Victoria Hislop: Elämänlanka

Victoria Hislop: Elämänlanka
Englanninkielinen alkuperäisteos The Thread (2011)
Suomentanut Susanna Tuomi
Suomenkielinen kansi Nic Oxby
Bazar 2014
442 s.

Victoria Hislopin esikoisteos Saari on ollut yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista ikinä. Suurin odotuksin tartuin siis Hislopin uutuuskirjaan Elämänlanka. Enkä joutunut pettymään.

Elämänlanka on lumoava ja liikuttava kertomus rakkaudesta, joka kestää aikojen ja matkojen yli. Nuori Mitsos on vierailulla isovanhempiensa luona, ja hänen on tullut aika kuulla heidän hurja tarinansa.

1920-luvulla Thessalonikissa, eloisalla Irinin kadulla, kohtaavat poika nimeltä Dimitri ja tyttö nimeltä Katerina. Dimitrin rikas perhe on päätynyt köyhälistön alueelle kaupungin tuhoisan suurpalon jälkeen. Perheen isä rakentaa uutta tehdasta ja taloa hartaudella, vuosikausia. Hän ei piittaa vaimostaan eikä pojastaan, vain raha merkitsee. Hän ei kykene hyväksymään Dimitrin päätöksiä, ja ajaa asenteellaan tämän vaarallisiin toimiin kauaksi kotoa.

Katerina on paennut sotaisasta Smyrnasta ja eksynyt matkalla äidistään ja sisarestaan. Hän pääsee Eugenian ja tämän tyttärien mukana laivaan. Thessalonikiin saavuttuaan he kokevat onnenpotkun; heidän ei tarvitse jatkaa matkaa kaupungin ulkopuoliseen pakolaiskylään vaan he saavat asettua tyhjilleen jääneeseen taloon. Katerina saa vuosia myöhemmin yhteyden äitiinsä mutta välit eivät ole entisellään. Äidillä on uusi perhe, johon kauan sitten kadonnut tytär ei sovi. Eugenian luona Katerinan on hyvä, ja nopeasti hän löytää sekä ystäviä että elämänpituisen ompelemisen ilon.

Vuosikymmenet kuluvat eikä elämä ole kenellekään helppoa. Rahaa ja ruokaa on vähän, juutalaisvainot koskettavat rajusti myös Irinin katua, Kreikka ajautuu sisällissotaan. Katerina ja Dimitri ajautuvat fyysisesti kauas toisistaan, mutta eivät unohda. He tietävät tunteensa, mutta eivät uskalla toivoa pysyvänsä hengissä, eivät uskalla unelmoida yhteisestä tulevaisuudesta. Molemmat joutuvan käymään sisäisiä kamppailuja tunteidensa ja velvollisuudentuntonsa kanssa. Dimitri taistelee vastarintaliikkeessä ja Katerina ompelee natsimielisen Gourgouriksen liikkeessä. Kumpikin tekee sen mikä on tehtävä, kunnes kohtalo puuttuu asioihin saattaen heidät lopulta yhteen.

Hän jatkoi kymmenen tai viisitoista minuuttia melkein henkeä vetämättä, kuvaili päiviensä kulkua, kertoi työtovereistaan, gramofoninsoitosta ja kaikesta muusta. Hän suhtautui työhönsä ja elämäänsä kadehdittavan innostuneesti ja sai jopa synkän Esther Morenon vaikuttamaan sympaattiselta, vaikka tämä kietoutui nyrpeyteensä kuin vanhaan harmaaseen huiviin.

Kun Katerina lopetti, Olgalla oli hyvä käsitys hänen työpäiviensä kulusta. Samoin Dimitrillä, joka oli seissyt ovensuussa kuuntelemassa lumoutuneena. Hän ei voinut olla vertaamatta Katerinan kirjavaa työporukkaa oman yksityiskoulunsa opettajiin. Häntä itseään yleensä tympäisi nousta sängystä, vetää ylleen muodolliset pukineet ja lähteä kirjalaukku kainalossa lampsimaan itään päin ehtiäkseen tunneilleen. Hän oli jo lähtiessään uupunut, koska oli pakertanut koulutöitä iltamyöhään, ja Katerinan kuvailema riemu herätyskellon soidessa oli hänelle täysin vierasta. 

Oli mahtavaa lukea tiukoista ystävyyssuhteista, haikeista eroista, järisyttävistä jälleennäkemisistä, mutta myös kiehtovista esineistä ja omistautumisesta sille mikä on tärkeää.

Kahdeksan naista alkoi ommella täkkiä, jonka sisälle parochet piilotettaisiin. He tekisivät yhdessä yössä peiton, johon yleensä kului monta kuukautta. Jokainen kirjoisi peiton reunaan oman nimensä ladinoksi ja keskelle tulisi monimutkainen granaattiomenakuvio. Se oli suosittu käsityöaihe, koska kuvasi runsautta ja hedelmällisyyttä, mutta se oli myös vihje. Ladinoksi granaattiomena oli "granada", ja Roza halusi juutalaisten voivan arvata, että karmiininpunaisen satiinin alle kätketty aarre oli peräisin Espanjasta, tarkemmin sanottuna Granadasta.

Kirjan loppu on mielestäni liiaksi tiivistetty. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Dimitri ja Katerina päätyvät lopulta yhteen, ja sitten - sen jälkeiset vuosikymmenet kuitataan noin kymmenessä sivussa. Olisin halunnut lukea niistäkin lisää, olisin halunnut lukea myös onnellisimmista ajoista. Ja kun Dimitrin ja Katerinan kertomus tulee päätökseen, jäljellä on enää nelisivuinen epilogi, jossa Mitsos päättää mitä tekee elämällään kuultuaan huiman tarinan.

Tösähtävästä lopusta huolimatta Elämänlanka on ihana, ihana, ihana kirja, se on kirja jonka en olisi tahtonut loppuvan ollenkaan. Arvaan, että Saaren lailla se on yksi kirjoista, joiden sisällön muistan vielä vuosien päästä.