WSOY 2012
190 s.
Täällä yksi aikuislukija kiittää ja niiaa, Tiikerisydän oli yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista pitkään aikaan, huomioiden sekä lasten- että aikuistenkirjat.
Yhdeksänvuotiaalla Amoksella on luku- ja kirjoitusvaikeuksia, siksi hän tutkii mieluummin avaruutta kuin käy koulua. Kolmannen luokan ensimmäisenä koulupäivänä Amos joutuu uutena luokkaan, jonka muut oppilaat ovat tuttuja keskenään. Amos ei tunne muita kuin ystävänsä Benjaminin. Heti ensimmäisellä tunnilla luetaan ääneen. Amos takeltelee ja hänelle nauretaan. Hän säntää pois luokasta ja päättää lopettaa koulunkäynnin.
Juoksen pusikon läpi. Kasvoja raapivat oksat ja hengästyminen tuntuvat hyvältä, vapaudelta. Löydän pienen polun ja pinkaisen sitä alamäkeen. Tämä metsä tuoksuu ja sykkii elämää, se ei tiedä koulusta mitään. Ajatella, eläimien ei tarvitse ikinä opetella lukemaan. Kuitenkin ne selviävät elämästään hyvin. Jopa paremmin kuin monet ihmiset, jotka vain tuhoavat luontoa, vaikka osaavatkin lukea.
Sujuvasti lukeva ja laskeva pikkusisko Aino käy eskarissa ja Benjamin koulussa, mutta Amoksen päivät täyttyvät luontoa tutkiessa ja avaruusmatkailua kuvitellessa. Kotona vanhemmat kysäisevät läksyistä ja uskovat Amoksen sanoessa, että niitä ei tullut tai että ne on jo tehty. Äiti järjestelee kovalla tohinalla tupaantuliaisia ja isällä on kiire töissä, niin kiire että odotettu kattoretkikin peruuntuu. Pinnaamisesta tietää vain Benjamin, joka on luvannut olla kertomatta siitä.
Yksinäisinä hetkinä Amos näkee hirviön, pelkohirviön. Se väittää hänen olevan isälleen yhdentekevä, se haluaa hävittää hänet mustaan aukkoon, se rikkoo tavaroita ja pilkkaa Amosta minkä ehtii. Leluorava, murteella puhuva Joel, yrittää saada Amoksen ymmärtämään että hirviö on hänen mielikuvituksensa ja pelkojensa aiheuttama näky, ei todellinen hirviö. Amos ei voi uskoa sitä, ei koska hirviö tuijottaa oranssina hehkuvilla silmillään ja sotkee, se sotkee Amoksen huoneen aina uudelleen ja aina uudelleen äiti hermostuu Amokseen. Yhä uudelleen hän kokee olevansa muiden tiellä, väärinymmärretty, sorrettu. Hän on pikkuriikkinen piste suunnattoman suuressa mustassa avaruudessa, jossa häntä eivät voi suojella muut kuin Joel ja Ganesh-tulitikkurasia.
Valkoinen katkoviiva kulkee pitkin syvää tummansinistä avaruutta, ohi kaukaisten tähtien ja galaksien. Viiva päättyy rakettiini, jonka olen piirtänyt tarkasti; se on punavalkea, nopea ja koviakin kokenut ajopeli, jolla olen käynyt jo monet seikkailut äärettömyyden reunoja koetellen. Alukseni on tutkimusretkellä, jonka määränpäänä on musta aukko. Piirtäessäni teen suullani mustan aukon ääntä, semmoista loputtomaan tyhjyyteen ja pimeyteen vievää imua.
Joku yhtyy takanani tähän ääneen. Jähmetyn. Kuin hyvin raskasta hengitystä kuuluu selkäni takaa. Se ei voi olla Joel, ääni on paljon matalampaa. Käännyn salamana ympäri kitisevällä piirustustuolillani. Parimetrinen varjomainen tumma olento hengittää korisevasti lipaston edessä. Tuo olento yrittää tarttua Ganesh-rasiaan, mutta sen koura huljahtaa läpi tästä aineellisesta maailmasta. Peräännyn kohti ovea, kompastun lelulaatikkoon ja rojahdan selälleni lattialle. Haamumainen olento havahtuu ja kääntyy kohti minua. Sen tumman hupun varjoista erottuvat pistävät silmät, jotka tuijottavat syvälle sisääni.
- Siinä se ny nääs on. Sun pelkos. Ihan ilmielävänä, Joel kuiskaa kirjahyllyltä karvat pystyssä.
Mielestäni Tiikerisydän on valtavan hieno kuvaus...niin mistä? Yksinäisyydestä? Erilaisuudesta? Siitä miltä tuntuu kun nuorempi pikkusisko osaa asioita paremmin? Siitä miltä tuntuu kun vanhemmilla on kiire? Siitä miltä tuntuu kun tuntee olevansa arvoton? Tiikerisydän on upea kertomus kaikesta, kaikesta siitä, mitä yhdeksänvuotiaan pojan maailmassa on. Se antaa sekä lapsille että aikuisille rehellisen kuvan lapsena olemisesta ja siitä, miten lapset ja aikuiset arvostavat eri asioita ja kokevat asiat joskus niin kovin eri tavoin. Mutta mikä tärkeintä, lopussa aikuiset näkevät sen, millä ihan oikeasti on väliä.
