Ranskankielinen alkuperäisteos Ritournelle de la faim (2008)
Suomentanut Annikki Suni
Otava 2009
178 s.
Huh, urakka on suoritettu eli matka Idän pikajunalla on tullut päätepysäkille. Päädyimme Pariisiin, jonne meidät saattelee J. M. G. Le Clézio romaanillaan Alkusoitto.
Pakko taas heti myöntää, että tämäkin haastekirja oli minulle pettymys. Takakansi lupaa kuvausta kuumeisesta ja julmasta 1930-luvusta; varmasti aika oli juuri sellainen mutta se ei välity kirjasta. Päällimmäisenä on tunne, että kirja on jaarittelua eikä siinä tapahdu mitään.
Tarinan alussa Ethel on vähän toisella kymmenellä. Kotona on usein vieraita, ikäänkuin salongissa. Aikuiset puhuvat asioista, joita Ethel ei ymmärrä mutta joita hän kirjoittaa muistikirjaan. Sodasta kuiskaillaan mutta vielä se ei näytä voimaansa.
Ethel on kiintynyt persoonalliseen isosetäänsä, herra Solimaniin. Isosetä on ostanut tontin, jolle aikoo rakentaa talon. Sen Ethel nimeää Malvanväriseksi taloksi. Aika kuitenkin kuluu eikä talo valmistu. Isosedän kuoltua talo jää Ethelille perinnöksi, mutta koska hän on alaikäinen niin perintö on Alexandre-isän hallinnassa. Isä tulee petetyksi ja menettää omaisuutensa ja pian myös terveytensä. Kohta Ranskaan saapuu sota ja alle parikymppisen Ethelin on alettava perheen pääksi.
Ethel kohautti harteitaan. Seuraavina päivinä hän yritti unohtaa. Rue de l'Armoriquen työmaa vei hänen huomionsa. Hän saattoi käydä siellä kolmekin kertaa päivässä katselemassa vihdoin valmiita perustuksia ja seiniä joita alkoi kohota maanpinnalle. Työt olivat jatkuneet jo kuukausia jotenkin kuumeisesti huolimatta lakoista ja mullistusten uhasta. Ethel katseli tyytyväisenä herra Conardin talon seinää, joka oli suojattu pölyltä pressulla. Hänen mieleensä tulivat muinaiset valituskirjeet, joihin vaadittiin vastaanottajan kuittaus herra Solimanilta: "Olen todennut että aamukymmenen ja kello viidentoista välisenä aikana teidän puunne varjostavat minun hedelmäpuitani, varoitan että viikon sisällä..." Nyt jokainen isku maahan, jokainen betoniraudoituksen kirskahdus, jokainen sementtiölypilvi muuttuivat kostotoimeksi, joka puri isosedän vihollisen palelevaan löysään lihaan, miehen joka oli estänyt Malvanvärisen talon rakentamisen. Nyt oli tietenkin liian myöhäistä, mutta oli se kuitenkin tavallaan voitto.
Sitten jonkin ajan kuluttua entinen paha olo palasi. Huimauskohtaukset, tyhjyys. Ethel jäi vuoteelleen makaamaan täysissä pukeissa ja ilta-ateriaa syömättä, tuijotteli suurin silmin ikkunaa, johon taivaan valo piirsi poikkipuiden ristikon. Hän ei ollut oikeastaan surullinen, mutta silti kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja kastelivat tyynyn kuin mitta olisi ollut liian täysi. Hän nukahti toivoen, että kuoppa hänen sisimmässääs olisi umeutunut huomiseen mennessä, mutta herätessä hän joutui toteamaan että haava ammotti edelleen.
En tiedä johtuiko pitkästyminen siitä, että oli kiire löytää ja lukea jokin Pariisiin sijoittuva kirja, ja lainasin ensimmäisen joka sattui olemaan kirjastossa hyllyssä. Olisin kaivannut voimakasta tarinaa, järisyttäviä tapahtumia. Nyt jäi olo, että päivät ja vuodet vain humpsahtelevat ohi, että ihmiset vain haahuilevat paikallaan eikä oikeastaan kukaan tee mitään. Kovasti paljon keskustellaan mutta Ethelin silmissä ja korvissa merkityksettömistä asioista.
Kauheaa sanoa nobelistin kirjasta näin, mutta oli tylsyyden huipentuma. Vai pitäisikö syyttää takakansitekstin tekijää, joka markkinoi kirjaa houkuttelevalla sitaatilla ja tehokkaalla yhden lauseen sisältötiivistelmällä. Sitaatti päättyy: "Mutta kun koneisto käynnistyi, ei kukaan pystynyt sitä pysäyttämään. Aivan kuin kohtalo olisi ollut sidottu näkymättömään lankaan, joka veti heitä kohti tuhoa." Kirjan luettuani mietin edelleen, että mikä koneisto? Liikemiehet jotka huijasivat Ethelin isää? Mikä tuho, omaisuuden menetyskö? Ikävä sanoa, mutta tästä kirjasta tuskin jää kovinkaan pysyvää muistijälkeä.
Alkusoittoa on luettu muuallakin, ja se on saanut aika vaihtelevan vastaanoton. Arvio löytyy ainakin blogeista Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus ja Kirjojen lumo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti