosiamme ja mitä etäämmälle pääsin muistelemisessa sitä epätodellisemmaksi haaltui koko yhdessä eletty aika.
Herätessäni oli jo pimeää, napsautin yöpöydän lamppuun valon ja kuuntelin äänetöntä yötä. Kohotin poskeni irti ryttyisestä paidasta ja nyppäsin silmäkulmaa kutittavan roskan pois sormiini. Pitkään hymyilin itsekseni: mikään ei tosiaankaan ollut sattumaa.
Ei sekään, että kihara tulisi täydelliseksi vasta jäätyämme kahden.
Teoksen nerokkuus on hienovaraisen realistisessa liioittelussa. Hurjaa olisi, mutta näin voisi tapahtua oikeasti. Ehkä tapahtuukin, parhaillaan. Kuka tietää? Kenellä on valta päättää, mikä on normaalia ja mikä liioiteltua, mikä ihailua ja mikä vaanimista, mikä kunnian osoittamista ja mikä pakkomielteistä? Raja normaalin ja epänormaalin välillä on ohut, ohuempi kuin mikään muu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti