Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2014
399 s.
Blogatin kautta kustantajalta saatu arvostelukappale





 

Milja Kaunisto jatkaa tarinaa Olavi Maununpojan keskiaikaisista seikkailuista. 1420- ja 1430-lukujen taitteessa Olavi toimii kirkkoherrana yrittäen noudattaa selibaattia. Kuten aiemmassa osassa Synnintekijä, myös Kalmantanssissa sekä viinan että naisten houkutukset ovat hankalia vastustaa. Olavin tie kulkee suomalaisesta pitäjästä Pariisiin, kirkkoherruudesta teologiaa opiskelemaan. Opiskelut jäävät kuitenkin vähemmälle Olavin jouduttua mukaan noitavainojen ja salaliittojen kiemuraisiin kuvioihin.

Kalmantanssi oli minulle paljon miellyttävämpi kokemus kuin Synnintekijä. Ykkösosan tapahtumia en muistanut enää ollenkaan, mieleeni on jäänyt vain erittäin roisi kielenkäyttö. Muistan kummastelleeni yletöntä seksillä mässäilyä. On hyvä, että tärkeimpiä tapahtumia palautellaan lukijan mieleen Kalmantanssissa. Kakkososassakin seksiä on paljon, mutta se ei ole pääosassa vaan maustamassa juonitteluja. Kieli on edelleen räävitöntä mutta hyvällä ja hauskalla tavalla.

Minulla oli itsellänikin nälkä, mutta tuntui röyhkeältä, ettei tuo priorinrahvattu osannut kiinnittää huomiotaan muuhun saapuessaan maailman ihmeellisimpään kaupunkiin. Päätin vaientaa kiittämättömän ja mässäilyn syntiin taipuvaisen matkakumppanini kerrasta.

"Haluatko tietää mitä minä haistan, Johannes? Et varmaankaan, mutta kerron sen silti. Minun nenääni turvottaa paskapaté ja kiduttaa kusikastike. Sitä korventavat sontapullat, jotka on valeltu höyryävällä virtsavinaigretilla. Ja jälkiruuaksi haistan mätämämmiä ja visvavanukasta!"

Lukeminen oli varsin hauskaa, kun lievä pahoinvointi ja ääneen nauraminen vuorottelivat tai tapahtuivat välillä samanaikaisesti. Kauniston kieli on hyvin rikasta ja ilmaisuvoimaista, ja sivu toisensa jälkeen saa ihastella sellaisia ilmaisuja kuin "suttuinen ja likainen papinruikale", "hänen hartiansa venyivät porvaripaidan alla itään ja länteen niin kuin aurahevosen lavat", "korea ja kylmä kuin ruhtinaan ruumisarkku" sekä "ei toki ollut lapsen syytä, että sen äiti oli huorintekevä, pyhimystä teeskentelevä hiisieukko Helvetistä".

Ykkösosassa hahmot jäivät minulle etäisiksi, mutta Kalmantanssissa koin heidän tulevan tutummiksi ja läheisemmäksi. Huomasin jännittäväni, miten Olaville käy. Myös sivuhenkilöt, kuten vastenmielinen piispa Cauchon, saavat lisää syvyyttä vaikka sivumääräisesti esiintyvät melko vähän. Mielelläni lukisin heistä vielä lisää.