Vanhan kirjan arvostuspäivä: Jaakko Gummerus: Mikael Agricola

Jaakko Gummerus: Mikael Agricola (Mikael Agricola elämäkerrallinen kuvaus, alkulehdellä myös Mikael Agricola hänen elämänsä ja kirjallisen toimensa kuvaili Jaakko Gummerus)
Somistanut Väinö Blomstedt ( Nimilehdet ja lukujen alku- ja loppusomistuksen on, osaksi Agricolan teosten ja muiden 1500-luvun typograafisten aiheiden mukaan, sommitellut ja piirtänyt V. B.)
Juhlajulkaisu Mikael Agricolan muistopatsaan paljastukseen Viipurissa 19 21/6 08.
K. J. Gummerus Osakeyhtiö 1908, 168 s.

Mikä olisikaan sopivampi kirja sekä Mikael Agricolan päivään että kirjabloggareiden Vanhan kirjan arvostuspäivään kuin oman hyllyn kirpparilöytö!

Jaakko Gummerus on kirjoittanut mielenkiintoisen joskin kovin hengellispainotteisen kuvauksen Agricolan opinnoista ja monipuolisesta toiminnasta suomalaisessa hengenelämässä. Lapsuusaika ohitetaan muutamalla sanalla ja sen jälkeen keskitytään opintoihin sekä Agricolan suomentamiin ja kirjoittamiin teoksiin. Syynä tähän on oletettavasti lähdeaineiston vähäisyys ja puutteellisuus.

Hän oli kotoisin Uudeltamaalta Pernajan pitäjästä Torsbyn kylästä; hänen isäänsä Olavi Simunanpoikaa sanotaan Särkilahden kartanon kalastajaksi. Kotipaikasta ei voi varmaan päätellä, oliko hänen äidinkielensä ruotsi vai suomi; ruotsalaisena häntä kumminkin yleisesti pidetään. Epävarma on myöskin hänen syntymävuotensa, joksi arvellaan jotakuta vuosista 1508-1512. Miten hän lukutielle joutui, emme tiedä, mutta 1520-luvulla tapaamme hänet Viipurin koulussa, jonka silloista rehtoria Johannes Erasmuksenpoikaa kiitetään ahkeraksi ja uskolliseksi mieheksi. Nuori Mikael Olavinpoika puolestaan herätti opettajansa huomion lahjakkaana oppilaana.

 

Agricola ponnisteli vuosikausia sekä suomen kielen että suomenkielisen kirjallisuuden puolesta. Hänelle kansan sivistys oli tärkeää, ja siinä työssä kansankielistä kirjallisuutta olisi kaivattu. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli jo Ruotsissa ja pian sen jälkeen Suomessakin. Kaikista yrityksistään huolimatta Agriola jäi kieliasiassa ja suomennostyössä yksin, oman jaksamisensa ja myös omien rahojensa varaan.

V. 1526 oli Uusi Testamentti ruotsiksi ilmestynyt; kolme vuotta myöhemmin julkaisi Olavus Pietarinpoika ensimmäisen ruotsinkielisen messun ja käsikirjan, ja pienissä lentokirjoissa esitettiin suoranaisestikin uskonpuhdistuksen aatteita. Niinpä voitiin messu eli jumalanpalvelus ensi kerran pitää ruotsiksi Turussa 1534. Suomalaisen väestön suhteen ei vaatimus äidinkielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa vielä voinut toteutua. Uuden ajan vaikutus näkyi kumminkin siinä, että loukkaavimmat katolisen kirkon menot, niinkuin yksityismessut ja vihkiveden käyttäminen, poistettiin. Luostareista lähtivät useat munkit pois ja etsivät työtä hyödyllisemmässä kutsumuksessa.

Kun Agricola taisteli kielen puolesta, Gummerus käyttää suomea varsin ansiokkaasti ja monipuolisesti. Hän antaa katolilaisuudelle täyslaidallisen, ja välillä onkin hankala tietää kertooko hän omista vai Agricolan ajatuksista. Toisaalta hän esittää tulkintoja Agricolan teksteistä ja myös selittää niitä auki. Hän tuo esiin Agricolan motiiveja siihen, mitä, miksi ja miten tämä on kääntänyt suomeksi.

Mutta orjallisesti ei hän ole seurannut yhtään näistä esikuvistaan, vaan milloin ei mikään hänen käyttämistään käännöksistä häntä tyydyttänyt, siinä hän ei ole epäillyt lähteä kulkemaan omaa tietään kreikkalaisen alkutekstin tulkinnassa. Mutta ei hän suhteessansa siihenkään ole orjallinen; pääasia hänelle oli selvän, sujuvan ja jokaisen ymmärrettävän suomalaisen tekstin aikaansaaminen. Saadakseen alkutekstin ajatuksen selvästi esiin hän ei arastele käyttää sanoja ja käänteitä, jotka tosin eivät aivan sananmukaisesti vastaa alkutekstiä, mutta ovat sekä sattuvia että luonteeltaan supisuomalaisia.

Gummerus kauhistelee Agricolan vaikeuksia tämän omana aikana, mutta iloitsee siitä että jälkipolville tämän merkitys on kiistaton. Vaikka kuningas ei aina ymmärtänyt Agricolan pyrkimyksiä, sai tämä sinnikkyydellän aikaiseksi paljon sellaista, mitä arvostetaan vielä puoli vuosituhatta myöhemmin.

Vanhojen - siis oikeasti vanhojen, vanhempien kuin muutaman kymmenen vuotta - kirjojen  lukeminen on aina hauskaa. Niissä käytetty kieli ja sanasto eroavat sen verran nykyisestä, että välillä joutuu miettimään mitä joku sana tarkoittaa. Toisinaan sanajärjestys vaikuttaa nykymuotoon tottuneesta hassulta, mutta jotenkin sekin antaa tekstiin ilmeikkyyttä, ihan yhtä lailla kuin kellastuneet ja hapertuneet sivut.

Kirjan loppuosaan on koottu näytteitä Agricolan teksteistä. Mukana on muun muassa esipuhe Uuteen Testamenttiin, Rukouskirjan osa Yksityisripin kaava sekä hengellisiä kehoitus- ja opetusrunoja. Näiden lukeminen on haastavaa paitsi kielen myös fontin takia, niin kaunis kuin tällainen fraktuura onkin.