Michael Katz Krefeld: Lahko

Michael Katz Krefeld: Lahko
Tanskankielinen alkuperäisteos Sekten (2015)
Suomentanut Päivi Kivelä
Like 2016
347 s.

Olen aiemmin blogannut Krefeldin Ravn-sarjan avausosasta Langenneet, joka on hyvä mutta varsin ahdistava kirja. Sarjan kolmas osa, uutuus nimeltä Lahko on hitusen hellempää luettavaa.

Ravn - Thomas Ravnsholdt - on ajautunut entistä syvemmälle murheineen. Vaimo on murhattu jo kolme vuotta sitten eikä tekijää ole vielä saatu selville. Muistot Evan viime hetkistä piinaavat Ravnia yötä päivää. Poliisin työ on vaihtunut eräänlaisena yksityisetsivänä toimimiseen, ja rahahuolet piinaavat. 

Eräänä päivänä Ravnin veneelle saapuu nainen, joka tarjoaa hänelle rahakasta työtehtävää. Mesmer Resourcesin johtaja haluaa Ravnin etsivän poikansa Johanin. Epäröinnin jälkeen Ravn suostuu. Pian hän kuitenkin haistaa palaneen käryä. Ettei vaan Ferdinand Mesmer tietäisi poikansa olinpaikasta enemmän kuin kertoo? Entä mikä on todellinen syy, miksi hänen on löydettävä poika?

Tutkimukset vievät Ravnin ankaran uskonnollisen yhteisön jäljille. Johan Mesmer on koonnut ympärilleen lahkon, Jumalan Valitut. Mesmer on kuitenkin ihan jotain muuta kuin lempeä johtaja laumalle, sen saa Ravn huomata kovemman kautta.

Portin vieressä oli ovipuhelin ja sen yläpuolella pieni valvontakamera. Ravn painoi nappia. Kukaan ei vastannut, vaikka hän yritti monta kertaa. Hän lähti kävelemään muurin viertä pellonreunaa kohti. Muuri jatkui pitkin pellon laitaa eikä sen yli nähnyt Getsemaneen. Muurin päällä oli kiepille kierrettyä piikkilankaa ja vähän kauempana, korkeiden puiden välissä muurin takana, hän huomasi valvontakameran. Hän ei voinut olla miettimättä, oliko tiukkojen turvatoimien tarkoitus pitää ulkopuoliset poissa vai estää sisäpuolella olevia pakenemasta.

Ravn palasi portille ja painoi uudestaan nappia, mutta vieläkään kukaan ei vastannut. Keskellä porttia oli kirjeluukku. Helpointa olisi tietysti ollut sujauttaa kirjekuori siitä, Ferdinand Mesmerin toimeksianto olisi sillä hoidettu, mutta hän ei ollut tullut paikalle pelkästään siksi. Hän kallisti päätään ja mittaili katseellaan korkeaa porttia. Ainoa vaihtoehto oli kiivetä yli ja lähteä tutkimaan maastoa. Hän työnsi jalkansa kirjeluukun rakoon ja ponnisti, sai molemmilla käsillä otteen yläreunasta ja hilasi itseään ylös niin että ulottui kurkistamaan portin yli. Muuta ei näkynyt kuin siististi haravoitu tammikuja, joka kaartui näkymättömiin vähän kauempana.

Pidin Lahkosta todella paljon. Vaikka Ravn onkin aika pohjalla, on kirjassa mukana myös huumoria keventämässä tunnelmaa. Pidin siitä, että vaikka Ravnin yksityiselämä on surkeaa niin hänen murheissaan ei vellota vaan keskitytään hänen suorittamaansa tehtävään. 

Kirjassa on aika paljon henkilöhahmoja, joista suurin osa esiintyy vain lyhyesti. Heillä on kuitenkin kaikilla oma selkeä merkityksensä tarinalle. Ravnin "edeltäjä" eli Ferdinand Mesmerin aiemmin palkkaama tutkija Benjamin Clausen nousi suosikkihahmokseni, huolimatta siitä että hän esiintyy suurimman osan ajasta vain kirjoittamiensa raporttien kautta. Hänen tutkimuksensa Jumalan Valituista ja siihen liittyvä hurja muutos on todella vaikuttavaa luettavaa. 

Toivoisin, että Ravn-sarja ei jää trilogiaksi vaan saa jatkoa.  

Lahkon ovat lukeneet myös Takkutukka, Lukeva tutkija, Iloinen apina ja Annika K.

Oopperassa: Kansallisoopperan Carmina Burana

Sain töissä sähköpostia jo maaliskuussa, että tarjolla on lippuja toukokuiseen Carmina Buranaan. En miettinyt sen kauempaa vaan varasin lipun ja sainkin sen jo huhtikuun alussa. Pitkä odotus itse tapahtumaan siis. 

19.5 oli sitten se ilta, jolloin odotus palkittiin. Kansallisoopperan solistit Hanna Rantala, Sergey Balashov ja Ville Rusanen yhdessä kuoron, lapsikuoron ja orkesterin kanssa järjestivät aivan mielettömän hienon esityksen!

En ollut koskaan kuullut Carmina Buranaa. Kirjastossa kyllä huomasin, että Carl Orffin teos taitaa olla jonkinsortin klassikko päätellen levytysten määrästä :) Aika monet lauluista tuntuivat kuitenkin tutuilta. Voitte muuten kuunnella itse, konsertti taltioitiin ja on katsottavissa Oopperabaletin nettisivuilla Stage24:ssä. 

http://oopperabaletti.fi/stage24/carmina-burana/

Ihastelin konsertissa oikeastaan kaikkea. Kapellimestari Eivind Gullberg Jensen eläytyi vahvasti, välillä suorastaan hyppien. Hän saikin laulajista ja soittajista irti valtavan paljon. Hanna Rantalaa olen kuullut aiemminkin ja pitänyt hänen äänestään. Se on kuin kirkasvetinen soliseva vuoristopuro. Ville Rusanen sai käyttää äänialaa laajasti ja teki sen mainiosti. Hän oli erityisen ilmeikäs esiintyjä. Sergey Balashov oli valitettavan vähän esillä, hänen ääntään olisi mieluusti kuunnellut enemmänkin. 

Kuoro oli kerrassaan erinomainen. Jaksan sitäkin hämmästellä, miten noin suuri joukko saakin laulettua hiljaa kuin kuiskaus. Ja vastapainoksi valtavalla voimalla, seiniä pullistelevan kovaa. On hienoa, kuinka tässä teoksessa kuorolla on suuri rooli eikä se jää solistien taustajoukoksi. Mukana oli myös lapsikuoro, joka sekin oli huikean hyvä.

Istuin katsomossa oikeassa reunassa josta oli paras näkyvyys selloihin, kontrabassoihin ja lyömäsoittimiin. Tarkkailin aika paljon myös soittajia ja huomasin, ettei heillä ollut helppoa. Yksi jousenveto - pitkä tauko - yksi tai ehkä kolme jousenvetoa - tauko... Tai joissain kappaleissa vuorotellen jousella soittamista ja näppäilyä. Saa siinä olla tarkkana mutta orkesteri onnistui, kuten aina ennenkin. 

Pidin teoksen vaihtelevuudesta. Kuorot ja solistit yhdessä ja erikseen, eri soitinryhmät kaksistaan tai kolmistaan, sellojen ja kontrabassojen murina, kastanjetit... Muutkin pitivät, enpä muista milloin viimeksi olisin ollut esityksessä jossa yleisö hurrasi seisaaltaan pitkän aikaa! 

Toisaalta harmi, että esityksiä oli vain tämä yksi. Onneksi on tallenne jota katsella ja kuunnella, koska esityksestä jäi hyvä, kevyt, iloinen olo.

Baletissa: Kansallisbaletin BACH. Forms of Silence and Emptiness

Kuva: Sakari Viika

Keskiviikkona 18.5 suuntasin Kansallisbalettiin katsomaan palkittua BACH. Forms of Silence and Emptiness -teosta. Pitäisin varmaan mistä tahansa missä on Bachin vahvaa musiikkia, mutta Nacho Duaton koreografia on kyllä ansainnut kaikki saamansa kehut. 

Jaffar Chalabin lavastus oli yksinkertainen mutta tehokas. Suurimman osan ajasta näyttämö oli tyhjä, olematta kuitenkaan tyhjä. Tyhjyys oli tunteita ja odotusta täynnä, luoden osaltaan intensiivistä tunnelmaa. Kun mukana oli esineitä tai aloituskuvan rakennelma, näyttämö oli silloinkin suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta silti tuli olo että niin sen pitääkin olla. Siinä oli kaikki se, mitä tarvittiin. Brad Fieldsin valaistus tehosti tunnelmaa entisestään.

Kuva: Sakari Viika

Tanssi oli niin upeaa, että katsoessa ei tiennyt tuijottaisiko suu auki vai hymyilisikö. Klassinen ja moderni liikekieli kulkivat käsi kädessä, samoin herkkyys ja raaka voima. Kokonaisuus jakautui moniin pienempiin kohtauksiin, jotka olivat hyvinkin erilaisia keskenään. Tunnelma oli haikea, viiltävän kaunis, rujo, vimmainen... Välillä nauratti, välillä itketti. Niin taisi käydä muillekin, väliaplodien määrästä ja voimakkuudesta päätellen. 

Linas Kavaliauskas oli Bachina loistava. Ison osan ajasta hän oli paikallaan tai sivussa "tarkkailemassa", mutta myös vähäeleisenä hänen läsnäolonsa täytti näyttämön. Päästessään  irti, liikkumaan laajasti, hänen karismansa täytti koko salin. Eun-Ji Ha Sellona ja Rebecca King Kuolemana toimivat upeina vastavoimina Kavaliauskasin Bachille. 

Kuva: Sakari Viika

Puvustus vaihteli yksinkertaisesta runsaahkoon. Ismael Aznar ja Nacho Duato käyttivät pääasiassa yksinkertaisia mustia asuja, kuin jumppapukuja. Tehokasta ja toimivaa myös tämä osasto. 

Taas kerran kävi niin, että olin esityksen jälkeen äärimmäisen onnellinen, onnellinen siitä että oli mahdollisuus nähdä livenä jotain näin hienoa.

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua
Karisto 2016
215 s.

Jukka-Pekka Palviainen on yksi niistä, kenen nuortenkirjoja on aina ilo lukea. Hän kirjoittaa tavallisista nuorista aidosti, rehellisesti. Kirjoissa ei ole mitään laskelmoitua tai päälle liimattua. Niissä on poikkeuksetta keskiössä vahva tarina, jossa vaikeitakin asioita käsitellään lämmöllä ja paikoin huumorin avulla.

Sellainen kirja on myös tämän kevään uutuus, Tarpeeksi reilua. Kolmen nuoren – kahden pojan ja yhden tytön - ystäväpiiri saa elokuvaprojektin myötä mukaan neljännen jäsenen. Kuvankauniin Jasminen mukaantulo muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja pikkuhiljaa tasapaino järkkyy.  

Filmihullut Arttu ja Koponen tekevät elokuvaa, jolla osallistuvat lyhytelokuvakilpailuun. Mukana on tietenkin Jossu, joka musiikillisesti lahjakkaana tekee elokuvan äänimaailman. Hän myös näyttelee Koposen kanssa. Kun pojat pyytävät mukaan myös Jasminen, leffalle on luvassa loistava tulevaisuus. Porukka ideoi yhdessä, kuvaa yhdessä. Mutta jännitteet kasvavat vähitellen. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ei ollenkaan viaton tilanne herkässä teini-iässä. Kuvausmatka entiselle varuskuntasaarelle osoittautuu yllätykselliseksi, jopa vaaralliseksi. Sillä reissulla nuorille paljastuu toisistaan asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan. Pinta on pintaa, ja sen alla voi olla melkein mitä tahansa.  

Taivas ja meri ovat yhtä ja samaa mustansävyä. Venesatamassa palaa lyhtyjä. Yhdessä veneessäkin on valo sisällä. Taivaalla tähtiä ja kuu, jonka katseessa on lämpöä. Kolme nuorta istuu pienen moottoriveneen keskiosassa toppavaatteissa ja vilttien alla kiinni toisissaan. Neljäs istuu veneen perässä ja ohjaa venettä hitaasti, jotta he eivät kastuisi. 

Arttu ajattelee, että he näyttävät varmaan jotenkin aavemaisilta lipuessaan tummissa vaatteissaan ulos venesatamasta. Kuin neljä zombieta lähdössä suorittamaan salaista tehtävää. 

Arttu haluaisi vetää poikien välissä istuvan Jossun kiinni itseensä, sillä hänen on vieläkin kylmä. Hän pelkää kuitenkin, että Jasmine tulkitsisi sen jotenkin väärin. 

"Täällä on kylmä ku pingviinin hanurissa", Arttu vaikertaa. 

Jossu siirtyy lähemmäs Arttua. Se kiertää viltin alla kätensä Artun ympärille. Lämpö alkaa levitä Artunkin ruumiiseen. Arttu ei uskalla katsoa taakseen, näkeekö Jasmine, mitä tapahtuu. 

Kirjan paras anti on sen realistisuus, läheinen kosketuspinta oikeastaan kenen tahansa nuoren elämään. Tapahtuu asioita, joita voi sattua oikeasti, itselle, kaverille, rinnakkaisluokkalaiselle. 

Jotkut tapahtumista tuntuvat vähän irrallisilta, esimerkiksi Jasminen kohtaaminen Joren kanssa. Tärkeitä juttuja siinäkin, mutta tapaus tuntui yksittäiseltä ja tarinan kokonaisuuden kannalta ei niin olennaiselta. 

Välillä tuli olo että nyt mennään pikakelauksella. Olisin mieluusti lukenut lisää, etenkin ikävämpien asioiden taustoista. Nyt tuntuu siltä että niiden syyt kuitataan parilla lauseella. Toisaalta, minulle ei ole ongelma lukea vaikka 500-sivuista kirjaa mutta nuorille saattaa olla! :)  

Pidän erityisen hyvänä sitä, että kirjassa on saatu kohtalaiseen sivumäärään - väljällä fontilla ja kapealla palstalla – ujutettua monta nykynuorten elämän kipupistettä. On aina ajankohtaisia aiheita sekä nykyhetkelle tyypillisiä tilanteita. Monen lukijan lienee helppoa löytää lempihahmo ja samastumiskohde. Etenkin kun ongelmien vastapainona on myös yhtä ikuisia mutta iloisia teemoja kuten ystävyys, anteeksianto ja usko tulevaisuuteen. 

Lukemisesta tuli lohdullinen olo. Vaikka on vaikeaa, ajaudutaan ongelmiin tai tehdään vääryyksiä niin mikään ei ole ylitsepääsemätöntä vaan kaikki hoituu kyllä, tavalla tai toisella. Vaikka ongelmia on niin kaveria ei jätetä ja anteeksi annetaan.  

Tarpeeksi reilua on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Lastenkirjahyllyssä. 

Kate Morton: The Lake House

Kate Morton: The Lake House
Mantle 2015
599 s.

Hiukan hupaisaa, äskettäin kommentoin Paluu Rivertoniin - postauksen yhteydessä että  toivottavasti Morton keksii tässä The Lake Housessa jotain uutta ettei ala toistaa itseään. Ja kas, juuri niin hän tekee! Tarinassa on toki paljon tuttua mutta myös sitä erilaista.

Kartanomaiseman sijasta ollaan talossa järven rannalla. Talon ja siinä asuneen perheen salaisuuksia alkaa selvittää henkilö perheen ulkopuolelta, poliisi Sadie Sparrow. Myöhemmin hän saa tutkimuksiin mukaan myös yhden talon entisistä asukkaista, Alicen, joka omistaa talon mutta ei ole käynyt siellä vuosikymmeniin. 

Talo on ollut yläluokkaisen perheen asuinpaikka, onnen tyyssija. Kunnes vuoden 1933 keskikesällä, juhannuksena, tapahtuu kauheita. Perheen vajaan vuoden ikäinen poika Theo katoaa jälkiä jättämättä, eikä häntä ole koskaan löydetty. Tutkimukset on aikanaan lopetettu muutaman kuukauden jälkeen, koska johtolankoja ei ollut. Theon elossa olevat sisaret Alice ja Deborah uskovat kumpikin tietävänsä, mitä Theolle tapahtui. Kun he lopulta vuosikymmenien jälkeen kertovat teoriat toisilleen, mysteeri saa ylleen lisää kysymysmerkkejä.

Sadie on osunut talolle sattumalta. Hän on tehnyt töissä virheen ja joutunut pakkolomalle.  Isoisän luona Cornwallissa on hyvä pakopaikka. Lenkillä hän osuu syrjäiselle talolle ja ihastuu paikkaan. Isoisältä ja tämän ystävältä hän kuulee kauan sitten sattuneesta tragediasta ja kiinnostuu tapauksesta. Miten joku voi kadota syrjäisellä talolla mutta kesken juhlien, satojen vieraiden huomaamatta? Miksi jälkiä ja johtolankoja ei ole? Siepattiinko poika ja jos kyllä, niin miksei esitetty lunnasvaatimusta? Jos poika tapettiin, missä ruumis on? Miksei koskaan ole löydetty mitään, ei luita, ei vaatteen palasia, ei mitään?

Sadie followed a flock of mirrored clouds as they drifted across the leadlight windows on the top floor, her gaze stopping at the window on the far left. The nursery, the last place Theo Edevane had been seen before he went missing. She took up a pebble, rolling it thoughtfully between her thumb and index finger, judging its weight idly in her palm. This house might easily have been forgotten but for the story attached to it, the infamy of that little boy's disappearance. Over time the infamy had gained an echo and eventually it had ripened into folklore. The fairy story of a little boy lost and a house cast into an eternal sleep, holding its breath as the garden continued tu tumble and grow around it.

Sadie cast the pebble in a lazy arc towards the lake, where it landed with a rich plink. No doubt about it, the fairy-tale element was one of the trickiest aspects of the case. Cold cases were always a challenge, but this one had the added folklore factor. The story had been told and retold so many times that people had come to accept its mystery. If siders, that is, people who weren't involved; that the mystery was unsolvable was part of its appeal. But it hadn't been witchcraft or magic, and children did not spontaneously dematerialise. They were lost, or stolen, or trafficked. Killed, sometimes, too, but mostly given or taken away. Sadie frowned. There were so many shadow children out there, separated from their parents, tugging at their mother's skirts. Where had this one gone?

Morton rakentaa mysteerin taitavasti. Tarinassa liikutaan eri tasoilla, 1910-luvun alussa, 1930-luvun alussa sekä vuodessa 2003. Eri aikatasoilla seurataan samojen ihmisten kertomia asioita tai kuullaan heistä uusia tietoja. Vaikka henkilöt kertovat itse elämästään, usein luvut päättyvät juuri ennen suurta paljastusta tai salaisuuden selviämistä. Lukija tietää joitain asioita ennen kuin Sadie, mutta kaikki olennaisimmat saadaan selville samaan aikaan. 

Tarinassa esiintyy paljon henkilöitä, osa saa enemmän tilaa ja osa vähemmän. Mietin esimerkiksi Alicen isää Anthonya; hän pääsee ääneen oikeastaan vain yhdessä luvussa. Miksei enempää? Hän on kuitenkin yhtä keskeinen hahmo kuin vaimonsa Eleanor, anoppinsa Constance sekä tyttärensä Alice. Miksi tarina etenee vain naisten kokemana, kun kuitenkin tapahtumien keskipisteessä on myös monta miestä? 

Kuusisataa sivua on paljon, mutta kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Vaikka aikatasoja ja seurattavia henkilöitä on paljon, on helppo pysyä selvillä siitä kuka on kuka ja mikä on kenenkin suhde muihin hahmoihin. Vaikka välillä liikutaan sekä ajassa että paikassa kauas polttopisteestä, kaikki kuitenkin johdattaa kohti mysteeriä, ensin sen tapahtumista ja sitten sen selvittämistä. 

Tästä kirjasta pidin paljon. Viittasin aiemmassa postauksessa myös Mortonin edelliseen teokseen The Secret Keeper sanoen sitä välillä tylsäksi. Tässä ei ollut sitä ongelmaa lainkaan, viihdyin erinomaisesti alusta loppuun. Ja jään odottamaan seuraavaa tiiliskiveä :)

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava
Saksankielinen alkuperäisteos Schneewittchen muss sterben (2010)
Suomentanut Veera Kaski
WSOY 2016
558 s.

Vuosien saatossa olen lukenut  suuren määrän dekkareita. Viime vuosina olen alkanut kyllästyä. En enää jaksa innostua päihdeongelmaisista tai avio-ongelmaisista poliiseista, sadistisista psykopaattitappajista, aina vaan verisemmistä murhista. 

Sitten kun käsiin osuu erilainen, vähäverinen mutta hurjan jännittävä dekkari, siitä on pakko kirjoittaa. Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava on pitkästä aikaa kirja, jota luin aamuyöhön saakka. 

Tobias Sartorius palaa pieneen kotikyläänsä Altenhainiin istuttuaan kymmenen vuotta nuorisovankilassa, tuomittuna kahden teini-ikäisen tytön murhasta. Kotiinpaluu aiheuttaa kiukun vyöryn, kyläläiset eivät halua Tobiasta lähistölle. Mutta mikä oikeastaan on syy vihaan?

Altenhainissa on salaisuuksia, joita selvittävät Pia Kirchhoff ja Oliver von Bodenstein. Kun Altenhainissa katoaa taas yksi teinityttö, ja lisäksi Tobiaksen äiti joutuu väkivallanteon kohteeksi, Pia alkaa selvitellä myös aiempia katoamisia, hän haluaa tietää onko niillä yhteyttä näihin uusiin rikoksiin. Pala kerrallaan poliisit pääsevät kylän vihamielisen ilmapiirin juurille.

Hän meni ulos Bodenstein perässään.

"Ne tunsivat sen kaikki."

"Ilmiselvästi." Bodenstein katsoi eteenpäin kylätiellä. "Tuolla on kampaamo. Koetetaan sieltä."

He kävelivät sinne muutaman metrin matkan kapeaa jalkakäytävää, mutta juuri kun he astuivat sisään vanhanaikaiseen pikku salonkiin, kampaaja laski syyllinen ilme kasvoillaan puhelimen kuulokkeen.

"Huomenta", Pia tervehti ja nyökkäsi kohti puhelinta. "Richterin rouva taisikin jo ilmoittaa meidän asiamme. Sittenpä säästän kysymisen vaivan."
Nainen toljotti kuin ei olisi ihmistä ennen nähnyt, katse liukui Piasta Bodensteiniin ja pysähtyi. Jos Pian esimies olisi tänään ollut paremmassa terässä, kampaajatädillä ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta.

"Mikä sinua oikein vaivaa?" Pia tivasi jo hiukan ärtyneenä, kun he seuraavassa hetkessä seisoivat taas ulkona tiellä. "Kerran kun olisit tuolle tätöselle hymyillyt, siltä olisi sydän sulanut ja se olisi jo ladellut meille epäilyn nimen, osoitteen ja puhelinnumeron."

"Anteeksi", Bodenstein vain vaisusti vastasi. "Tänään ei ole paras päiväni."

Kyseessä ei ole varsinainen suljetun huoneen mysteeri mutta siltä se tuntuu, kun poliisi pyrkii löytämään syyllisen, motiivin ja todisteet pienestä sisäänpäinlämpiävästä kylästä. Kukaan ei halua tai uskalla kertoa mitään, niin selkeät valtasuhteet vallitsevat. Toisilla on rahaa, toisilla tietoja, joillakin vain pelko. 

Onhan tässäkin avio-ongelmainen poliisi, Bodenstein, mutta hän ongelmineen on kuitenkin aika lailla sivussa. Päättäväinen Kirchhoff saa enemmän tilaa pyrkiessään kartoittamaan, onko menneillä tapahtumilla yhteyttä nykyisiin vai onko Tobias Sartorius itse pahuus.

En muuten vieläkään siedä tuota tyyliä, että miespoliisi esiintyy sukunimellä ja naispoliisi etunimellä. Haluan tasa-arvoa! Joko molemmat sukunimellä tai sitten molemmat etunimellä. 

Muuten Lumikin on kuoltava hurjan hyvä, jännittävä ja yllätyksellinen. Neuhaus johdattaa lukijaa taitavasti harhaan. Joitakin asioita kerrotaan niin että lukija voi todeta tyytyväisenä tietävänsä enemmän kuin poliisi. Sitten kuitenkin tulee jokin yllätys, ja lukija huomaa olevansa ihan hakoteillä arvaillessaan syyllistä. 

Tässä on oivallinen esimerkki dekkarista, joka ei tarvitse kidutusta, paloittelua tai irroitettuja elimiä saadakseen lukijan kääntelemään sivuja viimeiseen asti. Jännitys syntyy ihmisten välisistä suhteista ja salaisuuksista joiden ei haluta paljastuvan, ja se tihenee loppuun saakka.