Hugh Laurie: Järein asein

Hugh Laurie: Järein asein
Englanninkielinen alkuperäisteos The Gun Seller
Suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2011
423 s.

Heti naurattaa, kun katsoo kirjan tekijän nimeä. Ja vielä enemmän, kun katsoo takakannen velmuilukuvaa. Olen katsellut Fry&Laurie-komediaa ihan riittämiin, ja pisteliäs tohtori House on myöskin hykerryttävän hauska. Ei siis ihme, jos kirjalta odottaa huumoria, dekkarigenrestä huolimatta.

Järein asein on kirjoitettu jo vuonna 1996, siis aikaan ennen Housea. Se on kuitenkin suomennettu vasta viime vuonna, ja hyvä niin. Laurien loikka brittikomediasta nopeatempoiseen sarjaan ja ennenkaikkea menestyminen molemmissa tyypeissä nostattaa kovat odotukset myös kirjan osalta. Odotukset täyttyvät ja ainakin minulla jopa ylittyvät. Tarina on vauhdikas, jännittävä ja väkivaltainen mutta samalla kauttaaltaan kuorrutettu kuivalla huumorilla. Tappeluiden, ampumisten ynnä muiden yhteydessä kertoja puhuttelee lukijaa ironisoiden sekä tapahtumia että henkilöitä.

Keskiössä on freelanceturvamies Thomas Lang. Hänelle on tarjottu tappokeikkaa, josta hän on kieltäytynyt. Mennessään varoittamaan iskun kohdetta hän tulee temmatuksi pelinappulaksi monimutkaiseen asekauppakuvioon. Yhä uudelleen hän joutuu arvioimaan, keneen voi luottaa, vai voiko keneenkään paitsi itseensä. Raha, ahneus ja valta pyörittävät peliä, jossa tavoitteena on saada kaupaksi uutta sotilasteknologiaa terrori-iskun varjolla. Lang joutuu läheisiin tekemisiin kaikkien osapuolien kanssa, on mutta lopulta uskollinen vain omalle ideologialleen: raha on tarpeen vain tupakan ja moottoripyörän ostamiseksi. 

Ulkona oli pimeää, kylmää ja pimeää, ja taivaalta tihutti heikosti vettä tyyliin "en oikein jaksa vaivautua". Lähdin kävelemään hitaasti, kuin en todellakaan olisi välittänyt sateesta enkä mistään muustakaan, mitä elämällä oli tarjottavana maapallolla, ja toivoin etten joutuisi odottamaan pitkään.

En joutunut odottamaan ollenkaan.

Auto oli tummanvihreä Porsche 911. Sen havaitseminen ei ollut erityisen vaativaa, koska Porschet olivat Prahan kaduilla yhtä harvinaisia kuin minä. 

Ilman runsasta huumoria Järein asein saattaisi hukkua globaalien ase- ja/tai huumekauppaa käsittelevien kirjojen joukkoon. Joillekuille huumorin määrä ja etenkin sen minäkeskeisyys saattaa olla liikaa, mutta minulle se toimi. Pakko on vielä myöntää, että lukiessani näin silmissäni Laurien hahmon, en mitään fiktiivistä sankaria. Se ehkä teki kirjan entistä toimivammaksi.

Laura Honkasalo: Kotikutoista. Itsetekemisen ihanuudesta

Laura Honkasalo: Kotikutoista. Itsetekemisen ihanuudesta
Kirjapaja 2011
175 s.                                                       
                                                        
                                                         

Laura Honkasalo asettuu vastustamaan kertakäyttökulttuuria, jossa koko ajan täytyy ostaa uutta, joko siksi että muillakin on tai siksi että tavarat eivät kestä. Kotikutoista ylistää kierrätystä, ekologisuutta, perinteitä ja rauhoittumista. Kiireisen ja vaativat elämänrytmin vastapainoksi on ihanaa, jopa terapeuttista istahtaa näpertämään kaikenlaista. Samalla tulee kuin huomaamattaan vähentämään maapallon kuormitusta.

Honkasalo kertoo kirjassaan runsaasti esimerkkejä sukuhistoriastaan ja nykyisestä elämästään. Hän esittelee erilaisia käsityömuotoja sitoen ne sujuvasti paitsi yksittäisten ihmisten myös aikakausien historian osaksi. Hän nostaa esiin etenkin tekstiiliteollisuuden epäkohtia ja haastaa lukijan arvioimaan omaa kulutuskäyttäytymistään.

Tilkkutäkeillä oli tärkeä osa orjuuden vastaisessa taistelussa. Kampanjalle kerättiin rahaa myyjäisillä, joissa myytiin upeita tikattuja täkkejä. Täkkeihin saattoi olla kirjottuna orjuutta vastustavia runoja. Romanttisen tarinan mukaan Underground Railroad -verkosto, joka auttoi orjia pakenemaan, olisi käyttänyt tilkkutäkkejä viestittämiseen. Hirsimökki-täkki pyykkinarulla olisi merkinnyt, että taloon oli turvallista tulla. Legendan tueksi ei ole löytynyt historiallisia todisteita, mutta se kutkuttaa silti mielikuvitusta.

(...)

Mitä enemmän opin vaatteiden tekemisestä, sitä enemmän aloin karsastaa halpaketjujen vaatteita. Vuoritetussa villakangashameessa on niin paljon työtä, ettei se voi olla niin halpa kuin on. Ketjuliikkeet myyvät halvalla "käsinvirkattuja" saaleja ja sängynpeittoja. Jossain päin Intiaa joku nainen raataa virkkuukoukun kanssa olematonta korvausta vastaan, koska Suomessa ei jakseta itse virkata. 

(...)

Käsityövillityksen, sisustamiskuumeen ja feminismin suhde onkin ristiriitainen aihe. Joidenkin feministien mielestä naisasiaa viedään aimo harppaus taaksepäin, kun naiset virkkaavat kotona sen sijaan, että käyttäisivät energiaansa politiikassa tai järjestötoiminnassa. Toisen ääripään mielestä juuri käsityöharrastus ja kotiin panostaminen vievät naisasiaa eteenpäin uudella tavalla, koska perinteisen naisten toimet, joita ennen on halveksittu, nostetaan kunniaan.

Olen ehdottoman kateellinen kaikille niille, jotka ovat näppäriä käsistään ommellen takkeja, neuloen mekkoja, leipoen Muumitalo-kakkuja ja niin edelleen. Muistan ikuisesti yläasteen käsityötunnin, kun haimme kaupasta kangasta paitaa varten. Valitsin ihanan liukkaan kankaan, mutta sitä en saanut. Opettaja sanoi: "Et sinä osaa tuollaista kangasta ommella." Muistan myös muutaman numeron eripariset villasukat ja käppyräksi kääntyneet pannulaput. Nyt kolmekymppisenä minuun on iskenyt jonkinasteinen käsityöinto, mitä Kotikutoista-kirja lisää entisestään. Varsinkin kun Honkasalo tuo tarinoissaan esille runsaasti sekä lähdekirjallisuutta että erilaisia harrasteblogeja, joista voi hakea lisätietoa ja vinkkejä.

Tänä vuonna aion tehdä suuren osan joululahjoista itse. Olen kopioinut helppoja (ainakin helpolta vaikuttavia) ohjeita itse tehtäviin lahjoihin ja ilmoittautunut kansalaisopiston kurssille tekemään sampoita ja voiteita. Olen pelastanut kirjaston poistomyynnistä vanhoja nuotteja; niistä saan kaunista paperia lahjojen päälle. Viime talvena aloin haaveilla neulotusta mekosta. Kaupasta ei löytynyt pitkähihaista polvipituista, joten päätin tehdä sellaisen itse. Aloitin harjoitustyöllä eli säärystimillä. Toinen on valmis, varresta puuttuu enää 2 cm. No, ehkä teen toisen tulevana talvena ja neulemekon sitten seuraavana...

 

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Gummerus 2012

156 s. 

Matias Riikosen novellikokoelma on esikoiskirjaksi kypsä ja kovatasoinen. Novellit ovat lyhyitä ja niitä on paljon, mutta ilahduttavasti ne muodostavat ehjän ja tasapainoisen kokonaisuuden. Sama tilanne saattaa esiintyä kahdessa novellissa kahden eri henkilön kokemana, kuitenkin niin etteivät novellit välttämättä ole peräkkäin. Tietyt elementit, esimerkiksi koulurakennus ja pumpattava nukke toistuvat eri novelleissa niin, että niillä on kulloinkin eri tehtävä tarinassa. 

Nelisiipinen lokki on mielestäni ennen kaikkea tarina, vaikka yksittäisiä novelleja onkin kymmeniä. Selvästi havaittava toisteisuus sekä esineissä, paikoissa että henkilöhahmoissa luo tiiviin kokonaisuuden, jossa asioita katsotaan eri kanteilta. Yksinäisyys ja läheisyyden kaipuu tunkevat läpi koko ajan. Ihminen kaipaa toista ihmistä, mutta ei osaa lähestyä muita. Lähestymisyritykset epäonnistuvat tehden ihmisestä naurettavan mutta silti kipeän yksinäisen. Joskus ihminen nauraa itse itselleen, joskus muut. Joskus nauru musertuu säälin alle.

Poika aloittaa kolmannen kaistaleensa ja tulee alati lähemmäs, niin että pian alkaa olla ajankohtaista miettiä, mihin suuntaan väistän ja muutenkin, mitä minä pojan suhteen teen, sillä eihän tämä tällä tavalla voi jatkua, että poika tekee työtään kuin aave ja minä toljotan sitä ilman että sanon mitään tai menen koskemaan sitä, ja miten siihen edes koskisin... olen minä monesti ajatellut, että jos olisin vähän toisenlainen, niin noita nuoria poikia olisi mukava käyttää, ne kun ovat kuitenkin vielä sillä tavalla arkoja, että ne saisi suostumaan mihin tahansa, jos vain olisi kyllin päättäväinen, varsinkin tuollaiset pulskemmat tapaukset, ei tuokaan sanoisi mihinkään mitään vastaan... en vain saa tehtyä ensimmäistä siirtoa. Mutta onhan minulla omat pienet metkuni; sen kiharatukkaisen tytön kaulakorua olen lattialta poimittuani pitänyt piilossa paidan alla, ja joka kerta hymyilyttää, kun tyttö kävelee ohitse, ja vessojen siivoaminen on hyvä juttu, varsinkin poikien vessan putsaaminen, jaminä aina toivon, että joku olisi pissinyt pönttöön ja jättänyt pöntön vetämättä, vaikka kyllä virtsa siellä toki aina tuoksuu, siitä pisoaari pitää huolen, mutta ei pisoaarin kohdalla voi tehdä samalla tavalla kuin pöntöllä eli työntää päätään sinne ja nuuhkia.

Riikosen tarinassa yksinäisyys on tragikoomista. Henkilöhahmot kuvittelevat toisten ajatuksia ja tekemisiä, mutta eivät koskaan rohkaistu kokeilemaan lähestymistä. Kaikkinainen kontakti jää kuvitelmien tasolle, ja konkreettisesti hahmojen käteen jää vain tyhjää.

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Englanninkielinen alkuperäisteos Miss Peregrine's Home for Peculiar Children
Suomentanut Virpi Vainikainen
Schildts & Söderströms 2012
350 s.

Katselin takakansitekstiä monta kertaa ja mietin, haluanko lukea kirjaa. Takakansi lupaa valokuvien heräävän "eloon goottisävyisessä fantasiaromaanissa". Fantasiakirjallisuus on jossain määrin tuttua, mutta ikinä ennen en ole lukenut goottihenkistä tai muuten traditiosta poikkeavaa fantasiaa. Kollegan suosituksesta otin kirjan viihdykkeeksi kuudensadan kilometrin automatkalle.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli positiivinen yllätys. Mukaan liitetyt valokuvat antoivat kirjalle lisävoimaa. Henkilöhahmoista ei kerrottu paljoa, mutta kuvat veivät tarinaa syvemmälle. Kuvat toivat mukaan konkretiaa, niin että tarina tunkeutui lukijan iholle asti.

Tarinan päähenkilö on teini-ikäinen Jacob. Lapsena hän kuuli isoisältään tarinoita hirviöistä ja lapsista, joilla oli yliluonnollisia voimia. Isoisä oli itse asunut näiden lasten kanssa orpokodissa Cairnholmin saarella Walesissa. Vuosikausia Jacob uskoi tarinoihin, kunnes lopulta päätti niiden olevan höperön kertomia satuja. Isoisän kuoleman jälkeen hän kuitenkin saa käsiinsä vanhoja valokuvia sekä kirjeen. Niiden houkuttelemana hän lähtee isänsä kanssa saarelle, isä tekemään lintukirjaa ja Jacob etsimään totuutta.

Pian saarelle saapumisen jälkeen Jacob löytää orpokodin raunioituneena. Hän saa kuulla sen tuhoutuneen saksalaisten pommituksessa syksyllä 1940. Kaikki asukkaat kuolivat, paitsi hänen isoisänsä. Tieto saa Jacobin ymmälleen: neiti Peregrinen lähettämä kirje on päivätty viisitoista, ei yli kuusikymmentä, vuotta aiemmin. Hän palaa raunioihin yhä uudelleen. Eräällä tutkimusretkellään hän löytää lisää valokuvia ja törmää valokuvista tuttuihin lapsiin, jotka vievät hänet neiti Peregrinen luo. Tämä tietää Jacobin ja auttaa häntä voittamaan lasten luottamuksen.

Jacob kohtaa maailman, jossa eletään samassa paikassa mutta toisessa ajassa. Orpokoti toimii kuten ennenkin, mutta aikasilmukan sisällä se elää yhä uudelleen ja uudelleen tuhoutumisensa päivää syyskuussa 1940. Jacob joutuu vaikean valinnan eteen: palaako hän pysyvästi omaan aikaansa, jossa häntä pidetään mielenvikaisena näkemiensä hirviöiden takia, vai jääkö hän aikasilmukkaan uusien ystäviensä kanssa.

Kun viimeinenkin kylän mökeistä oli jäänyt taakse, luikahdimme hiljaa kärrystä, ylitimme harjun ja suuntasimme kohti metsää. Emma käveli toisella puolellani, ääneti ja ajatuksissaan, käsivarteni tiukasti otteessaan. Toisella puolella Millard hyräili itsekseen ja potkiskeli kiviä. Olin hermostunut ja ymmälläni, mutta samalla myös äärettömän jännittynyt. Jokin minusta aavisti, että pian tapahtuisi jotain tärkeää. Toisaalta mietin, milloin heräisin - milloin havahtuisin tästä merkillisestä houreunesta tai stressireaktiosta tai mitä tämä sitten olikin, poski omasta syljestäni märkänä Smart Aidin taukohuoneen pöydällä, miettisin, Olipa outo uni, ja jatkaisin mitäänsanomatonta elämääni.

Enpä herännyt. Me jatkoimme kävelyä, tyttö, joka osasi tehdä tulen paljaaseen käteensä, näkymätön poika ja minä.  

Ennen lopullista valintaa Jacob joutuu vaaraan. Ikuista elämää ja maailmanvaltiutta havittelevat kalmiaat kaappaavat neiti Peregrinen sekä muita aikasilmukoiden hallitsijoita. Heillä on suunnitelma, joka onnistuessaan tuhoaisi maailman kaikissa eri aikatasoissa. Jacob ja lapset yhdistävät voimansa ja käyvät taistoon saarelle ujuttautunutta kalmiasta ja tämän kätyriä kuoriota vastaan. Heidän on taisteltava ja uhrauduttava, koska todellista vaihtoehtoa ei ole. Ilman vastarintaa seurauksena on varma kuolema.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on erittäin hyvä ja koukuttava kirja melkein loppuun asti. Viimeiset sivut tuottivat pienen pettymyksen: tarina ei loppunutkaan. Loppu jää auki mutta jännittävään kohtaan, mistä voisi päätellä jatkoa olevan tulossa. Olisi ollut kiva tietää etukäteen, jos tarinaan on suunniteltu useampia osia. Idea ja toteutus ovat kuitenkin niin omaperäisiä, että mielestäni kirjan sivumäärää olisi voinut lisätä ja lopettaa tarinan tähän. Nyt jää pelko, että mitä uutta toinen osa voi tuoda, mitä muuta kuin vaihtelevia vaaratilanteita ja taisteluita. Siis jos jatkoa joskus tulee.

Anneli Kanto: Pusu ja pokaali

Anneli Kanto: Pusu ja pokaali
Karisto 2012
182 s. 

Anneli Kanto päättää Futistyttö-sarjan teoksella Pusu ja pokaali. Viides osa viittaa edellisiin  mutta toimii myös itsenäisenä. Sarjassa seurataan Kiinasta adoptoidun Oonan elämää kotona, koulussa ja jalkapalloillessa. Viimeisessä osassa Oona siirtyy yläkouluun, täyttää 14 vuotta, saa ensipusun ja kokee ensimmäistä kertaa elämässään suurempia huolia.

Pusu ja pokaali viihdyttää aikuislukijaakin. Teinikieli yhdistettynä huumoriin toimii loistavasti. Vaikka lukija olisi kolmekymppinen lapseton sinkku, kirja on silti erittäin kiinnostava ja koukuttava. Tällaisen lukijan voi olla helppo samaistua Oonaan ja eläytyä tämän tunteisiin. Mitäpä sanotte tästä:

Terkkarin mukaan meitä odottaa järkyttävä kohtalo: hieltä haiseminen, tuskainen teiniangsti, johon tuovat kaivattua vaihtelua raatelevat sydänsurut ja niitä seuraava masennus, hormonien tuhoisa hyökkäys, tulipunaiset näppylät naamassa ja rasvainen tukka, himo päihteisiin, tupakkaan ja hillittömiin seksisuhteisiin, raivopäinen riitely kotona sekä yleinen pahantuulisuus. Tämän kauhukertomuksen jälkeen se muija tillittää meitä pää kallellaan ja huokaa laupiaasti, että kyllä nuoruus on elämän parasta aikaa. Kamoon, vähän logiikkaa kehiin, pyydän! Ensin se piirtelee kuvia helvetin lieskoista ja sitten väittää, että me eletään elämämme parasta aikaa. Jos paras aika on tuollaista, niin millaista loppuelämä on? Kysyy nimimerkki Epätietoinen.

Herää ajatus, eroavatko teinitytöt ja -pojat paljoakaan aikuisista. Epävarmuutta, sydänsuruja, näppyjä ja rasvaisia hiuksia, pahantuulisuutta sekä hikisyyttä on aikuistenkin elämässä, ainakin suurella osalla. Kaikki kun eivät löydä Sitä Oikeaa 15-vuotiaana.

Paitsi tässä viimeisessä osassa myös muissa Oona pohtii elämää ja aikuistumista varsin kypsästi. Henkilöhahmojen ongelmat ovat kuitenkin lapsen maailman kokoisia, ja ne on käsitelty lasten näkökulmasta. Kannon käyttämä kieli OMG- ynnä muine ilmaisuineen tekee siitä lapsilukijoita kiinnostavaa ja estää asioiden menemisen liian vakaviksi.