Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

maanantai 20. elokuuta 2012

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki


Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki
Gummerus 2012
156 s. 









Matias Riikosen novellikokoelma on esikoiskirjaksi kypsä ja kovatasoinen. Novellit ovat lyhyitä ja niitä on paljon, mutta ilahduttavasti ne muodostavat ehjän ja tasapainoisen kokonaisuuden. Sama tilanne saattaa esiintyä kahdessa novellissa kahden eri henkilön kokemana, kuitenkin niin etteivät novellit välttämättä ole peräkkäin. Tietyt elementit, esimerkiksi koulurakennus ja pumpattava nukke toistuvat eri novelleissa niin, että niillä on kulloinkin eri tehtävä tarinassa. 

Nelisiipinen lokki on mielestäni ennen kaikkea tarina, vaikka yksittäisiä novelleja onkin kymmeniä. Selvästi havaittava toisteisuus sekä esineissä, paikoissa että henkilöhahmoissa luo tiiviin kokonaisuuden, jossa asioita katsotaan eri kanteilta. Yksinäisyys ja läheisyyden kaipuu tunkevat läpi koko ajan. Ihminen kaipaa toista ihmistä, mutta ei osaa lähestyä muita. Lähestymisyritykset epäonnistuvat tehden ihmisestä naurettavan mutta silti kipeän yksinäisen. Joskus ihminen nauraa itse itselleen, joskus muut. Joskus nauru musertuu säälin alle.

Poika aloittaa kolmannen kaistaleensa ja tulee alati lähemmäs, niin että pian alkaa olla ajankohtaista miettiä, mihin suuntaan väistän ja muutenkin, mitä minä pojan suhteen teen, sillä eihän tämä tällä tavalla voi jatkua, että poika tekee työtään kuin aave ja minä toljotan sitä ilman että sanon mitään tai menen koskemaan sitä, ja miten siihen edes koskisin... olen minä monesti ajatellut, että jos olisin vähän toisenlainen, niin noita nuoria poikia olisi mukava käyttää, ne kun ovat kuitenkin vielä sillä tavalla arkoja, että ne saisi suostumaan mihin tahansa, jos vain olisi kyllin päättäväinen, varsinkin tuollaiset pulskemmat tapaukset, ei tuokaan sanoisi mihinkään mitään vastaan... en vain saa tehtyä ensimmäistä siirtoa. Mutta onhan minulla omat pienet metkuni; sen kiharatukkaisen tytön kaulakorua olen lattialta poimittuani pitänyt piilossa paidan alla, ja joka kerta hymyilyttää, kun tyttö kävelee ohitse, ja vessojen siivoaminen on hyvä juttu, varsinkin poikien vessan putsaaminen, jaminä aina toivon, että joku olisi pissinyt pönttöön ja jättänyt pöntön vetämättä, vaikka kyllä virtsa siellä toki aina tuoksuu, siitä pisoaari pitää huolen, mutta ei pisoaarin kohdalla voi tehdä samalla tavalla kuin pöntöllä eli työntää päätään sinne ja nuuhkia.

Riikosen tarinassa yksinäisyys on tragikoomista. Henkilöhahmot kuvittelevat toisten ajatuksia ja tekemisiä, mutta eivät koskaan rohkaistu kokeilemaan lähestymistä. Kaikkinainen kontakti jää kuvitelmien tasolle, ja konkreettisesti hahmojen käteen jää vain tyhjää.

1 kommentti:

  1. Yksinäisyys, tosiaan. Itse ajattelin kirjoittajan olevan ensisijaisesti tarkkailija, kun hän kertoo kaikesta niin "ulkoa päin". Ehkä se on tuota samaa? Linkitin omaan arviooni.

    VastaaPoista