Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
Englanninkielinen alkuperäisteos I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
317 s.

Herttainen Flavia de Luce seikkailee jo neljännessä kirjassa! Sarjan edellinen osa Hopeisen hummerihaarukan tapaus ei ollut mielestäni yhtä hyvä kuin aiemmat, mutta uutuus Filminauha kohtalon käsissä onkin sitten sitäkin parempi. 

Nyt ollaan klassisen suljetun huoneen mysteerin kimpussa. 

Flavian isä on vuokrannut osan kartanosta filmiryhmän käyttöön. Taloon pyyhältää joukko oikuttelevia elokuvantekijöitä johtotähtenään maailmakuulu näyttelijätär Phyllis Wyvern. Tämä lupaa pitää esityksen kyläläisille, kiitoksena siitä että saavat kuvata kartanossa. Elokuvan teko jää kuitenkin alkutekijöihinsä, kun lumimyrsky eristää filmiryhmän lisäksi puolet kyläläisistä kartanoon, ja pian yhdestä huoneesta löytyy ruumis. Hiukan klaustrofobisissa olosuhteissa Flavia liikkuu huomaamattomana, vakaana aikomuksenaan löytää murhaaja. Nokkeluudellaan hän on taas kerran ainakin viisi askelta poliisia edellä, mutta taas kerran joutuu hengenvaaraan kun ei hoksaa olevansa itse seuraava mahdollinen uhri. Lisäksi osa hänen tarmostaan ja ajatuksistaan suuntautuu vakaaseen päätökseen pyydystää joulupukki, todistaakseen siskoilleen että tämä on olemassa.

"Kiitos", komisario sanoi uudelleen. "Oikein ystävällistä. Ole kiltti ja välitä kiitokseni rouva Mulletille"

Hän tarkoitti: "Ala vetää."

Tohtori Darby ei sanonut mitään, mutta otti liivintaskunsa pohjattomasta pussista minttukaramellin äänekkään rapinan säestyksellä. 

Pysyin liikahtamatta kuin käärme talvipakkasella. 

"Kiitos paljon, Flavia", komisario sanoi kääntymättä katsomaan taakseen. 

No, ainakaan hän ei ollut unohtanut minun nimeäni.

Laskeutui hiljaisuus, joka muuttui kiusaantuneemmaksi hetki hetkeltä. Päätin rikkoa sen, ennen kuin kukaan muu ehtisi ennen. 

"Oletan, että olette jo huomanneet", minä sanoa töksäytin, "että hänen ehostuksensa on tehty kuoleman jälkeen."

Hämmästyksekseni komisario naurahti. 

"Selvititkö sen jollain kemiallisella kokeella?" hän kysyi. 

"En suinkaan", minä vastasin. "Aivan yksinkertaisesti tein sen huomion, että hänen alahuulensa yläpinnalla oli ehostusta. Koska hänellä on lievä ylipurenta, hän olisi liponut huulipunan pois sekunneissa, jos olisi ollut elossa."

En tiedä mikä siinä on, mutta nämä suljetun huoneen dekkarit toimivat minulle aina. Ehkä se johtuu siitä, että kun ei sinkoilla ympäriinsä, pahimmillaan maasta toiseen, pitää tarinassa keskittyä enemmän ihmisiin ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Kun juuri kukaan ei pääse sisään tai ulos, tulee ihmisten todellinen luonto esiin nopeasti. Lisäksi kartano lukuisine huoneineen on mitä ihastuttavin tapahtumaympäristö, niin täynnä se on mahdollisuuksia salakuunteluun, verhon taakse piiloutumiseen, salaoviin ja -käytäviin, nariseviin portaisiin...

Flavian hahmosta olen tykännyt aina, mutta tässä kirjassa ihastuin vallan perheen uskolliseen palvelija-hovimestari-puutarhuri-mitä kaikkea lie - Doggeriin. Hän liikkuu kuin aave, ollen yhtäkkiä paikalla tai poissa. Paljoa hän ei puhu, mutta vähäiset sanat ovat sitäkin nasevampia.

Hauska tietää, että sarjaa on olemassa englanniksi vielä monta osaa, voinemme siis odottaa lisää myös suomennoksia.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Juha Mäntylä, Ulla, Mai Laakso sekä Kirsi.

Helmet-lukuhaaste etenee tämän myötä kohtaan "kirjassa on myrsky".