Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Case of the Missing Servant (2009)
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2012
360 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ensiksi nuhtelen itseäni ja menen nurkkaan häpeämään huonoa käytöstäni. Tämä kirja on ollut bloggaajaurallani ihkaensimmäinen pyydetty arvostelukappale, muistan kuinka jännittävää oli kirjoittaa sähköpostiviesti jossa kainosti kysyin saisinko kirjan, mietin lähettävätkö kun en oikein tiennyt mitä viestiin olisi pitänyt kirjoittaa. Kirja tuli ja sitten - ei mitään! Kaksi vuotta se on maannut hyllyssäni odottamassa. Hyi minua!

Sitten asiaan. Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus esittelee meille intialaisen Vish Purin, yksityisetsivän jolla menestys ja itsetunto ovat yhtä suuret. Hän ei ole koskaan epäonnistunut, minkä hän tuo selvästi esiin kaikille hänen palveluksiaan tarvitseville. Myös lukija vakuutetaan; sen verran moneen ratkaistuun juttuun viitataan.

Puri on loistava yksityisetsivä, mutta sitä ei ehkä arvaisi ensinäkemältä. Hän on pyylevä ja herkutteluun taipuvainen, herkuttelu tapahtuu tietenkin vaimolta ja lääkäriltä salaa. Hän on olemukseltaan ja käytökseltään huoliteltu ja moitteeton, niin paljon että se menee koomiseksi:

Puri sadatteli hiljaa, ojentautui ottamaan taskulamppunsa, sytytti sen ja nousi sängystä. Hänen nimikirjaimin varustetut tohvelinsa - "VP" - olivat vieretysten lattialla, tarkalleen siinä mihin hän oli ne edellisiltana laittanut. Hän ujutti varpaat niiden pehmeyteen ja kurkotti ottamaan silkkisen aamutakkinsa. Hänen neljätoista Sandown-lakkiaan olivat järjestyksessä upotetun vaatekaapin hyllyllä. Hän valitsi tartaanikankaisen ja veti sen tiukasti päähänsä. Sitten hän tutkiskeli itseään peilistä, nykäisi aamutakin rintataskusta pilkottavaa silkkinenäliinaa ja käveli näkemäänsä tyytyväisenä käytävälle.

Puri saa eteensä mahdottomalta tuntuvan tapauksen: hänellä on viikko aikaa löytää tyttö, josta tiedetään vain etunimi - Mary. Tyttö on kadonnut, ja hänen työnantajaansa epäillään tämän murhasta. Puri eriskummallisine mutta taitavine apulaisineen tarttuu toimeen. Samalla he hoitavat tavallisempia juttuja, etenkin avioliittoaikeissa olevien nuorukaisten taustojen selvittämistä.

Vish Puri on kertakaikkisen riemastuttava tuttavuus. Vaikka hänelle tapahtuu jännittäviä ja vaarallisia asioita, enemmänkin naurattaa kuvitella hänet naamioituneena tai valehtelemassa korruptoituneille viranomaisille tietoja saadakseen. Vaikka hänellä on ikää - heillä vaimonsa kanssa on lapsenlapsia - hän silti tekee asioita salaa vaimoltaan ja äidiltään. Kun hän joutuu murhayrityksen kohteeksi, hän pakkaa vaihtovaatteet pahvilaatikkoon ja esittää menevänsä toimistolle vaikka matkustaakin toiseen kaupunkiin. Vaikka hän on äärettömän terävä ja raudanluja ammattilainen, niin samalla hän on herkkuhimoineen inhimillinen.

Yksi asia minua ärsytti, ja se teki sitä loppua kohti yhtä enemmän. Aluksi oli hupaisaa, miten Puri sattuukin tuntemaan kaikki. Yhden epäillyn lääkäri on sama kuin hänellä, toinen kohde käy golfkerholla jota pyörittää Purin lapsuusajan paras kaveri ja niin edelleen. Tuntuu, että hän pääsee liian helposti eteenpäin, saa liian helposti tietoja ja apua. Onnekkaita sattumia tarvitaan, mutta kun niitä sattuu joka kerta kun tulee uusi johtolanka, niin se on liikaa.

Muuten kirja on viihdettä parhaimmillaan. Aivan mainio tapaus on myös Purin äiti. Kun poika yritetään tappaa, parinkymmenen kilometrin päässä asuva äiti tulee paikalle matkalaukkuineen lähes välittömästi. Siis todellakin välittömästi, lähestulkoon yhtä nopeasti kuin poliisit. Kun Puri ei itse ole varma, kuka hänet yrittää tappaa ja miksi, äiti tarttuu toimeen. On jotenkin uskomatonta ja hauskaa ajatella rouvaa, jolla siis on jo lapsenlapsenlapsia, teeskentelemässä eksynyttä hänen varjostaessaan hämärähemmoja tai usuttamassa autokuljettajaa seuraamaan epäiltyä.

Sarjassa on kaksi muuta osa: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus vuodelta 2013 sekä kesäkuussa 2014 ilmestyvä Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus. Ne pääsevät molemmat lukulistalleni, tietysti. Toisaalta hyvä että vetkutin ykkösosan lukemista näin kauan, ei tarvitse odotella jatko-osien suomennoksia...

Tuulia Aho: Urpukas

Tuulia Aho: Urpukas
WSOY 2011
186 s.

Urpukas on 16-vuotias poika, tai oikeastaan puolihaltia. Hänen isänsä on ihminen ja kuollut äitinsä haltia. Kotikylässä Urpukasta ja hänen pikkusiskoaan Piiskua katsotaan karsaasti ja pidetään outoina. Puolihaltiat näkevät haltioita, mikä on tavallisille ihmisille vierasta ja jopa pelottavaa.

Urpukas on taitava kuparinvalaja, ja se on sitä mitä hän haluaa tehdä ammatikseen. Hän valaa upean pajulinnun, jonka joutuu kuitenkin uhraamaan. Kyläläiset kaatavat haltia Haapiaisen puun, minkä seurauksena tämä kiroaa kylän. Kyläläiset yrittävät lepyttää Haapiaisen antamalla tälle esineitä, jotka ovat heille itselleen arvokkaimpia ja rakkaimpia. Uhraus ei tuota tulosta, vaan kylään saapuu kaikkein pelottavin mitä kuvitella saattaa, tappava suovilu. Kyläläisiä sairastuu eikä apua ole näkyvissä. Kun Piiskukin sairastuu, Urpukkaan on toimittava. Haltia Pajuttaren ja Näkijä Yöperhon kanssa hän lähtee suolle anoakseen apua suomunkaisilta. Matka on pitkä ja vaarallinen, aika ja voimat loppumassa kesken.

Viitakerttunen lauloi jossain suontakaisessa metsikössä kesäyön ihanuutta. Suopursun kukat houkuttelivat hämärän hyönteisiä väkevällä ja makealla tuoksullaan. Mutta Urpukkaan aistit eivät enää havainneet tämän maailman viestejä. Hitaasti hänen vartalonsa sulautui kallioon, ja punakirjavan kiven kuviot ja värit alkoivat häämöttää hänen lävitseen. Hän painautui kallion sisään, vuori nielaisi hänet niin kuin järven pinta nielaisee raskaan esineen. Kun Urpukas oli kadonnut kokonaan näkyvistä, kalliorinne palautui ennalleen. Kuollut kivi seisoi kylmänä ja koskemattomana aivan kuten oli seissyt ikuisesti. Niin kuin Urpukkaan ruumis olisi ollut vain ohi liitävän linnun varjo, joka hipaisee kallion pintaa jälkeä jättämättä.

Kuten sitaatti osoittaa, Urpukkaan kieli on häkellyttävän kaunista ja koskettavaa. Se on kaunista, kuulasta ja vangitsevaa. Lukija ei pääse - eikä tahdokaan päästä irti - ennen kuin tarina on lopussa. Aholla on taito kuvata niin ihmisiä kuin esineitä, niin tapahtumia kuin maisemia tavalla, joka vie mennessään heti ensimmäisistä sanoista alkaen.

Pidin Urpukkaan tarinasta, se on samaan aikaan sekä raju että herkkä. Viittaan jälleen sitaattiin; se on yksi esimerkki monista kohdista, joissa kerrotaan hirvittävästä tapahtumasta, kuitenkin niin että siinä on jotain kepeää, unenomaista. Samalla siinä on jotain maagista.

Paljon on myös kohtia, joissa kuvataan ahdistusta, toivottomuutta ja kuolemanpelkoa sellaisina kuin ne ovat, raakoina ja synkkinä. Urpukas joutuu kokemaan isoja asioita, on joutunut jo ennen tarinan alkua. Vaikka hän on nuori, hän vaikuttaa jotenkin iättömältä samoin kuin muutkin hahmot.

Tarinan ytimessä ovat ihminen ja luonto. Ne kohtaavat monin eri tavoin, mutta kumpikaan ei koskaan voi hallita toista täysin. Kun ihminen yrittää alistaa luonnon, hän joutuu vastaamaan seurauksista. Urpukkaan äiti Tammetar on ensin heikentynyt ja lopulta kuollut, kun hänen puunsa on tuhottu. Kelo on menettänyt vaimonsa, Urpukas ja Piisku äitinsä. Kyläläiset samalla sekä katuvat että ovat tyytyväisiä että yksi haltia on poissa. He pelkäävät sekä haltioita että puolihaltioita, vaikka nämä olisivatkin vasta lapsia. Kun Haapiaisen puu kaadetaan ihmisille hyötykäyttöön, kylään tulee tauti. Toisaalta haltiat myös suojelevat ihmisiä, esimerkiksi piilottamalla kylän muilta ihmisiltä tai hidastamalla ajan kulkua. Suhde perustuukin lopulta siihen, miten voidaan toimia niin että molemmat osapuolet hyötyvät mutta samalla säilyvät vahingoittumattomina.

Tarina on kiehtova ja ajaton. Urpukas on 16-vuotias, mutta ikä on tässä oikeastaan vain numero osoittamassa että hän on kypsä ammattiin. Hänen kokemansa asiat ovat sellaisia, että niitä voisi sattua minkä ikäisille tahansa. Siksi voinkin suositella kirjaa myös isommille alakoululaisille sekä aikuisille. 

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Englanninkielinen alkuperäisteos The Storied Life of A. J. Fikry (2014)
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2014
240 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Tuulisen saaren kirjakauppias. Huh. Ensituntuma lukemisen jälkeen on...sekasotku, hyvässä mielessä. Paljon olisi sanottavaa mutta kuitenkin tuntuu siltä ettei osaa sanoa mitään, ei ainakaan mitään sellaista joka tekisi oikeutta tälle hienolle rakkaustarinalle.

Sillä rakkaustarina tämä on, tai rakkauksien. Rakkaus - ja myös rakkaudettomuus - kuolleisiin ja eläviin, rakkaus kotisaareen, rakkaus kirjoihin ja kirjakauppaan, rakkaus tarinoihin.

Alice Island - saarella asuu leskeksi jäänyt A. J. Fikry. Hän tuntuu vanhalta kärttyiseltä ukolta, vaikka onkin vielä nuori mies. Hän vaikuttaa vihaavan kaikkea paitsi kirjakauppaansa, ja kaupastakin hän pitää siksi koska se on ollut hänen vaimonsa menestystarina. Sattuma tuo kauppaan kaksi ihmistä, pienen Mayan ja isomman Amelian. Fikryn yllätykseksi he ujuttautuvat hänen kuorensa alle paljastaen sieltä todellisen A. J.:n.

"Sinä inhoat lomalaisia", Amelia sanoo. Hän on kuullut useamminkin kuin kerran A. J.:n valittavan Alice Islandin kesäasukkaista: perheistä jotka tulevat hänen kauppaansa kun ovat juuri ostaneet McCollum'silta jäätelöä ja antavat pikkulastensa juosta ympäriinsä ja koskea kaikkea, teatterifestivaaliväestä joka nauraa liian lujaa, pohjoiseen kesäksi muuttavista jotka kuvittelevat että rantareissu kerran viikossa on riittävää henkilökohtaista hygieniaa.

"Ei ole totta", A. J. sanoo. "Minä kyllä marmatan heistä mielelläni, mutta minä myös myyn heille paljon kirjoja. Sitä paitsi Nic sanoi että yleisen luulon vastaisesti paras aika kirjallisuustapahtumalle on elokuussa. Ihmiset ovat silloin niin pitkästyneitä että lähtevät vaihtelua saadakseen mihin tahansa, jopa kirjailijan lukutapahtumaan."

Tarina tuntuu paljon sivumääräänsä laajemmalta, koska se avaa polkuja joita lukija voi täydentää sekä lukuhetkellä että myöhemmin. Samalla se luo tälle mahdollisuuden antaa tarinaan jotain itsestään. Moni hahmo esiintyy lyhyesti tai hänestä kerrotaan vain muutamia piirteitä, kuitenkin niin että heistä saa selvän kuvan. Sanallisesti on tehty sama mitä jotkut taiteilijat tekevät; piirtävät muutamalla viivalla tarkkanäköisen kuvan viereen pysähtyneestä henkilöstä.

Kirjan voima on sen kyvyssä koskettaa, kyvyssä tempaista lukija mukaan suuriin tunteisiin. Ilo ja suru, rakkaus ja menetys, haaveet ja kaipaus ovat kuin toisiinsa kietoutuneet sormet, joihin lukija takertuu kulkeakseen niiden mukana viimeiseen pisteeseen. 

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä
Kuvitus Miranda Koskinen
Haamu Kustannus 2014
141 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Kirjan nimi ja kansikuva sen kertovat; luvassa on jännitystä, jopa kauhua kun Korpikylän lapset alkavat kokea omituisia asioita. On kadonneita eläimiä, kuolleita eläimiä, jälkiä joita ei näy lumessa vaikka pitäisi, ovien kolahtelua autioissa rakennuksissa, kummallisia ihmisiä ja paljon muuta. Osa tapahtumista saa luonnollisen selityksen, osa ei.

Saman tien varjostajat heittäytyivät makaamaan pehmeälle sammaleelle. Onneksi he eivät olleet ihan polulla, vaan vähän sen vieressä. Hyvällä tuurilla Hukkas-Jalo menisi ohi huomaamatta heitä. Huonolla tuurilla hän olisi muuttunut jo ihmissudeksi ja haistaisi heidät helposti. Sara ei halunnut ajatella loppuun, vaan yritti pidätellä hengitystään, ettei vahingossakaan paljastaisi pedolle heidän olinpaikkaansa.

Mutta Hukkas-Jalo oli yhä sama vanha Hukkas-Jalo. Ei puhettakaan mistään muodonmuutoksista. Hän katsoi tarkkaan polkua ja harppoi maassa makaajien ohi. Ei se voi olla vampyyrikaan, sekin olisi haistanut meidät, Saralla välähti.

Tapahtumat on kirjoitettu lyhyempinä kertomuksina niin, että ne sijoittuvat sekä pidemmälle aikajanalle eri vuodenaikoihin että eri paikkoihin. Lapset ovat muun muassa kotona, koulussa, kavereiden kanssa ja mummolassa.  He kohtaavat sekä yksin että yhdessä mystisiä henkilöitä, ihmisiä joiden tapaamisen jälkeen tapahtuu kummallisia asioita. Pääkolmikko - sisarukset Sara ja Sampo sekä heidän ystävänsä Niko - ajautuvat sekä vahingossa että tahallaan tiukkoihin paikkoihin, kun he keskenään tai yhdessä muiden luokkakavereiden kanssa seuraavat ihmisiä ja penkovat asioille selityksiä.

Kirjassa seikkailevat lapset ovat viides-kuudesluokkalaisia mutta se ei millään lailla rajoita lukijakunnan ikäjakaumaa. Jännittävien tapahtumien lomassa koetaan paitsi pelkoa myös riitoja, kiusaamista, ujoutta ja ihastumista. Ihan pienimmille alakoululaisille en kirjaa suosittele, se voi olla liian jännittävä ainakin jos sitä ei lueta yhdessä aikuisen kanssa. Itseäni jännitti muutamassa kohtaa aika lailla, vaikka luinkin päivänvalossa... Sen sijaan isommille ja myös yläkoululaisille Kummajaisten kylä sopii mainiosti.

Sekä kotimaisessa että suomennetussa lastenkirjallisuudessa on paljon etsiviä ja etsivätoimistoja, mutta vähemmän tällaista, missä arkeen limittyy outoa ja jopa yliluonnollista. Kummajaisten kylässä yliluonnollinen on mystistä ja arkea vähän vinksauttavaa, ei fantasiaa velhoineen ja lohikäärmeineen. Fantasiakirjallisuuden suoranaisessa tulvassa on virkistävää ja ilahduttavaa lukea tarinoita, joissa tavallisille lapsille ja tavallisessa maailmassa tapahtuu kummallisuuksia, tarinoita joissa arjesta tulee hivenen maagista.

Minna Koskela & Heli Sutela: Anne ja Ellu lomamatkalla

Minna Koskela & Heli Sutela: Anne ja Ellu lomamatkalla
Kuvitus: Jarno Kantelinen
Annen ja Ellun tuotanto Oy 2014

Koska Kumman kaa on yksi suosikkiohjelmistani, oli pakko lukea sarjakuva Annen ja Ellun seikkailuista tai pikemminkin toilailuista. Naiset ovat lähdössä viikon lomamatkalle Espanjaan. Kovasti heillä on suunnitelmia:

Ajattele, jos vaeltaa esim. seitsemänkin kilsaa, niin pystyy näkemään koko ton ranta-alueen.

Nii-i. Ja mennääks myös semmoseen delfiinihommaan? Kuvittele, ett sit niiku sukellellaan niiden delfiinien kanssa.

Joo. Eli meillä on golfin alkeet, vaellus, sit toi sukellus ja sit se joka-aamunen allas-pilates. Me ollaan siis loppuviikosta niin hyvässä kunnossa.

Yes, nyt mä haen lisää kaljaa!

Kuten arvata saattaa, naiset ovat ottaneet kunnolla pohjia jo lentokentällä ja koneessa lisää, ja kovin kosteissa merkeissä kuluu koko loma. Pilatekset ja vaellukset vaihtuvat löhöilyyn - ja ryyppäämiseen- aurinkotuoleissa hotellihuoneen parvekkeella. Vesalta lainattu kamera ja yksi koulun oppilas saavat todistaa Annen ja Ellun humalanhuuruista menoa.  

Anne ja Ellu lomamatkalla täydentää tv-sarjaa, se ei tuo hahmoihin mitään uutta mutta toimii. Jos joku ei tunne tv-sarjaa, se ei vaikuta lukemiseen, sillä sarjakuva tuo esiin kaiken olennaisen hahmoista, niin pää- kuin sivuhenkilöistäkin. Itseäni meno nauratti, mutta varmasti on niitäkin ketkä paheksuvat Annen ja Ellun käytöstä.

Keväinen Helsinki City Run 10.5.2014

Vuosi sitten juoksin ensimmäisen puolimaratonini Helsinki City Runilla. Myöhemmin osoittautui matkan olleen liian lyhyt, niin tänä vuonna piti hakea virallinen aika puolikkaalle. Lähtökohdat olivat heikot: treeni - nimenomaan juoksu -  on ollut viime kesästä asti vaikeaa, lisäksi muutama päivä ennen kisaa oli kurkku kipeä ja vähän tukkoinen olo. Kisapäivänä kärsin päänsärystä ja pahoinvoinnista mutta päätin kuitenkin lähteä matkaan.

Puoliltapäivin hain juoksunumeron ja kuvassa näkyvän juoksupaidan. Kiva paita, ihan minun väriseni ja toimii niin juostessa, kävellessä, pyöräillessä kuin kuntosalillakin :) Perjantainen kaatosade oli muisto vain, ja iltapäivällä saatiin tovi auringonpaistetta. Harmittelin ettei mukana ollut aurinkolaseja, mutta aurinko jäikin pilvien taa ennen kuin lähtöryhmäni starttasi klo 16.15.

Itse kilpailu oli erittäin vaikea. Olin ottanut aamupäivällä kaksi särkylääkettä mutta päänsärky hävisi vasta puolimatkan tietämillä. Pahoinvointi sen sijaan jatkui, välillä mietin pitääkö pysähtyä puskaan oksentamaan vai jättäisikö kisan kesken. Tilannetta ei helpottanut ylämäkivoittoinen, raskas reitti. 16 kilometriä arvoin, luovutanko. 16 kilometriä oli se maaginen raja, että sen jälkeen päätin sinnitellä maaliin asti. Lopussa kävin tiukkaa kilpailua aikaa vastaan; mitalin saadakseen piti alittaa kolme tuntia. Tiukille meni mutta alitus tuli: oma sykemittari näytti ajaksi 2.58,39, virallinen tulospalvelu antoi bruttoajaksi 2.58,41 ja nettoajaksi 2.57,48. Bruttoaika on aika lähtölaukauksesta maaliviivaan, nettoaika aika lähtöviivan ylityksestä maaliviivan ylitykseen. Kun lähtee keskeltä 2000 juoksijan ryhmää, kestää tovin ennen kuin pääsee kunnolla liikkeelle ja lähtöviivaankin on matkaa.

Maaliviivan ylitettyäni olin niin helpottunut, että tuli itku. Koville otti, mutta selvisin! Jälkikäteen on kyllä syytä miettiä, mikä on sisun ja tyhmyyden ero. Onko pakko taivaltaa maaliin, jos jokainen askel on tuskaa? Miksi ei ole kanttia jättää kisaa kesken, vaikka on paha olo eikä virkisty urheilujuoman ja energiageelin avulla? Pari tuntia kisan jälkeen oksensin, ja sekä pahoinvointi että päänsärky ovat jatkuneet yön yli. Palautumiselle tästä on haittaa, kun ei pysty syömään kuin hitusen kerrallaan, ja jokaisen syömiskerran jälkeen odottelee pysyykö syöty ja juotu sisällä.

Hieno mitali, mutta saa nähdä tuliko se liian kalliilla hinnalla. Tästä on päivää vaille kolme viikkoa Tukholman maratonille, kovasti jännittää että pääsenkö siellä maaliin kuuden tunnin aikarajassa, tai pääsenkö maaliin ollenkaan. Henkisesti valmistaudun sekä maaliintuloon että keskeyttämiseen, katsotaan sitten miten akan käy. 

Leonie Swann: Murha laitumella (äänikirja)

Leonie Swann: Murha laitumella (äänikirja)
Englanninkielinen alkuperäisteos Glenkill (2005)
Suomentanut Helen Moster
Lukija Sinikka Sokka
WSOY 2011
Blogatin kautta Elisa Kirjasta ilmaiseksi ladattu äänikirja

Leonie Swannin esikoisteos Murha laitumella on kertakaikkisen hilpeä tuttavuus. Kirjassa lammaslauma päättää selvittää paimenensa Georgen murhan. George on löytynyt laitumelta lapio mahaan iskettynä, mikä tietenkin on järkyttänyt lampaita kovasti. Terävän neiti Maplen johdolla lampaat ryhtyvät selvittämään tapausta.

Mielestäni kirjan idea on loistava, samoin toteutus. Lampaat ovat vallattoman hurmaavia ollessaan toisaalta niin lammasmaisia, toisaalta niin ihmismäisiä. Ne muun muassa laiduntavat ihan muina miehinä - tai tietenkin muina lampaina - ruumiin lähellä samalla kuunnellen mitä ihmiset puhuvat. Kukapa ei olisi joskus ollut tekevinään muuta samalla kun on oikeasti ollut kiinnostuneempi siitä mitä ympärillä tapahtuu...

Lampaat ovat samaan aikaan joukko yksilöitä ja yhtenäinen lauma. Niillä jokaisella on ominaisuus, jolla erottua muista. Yksi on muistilammas, toisella on aina nälkä, kolmannella on menneisyys sirkuksessa ja niin edelleen. Samaan aikaan ne kuitenkin villiintyvät, säikähtävät, pelkäävät yhdessä. Ne ovat myös hyvin nokkelia, mihin osasyynä on Georgen harrastama ääneenlukeminen. Lampaat muistavat, mitä Pamela-kirjoissa on kerrottu, ja ne vertaavat ympäristön tapahtumia Pamela-kirjoihin. Ne myös miettivät, miten Pamela-kirjoissa toimitaan missäkin tilanteessa.

Äänikirjassa on korostettava onnistunutta lukijavalintaa. Sinikka Sokka on erittäin hyvä tehden kuuntelukokemuksesta paitsi miellyttävän myös visuaalisen. Äänenkäytöllään hän luo niin tiheää tunnelmaa kuin päätöntä kohellusta. Kuunnellessa on helppo hahmottaa, miten Mopple luntustelee ympäriinsä sumussa, joka on niin paksua että hänen tekee mieli haukata sitä. Yhtälailla silmiin nousee elävä kuva siitä, kuinka lampaat juoksevat edestakaisin yrittäessään varmistaa että he ovat varmasti mukana laskennassa. Tai kuinka haistajalammas juoksee päin palkkia yrittäessään välttää osallistumisen tutkimusretkeen. Lampaiden vaatiessa oikeutta paimenelleen näkee selvästi päättäväisen lauman, joka melkein heiluttaa oikeaa etusorkkaa ilmassa painottaakseen sanojaan.

Päivä viimeisen levyn kuuntelun jälkeen olen edelleen riemuissani. Lampaiden touhu oli jotain niin uskomatonta ettei sitä oikein osaa kuvailla. Tekisi mieli sanoa, että lukekaa tai kuunnelkaa ja nauttikaa itse. Ilokseni huomasin, että lampaat seikkailevat toisessakin kirjassa, Ihmissutta ken pelkäisi. Se minun täytyy lukea tai kuunnella, Murha laitumella kun oli niin mahtava tapaus.