Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014
213 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Viimeinen sana oli minulle korkean kynnyksen kirja, johtuen kouluampumis-aiheesta. Muutama vuosi sitten entisessä opinahjossani sattui ampumatapaus, jossa onneksi kukaan ei menettänyt henkeään. Tekijä oli koulun ulkopuolinen henkilö, joka tuli selvittämään välejään yhden oppilaan kanssa. Koska omasta opiskeluajastani on jo parikymmentä vuotta, en tuntenut koulun oppilaita. Sen sijaan osa opettajista oli samoja kuin minun aikanani. Muistan aina järkytyksen, mikä iski kun sain puhelinsoiton tilanteen ollessa vielä päällä. Olin Jyväskylässä koulutuksessa, ja täytyy sanoa että loppupäivän ohjelma meni aika lailla ohi. Toki seurasin siinä samalla aktiivisesti tekstiviestejä, joissa useampikin henkilö kertoi tilanteen kulusta. 

Tästä henkilökohtaisesta syystä koin jopa pientä pelkoa lukemista kohtaan. Haluanko lukea kouluampujasta, mitä jos lukijana koenkin samastumista? Haluanko tietää syitä veritekoon, olkoonkin tekijä fiktiivinen hahmo? 

Lukiossa opiskeleva Franz on vähän outo lintu. Ei täysin yksinäinen, on hänellä kaveri, nimittäin Kolehmainen. Tämä tosin on vähintäänkin yhtä kummallinen tapaus. Ehkä siksi heillä synkkaa hyvin. Kaverista huolimatta Franz kokee turhautumista. Elämällä ei oikein ole suuntaa, kukaan muu kuin Kolehmainen ei ymmärrä häntä. Eikä Kolehmainenkaan aina. Franz on kiinnostunut filosofiasta mutta ei saa vastakaikua pohdiskeluilleen. Hän on nuori ja haluaa kyseenalaistaa asioita, mutta ei saa ketään mukaan, päinvastoin, hänen pyrkimyksilleen nauretaan. Viimeinen niitti on, kun lukion filosofian opettajakaan ei ymmärrä hänen ajatuksiaan ja tulkintojaan Nietzschestä. 

Franz jää lopulta yksin, painolastinaan pettymys pettymyksen perään. Hän on suuri ajattelija, jota kukaan ei ymmärrä, jota kohdellaan kuin tavallista kuolevaista. Kun raja sitten tulee vastaan, se on menoa.

Franzilla ei ollut aikaa riidellä. Oli kirjoitettava yötä päivää, etsittävä väyliä ajattelun ja sosiaalisen toiminnan yhdistämiseksi. Käsitteitä piti hioa niin ankarasti, että ne iskivät rajusti kipinää ja sinkoutuivat mielen laboratoriosta elämän käytäntöön. Hän oli nyt palannut kirjaan ja lukenut sitä tinkimättömämmin kuin koskaan ennen. Esitelmässään hän yhdistäisi rakkauden ja filosofian yhdeksi suureksi synteesiksi, joka hengittäisi kuin purkautuva tulivuori. Hän oli kuin renessanssinero, kuin Michelangelo rajun luomisprosessin keskellä. Söi ehtoolliset nopeasti, nukkui vähän ja lopun aikaa työskenteli. Hän eli luovan ilmaisun vapaudessa, mutta toisin kuin Michelangelo, hän kääntäisi läntisen perinteen nurin ja nauraisi sille. Hänestä oli tulossa suurin viisauden haltijoista.

Melko mahtipontista pohdiskelua! Täytyy tunnustaa, että välillä Franzin ajattelu meni meikäläisen käsityskyvyn yli. En ole kiinnostunut filosofiasta, joten Franzin pohdinnat ja puheenvuorot menivät osittain ohi. Toisaalta hänen ylemmyydentunnossaan tai ehkä pikemminkin ylevyydessään on jotakin huvittavaa. Se herättää ajatuksen: poikaparka, oletko ihan tosissasi. Ja kun samalla tietää hänen olevan tosissaan, se on myös huolestuttavaa.

Kirjasta jäi ristiriitainen olo. Toisaalta se on turhan filosofinen minun makuuni. Sitä paitsi Nietzsche on tullut vastaan ihan liian monessa kirjassa, eikö ketään muuta ole. Toisaalta se kuitenkin pääsi ihon alle ja ravisteli. Samalla se pysäytti miettimään, kuinka monta aikapommia kouluissa kulkee. Näitä, joita kiusataan vähän mutta ei niin että kaikki osallistuisivat siihen. Joilla on vain se yksi hyvä kaveri. Jotka pettyvät niin rakkaudessa kuin elämässä yleensä.