Tuulia Aho: Urpukas

Tuulia Aho: Urpukas
WSOY 2011
186 s.

Urpukas on 16-vuotias poika, tai oikeastaan puolihaltia. Hänen isänsä on ihminen ja kuollut äitinsä haltia. Kotikylässä Urpukasta ja hänen pikkusiskoaan Piiskua katsotaan karsaasti ja pidetään outoina. Puolihaltiat näkevät haltioita, mikä on tavallisille ihmisille vierasta ja jopa pelottavaa.

Urpukas on taitava kuparinvalaja, ja se on sitä mitä hän haluaa tehdä ammatikseen. Hän valaa upean pajulinnun, jonka joutuu kuitenkin uhraamaan. Kyläläiset kaatavat haltia Haapiaisen puun, minkä seurauksena tämä kiroaa kylän. Kyläläiset yrittävät lepyttää Haapiaisen antamalla tälle esineitä, jotka ovat heille itselleen arvokkaimpia ja rakkaimpia. Uhraus ei tuota tulosta, vaan kylään saapuu kaikkein pelottavin mitä kuvitella saattaa, tappava suovilu. Kyläläisiä sairastuu eikä apua ole näkyvissä. Kun Piiskukin sairastuu, Urpukkaan on toimittava. Haltia Pajuttaren ja Näkijä Yöperhon kanssa hän lähtee suolle anoakseen apua suomunkaisilta. Matka on pitkä ja vaarallinen, aika ja voimat loppumassa kesken.

Viitakerttunen lauloi jossain suontakaisessa metsikössä kesäyön ihanuutta. Suopursun kukat houkuttelivat hämärän hyönteisiä väkevällä ja makealla tuoksullaan. Mutta Urpukkaan aistit eivät enää havainneet tämän maailman viestejä. Hitaasti hänen vartalonsa sulautui kallioon, ja punakirjavan kiven kuviot ja värit alkoivat häämöttää hänen lävitseen. Hän painautui kallion sisään, vuori nielaisi hänet niin kuin järven pinta nielaisee raskaan esineen. Kun Urpukas oli kadonnut kokonaan näkyvistä, kalliorinne palautui ennalleen. Kuollut kivi seisoi kylmänä ja koskemattomana aivan kuten oli seissyt ikuisesti. Niin kuin Urpukkaan ruumis olisi ollut vain ohi liitävän linnun varjo, joka hipaisee kallion pintaa jälkeä jättämättä.

Kuten sitaatti osoittaa, Urpukkaan kieli on häkellyttävän kaunista ja koskettavaa. Se on kaunista, kuulasta ja vangitsevaa. Lukija ei pääse - eikä tahdokaan päästä irti - ennen kuin tarina on lopussa. Aholla on taito kuvata niin ihmisiä kuin esineitä, niin tapahtumia kuin maisemia tavalla, joka vie mennessään heti ensimmäisistä sanoista alkaen.

Pidin Urpukkaan tarinasta, se on samaan aikaan sekä raju että herkkä. Viittaan jälleen sitaattiin; se on yksi esimerkki monista kohdista, joissa kerrotaan hirvittävästä tapahtumasta, kuitenkin niin että siinä on jotain kepeää, unenomaista. Samalla siinä on jotain maagista.

Paljon on myös kohtia, joissa kuvataan ahdistusta, toivottomuutta ja kuolemanpelkoa sellaisina kuin ne ovat, raakoina ja synkkinä. Urpukas joutuu kokemaan isoja asioita, on joutunut jo ennen tarinan alkua. Vaikka hän on nuori, hän vaikuttaa jotenkin iättömältä samoin kuin muutkin hahmot.

Tarinan ytimessä ovat ihminen ja luonto. Ne kohtaavat monin eri tavoin, mutta kumpikaan ei koskaan voi hallita toista täysin. Kun ihminen yrittää alistaa luonnon, hän joutuu vastaamaan seurauksista. Urpukkaan äiti Tammetar on ensin heikentynyt ja lopulta kuollut, kun hänen puunsa on tuhottu. Kelo on menettänyt vaimonsa, Urpukas ja Piisku äitinsä. Kyläläiset samalla sekä katuvat että ovat tyytyväisiä että yksi haltia on poissa. He pelkäävät sekä haltioita että puolihaltioita, vaikka nämä olisivatkin vasta lapsia. Kun Haapiaisen puu kaadetaan ihmisille hyötykäyttöön, kylään tulee tauti. Toisaalta haltiat myös suojelevat ihmisiä, esimerkiksi piilottamalla kylän muilta ihmisiltä tai hidastamalla ajan kulkua. Suhde perustuukin lopulta siihen, miten voidaan toimia niin että molemmat osapuolet hyötyvät mutta samalla säilyvät vahingoittumattomina.

Tarina on kiehtova ja ajaton. Urpukas on 16-vuotias, mutta ikä on tässä oikeastaan vain numero osoittamassa että hän on kypsä ammattiin. Hänen kokemansa asiat ovat sellaisia, että niitä voisi sattua minkä ikäisille tahansa. Siksi voinkin suositella kirjaa myös isommille alakoululaisille sekä aikuisille.