Henning Mankell: Haudattu

Henning Mankell: Haudattu
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Handen
Suomentanut Kari Koski
Otava 2013
174 s.







Voi voi. Ensimmäinen voi sille, että Haudatun myötä jätetään lopulliset jäähyväiset Kurt Wallanderille. Toinen voi sille, että kovasti odottamani kirja jätti pienen pettymyksen vivahteen.

Aloitetaan huonoista jutuista niin postauksen voi lopettaa hyviin tunnelmiin. Yksi isompi heikkous kirjassa on: sen lyhyys. Takakannessa mainitaan sen olevan pienoisromaani, joten voi varautua henkisesti siihen että tapahtumat etenevät pikakelauksella verrattuna muihin Wallander-kirjoihin. Tarina etenee dekkarigenren mukaisesti mutta niin että vastoinkäymisiä on vähemmän ja asiat selviävät sutjakkaasti, minun makuuni liiankin helposti.

Siinä olivat Haudatun heikkoudet. Hyviä puolia on runsaasti. Kaikkein eniten pidin siitä, mistä muissakin Wallander-kirjoissa: päähenkilön inhimillisyydestä, siitä että hän on erehtyväinen. Hän on lähestymässä eläkeikää ja tekee rikostutkinnan ohessa tiliä elämästään sekä yhteiskunnan tilasta ja siinä tapahtuneista muutoksista.

Äkkiä Wallander tunsi itsensä vanhaksi. Hän oli surkea ampumaan pistoolilla ja oli aina pelännyt joutuvansa tilanteeseen, jossa olisi pakko ampua kovilla panoksilla. Niin oli käynytkin, ja muutama vuosi sitten hän oli myös ampunut miehen hengiltä itsepuolustukseksi. Mutta ajatus siitä, että hänen henkilökohtaista asearsenaaliaan kasvatettaisiin vielä pienillä ilkeillä aerosolipurkeilla, ei tuntunut hänestä houkuttelevalta.

Minusta on tulossa liian vanha itselleni, hän ajatteli. Liian vanha itselleni ja liian vanha ammattiini.

Pidin tarinasta, se oli jälleen kerran hyvä ja uskollinen sekä Mankellin omalle tyylille että muille pohjoismaisille dekkareille. Rikoksen taustalla on tragedia ja paljon henkilökohtaista surua. Wallander törmää sattumalta puutarhassa käteen, josta on vain luut jäljellä. Loput ruumiista löytyvät pian ja myöhemmin löytyy vielä toinenkin. Tapaus osoittautuu murhaksi, jonka selvittämisen lähtökohdat ovat huonot. Ruumiiden henkilöllisyyden selvittäminen on vaikeaa, etenkin kun ne ovat löytyneet tyhjilleen jääneen talon pihasta. Talon, jonka dementoitunut omistaja elää vanhainkodissa ilman omaisia tai tuttavia.

Tarina olisi voinut olla vielä vetävämpi, jos sivuja olisi ollut tuplasti enemmän. Olisi ollut kiinnostavaa lukea tarinaa kahdessa tasossa, niin että aina välillä olisi siirrytty nykyhetkestä aikaan jolloin rikos tapahtui. Olisi ollut kiinnostavaa lukea murhaajan ajatuksista. Olisi ollut kiinnostavaa, jos Wallanderilla olisi ollut enemmän tilaa pohtia asioita sekä murhatutkintaan liittyen että sen ulkopuolella. Mutta, kuten Mankell esipuheessaan kertoo, kirja on alunperin ollut tilaustyö Hollantiin ja siksi kooltaan rajallinen. Sen huomioon ottaen Haudattu on hyvä yhden illan ystävä, kuin viimeinen pala suklaalevystä, se jonka myötä levy on poissa ja jäljellä enää vain rytistetty foliopallo sekä rapisevat kuoret ja haikean hyvä olo.  

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo
Kuvittaneet William Joyce ja Joe Bluhm
Englanninkielinen alkuperäisteos The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2013
50 s.


Luen kuvakirjoja työni puolesta paljon, mutta harvoista innostun todella paljon. Tässä on yksi kertakaikkisen upea teos, jossa kuvat ja teksti toimivat saumattomasti yhteen ja jossa tarina on paljon paljon syvempi kuin mitä sivumäärä ja sanojen lukumäärä.

Viiteenkymmeneen sivuun on saatu Morris Lessmoren elämä nuorukaisesta vanhukseksi, hänen suuri rakkautensa kirjoihin, tarinoihin ja sanoihin. Hän kirjoittaa kirjaa, kunnes tuuli tempaisee hänet mukaan ja johdattaa kirjaparvella lentävän neidon luo. Neito antaa Morrisille kirjan, joka johdattaa tämän kirjoja täynnä olevaan taloon. Siellä on oleva Morrisin uusi koti. Siellä hän hoivaa kirjoja ja jakaa tarinoita kaikille halukkaille. Siellä hän kirjoittaa oman kirjansa loppuun.

Sitten koitti päivä, jolloin Morris kirjoitti kirjansa viimeisen sivun. Hän nosti katseensa ja huoahti haikeasti mutta hyvillään: "Minun taitaa olla aika jatkaa matkaa."

Kirjat olivat surullisia, mutta ne ymmärsivät. Morris painoi hatun päähänsä ja otti kepin käteensä. Ovella hän kääntyi, hymyili ja vilkutti hyvästiksi. "Kannan teitä kaikkia mukanani täällä", hän sanoi ja osoitti sydäntään.

Tylsä kirjoittaa näin, mutta en löydä sanoja kertomaan, miltä minusta tuntui kirjaa lukiessa. Siinä oli jotain taianomaista tenhoa, joka upotti lukijan sopuisaan yhteiseloon Morrisin ja kirjojen kanssa. Kirjojen sekamelska, kuluneet kannet ja sivut sekä hyvään tarinaan eksyminen lienevät tuttuja asioita kaikille innokkaille lukijoille. Ilo ja haikeus sekä yksinäisyys ja toisille jakaminen kulkevat rinnakkain aivan kuten Morris ja hänen kirjaystävänsä. Lapsettomana en osaa arvioida, miten lapset tähän suhtautuvat mutta aikuinen ainakin saa paljon irti. Liian monet kuvakirjat sortuvat liialliseen yksinkertaisuuteen tai juonettomaan kohkaamiseen, siksi Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo on visuaalisuudessaan ja monikerroksisuudessaan minun makuuni täydellinen.

J.S. Meresmaa: Mifongin aika

J.S. Meresmaa: Mifongin aika
Karisto 2013
494 s.









Pidin todella paljon Meresmaan esikoisteoksesta Mifongin perintö, ja siksi odotin Mifongin aikaa kliseisesti sanoen kuin kuuta nousevaa. Enkä pettynyt. Tarina on jälleen kerran hyvä, loppuun asti yllätyksekäs. Vaikka henkilöhahmoja on paljon ja tapahtumia seurataan usealla taholla, on lukijan helppo seurata tapahtumakulkua.

Tarina jatkuu siitä mihin se Mifongin perinnössä jäi. Olin lukenut ykkösosan heti sen ilmestyttyä, enkä ihan tarkkaan muistanut tapahtumia. Se ei haitannut, koska kakkososassa kerrattiin sekä henkilöitä että menneitä asioita sujuvasti osana tarinan nykyhetkeä. Tarinassa liikutaan jälleen laajalla alueella Itä-, Keski- ja Länsimantereella. Ykkösosassa unesta herännyt tulen mifonki Dargrún Punainen on nyt isossa roolissa suojellen maanpaossa elävää kuningatar Ardisia ja tämän lapsia "väärällä jalalla" heränneeltä tuulen mifonki Haldor Siniseltä. Haldorin pysäyttämiseksi tarvitaan monenlaisia toimia eri puolilla valtakuntaa. Osansa joutuvat tekemään niin Ardis lapsineen, Ardisin uusi aviomies Connail, Ardisille rakas Dante veljensä Roanin ja siskonsa Linnin kanssa ynnä moni muu henkilö niin pantterikansan keskuudessa kuin Ardisin entisessä kotikonnussa Merontesinssa.

Connail johdatti hänet samaan huoneeseen, missä hän ja Fewrynn olivat asuneet ne viikon päivät, jotka hän oli viettänyt pantterikansan luona. Ardisin nenään huone tuoksui ja näytti kodilta: Fewrynniltä ja Connaililta. Pariovet palatsia kiertävälle parvekkeelle olivat auki ja vettyneen maan tuoksu leijaili sisään harhapisaroiden myötä. Siististi pedattu vuode sijaitsi korokkeella oikealla seinustalla. Rahille sen edustalle oli viikattu Connailin pesty ja paikattu vaatekerta. Ardis kosketti puhdasta kangasta kuin se voisi palauttaa heidät mantereelle, jossa elämä oli hetken aikaa ollut yksinkertaista ja hyvää.

Connail harppoi huoneen poikki ja sulki pariovet. Ulkomaailman äänet vaimenivat. Olivat vain he kaksi ja salaisuus, joka oli purkautunut kuorestaan ja täytty huoneen.

En aio sen kummemmin selostaa juonta. Ensinnäkin siksi, että polveilevana se on vaikea kertoa lyhyesti ilman että paljon olennaista jää pois. Toiseksi haluan ihmisten lukevan kirjan ja ottavan itse selvää, mikä siitä tekee niin hyvän. Sen verran voin kertoa, että tarina on kiehtova ja jännittävä. Tapahtumia kuvataan eri luvuissa eri henkilöiden kokemana niin, että tärkeimmät hahmot saavat suunnilleen yhtä paljon tilaa ja painoa tullen lukijalle läheisiksi. Kirja päättyy jännittävään kohtaan, niin että se ärsyttää hyvällä tavalla: oi mitä lukijan kiusaamista ja voi joutuu odottamaan seuraavaa osaa vaikka kuinka kauan!