Joel Haahtelan Traumbach (Otava 2012) on ristitiitainen lukukokemus. Yksi syy on ammattitaidoton kriitikko, joka Aamulehden kritiikissä paljasti loppuratkaisun poistaen lukemiselle olennaisen odotuksen. Monia olennaisia asioita tulkitsisi varmasti eri tavalla, jos ei tietäisi, miten kirja päättyy.
Traumbach on toisaalta tuttua ja turvallista Haahtelaa, ihmisen sisäistä puhetta missä sanoja ei tarvita. Toisaalta se on ulkopuolisen tarkkailijan tekemää, ajoittain ilkeän ironista havainnointia päähenkilön tekemisistä. Toisinaan homma menee pahasti jaarittelun puolelle.
Hänen mielensä on siinä määrin sekasortoisessa tilassa, että sen mekanismeja on mahdoton lähteä yksityiskohtaisesti kuvaamaan, semminkin kun olemme aikaisemmin todenneet, että näihin asioihin perehtynyt lääketieteen osa-alue toimii kehnonlaisesti eikä kykene antamaan meille ihmisestä enempää kuin yleisluonteisia hajakuvauksia, impressioita, jotka sitten on yritetty luokitella, vieläpä kohtuullisen epäonnistuneesti.
Varsin pitkä virke! Vähän lyhyemmällä olisi pärjännyt, nyt tarina ja sen tapahtumattomuus jäävät kielellisen kiemuroinnin alle piiloon. Kielellinen kiemurointi on aina ollut Haahtelan vahvuus, ja Traumbachissa se on kohtuullisena pysyessään tuoretta ja eloisaa:
Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomissa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.
Haahtela on onnistunut kirjoittamaan reilut 100 sivua päähenkilö Jochenin aikomuksesta tehdä haastattelu jostakusta herra Traumbachista. Jochen varaa aikaa pari päivää, mutta tehtävä osittautuu odotettua hankalammaksi. Herra Traumbach ei vastaa puhelimeen eikä kirjeisiin, hän ei avaa ovea eikä ole työpaikallaan. Jochen kiertelee pitkin nimeämätöntä kaupunkia tavaten vain muutamia ihmisiä. Hän on ymmällään sekä herra Traumbachin että muiden ihmisten toiminnasta. Lopulta mikään ei ole niin kuin hän on kuvitellut sen olevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti