Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

torstai 31. joulukuuta 2015

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto
Ranskankielinen alkuperäisteos Ritournelle de la faim (2008)
Suomentanut Annikki Suni
Otava 2009
178 s.






Huh, urakka on suoritettu eli matka Idän pikajunalla on tullut päätepysäkille. Päädyimme Pariisiin, jonne meidät saattelee J. M. G. Le Clézio romaanillaan Alkusoitto.

Pakko taas heti myöntää, että tämäkin haastekirja oli minulle pettymys. Takakansi lupaa kuvausta kuumeisesta ja julmasta 1930-luvusta; varmasti aika oli juuri sellainen mutta se ei välity kirjasta. Päällimmäisenä on tunne, että kirja on jaarittelua eikä siinä tapahdu mitään.

Tarinan alussa Ethel on vähän toisella kymmenellä. Kotona on usein vieraita, ikäänkuin salongissa. Aikuiset puhuvat asioista, joita Ethel ei ymmärrä mutta joita hän kirjoittaa muistikirjaan. Sodasta kuiskaillaan mutta vielä se ei näytä voimaansa.

Ethel on kiintynyt persoonalliseen isosetäänsä, herra Solimaniin. Isosetä on ostanut tontin, jolle aikoo rakentaa talon. Sen Ethel nimeää Malvanväriseksi taloksi. Aika kuitenkin kuluu eikä talo valmistu. Isosedän kuoltua talo jää Ethelille perinnöksi, mutta koska hän on alaikäinen niin perintö on Alexandre-isän hallinnassa. Isä tulee petetyksi ja menettää omaisuutensa ja pian myös terveytensä. Kohta Ranskaan saapuu sota ja alle parikymppisen Ethelin on alettava perheen pääksi.

Ethel kohautti harteitaan. Seuraavina päivinä hän yritti unohtaa. Rue de l'Armoriquen työmaa vei hänen huomionsa. Hän saattoi käydä siellä kolmekin kertaa päivässä katselemassa vihdoin valmiita perustuksia ja seiniä joita alkoi kohota maanpinnalle. Työt olivat jatkuneet jo kuukausia jotenkin kuumeisesti huolimatta lakoista ja mullistusten uhasta. Ethel katseli tyytyväisenä herra Conardin talon seinää, joka oli suojattu pölyltä pressulla. Hänen mieleensä tulivat muinaiset valituskirjeet, joihin vaadittiin vastaanottajan kuittaus herra Solimanilta: "Olen todennut että aamukymmenen ja kello viidentoista välisenä aikana teidän puunne varjostavat minun hedelmäpuitani, varoitan että viikon sisällä..." Nyt jokainen isku maahan, jokainen betoniraudoituksen kirskahdus, jokainen sementtiölypilvi muuttuivat kostotoimeksi, joka puri isosedän vihollisen palelevaan löysään lihaan, miehen joka oli estänyt Malvanvärisen talon rakentamisen. Nyt oli tietenkin liian myöhäistä, mutta oli se kuitenkin tavallaan voitto.

Sitten jonkin ajan kuluttua entinen paha olo palasi. Huimauskohtaukset, tyhjyys. Ethel jäi vuoteelleen makaamaan täysissä pukeissa ja ilta-ateriaa syömättä, tuijotteli suurin silmin ikkunaa, johon taivaan valo piirsi poikkipuiden ristikon. Hän ei ollut oikeastaan surullinen, mutta silti kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja kastelivat tyynyn kuin mitta olisi ollut liian täysi. Hän nukahti toivoen, että kuoppa hänen sisimmässääs olisi umeutunut huomiseen mennessä, mutta herätessä hän joutui toteamaan että haava ammotti edelleen.

En tiedä johtuiko pitkästyminen siitä, että oli kiire löytää ja lukea jokin Pariisiin sijoittuva kirja, ja lainasin ensimmäisen joka sattui olemaan kirjastossa hyllyssä. Olisin kaivannut voimakasta tarinaa, järisyttäviä tapahtumia. Nyt jäi olo, että päivät ja vuodet vain humpsahtelevat ohi, että ihmiset vain haahuilevat paikallaan eikä oikeastaan kukaan tee mitään. Kovasti paljon keskustellaan mutta Ethelin silmissä ja korvissa merkityksettömistä asioista. 

Kauheaa sanoa nobelistin kirjasta näin, mutta oli tylsyyden huipentuma. Vai pitäisikö syyttää takakansitekstin tekijää, joka markkinoi kirjaa houkuttelevalla sitaatilla ja tehokkaalla yhden lauseen sisältötiivistelmällä. Sitaatti päättyy: "Mutta kun koneisto käynnistyi, ei kukaan pystynyt sitä pysäyttämään. Aivan kuin kohtalo olisi ollut sidottu näkymättömään lankaan, joka veti heitä kohti tuhoa." Kirjan luettuani mietin edelleen, että mikä koneisto? Liikemiehet jotka huijasivat Ethelin isää? Mikä tuho, omaisuuden menetyskö? Ikävä sanoa, mutta tästä kirjasta tuskin jää kovinkaan pysyvää muistijälkeä. 

Alkusoittoa on luettu muuallakin, ja se on saanut aika vaihtelevan vastaanoton. Arvio löytyy ainakin blogeista Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus ja Kirjojen lumo.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras
Englanninkielinen alkuperäisteos The Book Thief (2005)
Suomentanut Pirkko Biström
Otava 2008
558 s.






Idän pikajuna - lukuhaaste etenee hurjaa vauhtia kohti loppua. Tällä kertaa pysähdymme Müncheniin, tai itse asiassa vähän sen ulkopuolelle, pieneen Molchingin kylään. Kirjavaras Liesel Memimger saapuu sinne Münchenin kautta, 9-vuotiaana, keskellä toista maailmansotaa. 

Tarinaa kertoo Kuolema, joka on vienyt Lieselin pikkuveljen sielun. Sota-aika on raakaa, ja Kuolemalla on kiire niittää satoa. Hän on kuitenkin kiinnostunut Lieselistä. Toisella silmällä Kuolema kerää sieluja mukaansa, toisella seuraa Lieseliä.

Äiti antaa Lieselin pois, kasvattivanhemmille, Rosa ja Hans Hubermannille. Tämä erikoinen pariskunta ottaa Lieselin omakseen, ja tämä kiintyy heihin syvästi. Painajaisten vaivaamina öinä Hans tulee Lieselin vuoteen viereen ja opettaa tämän lukemaan kirjaa, jonka Liesel on varastanut - tai pikemminkin noukkinut talteen haudankaivajapojan pudotettua sen. Sanoista ja tarinoista avautuu toinen maailma, kiehtova ja jännittävä. On kuitenkin sota ja natsiaika, joten on varottava mitä lukee. Tai pitäisi varoa, Liesel ei moista ajattele varastaessaan - tai poimiessaan kirjarovion hiilloksista talteen seuraavan kirjan. 

Ihmisrovioita pakenee Max, Hans Hubermannin tuttavan poika, jonka Hans piilottaa talonsa kellariin. Kylmässä kolossa Liesel kertoo Maxille tarinoita, tuo ulkoilman ja lasten leikit ikkunattomaan kopperoon. Tarinoiden ja Lieselin hahmon innoittamana Max kirjoittaa Lieselille tarinan, osoittaen siinä koko perheelle mistä elämässä on perimmältään kyse. 

Rehellisesti sanoen (ja tietysti valitan nyt aivan liikaa) en ollut vieläkään oikein toipunut Neuvostoliiton Stalinista. Niin sanotusta toisesta vallankumouksesta - oman kansan murhaamisesta.
Sitten tuli Hitler.
Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: "Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla." Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän. 

Usein yritän muistaa hajanaiset kauneuden sirpaleet, jotka sinä aikana myös näin. Pengon niitä tarinakirjastostani. 
Itse asiassa tartun nyt yhteen niistä. 
Luullakseni tunnet jo puolet siitä, ja jos tulet mukaani, näytän loputkin. Näytän erään kirjavarkaan toisen puolen. 
Tietämättään hän vartoo hyvin monia asioita, joihin hetki sitten viittasin, mutta lisäksi hän odottaa sinua. 
Hän kantaa juuri kellariin lunta, omituista kyllä.
Muutama kourallinen jäätynyttä vettä saa melkein kenet tahansa hymyilemään, mutta se ei saa unohtamaan.
Siinä hän tulee.

Kirja löytyi omasta hyllystä, ja muistan sen lukeneeni aiemmin, tykänneeni siitä. Elokuvan näin vuosi pari sitten, se ei ollut yhtä hyvä. Jostain syystä tällä toisella lukukerralla en meinannut päästä kiinni tarinaan. Kymmeniä sivuja ajattelin että apua, miten tämä tuntuu näin tylsältä. Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja tempauduin mukaan. 

Tarina on samaan aikaan hurja ja kaunis. Vähän alle ja vähän yli 10-vuotias Liesel touhuaa paljon, mutta osin myös vahingossa tuottaa touhuillaan monille muille edes vähäistä iloa. Sota ulottaa kouransa myös Molchingiin eikä kukaan ole turvassa, mutta pikku-Liesel kieltäytyy antamasta periksi toivottomuudelle. Hän lukee ääneen pommisuojassa, hän rakentaa kellariin lumiukon, hän pelaa poikien kanssa jalkapalloa. 

Kuolema kertojana on varsin erikoinen mutta onnistunut ratkaisu. On välillä aika hyytävää lukea, kun Kuolema mainitsee ohimennen kiireistään tai kertoo milloin on menossa minnekin, ja sitten palaa nykyhetkeen Lieselin luo. Heillä on erityinen tiivis suhde. Kuolema ei voi päästää Lieseliä silmistään, ja tämä ehkä vaistoaa Kuoleman lähelläolon ja puolustaa rakkaitaan kynsin hampain. 

Kirjavarasta on vuosien saatossa luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Emilie, Nanna, Kirjaneito sekä Notko, se lukeva peikko

Kuittaan tässä samassa postauksessa myös seuraavan pysäkin eli Strasbourgin. Sinne sijoittuvia kirjoja on vain vähän, enkä pikaisella kirjastohakemiston selailulla löytänyt uutta kiinnostavaa. Olen kuunnellut äänikirjana Arne Nevanlinnan teoksen Marie, jossa Strasbourg on keskeisessä roolissa. Arvio on täällä

Matka jatkukoon kohti päätepysäkkiä eli Pariisia. Näyttää siltä että ehdin sittenkin matkata koko reitin tämän vuoden puolella :)

maanantai 21. joulukuuta 2015

Holly Black & Cassandra Clare: Magisterium: Rautakoe

Holly Black & Cassandra Clare: Magisterium: Rautakoe
Englanninkielinen alkuperäisteos Magisterium: The Iron Trial (2014)
Suomentanut Inka Parpola
Otava 2015
302 s.






Uuden fantasiasarjan avausosan alku yllättää. 12-vuotias Callum Hunt osallistuu taikakoulun pääsykokeeseen, mutta hänen tavoitteenaan on olla mahdollisimman huono. Hän haluaa elää normaalia elämää, ilman magiaa. Taikakoulu - Magisterium - on vienyt hänen äitinsä kuolemaan ja saanut hänen isänsä inhoamaan magiaa. Callumille on painotettu vuosikausia, kuinka paha ja vaarallinen magian maailma on. 

Siksipä Callum onkin järkyttynyt, kun hänet valitaan kouluun, vieläpä sen voimakkaimman velhon oppilaaksi. Vaikka hän onnistui sotkemaan ja pilaamaan pääsykokeet! Isä yrittää viedä hänet väkisin kotiin, mutta lopulta Callum jää. 

"Ja äiti meni sinne? Tunneleihin? Ihan oikeasti?" Call halusi kiihkeästi kuulla mitä tahansa äidistään. Hän ei tiennyt paljonkaan. Joitakin kellastuneita valokuvia vanhassa leikekirjassa. Kaunis nainen, jolla oli Callin korpinmusta tukka ja silmät, joiden väriä Call ei pystynyt tunnistamaan. Hän ymmärsi olla kyselemättä liikoja äidistä. Isä ei koskaan puhunut Callin äidistä, ellei hänen ollut aivan pakko.
"Kyllä, hän meni", isä vastasi. "Ja magian vuoksi hän kuoli. Kun maagit ryhtyvät sotaan, kuten usein käy, he eivät piittaa ihmisistä, jotka sen vuoksi saavat surmansa. Ja se on toinen syy, miksi sinä et saa kiinnittää heidän huomiotaan."
Sinä yönä Call heräsi kirkuen. Hän luuli olevansa vankina maan alla, ja multaa kasaantui hänen päälleen ikään kuin hänet olisi haudattu elävänä. Rimpuili hän miten rajusti hyvänsä, hän ei pystynyt hengittämään. Sen jälkeen hän uneksi, että juoksi pakoon savuhirviötä, jonka silmissä kieppui tuhat pahansuopaa väriä... paitsi ettei hän pystynyt jalkansa vuoksi juoksemaan tarpeeksi nopeasti. Noissa unissa jalka laahautui hänen perässään kuin kuollut olio, kunnes hän lysähti maahan hirviön polttava hengitys niskassaan.
Muut Callin luokkalaiset pelkäsivät pimeää, hirviöitä sängyn alla, zombeja tai valtavia kirveitä heiluttelevia murhaajia. Call pelkäsi taikureita, ja vielä enemmän hän pelkäsi sitä, että oli itse yksi heistä.

Alku Magisteriumissa on hankalaa. Muut näkivät Callin yritykset epäonnistua kokeissa, ja pitävät hänen mukanaoloaan epäreiluna. Häntä pilkataan sekä kampurajalan, isän käytöksen että äidittömyyden takia. Vähitellen Call kuitenkin saa ystäviä ja pääsee taikamaailman salaisuuksien jäljille. Onko Magisterium niin paha kuin mitä isä on kertonut? Mitä isä ei ole kertonut? Mikä Call oikeastaan on ja mikä tehtävä hänellä on maagisessa maailmassa?

Varsinaista uutta ja yllättävää ei Magisterium: Rautakoe tarjoa, tarinakulku on aika klassinen ja kliseinen. Siitä huolimatta kirja on ihan viihdyttävää luettavaa. Joitakin tylsiä kohtia on, etenkin se kun Callumin ryhmä erottelee hiekanjyviä monta päivää. Mutta mukana on myös huumoria, esimerkiksi kun ryhmä kohtaa kolme traakkia: "'Ei perhana', Call sanoi. 'Miten meidän pitäisi taistella tuota vastaan?'" Ainakin minua tämä huvitti; mitäs sitä suotta pelkäämään savua sylkeviä otuksia, joilla on kita täynnä suuria teräviä hampaita. Vaikka lapset tietävät että kyseessä on opintoihin liittyvä testi, on silti aika hupaisaa etteivät he säikähdä moisia olentoja.

Moni bloggaaja on kirjoittanut tässä olevan paljon samaa Harry Potter - kirjojen kanssa. Olen samaa mieltä, että tuttuja elementtejä on paljon. Mutta siinä missä Pottereita aletaan lukea jo suunnilleen ekaluokalla, on Magisterium-sarja hiukan vanhemmille. 



lauantai 19. joulukuuta 2015

Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015
254 s.









Jatkan tunnustusten linjaa: Markku Pääskynen oli minulle tuntematon kirjailija, kunnes kiinnitin nimeen huomiota tämän vuoden Finlandia-ehdokkaissa. Ilahduin hänen ehdokkuudestaan, vaikken ollut kirjaa lukenut. Ajattelin, että hyvä kun mukaan on päässyt tekijöitä myös lehtikritiikin ja blogien ulkopuolelta.

Pääskysen Sielut osui näppeihini kirjaston bestseller-hyllystä. Kiinnostuin: mitä tapahtuu kirjassa, jonka tapahtuma-aika on yksi päivä?

Pikkuinen Maija katoaa koulumatkalla. Katoaminen huomataan pian ja etsinnät alkavat. Äiti Aino hajoaa talon sisällä, odottaen puhelimen soivan. Isä Kristian kulkee metsässä, kyselemässä ovelta ovelle, kaikkialla. Naapurinpojat Taito ja Ilari kuulevat katoamisesta ja osallistuvat etsintöihin silloin kun se sopii heidän aikatauluunsa. 

Maija on nähty aamulla mutta ei enää sen jälkeen. Aika hidastuu tahmeaksi, huoli painaa mieltä, kahvinkeitto tuntuu lähes rikokselta. Ehtiikö hengittää, kun on niin hätä? Mitä jos Maijaa ei löydy? Mitä jos hän palaa kotiin?

Ilman taikuutta maailma olisi sietämätön. 

Pururadalla vastaan tuli neljän lenkkeilijän ryhmä. Kaksi naista ja kaksi miestä. Kristian pysäytti heidät ja kyseli Maijasta. Kukaan ei ollut nähnyt mitään. Silti he kaikki olivat Kristianin mielestä epäilyttäviä. Hän ei ymmärtänyt että he näkivät hänen hätänsä joka oli yleisinhimillinen ja hirveä mutta jolle ei löytynyt oikeita lohdutuksen sanoja, ei lainkaan sanoja.

Kristian poikkesi metsikköön teräksestä ja kyllästetystä puusta rakennettujen kuntoilulaitteiden kohdalla. Syvemmälle kaseikkoon johti polku jolle oli kylvetty tupakantumppeja, alumiinitölkkejä, pullonkorkkeja ja lasinsirpaleita. Tutut paikat näyttivät tästä suunnasta vierailta, aivan kuin olisi katsellut niitä peilin takaa.

                                                                          Maija!

Ketään ei näkynyt, kukaan ei vastannut. Valo siivilöityi lehtien lävitse ja hajosi. Kristian sytytti tupakan. Savu laskeutui valon kanssa sammaleiden, muurahaisten ja kaarnan sekaan. Hän istahti kivelle. Toisessa kivessä oli kulunut kirjoitus: Ninä olen tässa. Kristian istui yksin. Hän luuli ettei kukaan nähnyt. Nyt hänessä oli jotain pyhää, jopa hirvittävää, ikään kuin naamiot olisivat pudonneet. Hän oli paljas ja auki. Naamioita ei ollut. Mitä jää jäljelle kun luulemme olevamme yksin eikä kukaan tarkkaile, valvo, kuuntele, vaadi eikä pyydä meiltä mitään? Mitä jää jäljelle kun olemme vastatusten oman minämme kanssa ja näemme sen ulkoa päin ja selvästi ja kasvoiltamme kuvastuu perimmäinen, kauhea ja kaikista alastomuuksista todellisin alastomuus joka paljastaa minän kaikessa avuttomuudessaan?

Maijan katoaminen vaikuttaa koko naapurustoon. Moni joko asuu yksin tai on yksinäinen, ja Maijan tapaus laittaa heidät kaikki miettimään omaa elämäänsä ja olemistaan. Kuka ja millainen minä olen? Miten suhtaudun muihin?

Kirjan ainoa heikkous on loppu, petyin siihen. Mielestäni Maijan katoamisen syy on liian helppo, liian yksinkertainen. Tarina lässähti aika lailla. Ehkä se olisi kaivannut vielä epilogin, lyhyen katsauksen siitä miten elämä on jatkunut katoamistapauksen ratkettua.

Muuten pidin kirjasta paljon. Tarina on realistinen mutta siinä on jotain maagista, ei yliluonnollista vaan sellaista joka imaisee mukaan tapahtumiin, aivan kuin lukija seisoisi itse nurmikolla tai joisi kahvia herra Hiililän luona. Tunnelma on samaan aikaan sekä epätoivoinen että leppoisa, huolesta musertunut että lapsenomaisen viaton.

Pääskynen kirjoittaa kaunista, vahvaa kieltä. Arkisten asioiden ohessa pohditaan syvällisiä, ei pitkästi vaan kuin ohimennen, lauseella parilla. Lukija saa kokea oivallusten hetkiä ja pohtia myös omaa minäänsä: niin, mitä jää jäljelle? 

torstai 17. joulukuuta 2015

Teatterissa: Kansallisteatterin Saiturin joulu

Kuva: Tuomo Manninen
Pari vuotta sitten luin joulukuussa vain joulukirjoja, yksi niistä oli Charles Dickensin klassikko Saiturin joulu: joululaulu, josta oli äskettäin ilmestynyt uusi Tero Valkosen suomennos. Arvion löydät täältä. Tykkäsin kirjasta todella paljon, se kosketti moninaisella tunnekirjollaan. 

Muutama vuosi sitten Saiturin joulua esitettiin Tampereella, pääosassa muistaakseni Ilkka Heiskanen, mutta sitä en käynyt katsomassa. Nyt otin vahingon takaisin, kun Kurt Nuotion ohjaama, Vesa Vierikon tähdittämä esitys valloittaa Kansallisteatterissa. 

Pakko tunnustaa, en ollut koskaan aiemmin käynyt Kansallisteatterissa. Monta kertaa olen kulkenut ohi ja miettinyt, että pitäisi käydä, sekä siellä että muissa teattereissa ja kulttuurilaitoksissa. Olin siis innoissani jo pelkästä rakennuksesta :) 

Esitys oli juuri niin vaikuttava kuin etukäteen ajattelin. Tarina oli tuttu, ja sen visuaalinen toteutus oli erittäin onnistunut. Erityiskiitos menee lavastaja Kati Lukalle; ihastelin moneen otteeseen upeita kulisseja ja sitä, kuinka sulavasti ne liikkuivat ja kääntyivät. Luin täältä, että lavasteita liikuttamassa oli yhdeksän miestä! He pelasivat hyvin yhteen ja näyttämö oli elävä. Valosuunnittelija Ville Toikka oli luonut valaistuksen, joka pehmensi ja lämmitti kovin surullista ja kylmää tarinaa.

Kuva: Tuomo Manninen
Näyttelijöistä on tietenkin nostettava esiin Vesa Vierikko. Olen jo aiemmin pitänyt häntä ilmiömäisenä ja sitä hän todella on. On huikeaa seurata, kuinka pienillä eleillä ja vähäisillä äänenpainon muutoksilla hän siirtää sekunnissa tunnelman ihan toisenlaiseksi. Hänen ilmeikkyytensä on ainutlaatuista. 

Pidin myös muita näyttelijäsuorituksia onnistuneina. Tuntui siltä, että kaikki nauttivat olostaan lavalla. Ehkä vaistomaisesti jännitin lasten suorituksia mutta ihan turhaan, he olivat rentoja ja vapautuneita. 

Kokonaisuutena Kansallisteatterin Saiturin joulu oli mahtava kokemus. Siitä jäi lämmin olo sisälle. Niin murheellinen kuin tarinakulku onkin suurimman osan aikaa, jäi sellainen olo että nyt on joulu, lumettomuudesta huolimatta. Alkoi tehdä mieli kuunnella joululauluja ja paketoida lahjoja läheisille. 


tiistai 8. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 8. luukku

Lohja. Sibeliukset viettivät siellä joitakin kesiään, lisäksi Ainon veli Arvid Järnefelt asui Lohjan Virkkalassa.
Kirjabloggaajien jo perinteeksi muodostunut joulukalenteri on edennyt kahdeksanteen luukkuun. Eilinen luukku avautui Kirjakaapin kummitus - blogissa, ja huomenna vuorossa on Mustikkakummun Anna. Lista kaikista osallistujista löytyy Hyönteisdokumentti-blogista. 

8.12. Päivälleen 150 vuotta sitten Hämeenlinnassa syntyi poikavauva, josta oli tuleva maailmankuulu säveltäjämestari Jean Sibelius. Monien mutkien kautta lopullinen koti löytyi Järvenpäästä. Mutta miten Sibeliusten perheessä vietettiin joulua?

Kysymykseen ei ole helppoa vastausta. Kirjassa Ainola. Sibeliusten koti Järvenpäässä (SKS 2015) kerrotaan:

Joulu oli suuri tapahtuma, josta lapsilla on säilynyt lämpimät muistot. Kerran mentiin jopa kirkkoon omalla hevosella kulkusten kilistessä. Aattona ei käyty vieraissa, mutta joulupäivänä Järnefeltit saapuivat Sibeliuksille, jotka puolestaan olivat tapaninpäivänä vieraina Suvirannassa. Uudenvuoden aattona perhe kokoontui ruokasalin kauniin takan äärelle valamaan tinaa. Jokainen sai vuorollaan nostaa vesisangon pohjalta oman uudenvuoden tinansa, jonka antamia tulevaisuudenvihjeitä sen jälkeen yhdessä arvailtiin.

(...)

Joulujuhlissa sen sijaan oli monesti myös ohjelmaa kuten kuorolaulua ja näytelmiä. Suurimmat joulukutsut järjestettiin Aholassa, ja niihin kutsuttiin taiteilijaperheiden lisäksi myös muita paikkakuntalaisia. Kerrotaan, että näissä tilaisuuksissa kuultiin ainakin Sibeliuksen On hanget korkeat nietokset ensimmäistä kertaa, ja Venny Soldan-Brofeldtin mukaan eräiden kutsujen lämmin tunnelma innosti Sibeliuksen improvisoimaan pianolla. Hän sanoi: "Soitan nyt sen, minkä soittaisin,kun olen kuollut ja Jumala kutsuu minut istuimensa eteen." 




Kuulostaa tunnelmalliselta ja idylliseltä. Mutta mitä tuumii Sibelius? Vastasuomennetussa teoksessa Jean Sibelius. Päiväkirja 1909-1944 (Svenska Litteratursällskapet i Finland 2015, suomentaneet Juha Saikkonen ja Arja Gothoni) Sibelius kirjoittaa päiväkirjaansa merkintöjä vain muutamana jouluna, lyhyesti, mielessä monet muutkin asiat. Hän kirjoittaa:

Joulu! Hirvi ylitti rinteemme kolme kertaa!! (24.12.1910.)

Joulu - ! Aino huonona. Pärjääminen käy yhä vaikeammaksi. - Yritän työskennellä. Afäärit alkoivat! "Palkinnosta" jäljellä noin 400 mk. Maksamatta 8 lääkärille etc. Surkeutta minne ikinä katsookin. (25.12.1910.)

Favén antanut kuulua itsestään. - Ilkeä lausunto Tonkünstler-Zeitungissa minua koskevasta reklaamista. - Hakenut joulukuusen järnefeltien kanssa, niin kuin ennen vanhaan ja oli kovasti stämninkiä erittäinkin kun aurinko pilkahti esiin pari kertaa. Aurinko! Kyllä - ! (23.12.1912.)

Jouluaatto mahtavine muistoineen! Arvi oli meidän luonamme ja kaikki oli tunnelmallista. (24.12.1912.)

Joulupäivä. Ollut kävelyllä. Pian syömme päivällistä "en famille". Ei mitään ulkomailta. Olen suorastaan loukkaantunut B et H:n käytöksestä. - Saanut lupauksen flyygelistä kevääseen mennessä. Pelle Westerlund, tuo hyvä henki, on sen takana. - Työ - kuten aina kun minulla on meneillään jotain dramaattista - seisahtunut. (25.12.1912.)

Kylässä Eero J:n luona. - Aino ensi kertaa vuosikausiin siellä. Syötiin ja seurusteltiin. C. G. Svan kiinnostava ukko. (26.12.1912.)

Päivä ihana. Etelämaalainen talvi. Silti sangen pimeää. Mutta - alkaa valjeta - il va faire -. Muokannut 69 b:tä. - Käynyt Ainon kanssa vakavan keskustelun. Tuo suurenmoinen nainen! - Kustantamoilta ei mitään. Yhtään lahjaa en saanut. (27.12.1912.)

Tyypillinen joulusää. Pimeää, täynnä runoutta. Kaikki odotuksen vallassa. - Se uusi on jo paljon lähempänä. Vielä paljon työtä kuitenkin. - Kirjoittanut Hansenille koskien etc. (24.12.1915.) 

Ajatuksissa "Sonaatti I viululle Pianon säest." opukseksi 78 [op. 80]. Kenties! Idea elänyt minussa jo pitkään, aina kahdeksankymmentäluvulta asti, jolloin kirjoitin kaksi sellaista teosta. - Tänään aamulla joulukirkkoon voimakkaan tunnelman vallitessa. Minun esi-isieni usko! - Tänään sukupäivällinen. - Huomenna sama Järnefelteillä. - Sitten taasen työtä. - Näyttää siltä että sota jatkuisi monta vuotta. Miten minä siinä tapauksessa selviän? (25.12.1915.)

Moni asia suututtaa minua. Minun "kohteliaisuuteni" ihmisiä kohtaan etc. - Eilen onnistunut perhejuhla. Järnefeltien luona miellyttävää yhdessäoloa tänä iltana. (26.12.1915.)



Joululaulussa sanotaan "arkihuolesi kaikki heitä", mutta Sibeliukselle se oli vaikeaa. Kuka tietää, ehkä hän sai pidettyä ne piilossa perheeltään ja ystäviltään joulunpyhien ajan, mutta päiväkirjaansa hän ei huijannut. Hän totesi itsekin sen olevan kaatopaikka, jonne voi purskauttaa kaikki mieltä painavat asiat. Niitä oli, mutta niin oli iloisiakin. Inspiraatio ja luomistarve eivät piitanneet pyhistä vaan vaativat säveltäjän huomiota.

Toivon, että kaikki te tämän luukun avanneet saatte viettää rauhallista ja huoletonta joulunaikaa yhdessä läheistenne kanssa. 

Ainola toukokuussa 2015.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjat - haaste

Sirpa Viljasen kokoama Muumi-näyttely Lohjan pääkirjastossa vuonna 2014.
Jenni Sivu sivulta - blogista haastoi minut keksimään älyttömiä joululahjoja. Haasteessa pitää kertoa kolme lahjaa, jotka olisi ihana saada, mutta joita ei kaiken järjen nimessä tule saamaan. Sitten pitää haastaa kolme bloggaajaa kertomaan omat toiveensa.

Ei mikään helppo tehtävä!  Mutta hauska :)

Koska pidän erityisen paljon Ranskasta ja etenkin Pariisista, haluaisin saada viihtyisän ullakkoasunnon rapatusta talosta, jonka ympärillä on takorauta-aita. Kapealla kujalla sijaitsevassa talossa on ihastuttava kattoterassi, josta on näkymä Seinelle. 

Toiseksi haluaisin saada rajattoman osto-oikeuden ihan mihin tahansa urheilukauppaan. Vähän kuin rajaton luotto mutta niin ettei ostoksia tarvi koskaan maksaa. Loppuiäksi, ei tyyliin "voita vuoden urheilukamat".

Kolmanneksi haluaisin herätä jouluaamuna ja huomata osaavani soittaa viulua, selloa ja poikkihuilua. 

Haastan mukaan Kristan Lukutoukan kulttuuriblogista, Arjan Kulttuuri kukoistaa - blogista sekä Tuijan Koti meidän - blogista.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Anneli Kanto: Radio Korvatunturi

Anneli Kanto: Radio Korvatunturi
Kuvitus ja kansi: Janne Harju
Karisto 2015
113 s.









Anneli Kanto on noussut yhdeksi lastenkirjailija-suosikikseni, vaikka en olekaan kaikkia hänen kirjojaan lukenut. Tykkäsin Futistyttö-sarjasta kovasti ja vielä enemmän Viisi villiä Virtasta - kuvakirjasarjasta. Kirjailijan persoona vaikuttaa myös; Kanto esiintyi kirjakaupassa ja luki otteita silloin vielä julkaisemattomasta Futistyttösarjan viimeisestä osasta, ja pakko sanoa että hän on ollut yksi valovoimaisimmista esiintyjistä. Hiukan ujonoloinen ja vaatimaton mutta hurjan karismaattinen. 

Uutuusromaani Radio Korvatunturi houkuttelee jo kannellaan. Poro, kärpänen, radiosta raikaava musiikki, kynttilä poron sarvissa - mitä ihmettä Korvatunturilla tapahtuu?

No siellä tapahtuu paljon kaikenlaista. Poro nimeltään Pate Poronpapana ja Ärtsy-tonttu riitelevät, ja rangaistukseksi Pate joutuu jäämään jouluksi Korvatunturille - kaikkien muiden lähtiessä joulukaduille ympäri Suomea. Pate on musertunut, ainoana seuralaisenaan pahasti vilustunut ja vuoteenomaksi joutunut Joulumuori. 

Yksinäinen poro kiertelee verstaissa ja löytää tiensä studioon. Jos ihan vähän kokeilisi kuulokkeita ja nappuloita... Studiossa on kuitenkin vastassa "vahtikoira" eli Joulukärpänen. Pate selittää tulleensa tuuraamaan Joulumuoria, ja voi pojat millaisen shown Pate - alias Zagge Zorggarauta - ja Joulukärpänen kehittävät! Heillä on hauskaa, mutta mitä tuumaavat radon kuuntelijat, muut porot ja tontut - ja Joulupukki?

Se yritti muistella saamiaan neuvoja. Harmi kyllä, Pate oli niin huolestunut, että ohjeet olivat jääneet huonosti päähän. Lämpimän mehun ja levon se muisti. Mutta mitä muuta? Kuumia ajatuksia, rauhoittava myssy, inkiväärimusiikkia, villasukan tuoksua? Jotain syötävää piti laittaa varpaiden väliin, sen Pate muisti varmasti. Se avasi ruokakaapin ja tuijotti toiveikkaasti pusseja ja paketteja. Jospa neuvo muistuisi mieleen.

Rusinoita. Siinä se oli. Pate poimi rusinapaketin ja söi muutaman. 

Jollain piti jalat vielä sivellä, jollain makealla... siirapilla! Pate etsi kaapista siirappia, mutta kaikki oli käytetty joulupiparkakkuihin. Jauhopussien takaa löytyi sinappiputkilo. Sinappi tai siirappi, melkein sama asia, Pate päätti ja hölkkäsi Joulumuorin luo.

Joulumuori oli niin voipunut, ettei vastustellut juuri lainkaan, kun Pate tarkasti sijoitti rusinan jokaiseen varpaanväliin ja lopuksi siveli jalat huolellisesti sinapilla. Mutta jotain piti vielä jalkoihin laittaa... aivan, villamyssy! Pate kaiveli vaatekomerosta pari villapipoa ja veti ne Joulumuorin jalkoihin.

Sanoisin, että Radio Korvatunturi on täydellinen kirja sekä lapsille että aikuisille. Nimestään ja henkilöhahmoistaan huolimatta se sopii ympärivuotiseksi lukemistoksi. Riidat, syrjintä, kiusaaminen, yksinäisyys, katumus ja sovinto ovat asioita, joista voi lukea koska tahansa, huolimatta siitä että niitä käsitellään tässä porojen, tonttujen ja joululaulujen kautta. 

Lapsille jotkut jutut saattavat olla vain hassuja, kun taas aikuiset näkevät mielessään tosielämän tilanteita. Esimerkiksi silloin, kun Tarkka-tonttu kysyy: "Mikä on? Eikö ryhmäytyminen suju? Onko kyse muutosvastarinnasta vai eivätkö tahtotilanne kohtaa?" 

Hauskuutta riittää koko kirjan ajan, kaikille. Yksi ehdottomista suosikkikohdistani on hetki, jolloin Joulukärpänen esittelee Patelle suosikkilevyjään: "Teräsbetoni! Tyrävyö! Turmion kätilöt! Bodomin lapset! Megadeath! Ja tällä sopii aloittaa, Lordi! Ne ovat hirviöitä ja kotoisin Lapista! Tai Kotiteollisuus. Sopivat hyvin jouluun, ne ovat ihan tonttujen näköisiä, pörröiset päät ja pitkät parrat."

Pate on melkoinen huithapeli ja aiheuttaa jos jonkinlaista hässäkkää, mutta hänellä on hyvä sydän ja hän haluaa vain auttaa. Kaiken kohelluksen alla piilee muistutus siitä, että riitaan tarvitaan kaksi osapuolta. Pate on ehkä nuorempi ja hiljaisempi, mutta se yksi ei tee hänestä syyllistä kaikkeen. Onneksi hän keksii alter egonsa Zaggen, jonka joulushow herättelee ja ravistelee koko tonttujoukkoa. 

tiistai 1. joulukuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
Englanninkielinen alkuperäisteos The Martian: A Novel 2011/2014
Suomentanut Kaj Lipponen
Into 2015
387 s.







Olin kuullut paljon kiitosta Yksin Marsissa - kirjasta, mutta epäröin tarttua siihen. En ole lukenut valtavaa määrää scifi-kirjoja, ja suurin osa niistä on ollut korkeintaan keskinkertaisia. Tässä kuitenkin kiinnosti se, että kirjaa ei ole pidetty tavanomaisena scifinä ja myös se, että sen sanottiin sisältävän huumoria. 

Sanon nyt heti suoraan, että Yksin Marsissa on paras lukemani scifi-kirja, ikinä. Taas teki mieli hihkua ääneen lukiessa, niin kivaa oli. 

Mark Watney on matkustanut Marsiin retkikunta Ares 3:ssa. Retkikunnan tehtävä keskeytyy, kun valtavan voimakas hiekkamyrsky iskee tutkimusalueelle. Mark saa osuman irronneesta antennista ja muut kadottavat hänet näkyvistään. Etsinnän jälkeen he joutuvat luovuttamaan ja evakuoitumaan, ollen varmoja siitä että Mark on kuollut. Retkikunnan ollessa pitkällä paluumatkalla Maassa pidetään Markin hautajaiset.

Ihmeellisten yhteensattumien ansiosta Mark ei kuitenkaan ole kuollut. Herättyään tajuttomuudesta hän huomaa pökertyneenä olevansa yksin Marsissa. Aika moni luovuttaisi siinä tilanteessa mutta ei Mark. Nopeasti hän tekee suunnitelman, kuinka selvitä hengissä noin neljä vuotta eli siihen saakka, kun Ares 4 saapuu Marsiin. 

Täysikasvuisten mukuloiden kasvattaminen kestää normaalisti 90 päivää. Minä en voi odottaa niin pitkään. Minun on leikeltävä kaikki tämän sadon perunat kylvääkseni niillä koko loppupellon. 

Saan perunat kasvamaan nopeammin asettamalla moduulin lämpötilan leppoisaan 25,5 celsiusasteeseen. Aseman sisävalot tarjoavat runsaasti "auringonvaloa" ja huolehdin siitä että perunat saavat kosolti vettä (kunhan vain ratkaisen mistä saan vettä). Huonoa säätä ei tule oleman, ei tuhohyönteisiä kiusaamassa, yksikään rikkaruoho ei kilpaile maasta tai ravinteista. Kaikkien näiden etujen ansiosta niiden kuuluisi kasvattaa terveet itämään kykenevät mukulat neljässäkymmenessä päivässä.

Retkikunnan ja samalla Markin etu on, että mukana on ollut useiden eri alojen eksperttejä, jotka lisäksi ovat opettaneet taitoja toisilleen. Botanistina ja mekaanikkona Markilta sujuu perunanviljely, mutta on hänellä taitoa korjata radio, luoda kemiallisia reaktioita moneen eri tarpeeseen ja muokata Mars-liikkujasta tuhansia kilometrejä kestävä kulkuneuvo. Lääketieteelliset perustaidot on opetettu kaikille. Lisäksi hänellä on jonkinlaiset kemistintaidot eikä minkäänlaisia estoja kokeilla ideoitaan: 

Ja pyhät pääskyset, se toimi! Happi paahtamaan kipinälaitteen päältä, taskulampun katkaisimesta nykäys ja ihmeellinen tulen liekehdintä tanssi tuubista ulos. Palovaroitin alkoi soida, tietysti. Olin kuullut sen niin monta kertaa että hyvä kun edes huomasin sitä.

Sitten tein sen toistamiseen. Ja toistamiseen. Lyhyitä suihkutuksia. Ei mitään näyttävää menoa. Käytin siihen aikaa. 

Olin onneni kukkuloilla! Paras suunnitelma ikinä! En ainoastaan puhdistanut vetyä ilmasta, tein samaan aikaan koko ajan lisää vettä!

Kaikki meni hienosti aina jysähdykseen saakka.

Yhtenä hetkenä sitä iloisesti polttelee vetyä, seuraavassa makaa toisella puolella moduulia - ja tavarat ovat levällään. Kömmin jaloilleni ja katselin sekasortoa.

Saan varmasti joidenkin vihat päälleni, mutta Mark Watney toi mieleeni Aku Ankan. Siis Akuhan on juuri se hahmo, kenelle voisi käydä niin että hän jää yksin Mars-planeetalle. Akumaisesti Mark keksii runsaasti ideoita selviytyäkseen, ideoista osa toimii ja osa ei. Räjähdyksistä ja olennaisten tarvikkeiden rikkoutumisesta huolimatta Mark masentuu vain noin minuutiksi kunnes keksii uuden idean miten korjata vauriot tai muokata olemassaolevista tarvikkeista puuttuvia. Onnistuessaan hän hyppii tasajalkaa ilosta, kehuu ja onnittelee itseään.

Maassa seurataan Markin touhuja ensin satelliittien ja sitten radion välityksellä. Kaikki ovat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen Markin kotiin mahdollisimman nopeasti, ei vasta neljän vuoden kuluttua. 

Pidin kirjasta erittäin paljon, aihe on synkkä mutta huumori tekee siitä melkein arkipäiväisen. Tulee sellainen olo että no niin, kuka tahansa voisi selvitä Marsissa nyt kun Mark on näyttänyt miten siellä pärjää. Hän viipyy siellä puolitoista vuotta, mutta aika tuntuu lyhyemmältä, ainakin minusta tuntui siltä. Ehkä se johtuu siitä, kuinka paljon Mark touhuaa. Päiväkirjamerkinnät ovat täynnä raatamista, toimettomia päiviä hän ei kirjaa ylös koska ne eivät varmasti kiinnosta lokikirjan lukijoita. 

Aiheesta johtuu että lukijalle vyörytetään paljon avaruuteen ja avaruusteknologiaan liittyvää käsitteistöä, mutta se on tehty niin ettei lukija tunne itseään tyhmäksi ja tietämättömäksi. Teknologia ei nouse liian hallitsevaksi vaan sulautuu tarinaan. Mark ei tiedä ketkä kaikki tulevat lukemaan hänen muistiinpanojaan, ehkä siksi hän kertoo tekniset asiat lyhyesti ja tiivistetysti. 

Yksin Marsissa on helposti lähestyttävä, koukuttava ja viihdyttävä seikkailutarina, avaruusajan Robinson Crusoe. 

Kirjaa on luettu paljon ja tykätty paljon, arvioita löytyy muun muassa Lukupinosta, Lukuisasta, Ullan luetuista kirjoista, Kirjaneidon tornihuoneesta, Taikakirjaimista ja Lukutoukan kulttuuriblogista.