Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Teos 2013
302 s.








Kuolema Ehtoolehdossa on tragikoominen kirja, jossa yhdistyvät ankea arki ja räiskyvän persoonalliset hahmot. Tarina sijoittuu yksityiseen palvelutaloon, jossa kiiltokuvamaisen kulissin taakse kätkeytyy karmivia asioita. Vaikka seinillä on diplomeita mallikelpoisesta toiminnasta, on arki asukkaille pelottavaa. He saavat tuntemattomia lääkkeitä, heitä estetään näkemästä omia potilastietojaan, heidät jätetään oman onnensa nojaan, kiireiset hoitajat vaihtuvat jatkuvasti, valituksia tehneet joutuvat kärsimään ja niin edelleen.

Ehtoolehdossa ja sen ympärillä kuohuu ja tapahtuu: on raiskauksia, vanhusten lääkitsemisestä sekaviksi, väärennetty kirjanpito, moottoripyöräjengi ja mafia, tuhopoltto sekä välinpitämättömyyttä ja uhkailua. Mutta on myös aitoa ystävyyttä ja lähimmäisenrakkautta, luottamusta, rohkeutta ja uskallusta. Huumoria on kuin kreisikomediassa, kun liki satavuotiaat lähtevät laittamaan asioita oikealle tolalle.

Siiri tassutteli hyvin hermostuneena aamutossuissaan kohti dementiaosastoa. Anna-Liisa oli neuvonut panemaan jalkaan tohvelit, jotta ei syntyisi turhaa ääntä käytävillä kuljeskelusta. Hississä hänestä tuntui, että sen meteliin heräisi koko kaupunki. Sydän pamppaillen hän vaelsi toimistokäytävää pitkin seurustelutiloihin ja ihmetteli, miten erilaiselta tuttu paikka näytti yöllä. Missään ei istunut nukahtanutta vanhusta, kukaan ei lukenut lehtiä ja televisiokin oli pimeänä. Joku oli unohtanut rollaattorinsa keskelle aulaa ja suurlähettilään korttipakat odottivat pelaajia verkapöydällä.

Hän jatkoi kuin robotti matkaansa B-rapun pitkälle käytävälle, jonka päässä oli Ryhmäkodin lukittu ovi. 73 askelta, oli Anna-Liisa laskenut. Siiri sekosi laskuissa viidenkymmenen jälkeen, Anna-Liisan askel oli ilmiselvästi hänen omaansa pitempi. Käytävissä oli itsestään syttyvät valot, joista tuli aavemainen olo. Hänellä oli kädessään taskulamppu, aivan turhaan, eikä hän tiennyt, mihin Anna-Liisa oli sitä tarvinnut.Vai oliko tarkoitus penkoa kaappeja ja nurkkiakin? Jännitykseltään Siiri ei muistanut, kuuluiko se heidän Suunnitelmaansa. 

Kahdeksan vuoden työkokemus hoitoalalta teki sen, että koin kirjan teemat läheisinä. Työ itsessään ja asiakkaat tekivät työnteosta mielekästä, kun taas jatkuvasti paheneva kiire, jatkuvasti vaihtuvat omalääkärit, jatkuvasti lisääntyvä raportointi ja pätevien sijaisten puute tekivät siitä sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kuten Ehtoolehdossa, myös entisellä työpaikallani asiakkaat saivat suuria laskuja huolimattomasti tehdystä siivoustyöstä, ateriat kylminä vakuumiin pakattuna, aina vain lisää lääkkeitä lääkäriä tapaamatta ja niin edelleen.

Lukiessa tuli välillä alakuloinen olo, kun mietti kuinka hyvin kirja kuvaa todellisuutta, sitä kuinka kovin monet vanhukset on unohdettu joko koteihinsa tai laitoksiin. Toisaalta välillä sai nauraa ääneen henkilöiden omaperäisen logiikan tai hällä väliä -asenteisen toiminnan ansiosta. Vapiskaa viranomaiset ja alle 90-vuotiaat, Ehtoolehdon mummot ja vaarit hylkäävät normit ja tekevät mitä tahtovat saadakseen arvolleen sopivan loppuelämän!