Mysteeriromanttinen nuortenkirjallisuus on noussut fantasian ohella yhdeksi suosituimmista lajeista. Kuvio näissä romaaneissa on aina sama: tyttö rakastuu paikkakunnan (ja koulunsa) uuteen tulokkaaseen. Nämä tulokkaat ovat aina poikkeuksellisen komeita nuorukaisia, jotka ovat sekä hurmaavia että vaarallisia. Heillä on aina salaisuus, yleensä kuolemattomuus. Salaisuuden paljastuminen vaarantaa heidät itsensä mutta myös heihin ihastuneet tytöt.
Amerikkalaisten valta-asema on kiistaton, mutta Veera Laitinen tuo kentälle kotimaista osaamista. Surunsyöjät (Ivan Rotta & Co., 2011) aloittaa samannimisen sarjan, ja sarjamaisuus näkyy vahvasti ensimmäisessa osassa. Henkilöhahmoja kuvataan laajasti heti alusta lähtien, osittain tapahtumien kustannuksella. Tapahtumat pääsevät kunnolla vauhtiin vasta reilusti puolivälin jälkeen, edeten sitten huimaavan nopeasti loppuun.
Laitinen on sijoittanut tapahtumat Blue Cove -nimiseen paikkaan. Päähenkilö on 17-vuotias Hope, joka on menettänyt isoäitiä lukuunottamatta koko perheensä. Hän tekee uhkarohkeita - jopa tyhmänrohkeita - temppuja saadakseen elämäänsä sisältöä. Osa hänestä toivoo kuolemaa. Elämänhalu kuitenkin palaa vähitellen hänen tutustuttua uuteen koulutoveriinsa Victoriin. Nuoret rakastuvat toisiinsa, mutta heidän välillään on kiila. Hope tietää tavanneensa Victorin aiemmin, mutta ei tiedä missä. Joissain tilanteissa hänen alitajuntansa käskee hänen varoa Victoria, mikä saa Hopen miettimään tämän olemusta. Kuka Victor on, ja mikä on hänen salaisuutensa? Kun Hope löytää Victorilta paperilapun, joka on mahdoton repiä rikki tai polttaa, hän alkaa epäillä pahaa.
Tiedän, että se oli typerää - oli suunnattoman lapsellista ja hölmöä ajatella niin jostain viattoman näköisestä paperinpalasta. Mutta minä ajattelin ja tunsin niin. En uskaltanut liikahtaakaan.
Tuo paperi ei ollut lainkaan viaton, se vain näytti siltä. Ei ollut normaalia, että paperi ei leimahtanut liekkeihin eikä palanut tuhkaksi. Se ei rikkoutunut edes repimällä. Sellainen ei ollut normaalia.
Järkytyksestä sekaisin olevassa päässäni alkoi pikkuhiljaa muodostua yksi selkeä ja vahvasti sykkivä ajatus: Victorilla ei ollut kaikki kunnossa. Enkä nyt tarkoita, että olisin jotenkin huolissani hänen terveydestään; minä pelkäsin häntä. Hänellä oli jokin sellainen elämää suurempi salaisuus, jota hän ei halunnut kertoa minulle - tosin en minäkään sitä erityisemmin halunnut tietää. Victor oli jättänyt kertomatta jotain sellaista, jota kukaan muukaan ei tiennyt.
Hänen salaisuutensa selittäisi mahdollisesti myös sen, miksi hän oli niin jumalattoman tutun näköinen. Aivan varmasti. Victor tiesi menneisyydestäni jotain, mitä minä en tiennyt.
Lopulta Hope osuu todistamaan kauhistuttavaa, ihmisen kuolemaan johtavaa tapahtumaa, joka saa hänet hajalle. Toisaalta hän rakastaa, toisaalta pelkää Victoria. Kun hän suostuu kuuntelemaan Victorin selityksen, hän joutuu kohtaamaan uuden maailman. Victor on surunsyöjä, kuolematon yhdistelmä vampyyrien ja enkeleiden parhaita puolia sekä ihmisyyttä.
Laitinen on rohkeasti avaamassa tietä kotimaiselle mysteeriromantiikalle, ja Surunsyöjät on varsin onnistunut teos. Henkilöhahmojen kuvaamista olisi voinut ripotella laajemmalle ja vauhtia olisi voinut olla enemmän jo teoksen alkupuolella, mutta nämä ovat sinänsä pieniä asioita. Kuvauksissa on toistoa jonkin verran, esimerkiksi samoja sanoja ja lauseita samantyyppisissä tilanteissa, mutta toisteisuus ei kuitenkaan nouse häiritsevästi esiin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja moniulotteisia ja juoni toimii. Laitisen ratkaisu käyttää englanninkielisiä ihmisen- ja paikannimiä on onnistunut. Blue Coven Hope ja Victor tuntuvat uskottavammilta kuin Varjoveden Laura ja Petri. On kiinnostavaa nähdä, mihin tarina kehittyy seuraavassa osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti