WSOY 2013
219 s.
Lukutaitokampanja on hyvässä vauhdissa, joten blogitekstejäkin syntynee tiiviiseen tahtiin. Ensimmäisenä kommentoin Harri Närhen uutuusdekkaria. Olen lukenut Närheltä aiemmin vain Toisten tähtien tähden - teoksen, joka oli erilainen, hyvä ja yllättävä. Sitä kaikkea on myös Viimeinen vuoro.
Kirja etenee kahta näkökulmaa vuorottelemalla. Tiina on psykologi, joka auttaa poliisia rikollisten luonnearvioiden tekemisessä, lähes aina siinä vaiheessa kun tekijä on saatu kiinni ja oikeudenkäynti alkamassa. Tällä kertaa Tiina suostutellaan mukaan avoimena olevaan tapaukseen. On pankkeja kesäaikaan ryöstävä mies, joka jättää rikospaikalle itse keksimänsä runon. Viimeisimmän ryöstön aikana mies - lempinimeltään Runoilija - on ampunut ihmistä, vapaapäivänään paikalle osunutta aseistautunutta poliisia. Ryöstäjä halutaan saada kiinni ennen uusia kuolemantapauksia. Tiinan paineet kasvavat, kun Runoilija muuttaa toimintatapaansa ja uhkaa pudotella matkustajajunia raiteilta.
Tiinan kanssa vuorotellen puheenvuoron saa Runoilija. Hän kertoo ankarasta lapsuudestaan, kovasta ja työntäyteisestä nuoruudestaan, armeija-ajastaan sekä työpaikkansa menetyksestä, kaikista niistä seikoista jotka saavat hänet vihaamaan koko yhteiskuntaa.
Siihen naapuritutkaan en Lauran ansiosta joutunut, lensin huomaamatta laivueen mukana, vaikkei meillä keskiarvon mukaista 1,7 lasta ollutkaan. Tervehdin kaikkia ja ihastelin niiden penikoita, osasin valtavan määrän huomioita säätilasta. Olin onnistunut muuttumaan yhdenmukaiseksi, yhdeksi rungoksi lahoavassa tukkikuormassa.
Hankimme jopa koiran, springerspanielin, joka käyttäytyi hyvin kotona ja oli ulkona kohtuullisen metsäuskottava. Hätyytteli puluja pihalta ja vouhotti tohkeissaan rantakaislikon tuntumassa, kun huomasi siellä sorsia ja oli parhaimmillaan kuin pointteri kuono pitkällä ja häntä suorana. Loiskahti jonain rohkeuden hetkinään veteen ja sai sorsat pärähtämään lentoon yhtenä parvena. Haulikon kanssa niitä olisi voinut pudottaa koko talven tarpeiksi, mutta minä nautin jo siitä, että asunto oli paikassa, jossa ei tarvinnut aidattuihin puistoihin etsiytyä. Siellä saattoi koira käydä kakkaamassa eikä tarvinnut korjata jätöstä talteen.
Siihen kaikkeen sitten katosin suunnitelmani mukaan, vaimo, kaksi lasta, koira, auto ja velkainen asunto. Tervehdin naapureita, puhelin säistä ja miesten kanssa palloilulajeista, kiroilin veroja, vesimaksuja ja yleistä maailmantilannetta. Kiipesin sen kapean ymmärryksen arkkuun tieten tahtoen, siinä halusin päivien päättyessä hautaani vaipua. Tiesin, että se oli ainoa tapa jonka katveessa saatoin ajatella oikeita ajatuksia, pohtia syitä, joilla ei ollut seurauksia.
Runoilija kertoo, kuinka vaikeaa on ylläpitää kulissia, yrittää sopeutua joukkoon johon ei halua sopeutua, elää elämää jota pitää vääränä. Hän pyrkii perustelemaan vihansa ja ne teot, jotka viha pakottaa hänet tekemään.
Vaikka Runoilija on paljon äänessä, hänen henkilöllisyytensä pysyy salassa. Hän on kuin kuka tahansa, mistä tahansa. Tiina uskoo hänen olevan valmis mihin vaan, toisin kuin poliisit ja heidän muut psykologian alan asiantuntijansa. Kun osoittautuu Tiinan olevan oikeassa, vahinko on jo tapahtunut ja ihmishenkiä menetetty. Lopulta Tiinan ja Runoilijan tiet kohtaavat tavalla, joka on molemmille kohtalokas.
Viimeinen vuoro on dekkarigenreä mutta lajissaan epätyypillinen. Poliisit ja poliisintyö jäävät taustalle kun taas rikollinen saa harvinainen paljon sanansijaa. Paljon kerrotaan myös arkielämästä tavalla, joka poikkeaa normidekkareista. Usein dekkareissa poliisit, kuolinsyyntutkijat ynnä muut tuovat työpapereita kotiin, ja lukevat niitä samalla kun katsovat tv:tä, tai keskustelevat rikoksista ruokapöydässä. Viimeisessä vuorossa tehdään myös niin mutta paljon vähemmän, lisäksi on ihan tavallista puuhastelua kaupassakäymisestä Ruotsin risteilyn suunnitteluun.
Pidin siitä, miten rikollinen on kuvattu inhimillisenä olentona. Liian usein murhat ja muut teot selitetään sillä, että tekijä nyt vaan sattuu olemaan sosiopaatti, psykopaatti tai muuten mielisairas. Suomalaiset ja yleensä pohjoismaiset dekkarit ansaitsevat pisteet siitä, että niissä rikoksilla on syy ja rikollisilla on syy toimia niin kuin toimivat. Pidin siitä, että rikollinen sai olla äänessä ja kertoa paitsi elämäntarinansa myös rikokset ja niiden suunnittelun. Mielenkiinto säilyi koko ajan. Pidin myös siitä, että kirjassa on yllätyksiä ihan viimeisille sivuille asti.
Viimeinen vuoro pakottaa lukijan huomaamaan, että rikollinen voi olla kuka tahansa. Se mikä muille on elämää, on rikolliselle näytelmää. Kuka tahansa voi vihata mitä tahansa, vihata ja haluta kostaa niin paljon, että on valmis uhraamaan kostolleen paitsi oman henkensä myös monien muiden hengen. Se jos mikä on pelottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti